.JPG) |
| Päivälehden museossa. |
Lapsi aloitti päiväkodin. Harkitsin kaikenlaisia perhepäivähoitoja ja kommervenkkejä, mutta lopulta saimme paikan lähimmästä päiväkodista, 90 lapsen laitoksesta. Sinnekin saamme vaeltaa päivittäin 1,2 km ja takaisin - pidemmälle en ehkä kykenisi vaikka tarjolla olisi kuinka laadukasta varhaiskasvatusta tahansa.
Ensimmäinen kuukausi on kulunut enemmän tai vähemmän sairaana. Joka tiistai soitan hoitoon ja kerron mikä jännä pöpö meitä tällä kertaa riivaa. Repaleinen hoitoura on siitä hankala, että pitkän viikonlopun jälkeen lapsi jännittää hoitoa kovasti ja hautaa kasvonsa unipupuseen menomatkalla. Loppuviikosta hän on taas iloinen, kun pääsee kaverien luokse, ja päiväkodissa on kuulemma kivaa. Olen saanut jopa todistaa "eiiiii kotiiin!" -raivareita päiväkodin eteisen lattialla, kun olen hakenut häntä kotiin.
Minua jännitti miten vapaan kasvatuksemme hedelmä oikein sopeutuu lastensäilytyslaitoksen rutiineihin, mutta hän on kuulemma päivä päivältä enemmän mukana touhuissa ja odottaa kiltisti ruokaa. Ruokaa, jota poika syö enemmän kuin aikuinen mies. Jokaisen hoitopäivän päätteeksi olen saanut huvittuneita raportteja lapsen syömistä lautasellisista ja näkkäreiden lukumääristä.
Juuri kun olemme tottuneet tähän uuteen arkeen, koko pakka kuitenkin pistetään uusiksi, kun aloitan 10 viikkoisen työharjoitteluni. Joka päivä klo 15-21 opettelen olemaan kehitysvammaisten ohjaaja. Nyt kun asiaa mietin, olisin ehkä kuitenkin valinnut paikan, jossa ollaan töissä virka-aikaan, mutta yritetään nyt jotenkin selvitä. Olen saanut erityisluvan viedä lapsen hoitoon vain iltapäiviksi, että voidaan viettää aamupäivät yhdessä. En tiedä toimiiko tämä, mutta kokeillaan.
Positiivisena sivutuotteena mies saa viettää illat lapsen kanssa kaksin. Positiivisena siksi, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hän saa ottaa tosissaan vastuun lapsen arjen pyörittämisestä. Salaisena toiveenani on hieman tasaisemmin jakaantuva vastuu jatkossakin.
