Tänään olen käyskennellyt ympäri kaverin keittiötä samalla imettäen, ahmien ananasta nälkääni ja keskustellen 5-vuotiaan kanssa Monsuunoista ja siitä mikä on tuttipullo. Ihan siis tosi rentouttavaa oli taas nähdä lukioaikaisia kavereita ja niiden lapsia. Kuulumiskierroksesta meni puolet ohi, koska toi käyskentelemisnukuttamishomma.
Mun viimeisen kymmenen vuoden kuulumiset tiivistettynä: seurustelin J:n kanssa, sit erottiin ja seurustelin taas T:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin A:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin P:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin N:n kanssa. Sit erottiin ja päätin olla seurustelematta, mutta oli jotain juttuu ainakin K:n, H:n, K:n, J:n ja T:n kanssa. Sit seurustelin D:n kanssa. Sit erottiin, ja erottiin myös K:n kanssa, ja seurustelin J:n kanssa. Sit tuli vauva. Välillä jotain opiskelin, olin töissä ja lauloin. Mä olen iloinen, että olen saanut seurustella niin huipputyyppien kanssa, haluasin ne johonkin yhteiskuvaan. Ehkä jopa P:n, vaikka se sit sekosikin.
Eilen sen sijaan oli uudemman ystävän, bändikaverin synttärit - menin alkuun mukaan vauvan kanssa lastenkutsuille, siten isä-ha tuli hakemaan sen pois ja jatkoin aikuistenkutsuilla. Se oli ihan hyvä, koska missasin yhden bändin esiintymisen lastenjuhlaosuudessa, koska vauva halusi just silloin oksentaa päälleen.
Meidän bändin pääjehulla on kuusi bändiä ja hieman ristiriitaisin tuntein seurasin niistä kahden esityksiä. Meillä ei ole ollut treenejä sitten viime kesän ja alkaa tuntua, että niitä ei enää tulekaan. Ajatus tuntuu vähintään yhtä pahalta kuin keskimäärin jokaisesta noista ylläolevasta kirjaimesta eroaminen. Kirjainten lukumäärästä voi päätellä, että olen aina suosinut jonkinlaista kaoottista ihmissuhdemallia, ja voisin väittää luovivani kaikkien noiden kirjainten väillä aika taitavasti (koska ainoastaan P:n kanssa meni sukset ristiin. Muut on edelleen kuvoissa ja kaveeraa toisiaankin, vaikka päällekkäisyyttä on ollut - luvan kanssa).
Mutta minkäänlainen parisuhdeskoilu ei kyllä valmista bändin kanssa toimimiseen, siinä on ihan omat jännitteensä. Ihmisten soittotaidoissa ja tavoitteissa, ajankäytön prioriteeteissa on eroja, joiden kanssa pitää jotenkin sompailla. Positiivisena puolena sitten taas se huikea keskinäinen tsemppaaminen, se miten taitavammat kannattelevat heikkolahjaisempia, sellainen ainutlaatuinen me-henki.
Nyt on sellainen tilanne, että yksi bändimme (soiton kannalta) oleellisimmista jäsenistä on sen verran kiireinen perhe- ja työkuvoidensa kanssa ettei treeneistä tule mitään. Ehkä sitä tahtoa ei vaan löydy tarpeeksi eikä sitten osaa luopuakaan. Sitten on tällaisia vähän epäoleellisempia jäseniä (toinen taustalaulaja tässä hei), jotka tajuavat että bändi on ollut viime vuosien henkireikä, sosiaalisen elämän kiintopiste ja jotain pysyvää kaaoksen keskellä. Mä lupasin nostaa kissan pöydälle ja kysyä onko meitä enää.
Näissä tunnelmissa seurasin siis noita esityksiä, myös "meidän" biisejä laulelin mukana kostein silmin. Vaikka siis eihän ne ole meidän biisejä vaan sen meidän pääjehun biisejä, jotka se toki vie mukanaan, jos meitä ei enää ole. Sen yhden kokoonpanon esitystä seurasin tosi ahdistuneena - se oli niiden eka keikka, niillä oli pari ihan huippua biisiä, joita ne soittivat söpösti haparoiden. Vähän niin kuin me ekalla keikalla. Mietin, että jos meidän bändi vielä olis, soitettaisiinko me sitä yhtä biisiä. Keikan jälkeen pääjehun poikaystävä silleen kannustavasti huuteli sille niiden basistille, että hyvinhän se meni, onko nyt eri fiilis kun ennen keikkaa. Se tyttö uhkui sellaista voimaantunutta keikanjälkeistä euforiaa. Tuli ikävä sitä, kun se sama poikaystävä tuli joskus meidän keikan jälkeen taputtamaan olkapäälle, että hei, sehän lähtee kunhan vaan laulat, hyvä meno, oot kehittynyt huimasti!
Sitten ne oli ihan fiiliksissä siitä keikasta, parveili "bäkkärillä", ja kuljeskeli siellä bileissä silleen ylpeenä, että mepä just soitettiin keikka - ja hihkui että ei koskaan hajota. Ihan varmana mä olen joskus sanonut niin.
PS. Koska tämä on äitiblogi, kirjattakoon vielä muistiin, että toivottavasti mun poika saa joskus olla bändissä.
perjantai 29. maaliskuuta 2013
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
Luovutus
Semmonen fiilis, että toi vauva ei opi koskaan sanomaan mitään muuta kuin höö, ryömimään tai muutenkaan liikkumaan taikka ainakaan nukkumaan pidempään kuin 2 h kerralla. Se kakkaa vaippaan vielä riparilla ja sit kun se menee armeijaan, pakkaan sille eväiksi 400 litraa korvikemaitoo ja litran D-tippoja, joissa on pupun kuva. Joku muu saa kyllä kantaa sen kutsuntoihin, minä en jaksa, se painaa silloin varmaan ainakin 750 kiloa ja on viis metriä pitkä. Ja känisee koko ajan matalalla miehekkäällä äänellä.
Niin siis se on viikonloppuna 5 kk ja mä oon ihan kypsä tähän vauvahommaan. Tää ei lopu IKINÄ.
Niin siis se on viikonloppuna 5 kk ja mä oon ihan kypsä tähän vauvahommaan. Tää ei lopu IKINÄ.
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Tavattomuudet
Mun bloggariurani kulminoituu nyt tähän, että saan kertoa koko intternetille viisi omituista tapaani. Kiitos haasteesta, Kukkavarvas. Yritettiin isä-han kanssa miettiä näitä aika heikoin tuloksin:
1. "Kaikki ei kai pureskele varpaankynsiä?" Niin, ei kai, minä ja vauvani vaan. Onhan se aika kuvottavaa, mut yleensä sentään vain suihkun jälkeen. "Tai ainakaan asettele niitä kynnen palasia kaikkialle?" Nnnnggghiiiih.
Kun olin paksuna, käytiin katsomassa Poikani Kevin. Tosi virkistävä leffa ekaa lastaan odottaville, etenkin kun kävi selväksi, että koulusurmaajaa tässä kasvatellaan: meikä repii kynsiä, ja asettelee niitä paloja neuroottiseen riviin pöydälle, ja isä-halla on jousipyssy, jolla se ampuu rappukäytävässä (huoria). No ei ammu oikeesti huoria, mutta joskus ihan alkuaikoina se kutsui mut luokseen ampumaan jouskarilla huoria.
2. Ammun jouskarilla huoria.
3. No se on aika omituinen tapa, että en jaksa kuunnella biisejä loppuun asti. Jos kuuntelen musiikkia, en voi tehdä muuta. Homma toimii niin, että keksin jonkun biisin, jonka tahdon kuulla ja laitan sen soimaan. Heti kun ekat tahdit on pärähtäneet soimaan, keksin jo seuraavan, ja jaksan odottaa maksimissaan pari minuuttia ennen kuin vaihdan siihen.
Silloin kun soitin semiaktiivisesti levyjä, tästä oli sekä haittaa että hyötyä: sanoisin, että mun seteissä on hyvä flow, koska annan fiiliksen johdatella sitä selektiota, mutta sitten taas mulla ei ole aavistustakaan miten biisit loppuvat, joten vaihdot menee aina persiilleen (en siis todellakaan osaa miksata biittiin tai mitään muutakaan pätevää. Mä painan vain playta.)
4. Sitten vielä sellaisen keksin, että tuo samainen mies kysyi multa yks päivä, että onko kaikilla äideillä tuollainen nuttura:
Sanoin, että joo on. Mutta kaikki ei varmaan availe ja kiinnitä sitä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Duunissa tein tätä aivan jatkuvasti, jonkinlainen kompulsiivinen stressireaktio, jonka johdosta mun tukka oli aina ihan lähmänen.
Saan tällä myös tätini raivon partaalle. Hän on sitä mieltä, että annan itsestäni epäasiallisen kuvan, kun räplään koko ajan tukkaani. Ja mä olen sitä mieltä, että jos mulla on omaakin elämääni haittaava pakko-oire, niin viimeiseksi murehdin sitä mitä joku muu siitä ajattelee. Nyt nuttura pysyy aika hyvin päässä koko päivän, mitä nyt yks pikku tahmatassu repii sitä alas aina kun sattuu saamaan kiinni.
5. Nyt kun tätä kirjoitin ja pähkäilin, että eihän mulla oikeesti ole mitään outoja tapoja, tein sen taas: painoin nenän kiinni ylähuuleen ja haistoin. Mun mielestä ylähuuli haisee ihanalta.
Mulla onkin tätä haastettavaa porukkaa ihan tavattomasti, eli Tylsyys, Mirgga ja Huma_nist saavat toki jakaa omituisuuksiaan, jos eivät ole sitä jo tuhatta kertaa aiemmin tehneet.
1. "Kaikki ei kai pureskele varpaankynsiä?" Niin, ei kai, minä ja vauvani vaan. Onhan se aika kuvottavaa, mut yleensä sentään vain suihkun jälkeen. "Tai ainakaan asettele niitä kynnen palasia kaikkialle?" Nnnnggghiiiih.
Kun olin paksuna, käytiin katsomassa Poikani Kevin. Tosi virkistävä leffa ekaa lastaan odottaville, etenkin kun kävi selväksi, että koulusurmaajaa tässä kasvatellaan: meikä repii kynsiä, ja asettelee niitä paloja neuroottiseen riviin pöydälle, ja isä-halla on jousipyssy, jolla se ampuu rappukäytävässä (huoria). No ei ammu oikeesti huoria, mutta joskus ihan alkuaikoina se kutsui mut luokseen ampumaan jouskarilla huoria.
2. Ammun jouskarilla huoria.
3. No se on aika omituinen tapa, että en jaksa kuunnella biisejä loppuun asti. Jos kuuntelen musiikkia, en voi tehdä muuta. Homma toimii niin, että keksin jonkun biisin, jonka tahdon kuulla ja laitan sen soimaan. Heti kun ekat tahdit on pärähtäneet soimaan, keksin jo seuraavan, ja jaksan odottaa maksimissaan pari minuuttia ennen kuin vaihdan siihen.
Silloin kun soitin semiaktiivisesti levyjä, tästä oli sekä haittaa että hyötyä: sanoisin, että mun seteissä on hyvä flow, koska annan fiiliksen johdatella sitä selektiota, mutta sitten taas mulla ei ole aavistustakaan miten biisit loppuvat, joten vaihdot menee aina persiilleen (en siis todellakaan osaa miksata biittiin tai mitään muutakaan pätevää. Mä painan vain playta.)
4. Sitten vielä sellaisen keksin, että tuo samainen mies kysyi multa yks päivä, että onko kaikilla äideillä tuollainen nuttura:
Sanoin, että joo on. Mutta kaikki ei varmaan availe ja kiinnitä sitä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Duunissa tein tätä aivan jatkuvasti, jonkinlainen kompulsiivinen stressireaktio, jonka johdosta mun tukka oli aina ihan lähmänen.
Saan tällä myös tätini raivon partaalle. Hän on sitä mieltä, että annan itsestäni epäasiallisen kuvan, kun räplään koko ajan tukkaani. Ja mä olen sitä mieltä, että jos mulla on omaakin elämääni haittaava pakko-oire, niin viimeiseksi murehdin sitä mitä joku muu siitä ajattelee. Nyt nuttura pysyy aika hyvin päässä koko päivän, mitä nyt yks pikku tahmatassu repii sitä alas aina kun sattuu saamaan kiinni.
5. Nyt kun tätä kirjoitin ja pähkäilin, että eihän mulla oikeesti ole mitään outoja tapoja, tein sen taas: painoin nenän kiinni ylähuuleen ja haistoin. Mun mielestä ylähuuli haisee ihanalta.
Mulla onkin tätä haastettavaa porukkaa ihan tavattomasti, eli Tylsyys, Mirgga ja Huma_nist saavat toki jakaa omituisuuksiaan, jos eivät ole sitä jo tuhatta kertaa aiemmin tehneet.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Maailma vittuilee
Mulla on vaateteknisiä ongelmia. Hillun M- ja L-koon välissä ja maha on jollain ihan omilla käyrillään edelleen. Vaa'alle en aio enää astua ellei neuvolantäti pakota, mutta pari senttiä jos sais pois sieltä täältä, olis helpompi löytää päällepantavaa omasta kaapista tai edes vaatekaupasta. Pitäisi siis ehkä urheilla tai jotain (ja käskeä Isä-han lopettaa Kinder-munien piilotusleikki - tänään löysin kuusi). Ikinä en kyllä ole mitään urheillut, joten todennäköisesti maha jää höllymään tähän muotoon tästä iäisyyteen.
Päätin kuitenkin reipastua ja lähteä edes uimaan. Itseasiassa tarkoitukseni on ollut lähteä uimaan jo aika kauan, mutta tänään otin itseäni niskata, ja pakkasin uimakamppeet. Isä- ja vauva-ha olivat lähdössä samalla ovenavauksella kauppaan joten optimoitiin kaikki syöttämiset ja pukemiset. Juuri ennen lähtöä ajattelin käydä vielä vessassa.
Menkat alkoi. En sitten mennyt uimaan. Sen sijaan menin kahvilaan syömään omenapiirakkaa ja lukemaan tätä Liinan kirjablogista bongaamaani dystooppista äitiskifiä.
Menen uimaan ehkä huomen.... eiku hitto, menkat kestää monta päivää. En mene koskaan uimaan.
Päätin kuitenkin reipastua ja lähteä edes uimaan. Itseasiassa tarkoitukseni on ollut lähteä uimaan jo aika kauan, mutta tänään otin itseäni niskata, ja pakkasin uimakamppeet. Isä- ja vauva-ha olivat lähdössä samalla ovenavauksella kauppaan joten optimoitiin kaikki syöttämiset ja pukemiset. Juuri ennen lähtöä ajattelin käydä vielä vessassa.
Menkat alkoi. En sitten mennyt uimaan. Sen sijaan menin kahvilaan syömään omenapiirakkaa ja lukemaan tätä Liinan kirjablogista bongaamaani dystooppista äitiskifiä.
Menen uimaan ehkä huomen.... eiku hitto, menkat kestää monta päivää. En mene koskaan uimaan.
perjantai 22. maaliskuuta 2013
Ajankohtaista
Tässä näkemykseni kuohuttavista yhteiskunnallisista keskusteluista tiivistettynä.
Sitten tärkeämpiin aiheisiin: vauvallani on taas kuumetta ja se kakkaa tosi paljon ja sen peppu ärtyy. Veikkaisin taas hammasta, jos se ei olis nukkunut koko päivää. Ehkä se sai isä-han flunssan. En kestä. Ainakaan en anna sille mitään soseita.
Siis miten näitä voisi muka enempää tehdä, kun yhdenkin kanssa saa koko ajan olla huolissaan jostain. Pää hajoo.
Pääsinpä muuten osalliseksi miesflunssa sairastavaan isähenkilöön kohdistuvasta raivosta, joka tuntuu olevan melko yleisesti osa kotiäitien tunnerepertuaaria. Mies tuli duunista kotiin kuumeisena ja kaivautui peiton alle. Mä olin valmiiksi jo ihan poikki ja voin kuvitella, että pääni alkoi savuta. Vauva ei ollut nukkunut edes niitä puolen tunnin päikkäreitään koko päivänä ja mulla oli nälkä.
Läksin sitten kauppaan vänisevien vaunujen kanssa ja mietin, että sitten kun mä saan tän flunssan, niin mä hoidan tota vauvaa kotona kaikki päivät enkä todellakaan kaivaudu minnekään peiton alle. Tsägällä senkin nenä alkaa vuotaa ja sitä sitten imuttelen sillä pelottavalla letkulla, johon ihan oikeasti en haluaisi kajota. Illalla en saa taaskaan ruokaa, koska isä-ha pärjää mielestään purkkikermavaahdolla kuorrutetuilla einesporkkanaletuilla, joten sen ei sitten tarvitse tehdä enää koskaan ruokaa. Eli jos mä haluan ruokaa, teen sen itse. Aina. Jos en jaksa, saan jonkun huomautuksen, että ehkä sitä maitoa tulis enemmän, jos sä söisit jotain. AAAARGH.
Ja siis miten ärsyttävältä voi kuulostaa jonkun yskä?! Teki mieli tursottaa se hiljaiseksi sillä kermavaahdolla, kun vauva havahtui jokaiseen yölliseen köhään, koska jostain syystä kaikenmaailman teollisuusmelu on sen mielestä jees, mutta ihmisten äkilliset yskökset ja aivastukset on edelleen jotain niin hirveetä (vaikka yritänkin sitä karaista aivastamalla se sylissä).
Isä-ha, jos luet tätä, niin anteeksi. Mutta kun vittu.
Sitten tärkeämpiin aiheisiin: vauvallani on taas kuumetta ja se kakkaa tosi paljon ja sen peppu ärtyy. Veikkaisin taas hammasta, jos se ei olis nukkunut koko päivää. Ehkä se sai isä-han flunssan. En kestä. Ainakaan en anna sille mitään soseita.
Siis miten näitä voisi muka enempää tehdä, kun yhdenkin kanssa saa koko ajan olla huolissaan jostain. Pää hajoo.
Pääsinpä muuten osalliseksi miesflunssa sairastavaan isähenkilöön kohdistuvasta raivosta, joka tuntuu olevan melko yleisesti osa kotiäitien tunnerepertuaaria. Mies tuli duunista kotiin kuumeisena ja kaivautui peiton alle. Mä olin valmiiksi jo ihan poikki ja voin kuvitella, että pääni alkoi savuta. Vauva ei ollut nukkunut edes niitä puolen tunnin päikkäreitään koko päivänä ja mulla oli nälkä.
Läksin sitten kauppaan vänisevien vaunujen kanssa ja mietin, että sitten kun mä saan tän flunssan, niin mä hoidan tota vauvaa kotona kaikki päivät enkä todellakaan kaivaudu minnekään peiton alle. Tsägällä senkin nenä alkaa vuotaa ja sitä sitten imuttelen sillä pelottavalla letkulla, johon ihan oikeasti en haluaisi kajota. Illalla en saa taaskaan ruokaa, koska isä-ha pärjää mielestään purkkikermavaahdolla kuorrutetuilla einesporkkanaletuilla, joten sen ei sitten tarvitse tehdä enää koskaan ruokaa. Eli jos mä haluan ruokaa, teen sen itse. Aina. Jos en jaksa, saan jonkun huomautuksen, että ehkä sitä maitoa tulis enemmän, jos sä söisit jotain. AAAARGH.
Ja siis miten ärsyttävältä voi kuulostaa jonkun yskä?! Teki mieli tursottaa se hiljaiseksi sillä kermavaahdolla, kun vauva havahtui jokaiseen yölliseen köhään, koska jostain syystä kaikenmaailman teollisuusmelu on sen mielestä jees, mutta ihmisten äkilliset yskökset ja aivastukset on edelleen jotain niin hirveetä (vaikka yritänkin sitä karaista aivastamalla se sylissä).
Isä-ha, jos luet tätä, niin anteeksi. Mutta kun vittu.
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Neukkis
Kolmannes vuodesta lusittu -neuvola eli lähemmäs 5 kk neuvola takana. Semmonen perusmeininki. Vauva 70 cm, painaa 8,7 kg ja on kiva.
Täti oli sitä mieltä, että voi antaa päivällä desin kasvissosetta, illalla puolikkaan mokoman ja vielä hedelmää pälle, jos menee. Viljoja vasta sit myöhemmin. Tää on musta ihan jees neuvo, koska se on maltillinen. Ei mitään "anna kaikkea vaan ja paljon". En tiedä onko mun neuvolantäti kovin edistyksellinen, se antaa juuri niitä ohjeita, joita kriittiset kiintymys-, imetys-, luomu-, jne.-sivustot tahtovat kirjoittaa uusiksi, mutta toistaiseksi ne on toimineet mulle ihan hyvin. Esimerkiksi sen imetysohjaus ei ollut mitenkään kumouksellista, mutta mä sain homman toimimaan niillä vinkeillä ja etenkin tädin kannustavalla otteella. Ja kun sanon, että vauva saa vierottaa itsensä kun haluaa, en jaksa enää taistella, se sanoo että ei ole pakko ja tämäkin on hieno saavutus.
Sellaisista pienistä jutuista mä muistan miksi vaivaudun vanhoille hoodeille asti neuvolaan: neuvolantäti vaikkapa sanoo lapselle, että hienosti syöt sormia, ja rupattelee niitä näitä, että muistuttaa aina vanhemmille, jotka on niitä sormia suusta nyhtämässä, että silleen lapsi tutustuu kehoonsa, anna syödä vaan. Ja pippelillä pitää saada leikkiä. Nih. Niin munkin mielestä.
Mun mielestä sillä on sellainen mukavan lapsilähtöinen ote tohon hommaan, mutta silti se jaksaa aina myös kysellä miten vanhemmat jaksavat. Se tarkastelee perhettä kokonaisuutena, eikä tuijota liikaa käppyröitä. Se myös antaa sellaisia neuvoja, jotka se on räätälöinyt asiakkaan mukaan: eli vaikkapa meitä se pitää musikaalisena perheenä. Kyllä me kestetään se bussimatka tädin takia, ja kun kevät ja kesä tulevat, vähänkö mä hengaan Töölön puistoissa vauvan kanssa neuvolakäyntien jälkeen. Ei sinne välttämättä tulis muuten lähdettyä.
Täti oli sitä mieltä, että voi antaa päivällä desin kasvissosetta, illalla puolikkaan mokoman ja vielä hedelmää pälle, jos menee. Viljoja vasta sit myöhemmin. Tää on musta ihan jees neuvo, koska se on maltillinen. Ei mitään "anna kaikkea vaan ja paljon". En tiedä onko mun neuvolantäti kovin edistyksellinen, se antaa juuri niitä ohjeita, joita kriittiset kiintymys-, imetys-, luomu-, jne.-sivustot tahtovat kirjoittaa uusiksi, mutta toistaiseksi ne on toimineet mulle ihan hyvin. Esimerkiksi sen imetysohjaus ei ollut mitenkään kumouksellista, mutta mä sain homman toimimaan niillä vinkeillä ja etenkin tädin kannustavalla otteella. Ja kun sanon, että vauva saa vierottaa itsensä kun haluaa, en jaksa enää taistella, se sanoo että ei ole pakko ja tämäkin on hieno saavutus.
Sellaisista pienistä jutuista mä muistan miksi vaivaudun vanhoille hoodeille asti neuvolaan: neuvolantäti vaikkapa sanoo lapselle, että hienosti syöt sormia, ja rupattelee niitä näitä, että muistuttaa aina vanhemmille, jotka on niitä sormia suusta nyhtämässä, että silleen lapsi tutustuu kehoonsa, anna syödä vaan. Ja pippelillä pitää saada leikkiä. Nih. Niin munkin mielestä.
Mun mielestä sillä on sellainen mukavan lapsilähtöinen ote tohon hommaan, mutta silti se jaksaa aina myös kysellä miten vanhemmat jaksavat. Se tarkastelee perhettä kokonaisuutena, eikä tuijota liikaa käppyröitä. Se myös antaa sellaisia neuvoja, jotka se on räätälöinyt asiakkaan mukaan: eli vaikkapa meitä se pitää musikaalisena perheenä. Kyllä me kestetään se bussimatka tädin takia, ja kun kevät ja kesä tulevat, vähänkö mä hengaan Töölön puistoissa vauvan kanssa neuvolakäyntien jälkeen. Ei sinne välttämättä tulis muuten lähdettyä.
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Vauva joka vihasi välitiloja
Oli kyllä sellainen sukulointireissu Espoon peräkylille että toista ei tule vähään aikaan. Mestoilla vauva oli itse aurinko, söi kaikkien lähelle tulevien sormia ja nuoli mun naamaa tyytyväisenä koko reissun ajan. Ongelmia ilmaantui taas, kun piti päästä päikkäreille. Joku siinä valveen ja unen välissä hirvittää sitä ihan sikana. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kärryttely pihapiirissä, just kun grilli(!) kävi kuumimmillaan.
Paluumatka oli hirveä. Lähdimme sillä hetkellä, kun väsy kävi liian kovaksi ja vauva vaipuikin sitten aika pian vaunuihin. Mutta oltiin hiukka liian ajoissa ja tyyppi heräsi jo ennen bussiin pääsyä, kun oltiin jo tarvottu kylmässä ja kuolleessa lähiössä lähes tunti. Stadiin päästiin jotenkuten tuttipulloa naamaan tunkemalla, mutta keskustassa kävi sitten katastrofi: Isä-ha kurvasi semihipsterikiesit kiireessä kinokseen ja toisen etupyörän alumiininen pinna katkesi kuin tulitikku. Voihan perkele. Nyt olis paras olla varapyöriä siellä liikkeessä tai mä en pääse mihinkään. Ei sillä että mä minnekään olisin menossa, mutta tiistaina olis neuvola, joka on jo kerran peruttu.
Toka bussimatka mentiin kolmella pyörällä kiljuvan vauvan kanssa. Ei lohduttanut syli eikä pullo, joten se vaan raivosi hysteerisenä vaunuissa keskustasta teollisuusalueelle.
Helpottaako tää koskaan? Tuleeko tosta meidän pikkunakesta koskaan matkamiestä? Auttaako se kun saa kattella maailmaa ja istua? Yää, tuli ihan sellanen bussifobia tosta, ei huvita entisenkään vertaa lähteä minnekään :/ Pitääkö mun nyt saakeli opetella kantamaan sitä repussa ulkonakin.
Paluumatka oli hirveä. Lähdimme sillä hetkellä, kun väsy kävi liian kovaksi ja vauva vaipuikin sitten aika pian vaunuihin. Mutta oltiin hiukka liian ajoissa ja tyyppi heräsi jo ennen bussiin pääsyä, kun oltiin jo tarvottu kylmässä ja kuolleessa lähiössä lähes tunti. Stadiin päästiin jotenkuten tuttipulloa naamaan tunkemalla, mutta keskustassa kävi sitten katastrofi: Isä-ha kurvasi semihipsterikiesit kiireessä kinokseen ja toisen etupyörän alumiininen pinna katkesi kuin tulitikku. Voihan perkele. Nyt olis paras olla varapyöriä siellä liikkeessä tai mä en pääse mihinkään. Ei sillä että mä minnekään olisin menossa, mutta tiistaina olis neuvola, joka on jo kerran peruttu.
Toka bussimatka mentiin kolmella pyörällä kiljuvan vauvan kanssa. Ei lohduttanut syli eikä pullo, joten se vaan raivosi hysteerisenä vaunuissa keskustasta teollisuusalueelle.
Helpottaako tää koskaan? Tuleeko tosta meidän pikkunakesta koskaan matkamiestä? Auttaako se kun saa kattella maailmaa ja istua? Yää, tuli ihan sellanen bussifobia tosta, ei huvita entisenkään vertaa lähteä minnekään :/ Pitääkö mun nyt saakeli opetella kantamaan sitä repussa ulkonakin.
lauantai 16. maaliskuuta 2013
Äiti harrastaa
Harrastuksista puheen ollen, tänään äiti soittaa levyjä baarissa. Tai siis painaa playta.
Kun toi lapsonen tuntuu kerta viihtyvän repussa niin kauan kuin bassot pauhaa, niin voisin ottaa vuoden tavoitteeksi opetella miksaamaan. Se kyllä edellyttäisi, että löytäisin jostain kärsivällisyyttä kuunnella biisit loppuun asti... Joo ei.
Kun toi lapsonen tuntuu kerta viihtyvän repussa niin kauan kuin bassot pauhaa, niin voisin ottaa vuoden tavoitteeksi opetella miksaamaan. Se kyllä edellyttäisi, että löytäisin jostain kärsivällisyyttä kuunnella biisit loppuun asti... Joo ei.
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Önnönnöö
Mulla ei ole mitään hajua, mitä näiden soseiden kanssa pitäis tehdä. Kun vauva vetäis niitä vaikka kuinka ja jos idea on vähentää korvikeannosta, niin eikös se ole ihan toivottava asianlaita. Sitten taas neuvolan prujuissa puhutaan makuannoksista ja totuttamisesta, minkä voi tulkita niin, että ei ole pakko heti upota. Tai niin, että muu on KIELLETTY ja VÄÄRIN.
Olen nyt antanut aamulla 2 jääpalallista kasvista (tänään testasin kolmella, olis mennyt enemmänkin) ja illalla 2-3 tl hedelmäsosetta. En tiedä onko se liikaa vai liian vähän. Ja kiltisti pari makua viikossa. Sen voin sanoa, että mangoa piltti saa seuraavan kerran, kun osaa pyyhkiä oman takapuolensa. Minen noita mangovaippoja vaihda.
Vauva in the hood
No mutta mä pääsen itkemään tätä tiistaina neuvolantädille. Toivottavasti en ole tuhonnut pienokaisen suolinukkaa tai muuta kauheeta. Muutenkin mokasin, kun en aloittanut perunalla. Siis mitä vittuu, en mä syö itsekään ikinä perunaa, pakkoko sen on sitä syödä.
Niin ja mystinen kuume tais olla vauvarokko. Rokko-osuutta en bongannut, mutta kuume kesti tasan kolme päivää ja ainoa oire sen lisäksi oli kärttyisyys. Nyt mun vauva on taas normaali. Siis tota kakkatykkiominaisuutta lukuunottamatta.
Minä taasen en ole normaali - olen kärttyinen ja väsynyt. Muutama sekava yö takana. Menen kokoamaan 1000 palan palapeliäni, jossa on Venetsia. Täysin järjetön harrastus.
Olen nyt antanut aamulla 2 jääpalallista kasvista (tänään testasin kolmella, olis mennyt enemmänkin) ja illalla 2-3 tl hedelmäsosetta. En tiedä onko se liikaa vai liian vähän. Ja kiltisti pari makua viikossa. Sen voin sanoa, että mangoa piltti saa seuraavan kerran, kun osaa pyyhkiä oman takapuolensa. Minen noita mangovaippoja vaihda.
Vauva in the hood
No mutta mä pääsen itkemään tätä tiistaina neuvolantädille. Toivottavasti en ole tuhonnut pienokaisen suolinukkaa tai muuta kauheeta. Muutenkin mokasin, kun en aloittanut perunalla. Siis mitä vittuu, en mä syö itsekään ikinä perunaa, pakkoko sen on sitä syödä.
Niin ja mystinen kuume tais olla vauvarokko. Rokko-osuutta en bongannut, mutta kuume kesti tasan kolme päivää ja ainoa oire sen lisäksi oli kärttyisyys. Nyt mun vauva on taas normaali. Siis tota kakkatykkiominaisuutta lukuunottamatta.
Minä taasen en ole normaali - olen kärttyinen ja väsynyt. Muutama sekava yö takana. Menen kokoamaan 1000 palan palapeliäni, jossa on Venetsia. Täysin järjetön harrastus.
torstai 14. maaliskuuta 2013
Kevätpörriäinen
Pakkasesta päätellen pörriäiset on vielä kohmelossa, mutta valon myötä tuttu levottomuus alkaa nostaa päätään. Mitenköhän se selätetään vauvan kanssa?
Yleensä olen vain haalinut kokoon kasan kesäheiloja reilusti ennen helluntaita, usein jo pääsiäiseen mennessä, ettei ole sitten tarvinnut tuhlata kesäpäiviä pyydystämiseen. Mutta nyt olen tällainen aloilleni asettunut perheellinen nainen, apua!
Tulisi edes joltain exältä (varmaan sellaiselta, joka ei tiedä, että mulla on vauva) joku haikaileva textiviesti. Joka vuosi on aina vähintään yksi ottanut yhteyttä menneitä muistellakseen. Ehkä pakko alentua olemaan itse se, joka lähettää jonkun nolon känniviestin. Paitsi että ai niin, en osaa enää olla kännissä.
Tai sitten voisi hommata jonkun kuuman kybersuhteen, kunnon kotiäidin ratkaisu. Viime keväänä olin paksuna ja keskityin mahaan, mutta sitä edellisenä mulla oli kypsään ikään ehtinyt israelilainen internetrakastaja, jonka kanssa suunnittelmimme roadtrippiä läpi suomen. Keskitin myös energioita erääseen kaksimetriseen muusikkoon. Näitä molempia heiloja yhdisti se, että heillä oli teini-ikäiset tyttäret. Muusikon tyttäreltä mun oli tarkoitus saada hamsteri, koska mun hoivavietti oli jo silloin kovassa nosteessa. Niin, ja tapasinhan mä sen isä-hankin siinä. Radiossa.
Jos sais kanavoitua tän energian kotimieheen niin sehän olis kaikille paras. Yritän. Onneksi mulla on lupa epäonnistua.
Yleensä olen vain haalinut kokoon kasan kesäheiloja reilusti ennen helluntaita, usein jo pääsiäiseen mennessä, ettei ole sitten tarvinnut tuhlata kesäpäiviä pyydystämiseen. Mutta nyt olen tällainen aloilleni asettunut perheellinen nainen, apua!
Tulisi edes joltain exältä (varmaan sellaiselta, joka ei tiedä, että mulla on vauva) joku haikaileva textiviesti. Joka vuosi on aina vähintään yksi ottanut yhteyttä menneitä muistellakseen. Ehkä pakko alentua olemaan itse se, joka lähettää jonkun nolon känniviestin. Paitsi että ai niin, en osaa enää olla kännissä.
Tai sitten voisi hommata jonkun kuuman kybersuhteen, kunnon kotiäidin ratkaisu. Viime keväänä olin paksuna ja keskityin mahaan, mutta sitä edellisenä mulla oli kypsään ikään ehtinyt israelilainen internetrakastaja, jonka kanssa suunnittelmimme roadtrippiä läpi suomen. Keskitin myös energioita erääseen kaksimetriseen muusikkoon. Näitä molempia heiloja yhdisti se, että heillä oli teini-ikäiset tyttäret. Muusikon tyttäreltä mun oli tarkoitus saada hamsteri, koska mun hoivavietti oli jo silloin kovassa nosteessa. Niin, ja tapasinhan mä sen isä-hankin siinä. Radiossa.
Jos sais kanavoitua tän energian kotimieheen niin sehän olis kaikille paras. Yritän. Onneksi mulla on lupa epäonnistua.
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Perheenrakennusvietti
Kun pissasin tikkuun, opin internetistä sellaisen sanan kuin lapsiluku. Toisin kuin saattaisi luulla, kyseessä ei ole kunkin perheen tosiasiallinen lapsimäärä vaan tavoitetila. Kun lapsiluku tulee täyteen, perhe on kokonainen.
Yritin kerran selittää ystävälle miltä vauvakuume tuntuu. Sehän on sellainen korventava tuntemus tuolla kupeissa, että lisäännyttävä olis. Se on täysin riippumaton siitä millaisia kokemuksia muiden lapsista on, vai onko sellaisia ollenkaan. Tai näin minä sen koin. Mitään järkisyitä sille ei voi keksiä, koska oikeastaan ainoastaan lapsettomuuden puolesta löytyy joitakin pitäviä järkiargumentteja (olen salaa sisimmässäni linkolalainen nihilisti: kaikki ihmiset veks vaan olis ehkä paras).
Sen sijaan tämä lapsilukuhomma, se on mulle vieras: mulla ei ole minkäänlaista tunnetta siitä kuinka monta lasta mun olisi saatava. Sain siis ainakin yhden ja nyt olen tyytyväinen, kun pääsin osalliseksi tästäkin seikkailusta. Saattaisin kyllä haluta lisää lapsia tai saattaisin olla haluamatta, mutta en pidä nykyistä asiantilaa mitenkään puuttellisena. UIkopuolelta tarkasteltuna osaan kyllä ajatella meitä kolmea ydinperheyksikkönä ja varmaan tämä tunne voimistuu vähitellen - ehkä sitten rupean kelaamaan jotain lapsilukua? Tänään kun viihdytettiin molemmat vauvaa TAAS terveyskeskuksessa (joku mystinen kuume), pääsin ehkä lähemmäs perhefiilistä kuin koskaan.
Mutta mulla ei toistaiseksi ole tunnetta siitä, että me oltaisiin jotenkin eridytty vanhoista perheistämme, johon itselläni kuuluu veli, äiti, täti, tädin vanha opiskelukaveri ja sen lapsi. Isä, veljen tyttöystävä ja täti-ha lapsineen heiluvat jossain lähimaastossa, raivaavat tietään kohti perhettäni. Tämä perhe on aina ollut kokonainen juuri tällaisena, joksi se on ajan kuluessa muokkaantunut, ja samalla se on avoin muutoksille. En usko että kukaan tämän perheen muistakaan jäsenistä on tuntenut minkäänlaista vajavaisuutta ilman tätä uutta lisäystä vaikka kaikki hänen saapumisestaan vilpittömän innoissaan ovatkin. Esimerkiksi tädin opiskelukaverin tytär kertoi tädilleni, että tuntuu kuin olisi saanut uuden sukulaisen. Tämä kokemus perheestä on siis jaettu, en elä yksin jossain hippikuplassa.
En nyt siis ajattele perhettä minään siistien city-sinkkujen kaveriperheenä, jonka kanssa syödään sunnuntaibrunsseja ja sitten unfriendataan facebookissa, kun esmes pussailee kaverin exää, vaan jonain sellaisena... yhteen hitsautuneena joukkona tyyppejä, jotka kokee olevansa pysyvästi kiinni toisissaan hyvässä ja pahassa, yhdessä eletyn ja koetun kautta. Minulle siis perhe ei ole koskaan ollut isä, äiti ja lapset, vaikka olen toki pienenä toivonut että olisikin. Kaikki tahtoo olla normaaleja.
Voi olla, että jos nyt haluaisinkin lisääntyä lisää ja se osoittautuisi haastavaksi, muuttaisin mieleni. Pääsisin ehkä käsiksi tuohon vajavaisuuden tunteeseen, kun mulla on vain tämä yksi lapsi. Lapsilukuihmiset kun ovat usein niitä samoja, jotka jaksavat muistuttaa, että lapsia saadaan, ei tehdä. Silti sitä perhettä rakennettaan aktiivisesti kohti lapsilukua, stressataan optimaalisia ikäeroja ja muuta kovin suunnitelmallista, joka on mielestäni hieman ristiriidassa tämän tekemättömyyden kanssa. Eikä siinä mitään, se on hienoa, jos tietää mitä tahtoo. Minä en tiedä.
Yritin kerran selittää ystävälle miltä vauvakuume tuntuu. Sehän on sellainen korventava tuntemus tuolla kupeissa, että lisäännyttävä olis. Se on täysin riippumaton siitä millaisia kokemuksia muiden lapsista on, vai onko sellaisia ollenkaan. Tai näin minä sen koin. Mitään järkisyitä sille ei voi keksiä, koska oikeastaan ainoastaan lapsettomuuden puolesta löytyy joitakin pitäviä järkiargumentteja (olen salaa sisimmässäni linkolalainen nihilisti: kaikki ihmiset veks vaan olis ehkä paras).
Sen sijaan tämä lapsilukuhomma, se on mulle vieras: mulla ei ole minkäänlaista tunnetta siitä kuinka monta lasta mun olisi saatava. Sain siis ainakin yhden ja nyt olen tyytyväinen, kun pääsin osalliseksi tästäkin seikkailusta. Saattaisin kyllä haluta lisää lapsia tai saattaisin olla haluamatta, mutta en pidä nykyistä asiantilaa mitenkään puuttellisena. UIkopuolelta tarkasteltuna osaan kyllä ajatella meitä kolmea ydinperheyksikkönä ja varmaan tämä tunne voimistuu vähitellen - ehkä sitten rupean kelaamaan jotain lapsilukua? Tänään kun viihdytettiin molemmat vauvaa TAAS terveyskeskuksessa (joku mystinen kuume), pääsin ehkä lähemmäs perhefiilistä kuin koskaan.
Mutta mulla ei toistaiseksi ole tunnetta siitä, että me oltaisiin jotenkin eridytty vanhoista perheistämme, johon itselläni kuuluu veli, äiti, täti, tädin vanha opiskelukaveri ja sen lapsi. Isä, veljen tyttöystävä ja täti-ha lapsineen heiluvat jossain lähimaastossa, raivaavat tietään kohti perhettäni. Tämä perhe on aina ollut kokonainen juuri tällaisena, joksi se on ajan kuluessa muokkaantunut, ja samalla se on avoin muutoksille. En usko että kukaan tämän perheen muistakaan jäsenistä on tuntenut minkäänlaista vajavaisuutta ilman tätä uutta lisäystä vaikka kaikki hänen saapumisestaan vilpittömän innoissaan ovatkin. Esimerkiksi tädin opiskelukaverin tytär kertoi tädilleni, että tuntuu kuin olisi saanut uuden sukulaisen. Tämä kokemus perheestä on siis jaettu, en elä yksin jossain hippikuplassa.
En nyt siis ajattele perhettä minään siistien city-sinkkujen kaveriperheenä, jonka kanssa syödään sunnuntaibrunsseja ja sitten unfriendataan facebookissa, kun esmes pussailee kaverin exää, vaan jonain sellaisena... yhteen hitsautuneena joukkona tyyppejä, jotka kokee olevansa pysyvästi kiinni toisissaan hyvässä ja pahassa, yhdessä eletyn ja koetun kautta. Minulle siis perhe ei ole koskaan ollut isä, äiti ja lapset, vaikka olen toki pienenä toivonut että olisikin. Kaikki tahtoo olla normaaleja.
Voi olla, että jos nyt haluaisinkin lisääntyä lisää ja se osoittautuisi haastavaksi, muuttaisin mieleni. Pääsisin ehkä käsiksi tuohon vajavaisuuden tunteeseen, kun mulla on vain tämä yksi lapsi. Lapsilukuihmiset kun ovat usein niitä samoja, jotka jaksavat muistuttaa, että lapsia saadaan, ei tehdä. Silti sitä perhettä rakennettaan aktiivisesti kohti lapsilukua, stressataan optimaalisia ikäeroja ja muuta kovin suunnitelmallista, joka on mielestäni hieman ristiriidassa tämän tekemättömyyden kanssa. Eikä siinä mitään, se on hienoa, jos tietää mitä tahtoo. Minä en tiedä.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Ihana valo
Mistä nyt tuulee? Mä olen viime päivinä fiilistellyt synnytystäni. Siis sitä tähänastisen elämäni yhtä traumaattisinta kokemusta (ekan gerbiilin väkivaltainen kuolema tulee lähelle - se oli hirveetä 8-vuotiaalle murskata vahingossa oma lemmikkinsä, jonka silmä RÄJÄHTI). Siis sitä, jonka jälkeen olin monta viikkoa aivan tohjona sekä henkisesti että fyysisesti. Oliskohan tullut aika kirjoittaa ihan oikea synnytyskertomus?
Tykkäsin kyllä siitä yleisestä tokkuraisesta meiningistä, omissa maailmoissa vellomisesta. Ja se helpotus kun pääsin aamulla pois Naistenklinikan aavemaiselta osastolta 42 oli niin suuri, että supistukset tyssäsivät kokonaan sen kahdeksan tunnin hyvin yksinäisen yön jälkeen. Tai siis enhän mä ollut yksin: oli tympeä yökkö, joka tarjosi Panadolia, ja lääkäri, joka teki yllärisisätutkimuksen*. Mun BFFt.
Synnytyssali oli ihan jännä ja viihtyisä ja kanyylikin meni paikoilleen jo kolmannella kerralla. Jos luonnolliset supistukset hyökyivät yli aaltomaisina ja ennakoitavina, keinotekoiset olivat sitten jostain syvyyksistä vauhdilla pinnalle pulpahtavia tyrskähdyksiä, jotka tulivat juuri kun oli ehtinyt toipua edellisestä. Mutta niin vaan sinnikkäästi selvisin niistä mammajoogassa opituilla metodeilla ja olin yllättävän rauhallinen (kätilökin kiitteli), vaikka yhtään mitään ei tapahtunut, mikään ei auennut tai lyhentynyt tai mitä ikinä oli tarkoitus.
Mukaan otettu Age of Love tuli kuunneltua vain kerran, mutta onneksi akuutisti siinä hetkessä kaipaamani Raptorin Sukellus pumpuliin ja Samulin ja Sanin Aurinko löytyivät youtubesta ja vauva-ha sai raivata tietään kohti kohdunulkopuolista maailman sulosävelien kannattamana. Eli siis se kuuli noi biisit ja päätti ettei todellakaan tule ulos.
Ilokaasu ei pörissyt ihan niin komeasti kuin viihdekäyttäjillä, mutta vei kyllä karseimman terän kivusta aina siihen asti kun päädyin ihanaan, täydelliseen, taivaalliseen toispuoleiseen epiduraaliin. Kyllä se meitä isä-han kanssa yhdisti kun synnytyslaulettiin ne vasemman puolen poltot sitten suohon sillä aikaa, kun odoteltiin sektioon pääsyä. Se leikkauspäätös oli kyllä niin suuri helpotus, että aloin itkeä, koska pelkäsin kuolevani leikkauspöydälle. Kello oli siinä vaiheessa jotain kahdeksan illalla eli yletöntä riemua oli riittänyt jo vuorokauden verran.
Itse sektio olikin ihan jees. Olen täällä internetissä kuullut, että katetrin laitto on karseeta, mutta mulla oli se toispuoleinen epiduraali alla, niin ei se tuntunut missään, hyvä homma! Paniikissa vaadin anestesialääkäriltä ihan vitusti puudutusainetta, koska en ollut kirjannut synnytystoivelappuuni (olikohan kukaan lukenut sitä?) luomusektiota. Ne on kuulemma hip jossain muualla, Amerikassa ehkä: mahdollisimman tarkkarajainen puudutus ja sermi alas. Ihanaa.
Mahan muljuttua pari minuuttia kuului ininää ja parkaisu ja jotain häslinkiä. Pötköttelin siinä sillä aikaa kun pöytä heilui - myöhemmin luin epikriisistä, että kohtuni mm. kuivattiin harsolla. Huikeeta että mulla on nyt kuiva kohtu. Sitten mulle tuotiin joku sellainen aika kurttuinen mytty siihen pääni viereen, olin olevinani liikuttunut, ja meistä otettiin kuvia. Sitten pääsin heräämöön, jossa sain sammuttaa maailmanlopun janoni ja jalat heilui hassusti. Rentoutumisen keskeyttivät isä-ha ja kätilö, jotka toivat sen nyytin imemään mun tissiä. Ihan hiton outoa se oli, epäilin että vauva oli jonkun muun, koska enhän minä ollut synnyttänyt. En silti katsonut sen ranneketta.
Osastolla perhehuoneessa vietetty viiden päivän lapsivuodeaika olikin sitten jotain niin hirveetä, etten jaksa sitä tähän avata enää, mutta sanonpa vaan että kiitos pää, sietäähän tota fiilistelläkin. Pian uudestaan!
* Anu Silfverbergin Äitikortissa on muuten kohta, jossa hän kirjoittaa hieman ivallisesti luomusynnytyksestä haaveilleesta (kaikki män pieleen) naisesta, joka ahdistui, kun lääkäri teki sisätutkimuksen tervehtimättä. Otin tästä hieman itseeni. Mulla on nimittäin elämäni aikana ollut kunnia harrastaa myös ylläriseksiä ja voin sanoa että tämä yllärisisätutkimus herätti aika lailla samanlaisia tunteita. Se tehtiin yön hämärissä eikä todellakaan ollut millään muotoa kiireellinen, kiireinen kyllä.
Tykkäsin kyllä siitä yleisestä tokkuraisesta meiningistä, omissa maailmoissa vellomisesta. Ja se helpotus kun pääsin aamulla pois Naistenklinikan aavemaiselta osastolta 42 oli niin suuri, että supistukset tyssäsivät kokonaan sen kahdeksan tunnin hyvin yksinäisen yön jälkeen. Tai siis enhän mä ollut yksin: oli tympeä yökkö, joka tarjosi Panadolia, ja lääkäri, joka teki yllärisisätutkimuksen*. Mun BFFt.
Synnytyssali oli ihan jännä ja viihtyisä ja kanyylikin meni paikoilleen jo kolmannella kerralla. Jos luonnolliset supistukset hyökyivät yli aaltomaisina ja ennakoitavina, keinotekoiset olivat sitten jostain syvyyksistä vauhdilla pinnalle pulpahtavia tyrskähdyksiä, jotka tulivat juuri kun oli ehtinyt toipua edellisestä. Mutta niin vaan sinnikkäästi selvisin niistä mammajoogassa opituilla metodeilla ja olin yllättävän rauhallinen (kätilökin kiitteli), vaikka yhtään mitään ei tapahtunut, mikään ei auennut tai lyhentynyt tai mitä ikinä oli tarkoitus.
Mukaan otettu Age of Love tuli kuunneltua vain kerran, mutta onneksi akuutisti siinä hetkessä kaipaamani Raptorin Sukellus pumpuliin ja Samulin ja Sanin Aurinko löytyivät youtubesta ja vauva-ha sai raivata tietään kohti kohdunulkopuolista maailman sulosävelien kannattamana. Eli siis se kuuli noi biisit ja päätti ettei todellakaan tule ulos.
Ilokaasu ei pörissyt ihan niin komeasti kuin viihdekäyttäjillä, mutta vei kyllä karseimman terän kivusta aina siihen asti kun päädyin ihanaan, täydelliseen, taivaalliseen toispuoleiseen epiduraaliin. Kyllä se meitä isä-han kanssa yhdisti kun synnytyslaulettiin ne vasemman puolen poltot sitten suohon sillä aikaa, kun odoteltiin sektioon pääsyä. Se leikkauspäätös oli kyllä niin suuri helpotus, että aloin itkeä, koska pelkäsin kuolevani leikkauspöydälle. Kello oli siinä vaiheessa jotain kahdeksan illalla eli yletöntä riemua oli riittänyt jo vuorokauden verran.
Itse sektio olikin ihan jees. Olen täällä internetissä kuullut, että katetrin laitto on karseeta, mutta mulla oli se toispuoleinen epiduraali alla, niin ei se tuntunut missään, hyvä homma! Paniikissa vaadin anestesialääkäriltä ihan vitusti puudutusainetta, koska en ollut kirjannut synnytystoivelappuuni (olikohan kukaan lukenut sitä?) luomusektiota. Ne on kuulemma hip jossain muualla, Amerikassa ehkä: mahdollisimman tarkkarajainen puudutus ja sermi alas. Ihanaa.
Mahan muljuttua pari minuuttia kuului ininää ja parkaisu ja jotain häslinkiä. Pötköttelin siinä sillä aikaa kun pöytä heilui - myöhemmin luin epikriisistä, että kohtuni mm. kuivattiin harsolla. Huikeeta että mulla on nyt kuiva kohtu. Sitten mulle tuotiin joku sellainen aika kurttuinen mytty siihen pääni viereen, olin olevinani liikuttunut, ja meistä otettiin kuvia. Sitten pääsin heräämöön, jossa sain sammuttaa maailmanlopun janoni ja jalat heilui hassusti. Rentoutumisen keskeyttivät isä-ha ja kätilö, jotka toivat sen nyytin imemään mun tissiä. Ihan hiton outoa se oli, epäilin että vauva oli jonkun muun, koska enhän minä ollut synnyttänyt. En silti katsonut sen ranneketta.
Osastolla perhehuoneessa vietetty viiden päivän lapsivuodeaika olikin sitten jotain niin hirveetä, etten jaksa sitä tähän avata enää, mutta sanonpa vaan että kiitos pää, sietäähän tota fiilistelläkin. Pian uudestaan!
* Anu Silfverbergin Äitikortissa on muuten kohta, jossa hän kirjoittaa hieman ivallisesti luomusynnytyksestä haaveilleesta (kaikki män pieleen) naisesta, joka ahdistui, kun lääkäri teki sisätutkimuksen tervehtimättä. Otin tästä hieman itseeni. Mulla on nimittäin elämäni aikana ollut kunnia harrastaa myös ylläriseksiä ja voin sanoa että tämä yllärisisätutkimus herätti aika lailla samanlaisia tunteita. Se tehtiin yön hämärissä eikä todellakaan ollut millään muotoa kiireellinen, kiireinen kyllä.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Uusi iltarutiini
Iltarutiinit on edelleen sekaisin, koska ihan sama mitä tekee, nukahtaminen tuntuu aiheuttavan pienokaisessa hysteriaa. Jos sitä pitää joskus huudattaa jonkinlaisen unikoulun yhteydessä, se mahdollisesti tukehtuu omaan kuolaansa. Niinpä ollaan menty vähän whatever works -linjalla tässä jonkin aikaa.
Nyt tuntuu löytyneen yksi resepti huudon minimoimiseksi:
ACID.
Phuture - Acid Tracks
Me ollaan ehkä puoliksi läpällä soitettu lapselle acidia, koska se nyt on meidän juttu, ilman acidia minä ja isä-ha ei oltais koskaan tavattu (tai ilman jallua, mutta se voi ehkä odottaa). Olen kuitenkin aina ajatellut, että eiköhän toi lapsi tahdo mieluummin kuunnella lastenlauluja tai hempeitä tuutulurituksia - ja niitä olen sille tarjonnut. Koska se on aina jotenkin vähän plääh, kun vanhemmat selittävät into piukeena kuinka lapset rakastavat niiden lempimusaa (vaikka itsekin kuuntelin pikkuisena mieluiten Sparksia). Ja sitten ne muksut kuitenkin menee pähkinöiksi jostain Hevisauruksesta tai Robinista, kun niille siihen tarjotaan mahdollisuus. Olen sitä mieltä, että kyllä lapsilla on oikeus kuunnella myös paskaa.
Niin tässä kuitenkin on käynyt, että vauva vaipuu transsiin, kun laittaa soimaan acidia tai vanhaa housea, ja isä-ha tanssittaa sitä studion puolella. Sen silmät menee utuisiksi ja suu repsottaa vähän auki, koko lapsi on ihan lötkönä käsivarsilla. Musiikissa pitää nimenomaan olla menoa ja meininkiä, kumeita bassoja, clappeja, kunnon biitti. Siinä transsissa se siiretään makkarin puolelle, jossa se saa vikan kerran ruokaa ja sitten nukahtaa rauhallisena (vaipat, yökkärit ja mahdolliset kylvyt ennen jytää).
Kaikki lukemani unioppaat ovat painottaneet iltojen rauhoittamista, mölyn vaimentamista ja hiljaisia hellittelyhetkiä. Olenkin kokenut vähän huonoa omaatuntoa tästä meidän iltajytkeestä: se ei voi olla hyväksi kehittyville aivoille, over-stimulation, alert alert! Voisin kuvitella, että vanhempi lapsi riehaantuisi tanssimisesta ja diskoamisesta, mutta tällä hetkellä vaikutus on päinvastainen, joten ehkä nyt kokeillaan pitää tämä sääntönä eikä poikkeuksena. Koko perheen jokailtainen joraushetki on nimittäin aika kiva.
Jamie Principle - Waiting On My Angel
Niin ja monta vuotta nukahdin itse napit korvilla - ihan samaan jumputukseen. Nykyään nukahdan mieluiten hiljaisuudessa.
Tuutulaulut tarjosi Trax Records.
Nyt tuntuu löytyneen yksi resepti huudon minimoimiseksi:
ACID.
Phuture - Acid Tracks
Me ollaan ehkä puoliksi läpällä soitettu lapselle acidia, koska se nyt on meidän juttu, ilman acidia minä ja isä-ha ei oltais koskaan tavattu (tai ilman jallua, mutta se voi ehkä odottaa). Olen kuitenkin aina ajatellut, että eiköhän toi lapsi tahdo mieluummin kuunnella lastenlauluja tai hempeitä tuutulurituksia - ja niitä olen sille tarjonnut. Koska se on aina jotenkin vähän plääh, kun vanhemmat selittävät into piukeena kuinka lapset rakastavat niiden lempimusaa (vaikka itsekin kuuntelin pikkuisena mieluiten Sparksia). Ja sitten ne muksut kuitenkin menee pähkinöiksi jostain Hevisauruksesta tai Robinista, kun niille siihen tarjotaan mahdollisuus. Olen sitä mieltä, että kyllä lapsilla on oikeus kuunnella myös paskaa.
Niin tässä kuitenkin on käynyt, että vauva vaipuu transsiin, kun laittaa soimaan acidia tai vanhaa housea, ja isä-ha tanssittaa sitä studion puolella. Sen silmät menee utuisiksi ja suu repsottaa vähän auki, koko lapsi on ihan lötkönä käsivarsilla. Musiikissa pitää nimenomaan olla menoa ja meininkiä, kumeita bassoja, clappeja, kunnon biitti. Siinä transsissa se siiretään makkarin puolelle, jossa se saa vikan kerran ruokaa ja sitten nukahtaa rauhallisena (vaipat, yökkärit ja mahdolliset kylvyt ennen jytää).
Kaikki lukemani unioppaat ovat painottaneet iltojen rauhoittamista, mölyn vaimentamista ja hiljaisia hellittelyhetkiä. Olenkin kokenut vähän huonoa omaatuntoa tästä meidän iltajytkeestä: se ei voi olla hyväksi kehittyville aivoille, over-stimulation, alert alert! Voisin kuvitella, että vanhempi lapsi riehaantuisi tanssimisesta ja diskoamisesta, mutta tällä hetkellä vaikutus on päinvastainen, joten ehkä nyt kokeillaan pitää tämä sääntönä eikä poikkeuksena. Koko perheen jokailtainen joraushetki on nimittäin aika kiva.
Jamie Principle - Waiting On My Angel
Niin ja monta vuotta nukahdin itse napit korvilla - ihan samaan jumputukseen. Nykyään nukahdan mieluiten hiljaisuudessa.
Tuutulaulut tarjosi Trax Records.
torstai 7. maaliskuuta 2013
Juurilla
Luin jostain, että vaipanvaihto on pienelle vauvalle elämys. Niin tota, koska se lakkaa olemasta elämys? Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, lopettaa kotona kökkimisen ja lähteä vauvan kanssa maailmalle, koska vaippa on vaihdettu jo aika monta kertaa. Suunnattiin mun lapsuuden maisemiin, Eppooseen.
Matkustin siis noin 1,5 tuntia kahdella bussilla Espoon kaupunginmuseon Vaunutreffeille kaverin seuraksi. Eka bussimatka meni unessa, mutta tokan pieni kulttuurinystävä kiljui alusta loppuun. Tunsin kanssamatkustajien katseet niskassani, mutta en nostanut vauvaa vaunuista, koska ne meinasivat kaatua koko ajan ja jonkun piti pitää niitä pystyssä. Pakkoko oli ostaa kiikkerän ketterät city-vaunut. Vauva vaikeni heti kun päästiin ulos ja valvoi vaunuissa tyytyväisenä. Sille pitää jotenkin opettaa, että joukkoliikenne on kiva asia.
Perillä kuuntelin lukiokaverin vetämän 20 minuutin opastuksen Espoon lähiöiden - erityisesti Tapiolan - historiasta ja yritin pitää tylsyyttään(!) önisevän vauva-han tyytyväisenä. Jälkeläisen ensimmäinen museoretki lopahti sitten Leppävaara-videon äärelle tissille nukahtamiseen. Muakin nukutti, koska se video oli daideellinen, eikä siinä näkynyt edes Maxin katolla ollutta oranssia kuutiota, jota bongatiin aina oman aikansa ottavan seutulinja 110:n ikkunasta silloin kun se oli kehälinja ja mentiin Stadiin väärää kautta (Siinä Maxin päällä on nyt Sello).
Kaveri bondasi muiden espoolaisäitien kanssa - ne oli jotenkin rennomman oloisia kuin esim. töölöläiset äidit - ja mä olin iloinen, kun museossa oli niin pimeää, ettei kukaan nähnyt lapseni naamaa: vauva näyttää ikkunalasin läpi lentäneeltä katutappelijalta, koska en vaan vittu saa niitä kynsiä tarpeeksi lyhyiksi.
En osaa sanoa sainko itse museokäynnistä irti kauheesti, varpaat tuli kipeeks kaikesta kävelemisestä ja pää kaikesta säätämisestä, mutta opin sentään että Kino-Tapiolan hoodeille rakennettiin joskus talollinen yksiöitä poikamiehille. Ties vaikka olis ollut sama talo, jossa joskus nuorena tyttönä pökerryin erään poikamiehen vessaan, kun siellä oli romanttisesti vähän liian monta kynttilää palamassa. Juuret ne on espoolaisellakin.
Oli kuitenkin ihan jees, että vauva-ha näki kerrankin muita vauvoi ja vaikka ympäriinsä remuamisessa on ihan kauhee homma, voisi sitä yrittää tehdä vähän enemmän. Kaverin taitavan yksvuotiaan seura oli myös kovin inspiroivaa ja tyyppi punkesi itsensä istumaan mun sylissä. Siinä se tönötti selkä suorana, söi sormiaan ja teki yökkäilyääniä. Mun pieni paljasjalkainen stadilainen, teollisuusalueen vauvakingi.
Matkustin siis noin 1,5 tuntia kahdella bussilla Espoon kaupunginmuseon Vaunutreffeille kaverin seuraksi. Eka bussimatka meni unessa, mutta tokan pieni kulttuurinystävä kiljui alusta loppuun. Tunsin kanssamatkustajien katseet niskassani, mutta en nostanut vauvaa vaunuista, koska ne meinasivat kaatua koko ajan ja jonkun piti pitää niitä pystyssä. Pakkoko oli ostaa kiikkerän ketterät city-vaunut. Vauva vaikeni heti kun päästiin ulos ja valvoi vaunuissa tyytyväisenä. Sille pitää jotenkin opettaa, että joukkoliikenne on kiva asia.
Perillä kuuntelin lukiokaverin vetämän 20 minuutin opastuksen Espoon lähiöiden - erityisesti Tapiolan - historiasta ja yritin pitää tylsyyttään(!) önisevän vauva-han tyytyväisenä. Jälkeläisen ensimmäinen museoretki lopahti sitten Leppävaara-videon äärelle tissille nukahtamiseen. Muakin nukutti, koska se video oli daideellinen, eikä siinä näkynyt edes Maxin katolla ollutta oranssia kuutiota, jota bongatiin aina oman aikansa ottavan seutulinja 110:n ikkunasta silloin kun se oli kehälinja ja mentiin Stadiin väärää kautta (Siinä Maxin päällä on nyt Sello).
Kaveri bondasi muiden espoolaisäitien kanssa - ne oli jotenkin rennomman oloisia kuin esim. töölöläiset äidit - ja mä olin iloinen, kun museossa oli niin pimeää, ettei kukaan nähnyt lapseni naamaa: vauva näyttää ikkunalasin läpi lentäneeltä katutappelijalta, koska en vaan vittu saa niitä kynsiä tarpeeksi lyhyiksi.
En osaa sanoa sainko itse museokäynnistä irti kauheesti, varpaat tuli kipeeks kaikesta kävelemisestä ja pää kaikesta säätämisestä, mutta opin sentään että Kino-Tapiolan hoodeille rakennettiin joskus talollinen yksiöitä poikamiehille. Ties vaikka olis ollut sama talo, jossa joskus nuorena tyttönä pökerryin erään poikamiehen vessaan, kun siellä oli romanttisesti vähän liian monta kynttilää palamassa. Juuret ne on espoolaisellakin.
Oli kuitenkin ihan jees, että vauva-ha näki kerrankin muita vauvoi ja vaikka ympäriinsä remuamisessa on ihan kauhee homma, voisi sitä yrittää tehdä vähän enemmän. Kaverin taitavan yksvuotiaan seura oli myös kovin inspiroivaa ja tyyppi punkesi itsensä istumaan mun sylissä. Siinä se tönötti selkä suorana, söi sormiaan ja teki yökkäilyääniä. Mun pieni paljasjalkainen stadilainen, teollisuusalueen vauvakingi.
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Kahden äiti
No en oo paksuna! Kauhea ajatus.
Mutta kävin terveyskeskuksessa näyttämässä lapsosen peppua. Nimittäin olin sitä mieltä, että vaippaihottuma oli äitynyt aika ikävän näköiseksi. Myönnän ihan auliisti, että olen uusavuton kolmekymppinen yhden lapsen äiti, joka ei tiedä miten vaippaihottumaa hoidetaan. Mulla ei ole minkäänlaista aikaisempaa kokemusta vaipallisista poimukkaista olennoista.
Nuori terkkari oli ihan hämillään. "Iik onpa se pieni! Ei kai se putoa tuosta pöydältä? Tämä on niin korkea. Voi ei se itkee, meillä ei ole täällä leluja, voi voi." Ja sitten se haki vanhemman terkkarin katsomaan sitä pyllyä, koska ei tajunnut siitä mitään.
"Kahden lapsen kokemuksella sanoisin, että kyllä tuo sinkkivoiteella lähtee."
Ok. Internet on täynnä kolmen äitejä, jotka olis osanneet kertoa mulle ton. Jos ei lähde, niin ens viikolla on neuvolalääkäri. Niin ja ei se oo niin paha, tein nimittäin diaper rash -kuvahaun. Huh huh.
Mutta kävin terveyskeskuksessa näyttämässä lapsosen peppua. Nimittäin olin sitä mieltä, että vaippaihottuma oli äitynyt aika ikävän näköiseksi. Myönnän ihan auliisti, että olen uusavuton kolmekymppinen yhden lapsen äiti, joka ei tiedä miten vaippaihottumaa hoidetaan. Mulla ei ole minkäänlaista aikaisempaa kokemusta vaipallisista poimukkaista olennoista.
Nuori terkkari oli ihan hämillään. "Iik onpa se pieni! Ei kai se putoa tuosta pöydältä? Tämä on niin korkea. Voi ei se itkee, meillä ei ole täällä leluja, voi voi." Ja sitten se haki vanhemman terkkarin katsomaan sitä pyllyä, koska ei tajunnut siitä mitään.
"Kahden lapsen kokemuksella sanoisin, että kyllä tuo sinkkivoiteella lähtee."
Ok. Internet on täynnä kolmen äitejä, jotka olis osanneet kertoa mulle ton. Jos ei lähde, niin ens viikolla on neuvolalääkäri. Niin ja ei se oo niin paha, tein nimittäin diaper rash -kuvahaun. Huh huh.
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Bataatti
Jaa, se olis syönyt sitä sitten enemmänkin. Fiksuna mimminä ajattelin myös, että ei sillä yhdellä teelusikallisella mitään sotkua saa aikaiseksi. Hahaha.
Ehkä mä olen ollut vähän turhan varovainen tässä, tyypillä on nälkä. Näyttäisi lisänneen öihinkin yhden lisäruokailun, mikä ei ole toivottavaa. Korvikemääriä voisin kuvailla sanoin ihan vitusti.
Ja mun uudella supermultiturboboost-sauvasekoittimelle aikuisten sosekeitosta tuli vaahtoa eli vauvanruoan konsistenssikin saatiin mukavan sileäksi. Mikäs tässä soseuttaessa.
Ehkä mä olen ollut vähän turhan varovainen tässä, tyypillä on nälkä. Näyttäisi lisänneen öihinkin yhden lisäruokailun, mikä ei ole toivottavaa. Korvikemääriä voisin kuvailla sanoin ihan vitusti.
Ja mun uudella supermultiturboboost-sauvasekoittimelle aikuisten sosekeitosta tuli vaahtoa eli vauvanruoan konsistenssikin saatiin mukavan sileäksi. Mikäs tässä soseuttaessa.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
Läpimurto!
Kiintymyslapseudessa toistuvasti epäonnistunut vauvani nukahti kantoreppuun.
Nostin sen kyllä siitä sänkyyn, koska en jaksa vaellella ympäriinsä n. 40 minuuttia. Mutta siis mitä mahdollisuuksia tämä avaakaan! Neuvolareissuilla voin juoda alakerran kahviossa kaffet vauva repussa (Rakastan sitä kahvilaa. Asuin ennen siinä lähellä ja kävin siellä joskus muuten vaan). Kun tämä talvi ja takatalvi ja takatalven talvi väistyvät, voin käydä beibin kanssa kävelyllä ihmettelemässä puidenlatvoja. Kesällä voidaan raahata sitä kaikenmaailman lapsteritapahtumiin - arskat ja peltorit puuttuu vielä. Voidaan mennä MUSEOON ja RAVINTOLAAN. Ja Heurekaan katsomaan jähmetettyjä ruuuumiita. Uujee.
Todennäköisesti en tee mitään ylläolevista, mutta siis teoriassa tämä kaikki on nyt mahdollista.
PS. Vauvan posket punoittaa aika pahasti. Allergiaepäily nostaa rumaa päätään. Yää.
Nostin sen kyllä siitä sänkyyn, koska en jaksa vaellella ympäriinsä n. 40 minuuttia. Mutta siis mitä mahdollisuuksia tämä avaakaan! Neuvolareissuilla voin juoda alakerran kahviossa kaffet vauva repussa (Rakastan sitä kahvilaa. Asuin ennen siinä lähellä ja kävin siellä joskus muuten vaan). Kun tämä talvi ja takatalvi ja takatalven talvi väistyvät, voin käydä beibin kanssa kävelyllä ihmettelemässä puidenlatvoja. Kesällä voidaan raahata sitä kaikenmaailman lapsteritapahtumiin - arskat ja peltorit puuttuu vielä. Voidaan mennä MUSEOON ja RAVINTOLAAN. Ja Heurekaan katsomaan jähmetettyjä ruuuumiita. Uujee.
Todennäköisesti en tee mitään ylläolevista, mutta siis teoriassa tämä kaikki on nyt mahdollista.
PS. Vauvan posket punoittaa aika pahasti. Allergiaepäily nostaa rumaa päätään. Yää.
4 kk
- Mikä sillä on, se on ihan outo. Pitääkö se viedä lääkäriin?
- Se vaan muuttuu, ei sillä mitään ole... Tai on se vähän outo.
- Apua meidän vauva on outo!
Vauva oli kauppareissun ajan vaunuissa hereillä eikä päästänyt pihahdustakaan. Harkitsin vieväni sen lääkäriin.
Ota tästä nyt sit selvä. Jotakin selvästi tapahtuu, vauva muuttuu, mulla ei ole aavistustakaan mitä se haluaa. Välillä se saa hysteerisiä kohtauksia, välillä se känisee muuten vaan. Taitaa olla tylsistynyt. Isä-ha on jotenkin enemmän samalla aaltopituudella tällä hetkellä ja kestää vauvaa paremmin. Mä olen lievästi ahdistunut, kun en osaa tulkita sitä. Edes nälkäitkua en tunnista: joskus se syö kuin viimeistä päivää ja joskus työntää tuttipullon pois.
Viime yönä se nukkui epätavallisen levottomasti, ähisi vaan, kunnes otin sen kolmelta kainaloon loppuyöksi. Siihen se sitten rauhottuikin. Yleensä se nukahtaa klo 21.00-21.30, herää ekan kerran syömään pullollisen klo 1.00-2.00 (joskus ehdin syöttää ennen kuin se herää ja silloin se nukkuu paremmin) ja vetelee sitten sikeitä jonnekin puoli kuuteen (enkka on 7.13), jonka jälkeen nukkuu naama tississä vaihtelevasti aina klo 8.00-10.00 asti. Eli se siis nukkuu ihan törkeän hyvin ja olen tästä kiitollinen. Samalla uskon, että tämä on tyyntä myrskyn edellä. Kohta tulee hampaita ja uusia taitoja jne.
Myönnän että hampaita on kytätty, mutta mitään ei näy. Kuolaa tulee ihan perkeleesti ja välillä se tunkee kättä kitaansa niin tarmokkaasti, että yökkää.
Yökkimisen lisäksi siitä lähtee kovasti muitakin ääniä. Omituista tyytyväistä narinaa, ööööääääääoooo, satunnaisia konsonantteja, vienoja hönkäyksiä, ihan järkyttävän kimeää kirkumista, pelottavan aikuismaista naurua. Se on sanonut kerran YÖ ja kerran APUA eli aivan selvästi kielellinen nero.
Sylissä vauva on koko ajan matkalla jonnekin. Se kiipeää joko olkapään yli tai mönkii kohti sohvaa. Ihan minne vaan pois. Kääntymisen se unohti niiden parin kerran jälkeen, ei vaan kiinnosta. Varpaat sen sijaan kiinnostaa. Muista erikoistaidoista mainittakoon määrätietoinen käden ojennus ja mun silmälasien päästä poistaminen lähes jokaisen vaipanvaihdon yhteydessä. Oppis vielä vaan laittamaan ne takaisinkin.
Ne harvat hetket, kun vauva jää syötön jälkeen syliin möllöttämään ja juttelemaan, ovat huippuja. Tulee melkein sellainen normaali äiti -fiilis, kun siinä höpsöttelen. Mä olen nimittäin viime päivinä alkanut epäillä, että mussa on jotkut piuhat kytketty väärin, kun en ihan koko aikaa halaja vauvaa syliini. Olen ehkä vaan sattunut lukemaan viime aikoina vähän liian monesta paikasta, että äideillä on kova tarve pitää vauvaa koko ajan lähellä. Äh. Ei ole.
Mutta niin, ehkä tämä nyt on vaan sitä sukupolvien ketjua tässä niin. Minä olen tällainen ja siksi mun vauva on tuollainen. Se on juuri minulle sopiva vauva ja minä olen toivottavasti sille sopiva äiti. Ainakin me olemme samannäköisiä. Selailin omaa vauva-ajan albumiani ja pysähdyin tämän kuvan ääreen:
Olkaa hyvä, tässä vauvani vaikka oikeastaan se olen minä. Lähetin kuvan tädilleni (joka on sen albumiini liimannut) ja sille meni läpi. Kulmat on täsmälleen samanlaisessa kurtussa ja hienostunut pikkurillin asentokin on aivan sama. Hurjaa.
- Se vaan muuttuu, ei sillä mitään ole... Tai on se vähän outo.
- Apua meidän vauva on outo!
Vauva oli kauppareissun ajan vaunuissa hereillä eikä päästänyt pihahdustakaan. Harkitsin vieväni sen lääkäriin.
Ota tästä nyt sit selvä. Jotakin selvästi tapahtuu, vauva muuttuu, mulla ei ole aavistustakaan mitä se haluaa. Välillä se saa hysteerisiä kohtauksia, välillä se känisee muuten vaan. Taitaa olla tylsistynyt. Isä-ha on jotenkin enemmän samalla aaltopituudella tällä hetkellä ja kestää vauvaa paremmin. Mä olen lievästi ahdistunut, kun en osaa tulkita sitä. Edes nälkäitkua en tunnista: joskus se syö kuin viimeistä päivää ja joskus työntää tuttipullon pois.
Viime yönä se nukkui epätavallisen levottomasti, ähisi vaan, kunnes otin sen kolmelta kainaloon loppuyöksi. Siihen se sitten rauhottuikin. Yleensä se nukahtaa klo 21.00-21.30, herää ekan kerran syömään pullollisen klo 1.00-2.00 (joskus ehdin syöttää ennen kuin se herää ja silloin se nukkuu paremmin) ja vetelee sitten sikeitä jonnekin puoli kuuteen (enkka on 7.13), jonka jälkeen nukkuu naama tississä vaihtelevasti aina klo 8.00-10.00 asti. Eli se siis nukkuu ihan törkeän hyvin ja olen tästä kiitollinen. Samalla uskon, että tämä on tyyntä myrskyn edellä. Kohta tulee hampaita ja uusia taitoja jne.
Myönnän että hampaita on kytätty, mutta mitään ei näy. Kuolaa tulee ihan perkeleesti ja välillä se tunkee kättä kitaansa niin tarmokkaasti, että yökkää.
Yökkimisen lisäksi siitä lähtee kovasti muitakin ääniä. Omituista tyytyväistä narinaa, ööööääääääoooo, satunnaisia konsonantteja, vienoja hönkäyksiä, ihan järkyttävän kimeää kirkumista, pelottavan aikuismaista naurua. Se on sanonut kerran YÖ ja kerran APUA eli aivan selvästi kielellinen nero.
Sylissä vauva on koko ajan matkalla jonnekin. Se kiipeää joko olkapään yli tai mönkii kohti sohvaa. Ihan minne vaan pois. Kääntymisen se unohti niiden parin kerran jälkeen, ei vaan kiinnosta. Varpaat sen sijaan kiinnostaa. Muista erikoistaidoista mainittakoon määrätietoinen käden ojennus ja mun silmälasien päästä poistaminen lähes jokaisen vaipanvaihdon yhteydessä. Oppis vielä vaan laittamaan ne takaisinkin.
Ne harvat hetket, kun vauva jää syötön jälkeen syliin möllöttämään ja juttelemaan, ovat huippuja. Tulee melkein sellainen normaali äiti -fiilis, kun siinä höpsöttelen. Mä olen nimittäin viime päivinä alkanut epäillä, että mussa on jotkut piuhat kytketty väärin, kun en ihan koko aikaa halaja vauvaa syliini. Olen ehkä vaan sattunut lukemaan viime aikoina vähän liian monesta paikasta, että äideillä on kova tarve pitää vauvaa koko ajan lähellä. Äh. Ei ole.
Mutta niin, ehkä tämä nyt on vaan sitä sukupolvien ketjua tässä niin. Minä olen tällainen ja siksi mun vauva on tuollainen. Se on juuri minulle sopiva vauva ja minä olen toivottavasti sille sopiva äiti. Ainakin me olemme samannäköisiä. Selailin omaa vauva-ajan albumiani ja pysähdyin tämän kuvan ääreen:
Olkaa hyvä, tässä vauvani vaikka oikeastaan se olen minä. Lähetin kuvan tädilleni (joka on sen albumiini liimannut) ja sille meni läpi. Kulmat on täsmälleen samanlaisessa kurtussa ja hienostunut pikkurillin asentokin on aivan sama. Hurjaa.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)