Nytkö sitä pitää alkaa kasvattaa?

Olemme kohdanneet ensimmäisen kasvatuksellisen haasteemme. Mulle on hieman epäselvää, koska lasta pitää alkaa komentaa, mutta nyt se ymmärtää selvästi mitä EI tarkoittaa, joten aika saattaa olla kypsä. Luonnollisesti eillä saadaan vauva pois vaarallisten asioiden kuten sähköjohtojen ja muovipussien luota, mutta nyt on ilmennyt myös tarve suojella kanssaihmisiä vauvalta.

Jälkikasvumme rakastaa muita ihmisiä. Uskoisin että aika monet vauvat ovat kovia flirttejä eikä siinä mitään. Mutta meidän vauva harrastaa tough lovea. Hän käy käsiksi. Jos esimerkiksi matkustamme bussilla ja viereen parkkeeraa toiset vaunut, meidän vauvamme kurottaa omista kieseistään ja länttää kätensä naapurin naamaan. Perjantain puistopiknikillä paikalle sattui toinen, hieman pienempi teknovauva, joka sai tuta lapsen hellyydenosoitukset: nenästä vaan lujaa kiinni ja kita ojossa märkää kahden hampaan pusua antamaan.

Mä olen antanut vauvan kiipeillä mua pitkin ja repiä mua miten on lystännyt, koska olen ajatellut, että vauvat tekee sitä ja se on ok. Mutta ei se voi muita repiä. Pitäsiköhän mun nyt sitten johdonmukaisesti alkaa kieltää kaikki fyysisest rakkaudenosoitukset? Mitä mä oikeastaan haluan vauvalle opettaa? Sille voi toki sanoa, että "nätisti", mutta eihän se tiedä mitä nätisti tarkoittaa. Ehkä pitää vain selittää, että muita ei saa koskea ilman lupaa. Muuten se vielä kourii isona naisia perseestä ja sitähän me emme halua.

Voi ei!

Vauva uikuttaa unissaan. Luin jostain, että sen aivot käy nyt ylikierroksilla ja se voi nähdä painajaisia. Ei mun vauva SAA nähdä painajaisia! En kestä.

Sen pitää uneksia vaan maidosta (sellaisesta josta ei tule ihottumaa), sinisestä Angry Birds -pehmosta, kärryajeluista, Pienen pienestä veturista, saippuakuplista, isin levylaukusta, pään pyörittämisestä ja muista jutuista, joista se tykkää.

Punainen poika

Mullakin olis luonnoksissa kaikkia tosi päräyttäviä seksi- ja kirjajuttuja, mutta eipä ne nyt niin nappaa. Sen sijaan olen pohtinut jo muutamia päiviä punaläikkäistä poikaani. TAAS. Maanantaina soitan neuvolaan, mutta sitä ennen pyörittelen päässäni seuraavia kysymyksiä:

- Kauan kestää päästä julkisella maitoaltistukseen?
- Antaako neuvolalääkäri edes lähetettä sellaiseen vai kertooko, että vauvani on atooppinen tms?
- Kannattaako mun hoitaa vauva oireettomaksi ennen vajaan parin viikon päästä olevaa neuvolalääkäriä em. syistä?
- Eli ostanko Sibicortia ja/tai maidotonta erityskorviketta heti huomenna tai maanantaina?
- Lopetanko imetyksen vai aloitanko jonkun kreisin dieetin? Jos se on maitoallergia, niin toki mun kantsii olla dieetillä ja yrittää tehostaa imetystä sen sijaan että juottaisin vitun kallista korviketta enemmän. Mut jos se onkin jokin muu allergia, niin miten ihmeessä saan sen kiinni?
- Soitanko suoraan yksityiselle?
- Otanko vakuutuksen ensin? Se maksais reilu 400 euroa. Varaa on, olen säästänyt just tällaisia pelleilyjä varten (tai sit että pääsisin joskus Losiin vauvan kummitädin luo, mut kyl maito menee edelle).
- Poika ei saa muuta kuin bataattia, tänään kokeilin parsakaalia (veti sen innokkaasti puhisten, itkeskeli ja puklaili illalla). Lopetanko ne taas? Yli viikon oli ilman mitään, ei eroa ihossa.
- Miksi en ostanut toista bisseä?



:(

Ja miks isä-ha ei ole ihan hysterian partaalla niin kuin minä?! Se on sitä mieltä, että mä haluan lapsen olevan allerginen. Selvästikään se ei itse ole koskaan ollut yliherkkä millekään, kun tuollaisia laskettelee. Mä olen sellainen tyypillinen 80-luvun allergikko, jolle jäi lapsuusiän välttämisdieetti päälle: tajusin pari viikkoa sitten, että voin syödä cashew-pähkinöitä. Maistoin ensin yhden ja sitten vähän useamman. Ei mitään reaktiota. Kuinkakohan vuotta mä olisin niitä voinut syödä?

PS. Tää homma kuvaa tosi hyvin sitä miten ulalla olen ihan koko ajan. Mä olen harpannut vauvan myötä keskelle omaa epämukavuusaluetta ja lamaannun ihan totaalisesti kaikenlaisten pikkuongelmien edessä. Joku muu olis kiikuttanut vauvan lääkäriin jo viikko sitten, kun mä täällä vielä pähkäilen.

Maailma vittuilee

Mulla on vaateteknisiä ongelmia. Hillun M- ja L-koon välissä ja maha on jollain ihan omilla käyrillään edelleen. Vaa'alle en aio enää astua ellei neuvolantäti pakota, mutta pari senttiä jos sais pois sieltä täältä, olis helpompi löytää päällepantavaa omasta kaapista tai edes vaatekaupasta. Pitäisi siis ehkä urheilla tai jotain (ja käskeä Isä-han lopettaa Kinder-munien piilotusleikki - tänään löysin kuusi). Ikinä en kyllä ole mitään urheillut, joten todennäköisesti maha jää höllymään tähän muotoon tästä iäisyyteen.

Päätin kuitenkin reipastua ja lähteä edes uimaan. Itseasiassa tarkoitukseni on ollut lähteä uimaan jo aika kauan, mutta tänään otin itseäni niskata, ja pakkasin uimakamppeet. Isä- ja vauva-ha olivat lähdössä samalla ovenavauksella kauppaan joten optimoitiin kaikki syöttämiset ja pukemiset. Juuri ennen lähtöä ajattelin käydä vielä vessassa.

Menkat alkoi. En sitten mennyt uimaan. Sen sijaan menin kahvilaan syömään omenapiirakkaa ja lukemaan tätä Liinan kirjablogista bongaamaani dystooppista äitiskifiä.

Menen uimaan ehkä huomen.... eiku hitto, menkat kestää monta päivää. En mene koskaan uimaan.

Uusi iltarutiini

Iltarutiinit on edelleen sekaisin, koska ihan sama mitä tekee, nukahtaminen tuntuu aiheuttavan pienokaisessa hysteriaa. Jos sitä pitää joskus huudattaa jonkinlaisen unikoulun yhteydessä, se mahdollisesti tukehtuu omaan kuolaansa. Niinpä ollaan menty vähän whatever works -linjalla tässä jonkin aikaa.

Nyt tuntuu löytyneen yksi resepti huudon minimoimiseksi:

ACID.


Phuture - Acid Tracks

Me ollaan ehkä puoliksi läpällä soitettu lapselle acidia, koska se nyt on meidän juttu, ilman acidia minä ja isä-ha ei oltais koskaan tavattu (tai ilman jallua, mutta se voi ehkä odottaa). Olen kuitenkin aina ajatellut, että eiköhän toi lapsi tahdo mieluummin kuunnella lastenlauluja tai hempeitä tuutulurituksia - ja niitä olen sille tarjonnut. Koska se on aina jotenkin vähän plääh, kun vanhemmat selittävät into piukeena kuinka lapset rakastavat niiden lempimusaa (vaikka itsekin kuuntelin pikkuisena mieluiten Sparksia). Ja sitten ne muksut kuitenkin menee pähkinöiksi jostain Hevisauruksesta tai Robinista, kun niille siihen tarjotaan mahdollisuus. Olen sitä mieltä, että kyllä lapsilla on oikeus kuunnella myös paskaa.

Niin tässä kuitenkin on käynyt, että vauva vaipuu transsiin, kun laittaa soimaan acidia tai vanhaa housea, ja isä-ha tanssittaa sitä studion puolella. Sen silmät menee utuisiksi ja suu repsottaa vähän auki, koko lapsi on ihan lötkönä käsivarsilla. Musiikissa pitää nimenomaan olla menoa ja meininkiä, kumeita bassoja, clappeja, kunnon biitti. Siinä transsissa se siiretään makkarin puolelle, jossa se saa vikan kerran ruokaa ja sitten nukahtaa rauhallisena (vaipat, yökkärit ja mahdolliset kylvyt ennen jytää).



Kaikki lukemani unioppaat ovat painottaneet iltojen rauhoittamista, mölyn vaimentamista ja hiljaisia hellittelyhetkiä. Olenkin kokenut vähän huonoa omaatuntoa tästä meidän iltajytkeestä: se ei voi olla hyväksi kehittyville aivoille, over-stimulation, alert alert! Voisin kuvitella, että vanhempi lapsi riehaantuisi tanssimisesta ja diskoamisesta, mutta tällä hetkellä vaikutus on päinvastainen, joten ehkä nyt kokeillaan pitää tämä sääntönä eikä poikkeuksena. Koko perheen jokailtainen joraushetki on nimittäin aika kiva.


Jamie Principle - Waiting On My Angel

Niin ja monta vuotta nukahdin itse napit korvilla - ihan samaan jumputukseen. Nykyään nukahdan mieluiten hiljaisuudessa.

Tuutulaulut tarjosi Trax Records.

4 kk

- Mikä sillä on, se on ihan outo. Pitääkö se viedä lääkäriin?
- Se vaan muuttuu, ei sillä mitään ole... Tai on se vähän outo.
- Apua meidän vauva on outo!

Vauva oli kauppareissun ajan vaunuissa hereillä eikä päästänyt pihahdustakaan. Harkitsin vieväni sen lääkäriin.

Ota tästä nyt sit selvä. Jotakin selvästi tapahtuu, vauva muuttuu, mulla ei ole aavistustakaan mitä se haluaa. Välillä se saa hysteerisiä kohtauksia, välillä se känisee muuten vaan. Taitaa olla tylsistynyt. Isä-ha on jotenkin enemmän samalla aaltopituudella tällä hetkellä ja kestää vauvaa paremmin. Mä olen lievästi ahdistunut, kun en osaa tulkita sitä. Edes nälkäitkua en tunnista: joskus se syö kuin viimeistä päivää ja joskus työntää tuttipullon pois.

Viime yönä se nukkui epätavallisen levottomasti, ähisi vaan, kunnes otin sen kolmelta kainaloon loppuyöksi. Siihen se sitten rauhottuikin. Yleensä se nukahtaa klo 21.00-21.30, herää ekan kerran syömään pullollisen klo 1.00-2.00 (joskus ehdin syöttää ennen kuin se herää ja silloin se nukkuu paremmin) ja vetelee sitten sikeitä jonnekin puoli kuuteen (enkka on 7.13), jonka jälkeen nukkuu naama tississä vaihtelevasti aina klo 8.00-10.00 asti. Eli se siis nukkuu ihan törkeän hyvin ja olen tästä kiitollinen. Samalla uskon, että tämä on tyyntä myrskyn edellä. Kohta tulee hampaita ja uusia taitoja jne.

Myönnän että hampaita on kytätty, mutta mitään ei näy. Kuolaa tulee ihan perkeleesti ja välillä se tunkee kättä kitaansa niin tarmokkaasti, että yökkää.

Yökkimisen lisäksi siitä lähtee kovasti muitakin ääniä. Omituista tyytyväistä narinaa, ööööääääääoooo, satunnaisia konsonantteja, vienoja hönkäyksiä, ihan järkyttävän kimeää kirkumista, pelottavan aikuismaista naurua. Se on sanonut kerran YÖ ja kerran APUA eli aivan selvästi kielellinen nero.

Sylissä vauva on koko ajan matkalla jonnekin. Se kiipeää joko olkapään yli tai mönkii kohti sohvaa. Ihan minne vaan pois. Kääntymisen se unohti niiden parin kerran jälkeen, ei vaan kiinnosta. Varpaat sen sijaan kiinnostaa. Muista erikoistaidoista mainittakoon määrätietoinen käden ojennus ja mun silmälasien päästä poistaminen lähes jokaisen vaipanvaihdon yhteydessä. Oppis vielä vaan laittamaan ne takaisinkin.

Ne harvat hetket, kun vauva jää syötön jälkeen syliin möllöttämään ja juttelemaan, ovat huippuja. Tulee melkein sellainen normaali äiti -fiilis, kun siinä höpsöttelen. Mä olen nimittäin viime päivinä alkanut epäillä, että mussa on jotkut piuhat kytketty väärin, kun en ihan koko aikaa halaja vauvaa syliini. Olen ehkä vaan sattunut lukemaan viime aikoina vähän liian monesta paikasta, että äideillä on kova tarve pitää vauvaa koko ajan lähellä. Äh. Ei ole.

Mutta niin, ehkä tämä nyt on vaan sitä sukupolvien ketjua tässä niin. Minä olen tällainen ja siksi mun vauva on tuollainen. Se on juuri minulle sopiva vauva ja minä olen toivottavasti sille sopiva äiti. Ainakin me olemme samannäköisiä. Selailin omaa vauva-ajan albumiani ja pysähdyin tämän kuvan ääreen:





Olkaa hyvä, tässä vauvani vaikka oikeastaan se olen minä. Lähetin kuvan tädilleni (joka on sen albumiini liimannut) ja sille meni läpi. Kulmat on täsmälleen samanlaisessa kurtussa ja hienostunut pikkurillin asentokin on aivan sama. Hurjaa.

Tuutilullaa 2

Oho, se on nukkunut öisin.

Mutta koska tässä elämäntilanteessa äidin kuuluu olla ihmisraunio, tyyperö on päättänyt että päiväunet on heikoille. Tänään se valvoi 13 tuntia, kahdeksasta yhdeksään. Saattaa olla pidempäänkin, koska se heräsi viideltä, mutta mölisi itsekseen tyytyväisenä, kun otin sen kainaloon ja nukahdin vielä pariksi tunniksi.

Niin että tämä oli sellainen päivä, että unohdin käydä vessassa. Iltaa kohden yliväsynyt vauva ei oikein viihdy yksin.

Ja luonnollisesti tämä on myös se päivä, kun isä-halla menee töissä pitkään. Ei ole vielä näkynyt.

Vauvapaniikki

Tajusin tänään pelkääväni yhtä harvoista vertaiskontakteistani. Sille on niitä muksuja siunaantunut jo useampi ja jotenkin tuntuu, että äitihomma sujuu siltä luonnostaan (vaikka todennäköisesti sekin oli hukassa ensimmäisensä kanssa). Sillä on paljon vinkkiä ja neuvoa ja selvät sävelet sen suhteen miten heidän uusinta tulokastaan pitää hoitaa. Jos jokin ei toimi, se mukauttaa käytöstään lennossa. Eli ei vatvo uusia toimenpiteitä päivätolkulla niin kuin minä: "Apua vauvan jalka on kuiva, siihen pitää laittaa jotain! Laitan huomenna..."

Mun pitäisi mennä sen luo kylään ja pelkään, että se katsoo arvostellen kuinka vauveli repsahtelee mun sylissä miten sattuu. Vähän sama kun pelkään vaunujen kanssa liikkumista kaupungilla - mietin että näytän naurettavalta, kun jään joka kynnykseen jumiin.

Kotona osaan jo vähän relata. Etukäteen olin huolissani siitä, että pingottaisin poikaystävänkin edessä, kun sillä kuitenkin oli kokemusta vaipparallista ja muusta jo entisestään, mutta siitä olen päässyt sentään yli: en tyrkkää vauvaa heti sen syliin, jos menee sormi suuhun. Eli ehkä joskus jossain vaiheessa uskallan hoitaa vauvajutut omaan tyyliini myös vieraiden valvovien silmien alla!

Pitää ehkä myös muistaa, että tällainen lievä panikoiminen on itselleni tyypillistä kaikilla elämänalueilla. Esimerkiksi uuteen duuniin sopeutumisessa menee aina pidemmän aikaa ja mieluummin lykkään uusien tehtävien aloittamista viimeiseen asti, vaikka oppisin ne nopeammin vain tarttumalla toimeen: rakkaassa paskaduunissani välttelin sähköisten pumppukärryjen käyttämistä noin viisi vuotta. Vikat kolme vuotta huristelin menemään ja mietin, että mikä siinä nyt oli niin kamalaa.

Ehkä handlaan tän kaiken siihen mennessä, kun tuo menee kouluun. Onneksi kaikkien meidän ei tarvitse olla kätilöitä tai lastentarhanopeja. Se riittää, että selviän, selätän kaikki vaikeat tilanteet edes jotenkin. Mun ei tarvitse välttämättä oppia niistä mitään yleispätevää tai kasvaa lastenhoidon asiantuntijaksi, koska mun ei ole pakko tehdä lisää lapsia.

(Ai niin, lapsia ei tehdä, ne saadaan. Noh, tämä lapsi kyllä tehtiin. Se oli se helpoin osuus.)

Tuskastus

Laskettu aika on vasta ensi viikon lopulla, mutta sanoisin, että mun päänsisäinen laskettu aika on ihan hollilla, ellei peräti mennyt jo. Jos keskityn kuuntelemaan, keho lähettää viestiä, että pikkuhiljaa olis aika kahdentua tai kellään ei ole enää kivaa. Tunne siitä, että meidän olis a-han kanssa turvallisinta lakata olemasta sisäkkäin, voimistuu.

Millä tätä voi perustella? Ei kai millään muulla kuin sillä saakelin intuitiolla. Sillä että jonnekin tuonne lokakuun puoleenväliin asti mulla oli tunne siitä, että meillä on molemmilla kaikki hyvin näin, vaikka vähän epämukavaa alkaa olla. Sitten alkoi pikku hiljaa olla sellainen fiilis, että tuo yksi alkaa raivata tietään ulos. Neuvolassa oltiin samaa mieltä. Mikä sitten taas vastasi hyvin sitä jo joskus kesällä päässäni muotoutunutta ajatusta, että syntymähetki tulee olemaan lokakuun puolella.

Mutta hämärähommiahan nämä ovat. Onneksi huomenna on neuvola. Neuvolantäti lisää mun turvallisuudentunnetta.

Ai että nukkua pitäisi

Ja seurata vauvan liikkeitä ja lapsiveden väriä. A-ha liikkuu omaan verkkaiseen tahtiinsa (sain siihen vähän eloa mutakakulla) ja vedet jäi naapurikuntaan, eikä niitä ole sen koommin näkynyt.

Mietin jo, että voisiko sittenkin kyseessä olla väärä hälytys ja vaikka spontaani ejakulaatio, mutta harvemmin sitä kai ejakuloi, kun vaeltaa itkuisena ja väsyneenä sateessa pimeällä tiellä ajettuaan bussipysäkkinsä ohi.

Ilman unta en kyllä koitoksesta ehkä selviä. Samalla olen huolissani, että supistukset eivät tästä voimistu ja joudun käynnistykseen. Onneksi sain juuri tänään erinomaisia supistuksenedistämisvinkkejä: jos en jää aamulla sairaalaan, katson huomenna koko päivän eläinvideoita. Kuuntelen Age of Lovea ja keskityn muutenkin just niihin juttuihin, jotka saa omat oksitosiinit virtaamaan.

EDIT klo 19.10: "Tämä tikku näyttää nyt näin. Nämä jää joskus mysteereiksi". Heh. Ehkä joka raskauteen kuuluu vähintään yksi väärä hälytys ja mysteeriksi jäävät litimärät sukat.