Ootteko tulossa huomenna?

Kysyttiin minulta tänään muskarin päätteeksi. Käännekohta äitisosiaalisuudessa: joku haluaa varmistaa, että olen tulossa seurakunnan kerhoon. Hyvä fiilis!

' Muutenkin elämä on aika huippua just nyt. Siihen on ehkä tulossa uusia sävyjä. Harmaan sävyjä, if you know what I mean. Kyllä lämmittää olla muutakin kuin äiti. Se näkyy postaustahdissa, mutta en aio pyytää sitä anteeksi.

30+1

En tahdo nukkumaan, koska vielä on MUN päivää jäljellä yksi tunti. Mun piti lähteä yksin stadiin puhaltelemaan serpentiiniä syntymiseni kunniaksi, mut oltiinkin sitten ihan kotona kolmistaan vaan.

Lahjaksi sain hyvät yöunet lapselta - se kai pukaa jotain hampaita, huonosti on kuitenkin nukkunut - ja aamukahvit isä-halta. Se oli kuulemma katsellut mulle kahvikapselikonetta, mutta olivat kai sitten olleet vähän tyyriitä. Mä olin tosi hämmentynyt, että sille oli edes tullut jotain niin mainiota mieleen! Me ei juuri lahjoja harrasteta.

Se kuitenkin halusi muistaa mua jotenkin, joten kaivoi kukkarosta pari kybää ja käski mun käydä ostamassa itselleni patterilla kulkeva puujuna. Oijoi! Jos lapsi on kiltisti, ehkä sekin saa leikkiä sillä.

Tänään vuosia täytti myös paikallinen seurakuntatalo, joten sinne kiiruhdimme aamulla täyttymään taas pyhästä hengestä ja ilmaisesta kaffesta. Pappi kertoili vähän historiikkia: "Joku on ollut täällä koko kirkon 40-vuotisen taipaleen alusta asti, mukana lasten elämässä. Kukahan se on?" Olin ihan varma, että se sanoo Jeesus, ja meinasin oksentaa vähän, mutta onneksi kyseessä olikin lastenohjaaja. Vähän ihmettelin, että miten joku ei opi 40 vuodessa laulamaan Jumalan kämmenellä oikein, mutta totesin sitten, että ehkä seurakunnan lapsityöntekijän työnkuvaan kuuluu laulaa kovaa ja korkealta ohi.

Muuten tapahtuma meni aika lailla tuttuun tyyliin: minä istuin hiljaa paikallani, lapsonen istui tyhjässä uima-altaassa muiden vauvojen kanssa ja ihmetteli yksikseen palloja, joita muut pikkuiset varastivat sen kädestä. Mentiin me viidakkoseikkailuratakin läpi ja lapsi sai silittää pehmokrokotiilia. Aijai.

Jessen luona kuokkimassa

Voihan. Nämä mun sosiaalistumisyritykset on jotenkin surkuhupaisia.

Tänään kärräilin lapsen määrätietoisesti ison tien toiselle puolelle seurakunnan perhekerhoon. Kun tultiin paikalle, pari äitiä ja vetäjä juttelivat joistain ihmisistä, joita en tunne, eivätkä tervehtineet. Istuin kuitenkin piiriin ja annoin lapsen pällistellä muita muksuja.

Piirin täytyttyä aloitettiin aamupäivän hengellinen osuus - kun oli ensin todettu, että mehän ollaankin kaikki tuttuja. Tässä vaiheessa olisi ehkä pitänyt älähtää, että me ollaan ekaa kertaa, mutta minulle se oli se hetki, jona muutuin näkymättömäksi. Vauva oli jotenkin liekeissä alttaripöydälle asetetusta kukasta (tähti!), mutta muuten osoitti, että ei ole omppu kauas puusta pudonnut: ujosteli jalkojani vasten ja kieltäytyi soittamasta triangelia.

Sitten vähän lauleskeltiin jotain syyslauluja, vauvat konttailivat toistensa päällä ja mun jälkikasvuni hypisteli syksyn lehteä esittävää paperia hieman etäämmällä. Lauluhomman jälkeen alkoi minulle viime viikolla mainostettu muonitus. Lapsi jäi tutkimaan salin toiseen päähän jotain kirjaa ja minä siirryin reippaasti kahveineni ison pöydän ääreen muiden äitien luo. Jossain vaiheessa huomasin, että pöydässä käytiin kahta keskustelua: yhdessä päässä hammaslääkäreistä ja toisessa joistain ihmisistä, joita minä en tunne. Itse istuin keskellä, enkä puhunut kenellekään mitään. Välillä huhuilin lasta seuraksi, mutta se imeskeli tyytyväisenä Duplo-ukkoa yksinään jossain nurkassa.

Se äiti, jonka kanssa juttelusta rohkaistuneena olin tullut paikalle, yritti kyllä ihailtavasti keskustella kanssani - kysyi samat kysymykset kuin viimeksi -, mutta eipä sekään mitään voi, jos keskustelukumppani vastaa yhdellä sanalla eikä osaa viedä jutustelua mitenkään eteenpäin luontevasti.

Tunnin jälkeen vetäjä pisti läsnäololistan kiertämään. Mulle valkeni, että se ei olekaan varsinainen vetäjä, vaan joku seurakunta-aktiivi, joka tuurasi niitä tällä kertaa. Ehkä annan anteeksi kykenemättömyyden ottaa säälittäviä ekakertalaisia huomioon. Yritin tavoitella läsnäololistaa, mutta se vietiin nenäni edestä ja vikana sitten raapustin sinne loppuun lapseni ja itseni nimen. Ehkä ne vetäjät sitten näkee siitä, että siellä oli joku uusi tyyppikin.

Loppupiiriin en mahtunut, koska olin sen muodostuessa noutamassa tähtiä näkevää lasta ikkunan luota, joten sanottiin Jesselle heipat silleen soveliaasti vähän piirin ulkopuolella. Eiköhän mennä uudestaankin, kyllä nimittäin kopallinen leluja lapsen harhauttamiseksi ja ilmanen kahvi kotiäidille kelpaa.

Löylyä, löylyä höpöttää pöllö

Olemme aloittaneet ensimmäisen vauvaharrastuksemme. Illalla valitsin meille vaatteet valmiiksi ja aamulla maalasin naamalle turvaksi kevyen meikin. Jännitti kovin, kuulemm isä-hatakin jännitti, vaikka se ei ollut edes tulossa mukaan.

Tulin tokana paikalle ja heti huomasin, että se eka oli potentiaalinen äitiystävä. Vähän nauratti, sillä jos en olisi valinnut vähän erilaisia vaatteita kuin ne normirytkyt joissa olen yleensä tätä kotiäitihommaa suorittanut, oltaisiin oltu vähän tekstiilikaksosia.

Istuin lattialle sen viereen, mutta ei me hirveesti mitään juteltu, hymyiltiin vaan toistemme vauvoille, kun tutustuivat meidän varpaisiin. Ehkä sekin on ujo? En tiedä miten tästä pitäisi edetä, ei kai sitä voi heti vaan pyytää kahville? Vaihdettiin kyllä muutama sana lähtiessä ja sen vauvan on vain pari viikkoa mun vauvaa nuorempi. Ehkä tämä tästä lähtee, toivoisin.

Havaitsin myös mahdollisen hiekkalaatikkojengin. Ne puhuivat jotenkin ikävään sävyyn ennen muskarin alkua ja päätin, että ne eivät ole potentiaalisia äitiystäviä. Mutta ne taisivatkin olla lähilähiön asukkaita ja toisilleen ennestään tuttuja.

Koskapa me ei olla vauvan kanssa oltu kovin sosiaalisia, siitäkin paljastui mulle ihan uusia piirteitä: sekin on vähän ujo! Se oli kyllä kovin tohkeissaan ja leveä hymy naamallaan koko puolituntisen, mutta rötkötti turvallisesti mun jalkojen välissä ja lähti vasta ihan lopussa vähän tutkimusmatkalle. Lauluille ja leikeillekin se lämpeni vähän hitaasti, mutta se sattaa johtua siitä, että jouduin repimään sen ylös kesken päikkäreiden.

Muskari olisi varmaan ollut kivempi, jos vetäjässä olisi vähän enemmän munaa, mutta se oli tarpeeksi kivaa ja vauva näytti nauttivan, joten eiköhän me jatketa. Jotain poikkemaa rutiiniin. Jos jaksan, raahaudun perjantaina keskustaan Annantalolle Naperokinoon. Jos en jaksa, voidaan me katsoa piirrettyjä kotonakin.

Vauvojen kohtaamisen paluu

Mun leikkipuistourassa on tapahtunut liikahdus eteenpäin. Törmäsin kaupassa kaverin kaveriin, jolla on jonkin verran vanhempi muksu. Kävi ilmi, että se käy meidän lähileikkipuistossa - tulee vaan sinne toiselta suunnalta kuin minä. Nyt on yritetty järkätä treffejä hiekkiksen reunalle.

Tänään jo piti nähdä, mutta sille tuli este, joten rohkeena likkana menin yksin. Ehdin juuri vauvojen kohtaamiselle. Ja voi hyvänen aika, siellä oli muitakin vauvoja! Tai siis, pari sellaista 1-vuotiasta ja sit se yksi vauva, jota puistotäti mainosti viimeksi. Jutskailtiin sen äidin kanssa pitkä tovi, ja sehän oli suorastaan luontevaa. Sen vauva oli kohdannut vauvanukkea vaikka kuinka usein, mutta silti se oli aina reippaasti tullut uudestaan laulelemaan puistotätien kanssa. Respect.

Ehkä me nähdään toistekin! Luonnollisestikaan en tiedä mikä uuden kaverini nimi on, se on vaan Frejan äiti.

Vauvojen kohtaaminen

Vein tänään vauvan läheiseen leikkipuistoon vauvojen kohtaamiseen. Valitettavasti muut vauvat näyttivät olevan lomalla.

Kohtaaminen tapahtui keskellä puistoa puun katveessa viltillä. Tunsin kaikkien taaperoiden äitien, edistyksellisten puistoisien, av-mammojen ja mammajengien katseet niskassani, kun vauvani kohtasi yksin puistotätiä ja tämän sylissä roikkunutta virttynyttä vauvanukkea. Mahtoi näyttää säälittävältä - ei tosin yhtä säälittävältä kuin minä palloilemassa ympäriinsä puistoa orvon näköisenä. Täti kyseli multa kovasti kaikkea imetyksestä (?), päivärytmeistä ja isovanhemmista eli yritti varmaan korvata sitä merkittävää aikuiskontaktia, joka jäi siinä uupumaan.

Vauvalla oli kyllä kivaa. Se repi vauvanuken päätä, hihkui ja flirttaili laulavalle tädille ja imeskeli puiston kuolaisia leluja. Että ei kai tämä ihan turha reissu ollut. Tätikin lohdutteli, että viime viikollakin oli yks päivä joku Freja-vauva ja pari viikkoa sitten kokonaista seitsemän vauvaa! Että ehkä siellä jossain lähiön uumenissa asuu mun vauvan tulevat hiekkalaatikkokaverit. Tai sitten ei.

Jotta nöyryytykseni olisi ollut täydellinen, puistoruokailemaan saapuvat isommat lapset saartoivat meidän rattaat nurkkaan polkupyörillään kohtaamisen aikana. Vietin sitten kymmenen minuuttia nostellen lukittuja fillareita pois tieltä eroahdistuneen vauvan rääkyessä metrin päässä.

Kohtaamisen jälkeen vauva nukahti ja pääsin lukemaan läheisen puistopläntin nurmikolle. Eilen näin samaisella puistopläntillä kaksi äitiä vauvoineen piknikillä. Vähän olin kade.

Loman loppu

Reippaasti retkeiltiin joka päivä ja todettiin, että meillä on sittenkin reissuvauva. Rytmit ryssitty huolella ja nyt näyttäis siltä, että vauva kaipaa hiukan säännöllisyyttä. Sitä hänelle tarjoamme - toivottavasti en aivan jumahda kotiin, kun kesäkin on vasta alussa. Lähileikkipuiston vauvojen kohtaaminen kummittelee mielessä, ehkä on pakko uskaltaa edes kerran. Sen pidemmittä puheitta, loman tunnelmat tiivistyneet seuraavaan kuvaan.



Evästauko Linnanmäellä. Pupu kävi Kotkotissa.

Lomafiilis

Kuvittelin että ei tästä kotiäitihommasta mitään kesälomaa saisi, mutta niin vaan onkin eri meininki, kun isä-han loma alkoi.

Eka lomapäivä alkoi lääkärireissulla, josta en uskonut tulevan yhtään mitään, koska mystisesti vauvan iho on sileä kuin, öööh, vauvan peppu. Mutta oirekuvaukset, valokuvat ja jo kokeiltujen juttujen selostaminen vakuuttivat lääkärin ja saatiin se pirun lähete sinne allergiasairaalaan. Jos en olisi tajunnut pitää silloin ekojen ihottumien aikaan parin viikon taukoa kiinteissä, pompottelu olisi jatkunut - oltaisiin vaan saatu neuvo pitää tauko. HUH. Ja nyt on kaks kiloa Essex Plussaa reseptillä, jee.

Lääkäristä koko kuvio kuulostaa vain hankalalta atooppiselta iholta ja sitä se sattaa ollakin. Vaikka uskon kyllä, että mekin jotain ruokapahiksia vielä löydetään. Nyt vauva syö viittä kasvista, kahta hedelmää ja riisiä, joten on tässä vielä ruokia kartoitettavana.

Nautittiin lounas kahvilassa Punavuoressa ja sinne tuli joku latteisi, jonka muksu flirttasi meidän vauvalle. Mietin vähän että kysyisinkö siltä isiltä muistaako kun me vedettiin skumppakännit Flamingon Onnelassa, kun siellä oli Snap! ja Technotronic, mutta oon vähän ujo niin en tohtinut. Tämän jälkeen vauvasta otettiin passikuva - isä-ha meni valokuvausliikkeesseen vauva kainalossa tsekkaamaan miten homma toimii ja kun se tuli minuutin päästä ulos, vauva oli jo kuvattu. Kätsyä.

Shoppailtiin vähän miesten Tiimarissa jotain hehkulamppuja ja törmättiin mun vanhaan heilaan/kaveriin/"kollegaan" ja sain sille kerrottua, että jos tulee jotain siistiä (tai vähemmän siistiä) proggista, joka tarvitsee edes osa-aikaista työvoimaa, niin meikä on käytettävissä. Olen kotona jos mitään ihmeellistä ei tule eteen, mutta jos jostain putoaa syliin unelmien työpaikka, en kyllä epäröi hetkeäkään. Kaveri mainitsi myös yhden vapaaehtoispohjalta duunaillun hommelin - oltiin molemmat siinä työryhmässä -, joka vaan jäi kesken. Olen itsekin miettinyt, että siihen voisi hakea jonkun rahoituksen, ja mä väsäisin ne jutut loppuun. Mulla on ideoita ja mahdollisuuksia, nyt vaan tarvitaan rohkeutta toteuttaa niitä.

Lopulta matkattiin vielä täti-han luo me&i-kekkereille. Esittelijä oli legendaarisen vaivaannuttava, se oli ihan lovena valkoisiin boifrendfarkkuihin. Isä-ha ja täti-han mies jumittivat makkarissa ja mä kävin ilmoittamassa niille, kun oli tullut aika hypistellä. Jälleenmyyntiarvo mainittiin ekan viiden minuutin aikana, ja ehdotinkin isä-halle, että hommattais sammakkotrikoopeitto sijoituksena. Kuulemma just oli joku kaupitellut jotain vanhaa peittoa 450 eurolla Facebookissa!!!! Jotenkin siinä esittelyä kuunnellessani ihan oikeasti kuvittelin haluavani ihania jogapäntsejä ja siipipaitoja ja vauvalle froteeshortseja, mutta onneksi tulin järkiini ennen sitä hypistelyosuutta. Voisin vetäistä sen yhdenkin koltun ihan hyvin niskaani, mutta kuolisin häpeästä, jos joku tunnistaisi että mulla on me&i-vaate. Ostan ne samat trikoorytkyt henkkamaukalta vaan.

Sellaisen huomion tein, että sekä näillä miikkarikikkareilla että niillä bloggaajien Nosh-kekkereilla yleisöstä tuli ihan hirveesti sellaista tuotebuustausta - kutsujen vieraat huutelivat esittelijälle kuinka nämä ei ole menneet miksikään miljoonassa pesussa ja tämäkin on mahtunut vuoden. Siis että asiakkaat tekee myyntityön esittelijän puolesta. Mutta toisaalta näiden kotikutsumerkkien meininki onkin kai word-of-mouth-markkinointi ja kutsut on sellainen kollektiivinen hypetystilaisuus. Siihen on helppo mennä mukaan vaikka olis oikeesti sitä mieltä, että ne sammakko-oksennukset on karseita.

Kaiken kaikkiaan siis ihan nappisuoritus tämä päivä. Mun vauva on oikeesti aika rento. Se itki ainostaan kerran, kun pudotin vahingossa sen naamalle käytetyn vaipan, eli oli ihan hyvä syy. Soseen se veteli siististi mun sylissä keskellä serkkuhärdelliä ja nukahti helposti, kun päästiin kotiin. Ihana söpö vauva!

PS. Hän osaa ryömiä pehmeällä alustalla. Peppu ei nouse ainoastaan konttauskorkeudelle vaan ihan suorille jaloille. Hjelp.

Vihdoinkin

Täti-ha järjestää me&i-kutsut! Nyt kyllä. Täyttymys.

Luettu

No nyt mä luin sen kirjan. Toivottavasti moni muukin lukee, tahdon nähdä äitiblogit täynnä kirjaraportteja.

Se oli sellainen erinomainen kirja, jota tahtoo siteerata koko ajan ja hihkua että "juuri näin!". Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että äitiyden harrastaminen on järjetöntä. Ja iloinen siitä, että onneksi se harrastuneisuus näyttää edes hiukan vähenevän, kun lapset menevät päiväkotiin - tai päiväkotia pelkäävien kohdalla kouluun. Sitten toki ollaan napit vastakkain päikyn ja koulun kanssa, mutta se on toinen stoori. Sanoisin siis että Äitikortti on raikas tuulahdus ja ihan mainio tiivistelmä siitä mikä vittu tässä kaikessa mättää.

Välillä kirjoittaja liitelee vähän liian sfääreissä euforisen vauvahuumansa kanssa, mutta koska ei anna ymmrätää, että tämä on unirversaali totuus siitä miten vauvoja tule rakastaa, annan anteeksi. Olenkin jo aikaisemmin pohtinut sitä, miten tunteeni syttyvät vähän hitaammin eivätkä loimua millään valtavalla liekillä. Koen edelleen samoin: tykkään vauvastani, mutta se tunne ei ole mitään uudenlaista rakkautta vaan sitä samaa mitä tunnen muitakin ihmisiä kohtaan. Välillä halatessani sitä tai sen kikattaessa, kun kutitellen sitä nenälläni, tulee kyllä sellaisia samanlaisia mielihyvän humahduksia kuin vasta ihastuneena.

Musta on tuntunut parin viimeisen viikon aikana, että alan taas muistaa kuka olin ennen lapsen syntymää ja raskautta, tunnen kuinka aivoni jälleen tiivistyvät toimivaksi elimeksi omituisen muhjun sijasta ja - mikä parasta - en ole loputtoman pingottunut tän äitijutun kanssa. Tässä elellään lapsen kanssa ja kattellaan kuka siitä tulee. Jotenkin tähän saumaan tuo kirja osui varsin hyvin. Nyt en enää itke, kun vauvani juo korviketta, vaan alan nähdä sen korvikeahdistuksen suuremmassa mittakaavassa, osana tätä suurta äitiyskeskustelua, johon otan osaa vaikuttaessani internetissä.

Sellainen mielenkiintoinen juttu tässä vielä sattui, että en eilen malttanut laskea kirjaa kädestäni, joten vauvani sai sitten välillä kuunnella satuja nuoren naisen kehonkontrollista, kun luin sille ääneen. Välillä se oli tyytyväinen itsekseen lattiallakin, niin että pääsin etenemään muutaman sivun. Siinä se hyljätty pienokainen ähersi ja eikös siinä sitten käynyt niin, että kun nostin katseeni kirjasta, se oli kiepsauttanut itsensä mahalleen. Näytti melko hämmästyneeltä ja alkoi itkeä.

Loppupäivän sitten - krhm - maanittelin sitä kääntymään uudestaan, mutta eihän sitä enää kiinnostanut, kun kiinnitin siihen huomiota. Semmonen vauva, tärkeet jutut se tahtoo tehdä yksin. Ihan on äitiinsä tullut.

Kotiäidin itkuvirsi

Voisi laittaa pannaan kaikki blogit, joissa tehdään kaikkea kivaa jonkun ihanan mammajengin kanssa. Ihan vaan koska kateus on kuolemansynneistä se meikäläisen valinta.

Olin alkuun sitä mieltä että on ihan ok olla erilainen nuori ja tekaista yksi vauva, vaikka kaverit ovatkin päättäneet olla sille polulle astumatta. Sittemmin olen muuttanut mieleni. Tämä olisi kivempaa, jos olis edes yksi ystävä samassa kyydissä. Sellainen jonka kanssa olis luontevaa nähdä ja kahvitella ja etenkin angstata ja pelätä pippelikuppaa ostoshelvetin vauvanhoitohuoneessa.

Viime keväänä kiltti exä nakitti mulle yhden kaverinsa, jolla oli laskettu aika noin kuukautta aiemmin - kirjoiteltiinkin jonkin aikaa facebookissa. Meidän piti mennä samaan raskausjoogaryhmään, mutta minä kämmin, ja mahduin vastan myöhemmin alkavaan. No se olikin sitten jatkokurssilla, joka loppui juuri ennen meidän tunnin alkua: katkerana huomioin, että se rupatteli iloisesti joidenkin reippaiden mimmien kanssa aina siinä pukkarissa. Omassa ryhmässäni olikin sitten harvinaisen umpimielistä porukkaa (etenkin allekirjoittanut), joten sen kurssin anti jäi synnytyslauluun, jolla kyllä vetelin laimenevan epiduraalin ja sektioon siirtymisen väliajan oikein tehokkaasti.

Että niin, se potentiaalinen ystävyys sitten jäi. Se löysi tyyppejä, minä en. Aina välillä puhellaan, että pitäis nähdä, mutta se asuu aika kaukana naapurikunnassa jne. tekosyitä. Onhan mulla myös nämä sormiruokailevat lukiokaverit, joita en halua nähdä enää (niiden vauvatkin on jo taaperoita), ja se yksi kolmen äiti, jota pelkään. Muita vauvallisia ei ole.

Olen alentunut jopa googlaamaan vauvafoorumien syksyllä poksahtaneiden ryhmiä, mutta ne ovat muodostuneet jo plussaamisen aikoihin ja jutut siirtyneet sittemmin Facebookin salaseuroihin. Olen kuullut huhua, että jotkut näistä ryhmistä kahvittelisivat kerran viikossa Kampissa (kas isä-ha:lla onkin sitten biljoona kaveria, jotka ovat saaneet vauvan tässä lähiaikoina), mutta ei kai sinne voi niin vaan tunkea sekaan. Isä-ha lupasi puhua mun puolesta, mutta mulle tuli sellainen olo, että olen säälittävä reppana, jolla ei ole kavereita.

Ne lähialueen perhekahvilatkin olen tosiaan kartoittanut, mutta ajatus sellaiseen menemisestä aiheuttaa hengenahdistusta. Vaikka ne olisivatkin ihmisten aikaan, en osaa päättää kumpi kuulostaa vähemmän kauhistuttavalta, vapaa ohjelma vai vaate-esittely. Mun vauvakin on vielä niin pieni, että en voi vedota sen virikevajeeseen, jos tuollaiseen raahaudun. Otsassani lukee siis isolla epätoivoinen yksinäinen kotiäiti.

Eli oikeastaan ongelma on siinä, että samassa tilanteessa olevien ihmisten löytyminen edellyttäisi ennenkuulumatonta reippautta ja rohkeutta - ja niitä minulla ei ole. Viimeisen kolmen vuoden tapahtumat ovat ajaneet itsetuntoni sellaiseen jamaan, että en osaa kuvitella tutustuvani enää koskaan uusiin ihmisiin. Elämässä oli joskus vaihe, jolloin istuin ehkä joka viikko kahvilla jonkun uuden jännän tyypin kanssa, mutta sitten tuli pari kiduttavaa ihmissuhdetta, mätä työyhteisö ja lamauttava masennuskausi, ja tuntuu, että kadotin sosiaaliset taitoni jonnekin. Tämä kohta puoli vuotta kestänyt kotona kykkiminen ei ole auttanut asiaa.

Kaiken kukkuraksi olen aina ollut parempi löytämään deittejä kuin uusia ystäviä (ja deiteistä on sitten tullut niitä ystäviä). Mielestäni parisuhderintamalla torjutuksi tuleminen on paljon siedettävämpää kuin ystävyydessä epäonnistuminen. Saatan tehdä pokkana lähes julkeita ehdotuksia miehille, joista olen kiinnostunut, ja olen todistettavasti kokeillut jopa väsytystaktiikaa vastahankaisten urosten kellistämiseksi, mutta uuden tuttavuuden pyytäminen kahville kaverimielessä vaatii taikatemppuja, itsesuggestiota ja mahdollisesti rohkaisuryypyn. Pitäisi siis varmaan löytää jostakin yh-isä, jolla on alle puolivuotias vauva, ja pokata se, niin saisin vertaistukeni. Voin nyt tässä myöntää, että selailinkin suosimaani deittisivustoa vauvallisen päiväkahviseuran toivossa. Yllättäen tulos jäi vähän laihaksi.

Ehkäpä siis alistun kohtalooni ja tilitän tilitettäväni jatkossakin internetin suureen tyhjyyteen. Ja olen kiitollinen niistä parista kommentista, jotka teksteihini olette jättäneet: niitä kun lukee, tulee sellainen olo että ehkä olen sittenkin olemassa.

Vauvapaniikki

Tajusin tänään pelkääväni yhtä harvoista vertaiskontakteistani. Sille on niitä muksuja siunaantunut jo useampi ja jotenkin tuntuu, että äitihomma sujuu siltä luonnostaan (vaikka todennäköisesti sekin oli hukassa ensimmäisensä kanssa). Sillä on paljon vinkkiä ja neuvoa ja selvät sävelet sen suhteen miten heidän uusinta tulokastaan pitää hoitaa. Jos jokin ei toimi, se mukauttaa käytöstään lennossa. Eli ei vatvo uusia toimenpiteitä päivätolkulla niin kuin minä: "Apua vauvan jalka on kuiva, siihen pitää laittaa jotain! Laitan huomenna..."

Mun pitäisi mennä sen luo kylään ja pelkään, että se katsoo arvostellen kuinka vauveli repsahtelee mun sylissä miten sattuu. Vähän sama kun pelkään vaunujen kanssa liikkumista kaupungilla - mietin että näytän naurettavalta, kun jään joka kynnykseen jumiin.

Kotona osaan jo vähän relata. Etukäteen olin huolissani siitä, että pingottaisin poikaystävänkin edessä, kun sillä kuitenkin oli kokemusta vaipparallista ja muusta jo entisestään, mutta siitä olen päässyt sentään yli: en tyrkkää vauvaa heti sen syliin, jos menee sormi suuhun. Eli ehkä joskus jossain vaiheessa uskallan hoitaa vauvajutut omaan tyyliini myös vieraiden valvovien silmien alla!

Pitää ehkä myös muistaa, että tällainen lievä panikoiminen on itselleni tyypillistä kaikilla elämänalueilla. Esimerkiksi uuteen duuniin sopeutumisessa menee aina pidemmän aikaa ja mieluummin lykkään uusien tehtävien aloittamista viimeiseen asti, vaikka oppisin ne nopeammin vain tarttumalla toimeen: rakkaassa paskaduunissani välttelin sähköisten pumppukärryjen käyttämistä noin viisi vuotta. Vikat kolme vuotta huristelin menemään ja mietin, että mikä siinä nyt oli niin kamalaa.

Ehkä handlaan tän kaiken siihen mennessä, kun tuo menee kouluun. Onneksi kaikkien meidän ei tarvitse olla kätilöitä tai lastentarhanopeja. Se riittää, että selviän, selätän kaikki vaikeat tilanteet edes jotenkin. Mun ei tarvitse välttämättä oppia niistä mitään yleispätevää tai kasvaa lastenhoidon asiantuntijaksi, koska mun ei ole pakko tehdä lisää lapsia.

(Ai niin, lapsia ei tehdä, ne saadaan. Noh, tämä lapsi kyllä tehtiin. Se oli se helpoin osuus.)

Liigaa plokeja

Sen tietää siitä, kun kello 4:28 googlaa fraasin "Se on Duplo, ei Dublo" ihan vain varmistaakseen ettei tämä behmoinen dublo ole joku nettimutsien inside-läppä, jota ei vaan tajua. Ei se taida olla.

Pallomahojen salaseurassa

Kovin moni on sanonut, että haluaisi lukea mun kirjoittamaa raskausblogia. Olen toki kovin otettu kaverien luottamuksesta tuottamaani kirjallista sisältöä kohtaan, mutta todellisuudessa en ole varma jaksaisivatko ne lukea kumminkaan. Yritin selittää yhdelle miksi.

En ole nimittäin yhtään varma onko minulla äitihommista tässä vaiheessa mitään uutta sanottavaa. Tämä raskaus kun tuntuu olevan vähän sellainen julkinen salaseura: kaikki siihen liittyvä matsku, ajatukset ja informaatio, on kyllä vapaasti kaikkien saavutettavissa ja internetistä luettavissa, mutta harvemmin kukaan eksyy sen pariin, jos aihe ei ole itselle ajankohtainen.

Sitten kun raskaus alkaa ensimmäistä kertaa, kaikki on uutta ja ihmeellistä ja sitä huomaa ajattelevansa aivan uudenlaisia ajatuksia, jotka haluaisi jakaa kaikille. Aika pian huomaa, että nämä ajatukset eivät olekaan kovin ainutlaatuisia, vaan osa ison äitilössin jaettua kokemusta. Jokaista uutta oivallusta tai herännyttä kysymystä löytyy kommentoimaan joku kolmen äiti kokemuksen syvällä rintaäänellä. Aika usein siinä on vähän sellaista päähäntaputtelun meininkiä, toivotellaan noob tervetulleeksi salaseuraan ja jaellaan niitä kallisarvoisia neuvoja (jotka pahimmillaan on luettu suoraan jostain neuvolan lappusista). Joillekin tämä tuntuu olevan ihan ok, mutta minua ärsyttää. Tuntuu että kokemukseltani yritetään riistää osa sen merkityksestä, kun heti rynnätään kertomaan, että been there done that.

Jos taas kirjoittaisin lapsettomille ystävilleni, voisin kirjoittaa mitä vain raskauteen liittyvää ja se saattaisi olla jännää, jos vain pukisin sen tarpeeksi raflaavaan asuun ja unohtaisin pahimmat masuasukkikliseet (jotka aiheuttavat useimmissa kuvotusta). Osa ystävistäni olikin ihan liekeissä, kun paljastin, että mahassa olevat vauvat ovat karvaisia ja tämän päälle vielä syövät sitä karvaa lapsiveden mukana ja paskantavat sen synnyttyään. Sen sijaan tuskin kukaan raskauden kokenut saa tästä tiedosta kauheita säväreitä. Joku pätevä äippä saattaisi kyllä muistuttaa mikä sen karvan hieno nimi on.

Aika mielenkiintoista keskustelua syntyi myös, kun ihmiset kauhistelivat Arizonan lakimuutosta, jonka mukaan äidit ovat raskaana kaksi viikkoa ennen hedelmöittymistä. Siinä sitten ruodittiin raskausmatikkaa oikein olan takaa ja kerroin, että kyllä minäkin vähän ekalla neuvolakäynnillä järkytyin, kun kuulin olevani kaksi viikkoa pidemmällä raskaudessa kuin olin maalaisjärjelläni päätellyt. Pohdin jopa että mitäs jos joku ehkä haluaisi abortin ja hänelle selviäisi, että aikaa onkin pari viikkoa vähemmän tehdä päätös. Mutta kaiken nyt tietämäni valossa en sitten taas osaa enää ajatella uutista niin, että "omg kaikki naiset on siis defaulttina raskaana koko ajan" kuten moni tuntui tekevän. Kuilu paksumahojen ja sellaisten asioihin perehtymättömien välillä aukesi siinä silmieni edessä koko komeudessaan.

On siis kovin haasteellista löytää jutuille sisältöä tai näkökulmaa, joka kiinnostaa sekä lapsellisia että lapsettomia. Ei kai sitä oikeasti tarvitsisikaan, mutta kehittäisin kyllä itselleni tästä ihan kohtuuttomia suorituspaineita, jos kirjailisin näitä juttuja avoimemmin.

Halusin kuitenkin kokeilla, että jäsentyvätkö nämä kaikki ajatukset joiksikin järkeviksi kokonaisuuksiksi. Koska sellainen yksityinen internetin nurkka, jossa olen saanut fiilistellä kaikki ekat potkut, söpöt vauvanvatteet ja turhat pelot ilman pelkoa siitä, että joku tulee jakamaan siihen viisauksiaan tai huokailemaan kyllästyneenä, mulla onkin jo.