Vauvansa tarpeille epä-sensitiivinen, testosteronivajeessa piehtaroiva (koska nukkuu joskus vauvan vieressä, vaikka ei aisti sitä) isä-ha ruokki tuossa jälkikasvuaan sängyssä ja mä kruisailin kakkosen Äidit töihin -spektaakkeliin, valitettavasti vain siihen tokalle Isät kotiin -osuudelle. Se oli just niin käsittämätön kuin osasin odottaa. Kaikki vaan huutelivat omista poteroistaan ja puhuivat eri asioista.
Me teemme perheellemme sopivan yksilöllisen valinnan ja mä kökin kotona niin kauan kuin jaksan ja sit etsin varmaan töitä, mutta kannatan kyllä silti sitä saatanallista 666-mallia, koska varsin miesvaltaisella alalla oleva isä-ha pelkää menettävänsä työnsä, jos jää kotiin lapsen kanssa. Siinä on mulle ihan tarpeeks syytä kannattaa jonkinlaista yhteiskunnallista viestiä, että isienkin sopisi hoitaa lapsiaan. Se on nimittäin lapsen etu, että sillä on monta kartalla olevaa vanhempaa. Itselläni katson olevan kolme vanhempaa, joista pari tosin oli välillä aika hevisti ulos kartalta, mutta kuitenkin. Kokemukseni perheestä ylittää ydinperheen rajat.
Studiossa oli keskustelemassa mm. ihana Anna Moring, jonka queertutkimuksen kurssilla kirjoitinkin kerran esseen isyyden paikoista. Se oli diippiä shittiä - pohdin siinä isyyttä sen valossa, että olen kasvanut kahden naisen luotsaamassa perheessä ja siinä oli joku hämärä teoriakin, johon tätä omaa kokemustani peilasin. En nyt muista mitä Anna sanoi tässä äiti-illassa, muuta kuin että entä perheiden monimuotoisuus jota siis tsemppaan, mutta ihan yhtä kuuma se oli kuin aina ennenkin. Tuli vaan mieleen.
Moringin lisäksi siellä oli myös pelottava punatukkainen nainen, joka osoittautui the Erja Rusaseksi. Itse asiassa siitä mun piti kirjoittaa. En muista asiayhteyttä, mutta hän esitteli tällaisen tutkimustuloksen, että ne perheet, jotka laittoivat alle 12-kuukautisen lapsen päivähoitoon, olivat tulosten mukaan muita toimimattomampia (mitä se ikinä tarkoittaakaan). Mä jäin miettimään, että oliko tämä argumentti kotihoidon puolesta. Jos oli, se oli vähän nurinkurinen - tahtoiko hän sanoa, että varhainen päiväkodin aloittaminen tekee perheestä toimimattoman? Tai miksi haluaisitte laittaa lapsen päikkyyn ja assosioitua toimimattomaksi perheeksi? Vai että tämä todistaa päivähoidon huonoudesta, koska sen valitsevat toimimattomat perheet? Ehkä se oli vain toteamus eräästä tutkimustuloksesta, mutta kun meni se vähän ohi, niin jäin pyörittelemään tuota.
Huippu keskustelussa saavutettiin, kun isyystutkija Jouko Huttunen kertoi tuosta perhepedin alentavasta vaikutuksesta isien testosteronitasoihin. Siinä sitten yhtäkkiä pohdittiin, että ovatko koti-isät seksikkäitä ikään kuin sillä olisi jotain merkitystä. Maailman epäseksikkäin mies eli Leo Stranius (anteeksi Leo, each for their own) oli sitä mieltä että koti-isät ovat seksikkäitä ja Jouko Huttunen oli sitä mieltä että hän ei ollut seksikäs, mikä oli ihan ok (diggaan ehkä tästä Huttusesta, pitää perehtyä paremmin). Sen sijaan äitiaktiivi Eva Hämeenniemi oli ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä kotitöitä tekevä ja kokkaava mies on seksikäs ja hän mielellään vaihtaa makkaripalveluksia kokkailuun. Mykistävää. Jos 666-malli olis käytössä, hra Hämeenniemi sais ehkä ihan törkeesti pesää.
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Yövieras
Muistan lukeneeni netskusta urbaanilegendan vauvasta, joka meni yökylään. Sitten kun se laitettiin seuraavana iltana omaan sänkyynsä, se nukahti itsekseen ilman tissejä tai hytkyttelyjä, huutoja tai taisteluita.
Voin nyt kertoa teille, että tämä satu on tosi. Tuolla se nyt nukkuu. Kolme kiekkaa soittorasiaa ja vauva sammui mun tiskatessa tuttipulloja keittiössä. En osaa sanoa kuinka syvää tuo uni on ja monestiko se siitä herää, mutta tää todistaa mulle sen minkä jo tiesinkin: se osaa nukahtaa itsekseen, jos vain haluaa. Yleensä se ei halua.
Meillä oli eilen isä-han synttärit. Sydän sykkyrällä luovuin alkuperäisestä suunnitelmasta yöpyä vauvan kanssa oman tätini luona ja luovutin hänet yövieraaksi isä-han siskon luokse, jotta voisin itsekin osallistua kekkereihin. Yritin järkätä tutustumiskäyntiä sinne parin viikon ajan, mutta se ei vaan onnistunut, eli vauva meni sinne melkein kylmiltään. Pari kertaa on ollut tätinsä hoivissa, mutta ei lähiaikoina, ja vain meidän kotona.
Mukana menossa oli kolme pientä äänekästä serkkua. Lähtiessäni vientireissulta takaisin kotiin, vauva makoili lattialla ja veti kahta serkkuaan tukasta ja kaikki kolme käkättivät. Se oli sellainen ihan mukava viimeinen näky ennen kuin ehkä aiheutin vauvalleni elinikäisen trauman. Pyysin täti-hata soittamaan, jos näyttää siltä, että vauvani minuus hajoaa.
Soittoa ei tullut ja aamulla sain viestin, että vauva heräsi, nauraa ja leikkii varpaillaan. Huh. No kuulemma se oli taintunut lopullisille yöunille vastan klo 1:00 eli jonkinlainen järkytys taisi vieras paikka olla. Ei ollut isää hytkyttämässä, mutta onneksi oli täti, joka nukkui patjalla vieressä, piti kädestä ja itkun uhatessa otti kainaloon, niin että mytty oli lopulta rauhoittunut ja nukkunut kaksi kolmen tunnin pätkää.
Kun tulin hakemaan, vauva katsoi mua hölmistyneenä ja hymyili sitten leveästi. Minuus näytti olevan eheä, mutta mistäpä tuota osaisin arvioida, kun en ole analyyttisesti suuntautunut lapstenpsykiatri, joka näkee aina pienten piilotajuntaan asti.
Illlalla bileissä yksi vauvan kummisedistä (sillä on itsellään kuukautta nuorempi poika) halusi puhua mulle mun vauvasta, jonka se oli tavannut edellisenä lauantaina - ihanaa, toki voin puhua mun vauvasta! Se sanoi mulle ne asiat, jotka lähes kaikki sanovat: 1. teillä on kaunis vauva. 2. se on valtava. 3. itkeekö se koskaan? Onnitteli meitä nauravaisesta ja sopeutuvaisesta lapsesta. Niiden vauva itkee, itkee, itkee ja valvoo.
Ja niin, jos vauva ei tosiaan olisi sellainen, en ehkä olisi laittanut sitä yöksi minnekään. Jos se olisi kiinni rinnassa tai roikkuisi sylissäni koko ajan, olisin antanut sen olla juuri sellainen. Mutta se on jatkuvasti hämmästyttänyt mua perustyytyväisyydellään ja jopa itsenäisyydellään. Välillä olen miettinyt teenkö jotain väärin, eikö se uskalla itkeä syliä, onko se välttelevästi kiintynyt. Mutta koska olen mielestäni aina vastannut sen kutsuihin heti ja lohduttanut niin kauan, että olen keksinyt mikä on hätänä, en voi uskoa. Se vaan on vauvani pilkahteleva luonne, temperamentti, samanmoinen kuin vanhemmillaan. Tätä tukee se, että äitini tarinoiden mukaan minä olin jo vauvana ihan samanlainen.
Asiaankuuluvista peloistani huolimatta musta siis kuitenkin tuntui, että vauva kyllä selviää yökylästä ja todennäköisesti jopa nauttii siitä serkkuhärdellistä, koska ei tunnu stressaantuvan lähes mistään. Saamani raportin perusteella olin oikeassa. Ehkä uskallan siis antaa hänet tätinsä hoiviin uudestaankin. Tädin pettymykseksi en ehkä ihan lähiaikoina, mutta ehkäpä kesällä, jos ei ole eroahdistus tai muu huono vaihe päällä. Tähdätään vaikka tohon Maailman Tärkeimmän Bändin esiintymiseen.
EDIT: Klo 1:52 Kohta neljä tuntia yhtäjaksoista unta plakkarissa. Eikä se edes heittelehdi levottomasti ympäriinsä, tuhisee vaan. Emme saa koskaan tietää, kuinka pitkään se olisi nukkunut, koska nyt se saa maitoa napaan, ja sitten minä nukun myös. Aamulla ei tarvitse nousta, koska isä-halla on vapaapäivä. Jee!
Voin nyt kertoa teille, että tämä satu on tosi. Tuolla se nyt nukkuu. Kolme kiekkaa soittorasiaa ja vauva sammui mun tiskatessa tuttipulloja keittiössä. En osaa sanoa kuinka syvää tuo uni on ja monestiko se siitä herää, mutta tää todistaa mulle sen minkä jo tiesinkin: se osaa nukahtaa itsekseen, jos vain haluaa. Yleensä se ei halua.
Meillä oli eilen isä-han synttärit. Sydän sykkyrällä luovuin alkuperäisestä suunnitelmasta yöpyä vauvan kanssa oman tätini luona ja luovutin hänet yövieraaksi isä-han siskon luokse, jotta voisin itsekin osallistua kekkereihin. Yritin järkätä tutustumiskäyntiä sinne parin viikon ajan, mutta se ei vaan onnistunut, eli vauva meni sinne melkein kylmiltään. Pari kertaa on ollut tätinsä hoivissa, mutta ei lähiaikoina, ja vain meidän kotona.
Mukana menossa oli kolme pientä äänekästä serkkua. Lähtiessäni vientireissulta takaisin kotiin, vauva makoili lattialla ja veti kahta serkkuaan tukasta ja kaikki kolme käkättivät. Se oli sellainen ihan mukava viimeinen näky ennen kuin ehkä aiheutin vauvalleni elinikäisen trauman. Pyysin täti-hata soittamaan, jos näyttää siltä, että vauvani minuus hajoaa.
Soittoa ei tullut ja aamulla sain viestin, että vauva heräsi, nauraa ja leikkii varpaillaan. Huh. No kuulemma se oli taintunut lopullisille yöunille vastan klo 1:00 eli jonkinlainen järkytys taisi vieras paikka olla. Ei ollut isää hytkyttämässä, mutta onneksi oli täti, joka nukkui patjalla vieressä, piti kädestä ja itkun uhatessa otti kainaloon, niin että mytty oli lopulta rauhoittunut ja nukkunut kaksi kolmen tunnin pätkää.
Kun tulin hakemaan, vauva katsoi mua hölmistyneenä ja hymyili sitten leveästi. Minuus näytti olevan eheä, mutta mistäpä tuota osaisin arvioida, kun en ole analyyttisesti suuntautunut lapstenpsykiatri, joka näkee aina pienten piilotajuntaan asti.
Illlalla bileissä yksi vauvan kummisedistä (sillä on itsellään kuukautta nuorempi poika) halusi puhua mulle mun vauvasta, jonka se oli tavannut edellisenä lauantaina - ihanaa, toki voin puhua mun vauvasta! Se sanoi mulle ne asiat, jotka lähes kaikki sanovat: 1. teillä on kaunis vauva. 2. se on valtava. 3. itkeekö se koskaan? Onnitteli meitä nauravaisesta ja sopeutuvaisesta lapsesta. Niiden vauva itkee, itkee, itkee ja valvoo.
Ja niin, jos vauva ei tosiaan olisi sellainen, en ehkä olisi laittanut sitä yöksi minnekään. Jos se olisi kiinni rinnassa tai roikkuisi sylissäni koko ajan, olisin antanut sen olla juuri sellainen. Mutta se on jatkuvasti hämmästyttänyt mua perustyytyväisyydellään ja jopa itsenäisyydellään. Välillä olen miettinyt teenkö jotain väärin, eikö se uskalla itkeä syliä, onko se välttelevästi kiintynyt. Mutta koska olen mielestäni aina vastannut sen kutsuihin heti ja lohduttanut niin kauan, että olen keksinyt mikä on hätänä, en voi uskoa. Se vaan on vauvani pilkahteleva luonne, temperamentti, samanmoinen kuin vanhemmillaan. Tätä tukee se, että äitini tarinoiden mukaan minä olin jo vauvana ihan samanlainen.
Asiaankuuluvista peloistani huolimatta musta siis kuitenkin tuntui, että vauva kyllä selviää yökylästä ja todennäköisesti jopa nauttii siitä serkkuhärdellistä, koska ei tunnu stressaantuvan lähes mistään. Saamani raportin perusteella olin oikeassa. Ehkä uskallan siis antaa hänet tätinsä hoiviin uudestaankin. Tädin pettymykseksi en ehkä ihan lähiaikoina, mutta ehkäpä kesällä, jos ei ole eroahdistus tai muu huono vaihe päällä. Tähdätään vaikka tohon Maailman Tärkeimmän Bändin esiintymiseen.
EDIT: Klo 1:52 Kohta neljä tuntia yhtäjaksoista unta plakkarissa. Eikä se edes heittelehdi levottomasti ympäriinsä, tuhisee vaan. Emme saa koskaan tietää, kuinka pitkään se olisi nukkunut, koska nyt se saa maitoa napaan, ja sitten minä nukun myös. Aamulla ei tarvitse nousta, koska isä-halla on vapaapäivä. Jee!
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Luettu
No nyt mä luin sen kirjan. Toivottavasti moni muukin lukee, tahdon nähdä äitiblogit täynnä kirjaraportteja.
Se oli sellainen erinomainen kirja, jota tahtoo siteerata koko ajan ja hihkua että "juuri näin!". Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että äitiyden harrastaminen on järjetöntä. Ja iloinen siitä, että onneksi se harrastuneisuus näyttää edes hiukan vähenevän, kun lapset menevät päiväkotiin - tai päiväkotia pelkäävien kohdalla kouluun. Sitten toki ollaan napit vastakkain päikyn ja koulun kanssa, mutta se on toinen stoori. Sanoisin siis että Äitikortti on raikas tuulahdus ja ihan mainio tiivistelmä siitä mikä vittu tässä kaikessa mättää.
Välillä kirjoittaja liitelee vähän liian sfääreissä euforisen vauvahuumansa kanssa, mutta koska ei anna ymmrätää, että tämä on unirversaali totuus siitä miten vauvoja tule rakastaa, annan anteeksi. Olenkin jo aikaisemmin pohtinut sitä, miten tunteeni syttyvät vähän hitaammin eivätkä loimua millään valtavalla liekillä. Koen edelleen samoin: tykkään vauvastani, mutta se tunne ei ole mitään uudenlaista rakkautta vaan sitä samaa mitä tunnen muitakin ihmisiä kohtaan. Välillä halatessani sitä tai sen kikattaessa, kun kutitellen sitä nenälläni, tulee kyllä sellaisia samanlaisia mielihyvän humahduksia kuin vasta ihastuneena.
Musta on tuntunut parin viimeisen viikon aikana, että alan taas muistaa kuka olin ennen lapsen syntymää ja raskautta, tunnen kuinka aivoni jälleen tiivistyvät toimivaksi elimeksi omituisen muhjun sijasta ja - mikä parasta - en ole loputtoman pingottunut tän äitijutun kanssa. Tässä elellään lapsen kanssa ja kattellaan kuka siitä tulee. Jotenkin tähän saumaan tuo kirja osui varsin hyvin. Nyt en enää itke, kun vauvani juo korviketta, vaan alan nähdä sen korvikeahdistuksen suuremmassa mittakaavassa, osana tätä suurta äitiyskeskustelua, johon otan osaa vaikuttaessani internetissä.
Sellainen mielenkiintoinen juttu tässä vielä sattui, että en eilen malttanut laskea kirjaa kädestäni, joten vauvani sai sitten välillä kuunnella satuja nuoren naisen kehonkontrollista, kun luin sille ääneen. Välillä se oli tyytyväinen itsekseen lattiallakin, niin että pääsin etenemään muutaman sivun. Siinä se hyljätty pienokainen ähersi ja eikös siinä sitten käynyt niin, että kun nostin katseeni kirjasta, se oli kiepsauttanut itsensä mahalleen. Näytti melko hämmästyneeltä ja alkoi itkeä.
Loppupäivän sitten - krhm - maanittelin sitä kääntymään uudestaan, mutta eihän sitä enää kiinnostanut, kun kiinnitin siihen huomiota. Semmonen vauva, tärkeet jutut se tahtoo tehdä yksin. Ihan on äitiinsä tullut.
Se oli sellainen erinomainen kirja, jota tahtoo siteerata koko ajan ja hihkua että "juuri näin!". Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että äitiyden harrastaminen on järjetöntä. Ja iloinen siitä, että onneksi se harrastuneisuus näyttää edes hiukan vähenevän, kun lapset menevät päiväkotiin - tai päiväkotia pelkäävien kohdalla kouluun. Sitten toki ollaan napit vastakkain päikyn ja koulun kanssa, mutta se on toinen stoori. Sanoisin siis että Äitikortti on raikas tuulahdus ja ihan mainio tiivistelmä siitä mikä vittu tässä kaikessa mättää.
Välillä kirjoittaja liitelee vähän liian sfääreissä euforisen vauvahuumansa kanssa, mutta koska ei anna ymmrätää, että tämä on unirversaali totuus siitä miten vauvoja tule rakastaa, annan anteeksi. Olenkin jo aikaisemmin pohtinut sitä, miten tunteeni syttyvät vähän hitaammin eivätkä loimua millään valtavalla liekillä. Koen edelleen samoin: tykkään vauvastani, mutta se tunne ei ole mitään uudenlaista rakkautta vaan sitä samaa mitä tunnen muitakin ihmisiä kohtaan. Välillä halatessani sitä tai sen kikattaessa, kun kutitellen sitä nenälläni, tulee kyllä sellaisia samanlaisia mielihyvän humahduksia kuin vasta ihastuneena.
Musta on tuntunut parin viimeisen viikon aikana, että alan taas muistaa kuka olin ennen lapsen syntymää ja raskautta, tunnen kuinka aivoni jälleen tiivistyvät toimivaksi elimeksi omituisen muhjun sijasta ja - mikä parasta - en ole loputtoman pingottunut tän äitijutun kanssa. Tässä elellään lapsen kanssa ja kattellaan kuka siitä tulee. Jotenkin tähän saumaan tuo kirja osui varsin hyvin. Nyt en enää itke, kun vauvani juo korviketta, vaan alan nähdä sen korvikeahdistuksen suuremmassa mittakaavassa, osana tätä suurta äitiyskeskustelua, johon otan osaa vaikuttaessani internetissä.
Sellainen mielenkiintoinen juttu tässä vielä sattui, että en eilen malttanut laskea kirjaa kädestäni, joten vauvani sai sitten välillä kuunnella satuja nuoren naisen kehonkontrollista, kun luin sille ääneen. Välillä se oli tyytyväinen itsekseen lattiallakin, niin että pääsin etenemään muutaman sivun. Siinä se hyljätty pienokainen ähersi ja eikös siinä sitten käynyt niin, että kun nostin katseeni kirjasta, se oli kiepsauttanut itsensä mahalleen. Näytti melko hämmästyneeltä ja alkoi itkeä.
Loppupäivän sitten - krhm - maanittelin sitä kääntymään uudestaan, mutta eihän sitä enää kiinnostanut, kun kiinnitin siihen huomiota. Semmonen vauva, tärkeet jutut se tahtoo tehdä yksin. Ihan on äitiinsä tullut.
maanantai 18. helmikuuta 2013
Ruokajuttui
Mulla on henkinen este kiinteiden aloituksen suhteen. Tarkkailen vauvaa ja kyttäilen oikeaa hetkeä. Tahtoisin odottaa, että se neljä kuukautta tulee täyteen, mutta korvikemäärät vaan kasvaa ja päivällä ruokailujen välit lyhenevät. Joka toisella kerralla vauva ei huoli rintaa - yöllä onneksi kelpaa. Tai yöllä ja yöllä. Täsmäsyötän sen mennessäni nukkumaan, ja aika usein se nukkuu jopa puoli seiskaan aamulla. Jos imetys kaatuu siihen, että vauva tahtoo nukkua, niin kaatukoon sitten.
Sit taas samalla aika siistiä, että kohta se saa syödä aikuisten juttuja. Jännittää että onkohan se nirso vai kulinaristi, mitkä on sen suosikkeja. Syöminen kyllä selvästi kiinnostaa: tänään vauva oli aika kärttyinen, mutta lusikoidessani linssikeittoa kitusiin, se nauroi.
Pitäisi päättää ehkä lihapolitiikka. Minä olen sekasyöjä, mutta isä-ha:lla oli hippimutsi eli se ei syö mitään elukoita. Paitsi että kesällä se söi viisi nakkia ja voi pahoin. Ei ollut muuta ruokaa. Kai tuolle vauvalla voi noita eläinkunnan tuotteita tarjoilla, mutta ne jää kyllä pitkälti pois, kun siirtyy meidän kanssa samojen patojen ääreen. Pitää ehkä pohtia tarkemmin ravintoarvoja sitten.
Olen antanut sille lusikan leikittäväksi. Se yrittää tunkea sitä suuhun, mutta osuu enimmäkseen silmään. Lusikka on vähän pitkä ja vauva vasta tajunnut, että kädessä olevilla tavaroilla voi tehdä jotain.
En tiiä. Ehkä mä teen valmiiksi ne möhnät pakkaseen savulta haisevalla sauvasekoittimellani. Ostan jonkun purkkiliman kaupasta. Tilaan sen fukin mikron. Äkkiäkös nämä pari viikkoa menee.
Ja vittu tällä muuten haisee kakka. Kukakohan olis?
Sit taas samalla aika siistiä, että kohta se saa syödä aikuisten juttuja. Jännittää että onkohan se nirso vai kulinaristi, mitkä on sen suosikkeja. Syöminen kyllä selvästi kiinnostaa: tänään vauva oli aika kärttyinen, mutta lusikoidessani linssikeittoa kitusiin, se nauroi.
Pitäisi päättää ehkä lihapolitiikka. Minä olen sekasyöjä, mutta isä-ha:lla oli hippimutsi eli se ei syö mitään elukoita. Paitsi että kesällä se söi viisi nakkia ja voi pahoin. Ei ollut muuta ruokaa. Kai tuolle vauvalla voi noita eläinkunnan tuotteita tarjoilla, mutta ne jää kyllä pitkälti pois, kun siirtyy meidän kanssa samojen patojen ääreen. Pitää ehkä pohtia tarkemmin ravintoarvoja sitten.
Olen antanut sille lusikan leikittäväksi. Se yrittää tunkea sitä suuhun, mutta osuu enimmäkseen silmään. Lusikka on vähän pitkä ja vauva vasta tajunnut, että kädessä olevilla tavaroilla voi tehdä jotain.
En tiiä. Ehkä mä teen valmiiksi ne möhnät pakkaseen savulta haisevalla sauvasekoittimellani. Ostan jonkun purkkiliman kaupasta. Tilaan sen fukin mikron. Äkkiäkös nämä pari viikkoa menee.
Ja vittu tällä muuten haisee kakka. Kukakohan olis?
perjantai 15. helmikuuta 2013
Isona minusta tulee äiti
Tilasin juuri erään vasta (tänään?) ilmestyneen, kaikkien rakastaman toimittajan kirjan äitiydestä. Suhtaudun teokseen lähtökohtaisesti penseästi, koska mielestäni kyseinen toimittaja kirjoittaa viiltävän älykkäitä juttujaan etuoikeutetusta, keskiluokkaisen akateemisesta asemasta - mikä olisi ihan jees, jos ei olisi pukenut päälleen sellaista syvälle rakenteisiin näkevän yhteiskunnallisen ajattelijan viittaa. Tai ehkä sen viitan ovat hänen harteilleen laskeneet muut, vaikea sanoa. Joka tapauksessa kaipaisin hänen teksteihinsä hieman enemmän itsereflektiota, että voisin digata niistä yhtä ehdottomasti kuin muut. Ehkäpä sitä löytyy tästä äitikirjasta.
Varmasti tässäkin on taustalla aimo annos kateutta: saakeli kun on aikaansaava nainen. Itse rohkaistuin vuosien nihkeilyn jälkeen julkaisemaan tekstejäni eräässä verkkomediassa ja saman tien kun sain homman käyntiin, ilmoitin päätoimittajalle että "en pysty, olen masentunut ja paksuna, palataan asiaan joskus". Se oli kyllä ihan puhtaasti pelkuruudesta kumpuava ratkaisu (okei, ehkä vähän myös kaiken syövästä ahdistuksesta, joka vaan on vaivoinani silloin tällöin). Ei vaan riitä kantti heittää maailmalle kirjoituksiaan omalla nimellä. Ehkä pitäisi vaan kirjoittaa jostain turhanpäiväisestä niin ei olisi niin kovat suorituspaineet.
Sen verran olen siis tajunnut, että toimittajaa minusta ei tule. Ehkä vähän toivoin, että tämä äitiys riittäisi määrittelemään minut joksikin aikaa, mutta kyllähän mä tiesin, että niin ei tule käymään. Eli niin, siinä olemme toimittajan kanssa samaa mieltä: äitiys ei ole työ. Kaipaan jo nyt niihin oikeisiin töihin, vaikka ei ole aavistustakaan mitä se työ voisi olla. Haluaisin myös isä-han vanhempainvapaalle, ottamaan väliaikaisesti päävastuun vauvasta. Että sitä ei olisi niin helppo unohtaa mun hoiviin ja vetäytyä miesluolaan.
Onhan minulla se yksi (rahalla ostettu) paperi takataskussa. Se joka pätevöittää neuvomaan ihmisiä. Mutta se ei kuitenkaan riitä yksinään, siihen tarttis alle lisää lihaa. Ehkä minusta tulee siis vielä opiskelija, vaikka yliopistokin on kesken n:ttä vuotta. Mutta miten mun vauva saa sit ruokaa ja popin välikausitakkeja?!?
Varmasti tässäkin on taustalla aimo annos kateutta: saakeli kun on aikaansaava nainen. Itse rohkaistuin vuosien nihkeilyn jälkeen julkaisemaan tekstejäni eräässä verkkomediassa ja saman tien kun sain homman käyntiin, ilmoitin päätoimittajalle että "en pysty, olen masentunut ja paksuna, palataan asiaan joskus". Se oli kyllä ihan puhtaasti pelkuruudesta kumpuava ratkaisu (okei, ehkä vähän myös kaiken syövästä ahdistuksesta, joka vaan on vaivoinani silloin tällöin). Ei vaan riitä kantti heittää maailmalle kirjoituksiaan omalla nimellä. Ehkä pitäisi vaan kirjoittaa jostain turhanpäiväisestä niin ei olisi niin kovat suorituspaineet.
Sen verran olen siis tajunnut, että toimittajaa minusta ei tule. Ehkä vähän toivoin, että tämä äitiys riittäisi määrittelemään minut joksikin aikaa, mutta kyllähän mä tiesin, että niin ei tule käymään. Eli niin, siinä olemme toimittajan kanssa samaa mieltä: äitiys ei ole työ. Kaipaan jo nyt niihin oikeisiin töihin, vaikka ei ole aavistustakaan mitä se työ voisi olla. Haluaisin myös isä-han vanhempainvapaalle, ottamaan väliaikaisesti päävastuun vauvasta. Että sitä ei olisi niin helppo unohtaa mun hoiviin ja vetäytyä miesluolaan.
Onhan minulla se yksi (rahalla ostettu) paperi takataskussa. Se joka pätevöittää neuvomaan ihmisiä. Mutta se ei kuitenkaan riitä yksinään, siihen tarttis alle lisää lihaa. Ehkä minusta tulee siis vielä opiskelija, vaikka yliopistokin on kesken n:ttä vuotta. Mutta miten mun vauva saa sit ruokaa ja popin välikausitakkeja?!?
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Rullaa rullaa
Nyt kun on uitu syvissä vesissä, on aika pulpahtaa taas pinnalle. Arki rullaa. Tai siis ei... Ruoka on valmis 45 minuutin päästä eli samaan aikaan, kun pitäis alkaa valmistella vauvaa nukkumispuuhiin. Vauvaa joka koisii nyt makoisasti sitterissä päikkäreitä. Eissss...
Jos lapselle pitää valmistaa viis ateriaa päivässä, me ei ehkä tehdä muuta kuin syödään. Veikkaan että se mikroaaltouuni ja Piltti-purkit muuttaa meille aika sassiin. Mä tykkään kyllä laittaa ruokaa, mutta en ole siinä kovin näppärä, nopea tai kekseliäs, ja saan aikaan ihan käsittämättömän sotkun joka kerta.
Tänään tuli mieleen, että kohta pitää myös alkaa imuroida useammin kuin kerran kuussa. Mahallaan oleva vauva potki ja sätki raivoikkaasti, nyhti vilttiä pikku kätösillään peppu pomppien, ähisi ja murisi nenä maassa, mutta ei enää itkenyt. Se on tainnut tajuta, että tää on se asento, josta pääsee liikkeelle. Apua.
Luvassa lisääntyvää kaaosta.
Jos lapselle pitää valmistaa viis ateriaa päivässä, me ei ehkä tehdä muuta kuin syödään. Veikkaan että se mikroaaltouuni ja Piltti-purkit muuttaa meille aika sassiin. Mä tykkään kyllä laittaa ruokaa, mutta en ole siinä kovin näppärä, nopea tai kekseliäs, ja saan aikaan ihan käsittämättömän sotkun joka kerta.
Tänään tuli mieleen, että kohta pitää myös alkaa imuroida useammin kuin kerran kuussa. Mahallaan oleva vauva potki ja sätki raivoikkaasti, nyhti vilttiä pikku kätösillään peppu pomppien, ähisi ja murisi nenä maassa, mutta ei enää itkenyt. Se on tainnut tajuta, että tää on se asento, josta pääsee liikkeelle. Apua.
Luvassa lisääntyvää kaaosta.
Kotiäidin itkuvirsi
Voisi laittaa pannaan kaikki blogit, joissa tehdään kaikkea kivaa jonkun ihanan mammajengin kanssa. Ihan vaan koska kateus on kuolemansynneistä se meikäläisen valinta.
Olin alkuun sitä mieltä että on ihan ok olla erilainen nuori ja tekaista yksi vauva, vaikka kaverit ovatkin päättäneet olla sille polulle astumatta. Sittemmin olen muuttanut mieleni. Tämä olisi kivempaa, jos olis edes yksi ystävä samassa kyydissä. Sellainen jonka kanssa olis luontevaa nähdä ja kahvitella ja etenkin angstata ja pelätä pippelikuppaa ostoshelvetin vauvanhoitohuoneessa.
Viime keväänä kiltti exä nakitti mulle yhden kaverinsa, jolla oli laskettu aika noin kuukautta aiemmin - kirjoiteltiinkin jonkin aikaa facebookissa. Meidän piti mennä samaan raskausjoogaryhmään, mutta minä kämmin, ja mahduin vastan myöhemmin alkavaan. No se olikin sitten jatkokurssilla, joka loppui juuri ennen meidän tunnin alkua: katkerana huomioin, että se rupatteli iloisesti joidenkin reippaiden mimmien kanssa aina siinä pukkarissa. Omassa ryhmässäni olikin sitten harvinaisen umpimielistä porukkaa (etenkin allekirjoittanut), joten sen kurssin anti jäi synnytyslauluun, jolla kyllä vetelin laimenevan epiduraalin ja sektioon siirtymisen väliajan oikein tehokkaasti.
Että niin, se potentiaalinen ystävyys sitten jäi. Se löysi tyyppejä, minä en. Aina välillä puhellaan, että pitäis nähdä, mutta se asuu aika kaukana naapurikunnassa jne. tekosyitä. Onhan mulla myös nämä sormiruokailevat lukiokaverit, joita en halua nähdä enää (niiden vauvatkin on jo taaperoita), ja se yksi kolmen äiti, jota pelkään. Muita vauvallisia ei ole.
Olen alentunut jopa googlaamaan vauvafoorumien syksyllä poksahtaneiden ryhmiä, mutta ne ovat muodostuneet jo plussaamisen aikoihin ja jutut siirtyneet sittemmin Facebookin salaseuroihin. Olen kuullut huhua, että jotkut näistä ryhmistä kahvittelisivat kerran viikossa Kampissa (kas isä-ha:lla onkin sitten biljoona kaveria, jotka ovat saaneet vauvan tässä lähiaikoina), mutta ei kai sinne voi niin vaan tunkea sekaan. Isä-ha lupasi puhua mun puolesta, mutta mulle tuli sellainen olo, että olen säälittävä reppana, jolla ei ole kavereita.
Ne lähialueen perhekahvilatkin olen tosiaan kartoittanut, mutta ajatus sellaiseen menemisestä aiheuttaa hengenahdistusta. Vaikka ne olisivatkin ihmisten aikaan, en osaa päättää kumpi kuulostaa vähemmän kauhistuttavalta, vapaa ohjelma vai vaate-esittely. Mun vauvakin on vielä niin pieni, että en voi vedota sen virikevajeeseen, jos tuollaiseen raahaudun. Otsassani lukee siis isolla epätoivoinen yksinäinen kotiäiti.
Eli oikeastaan ongelma on siinä, että samassa tilanteessa olevien ihmisten löytyminen edellyttäisi ennenkuulumatonta reippautta ja rohkeutta - ja niitä minulla ei ole. Viimeisen kolmen vuoden tapahtumat ovat ajaneet itsetuntoni sellaiseen jamaan, että en osaa kuvitella tutustuvani enää koskaan uusiin ihmisiin. Elämässä oli joskus vaihe, jolloin istuin ehkä joka viikko kahvilla jonkun uuden jännän tyypin kanssa, mutta sitten tuli pari kiduttavaa ihmissuhdetta, mätä työyhteisö ja lamauttava masennuskausi, ja tuntuu, että kadotin sosiaaliset taitoni jonnekin. Tämä kohta puoli vuotta kestänyt kotona kykkiminen ei ole auttanut asiaa.
Kaiken kukkuraksi olen aina ollut parempi löytämään deittejä kuin uusia ystäviä (ja deiteistä on sitten tullut niitä ystäviä). Mielestäni parisuhderintamalla torjutuksi tuleminen on paljon siedettävämpää kuin ystävyydessä epäonnistuminen. Saatan tehdä pokkana lähes julkeita ehdotuksia miehille, joista olen kiinnostunut, ja olen todistettavasti kokeillut jopa väsytystaktiikaa vastahankaisten urosten kellistämiseksi, mutta uuden tuttavuuden pyytäminen kahville kaverimielessä vaatii taikatemppuja, itsesuggestiota ja mahdollisesti rohkaisuryypyn. Pitäisi siis varmaan löytää jostakin yh-isä, jolla on alle puolivuotias vauva, ja pokata se, niin saisin vertaistukeni. Voin nyt tässä myöntää, että selailinkin suosimaani deittisivustoa vauvallisen päiväkahviseuran toivossa. Yllättäen tulos jäi vähän laihaksi.
Ehkäpä siis alistun kohtalooni ja tilitän tilitettäväni jatkossakin internetin suureen tyhjyyteen. Ja olen kiitollinen niistä parista kommentista, jotka teksteihini olette jättäneet: niitä kun lukee, tulee sellainen olo että ehkä olen sittenkin olemassa.
Olin alkuun sitä mieltä että on ihan ok olla erilainen nuori ja tekaista yksi vauva, vaikka kaverit ovatkin päättäneet olla sille polulle astumatta. Sittemmin olen muuttanut mieleni. Tämä olisi kivempaa, jos olis edes yksi ystävä samassa kyydissä. Sellainen jonka kanssa olis luontevaa nähdä ja kahvitella ja etenkin angstata ja pelätä pippelikuppaa ostoshelvetin vauvanhoitohuoneessa.
Viime keväänä kiltti exä nakitti mulle yhden kaverinsa, jolla oli laskettu aika noin kuukautta aiemmin - kirjoiteltiinkin jonkin aikaa facebookissa. Meidän piti mennä samaan raskausjoogaryhmään, mutta minä kämmin, ja mahduin vastan myöhemmin alkavaan. No se olikin sitten jatkokurssilla, joka loppui juuri ennen meidän tunnin alkua: katkerana huomioin, että se rupatteli iloisesti joidenkin reippaiden mimmien kanssa aina siinä pukkarissa. Omassa ryhmässäni olikin sitten harvinaisen umpimielistä porukkaa (etenkin allekirjoittanut), joten sen kurssin anti jäi synnytyslauluun, jolla kyllä vetelin laimenevan epiduraalin ja sektioon siirtymisen väliajan oikein tehokkaasti.
Että niin, se potentiaalinen ystävyys sitten jäi. Se löysi tyyppejä, minä en. Aina välillä puhellaan, että pitäis nähdä, mutta se asuu aika kaukana naapurikunnassa jne. tekosyitä. Onhan mulla myös nämä sormiruokailevat lukiokaverit, joita en halua nähdä enää (niiden vauvatkin on jo taaperoita), ja se yksi kolmen äiti, jota pelkään. Muita vauvallisia ei ole.
Olen alentunut jopa googlaamaan vauvafoorumien syksyllä poksahtaneiden ryhmiä, mutta ne ovat muodostuneet jo plussaamisen aikoihin ja jutut siirtyneet sittemmin Facebookin salaseuroihin. Olen kuullut huhua, että jotkut näistä ryhmistä kahvittelisivat kerran viikossa Kampissa (kas isä-ha:lla onkin sitten biljoona kaveria, jotka ovat saaneet vauvan tässä lähiaikoina), mutta ei kai sinne voi niin vaan tunkea sekaan. Isä-ha lupasi puhua mun puolesta, mutta mulle tuli sellainen olo, että olen säälittävä reppana, jolla ei ole kavereita.
Ne lähialueen perhekahvilatkin olen tosiaan kartoittanut, mutta ajatus sellaiseen menemisestä aiheuttaa hengenahdistusta. Vaikka ne olisivatkin ihmisten aikaan, en osaa päättää kumpi kuulostaa vähemmän kauhistuttavalta, vapaa ohjelma vai vaate-esittely. Mun vauvakin on vielä niin pieni, että en voi vedota sen virikevajeeseen, jos tuollaiseen raahaudun. Otsassani lukee siis isolla epätoivoinen yksinäinen kotiäiti.
Eli oikeastaan ongelma on siinä, että samassa tilanteessa olevien ihmisten löytyminen edellyttäisi ennenkuulumatonta reippautta ja rohkeutta - ja niitä minulla ei ole. Viimeisen kolmen vuoden tapahtumat ovat ajaneet itsetuntoni sellaiseen jamaan, että en osaa kuvitella tutustuvani enää koskaan uusiin ihmisiin. Elämässä oli joskus vaihe, jolloin istuin ehkä joka viikko kahvilla jonkun uuden jännän tyypin kanssa, mutta sitten tuli pari kiduttavaa ihmissuhdetta, mätä työyhteisö ja lamauttava masennuskausi, ja tuntuu, että kadotin sosiaaliset taitoni jonnekin. Tämä kohta puoli vuotta kestänyt kotona kykkiminen ei ole auttanut asiaa.
Kaiken kukkuraksi olen aina ollut parempi löytämään deittejä kuin uusia ystäviä (ja deiteistä on sitten tullut niitä ystäviä). Mielestäni parisuhderintamalla torjutuksi tuleminen on paljon siedettävämpää kuin ystävyydessä epäonnistuminen. Saatan tehdä pokkana lähes julkeita ehdotuksia miehille, joista olen kiinnostunut, ja olen todistettavasti kokeillut jopa väsytystaktiikaa vastahankaisten urosten kellistämiseksi, mutta uuden tuttavuuden pyytäminen kahville kaverimielessä vaatii taikatemppuja, itsesuggestiota ja mahdollisesti rohkaisuryypyn. Pitäisi siis varmaan löytää jostakin yh-isä, jolla on alle puolivuotias vauva, ja pokata se, niin saisin vertaistukeni. Voin nyt tässä myöntää, että selailinkin suosimaani deittisivustoa vauvallisen päiväkahviseuran toivossa. Yllättäen tulos jäi vähän laihaksi.
Ehkäpä siis alistun kohtalooni ja tilitän tilitettäväni jatkossakin internetin suureen tyhjyyteen. Ja olen kiitollinen niistä parista kommentista, jotka teksteihini olette jättäneet: niitä kun lukee, tulee sellainen olo että ehkä olen sittenkin olemassa.
perjantai 8. helmikuuta 2013
Väkijuomista
Tässä portviinilasillista nautiskellessani tuli mieleen, että mun kantani vauvaan ja viinaan on vielä vähän auki. Tää on puhuttanut täällä internetäitien hiekkiksella viime aikoina, ja kävi taas mielessä, kun yksi pummisetä ilmaantui nimiäisiin suoraan bileistä ja jonkinverran viinalta haiskahtavana.
Alunperin en ollut tajunnut ajatella koko asiaa kunnes isä-ha tuli yksi kerta vauvan ekojen elinviikkojen aikana kotiin aikasta kännissä. Se oli selkeesti unohtanut, että tiputti mun raskausaikana alkoholinkulutustaan aika reippaasti ja veteli vanhaan malliin. Meni päähän. Siinähän sitten tajusin, että saakeli, ei vauvaa voi hoitaa tossa kuosissa, ja käskin sen pysyä kaukana. Isä-ha pyysi anteeksi ja vetäytyi miesluolaansa. Episodi ei ole toistunut.
Tähän mielipiteenmuodostukseen vaikuttaa varmaan kaikilla eniten oma tausta ja miten haluaa toimia toisin tai samoin. Mun isäni on alkoholisti, jolle jäi nuorena opiskelijabileet päälle. Se kävi sen verran syvällä, että sen kaverit asui metsässä hylätyssä autossa, mutta sitten se löysi jumalan ja on nyt ollut raittiina ainakin vuosikymmenen. Isän meininkien takia meillä kotona kavahdettiin kaikkea liköörikonvehtia vahvempaa. Itseasiassa niitä liköörikonvehtejakin syötiin vähän syyllisinä.
Tämä johti siideripullojen vaatekaappikätköihin täysi-ikäisenä ja jonkinlaisen jälkimurrosikään parikymppisenä, jolloin homma lähti vähän käsistä. Suhteeni alkoholiin ei ole ollut ongelmaton ja vasta ihan viime vuosina olen oppinut nauttimaan siitä nimenomaan nautintoaineena enkä puhtaasti päihteenä. Tätä eroa ei tässä maassa osata tehdä: höpistään jostain eurooppalaisista juomatavoista ja sit taivastellaan boolimaljaa rippijuhlissa. Yksi tai kaksi lasia ruoan kanssa on okei, mutta aperitiivit ja kahvikonjakit päälle on jo dokaamista. Jos äiti nauttii muutamana iltana viikossa lasin viiniä niin "kuulostaa alkkikselta". Ymmärrän kyllä tämän konsensuksen, kun miettii miten viina tässä maassa niittää populaa, mutta mun mielestä tällainen diskurssi ei hirveesti edesauta niiden eurooppalaisten juomatapojen lanseeraamista tai mitään muutakaan järkevää alkoholikäyttäytymistä.
Juomahommat normalisoituvat kotona vasta, kun pikkuveli laittoi rohkeesti kaljansa jääkaappiin ja tuli pari kertaa kännissä kotiin. Sen jälkeen uskallettiin veikan kanssa ehdottaa jouluksi kinkkuviiniä ja tätini muistelee sitä herkkuvalkkaria vieläkin. Äitinikin maistoi snapsilasillisen ja ilmoitti olevansa kännissä. Kaikilla oli kivaa.
Useamman viikkoannoksen terveysvaikutuksista voidaan toki aina keskustella, mutta jos nyt lähdetään siitä, että terveyttään voi tärvellä myös esimerkiksi harrastamalla aitajuoksua. Voidaan myös ajatella että meikän alkolimyönteisyys on joku syvältä kumpuava defenssi, jolla peitän ongelmani. Sitä mieltä ei kuitenkaan yllättäen ollut neuvolantäti nro 1, joka häkeltyi kun täytettiin isä-han kanssa ensikäynnin alkkislotto rehellisesti. Se kertoi että yleensä ihmiset kaunistelevat siinä vastauksiaan, joten meidän selonteko ilahdutti, ei anna syytä huoleen. Tän perusteella usalsin olla piilottamatta kirjahyllyn viskikirjoja (ja mun seksikirjoja, mutta ehkä niistä joskus toiste) neuvolantäti kakkosen kotikäynnillä vaikka pelkäsin, että ne johtaa suoraan lastensuojeluilmoitukseen.
En siis haluaisi, että muksu kasvaa viinanpelkoiseksi, mutta ei toisaalta turhan huolettomaksikaan. Tahtoisin, että sille syntyy sellainen luonteva ja kunnioittava suhde alkoholiin. En haluaisi että lapsestani kuoriutuu denoja halveksiva nirppis, joka kuvittelee olevansa turvassa alkoholismilta, eikä osaa tarkkailla omaa päihdekäyttäytymistään kriittisesti. On ihan ok, että viina menee päähän, se on sen ominaisuus, mutta toivottavasti se ei ole ainakaan aina itsetarkoitus. Jos meinaa lähteä lapasesta, tipaton tammikuu ei ole ratkaisu - parempi vähentää pysyvästi annoksia. Semmoisia elämän oppitunteja.
Pummisedän pummeilujen jälkeen isä-ha muisteli lapsuuttaan, johon myös kuului kosteat aikuisbileet. Oli siellä kuulemma aina joku Rauski, joka soitteli nakuna kitaraa, mutta kun sen oma isä oli aina selvinpäin, ei hommasta jäänyt paha maku suuhun (vaikka äiti kuulemma saattoi juodakin). Mun kokemukset ovat samansuuntaisia noista punssikarkkikuumotuksista huolimatta - isäni kun tajusi pysytellä poissa kotoa deekiksellä ollessaan. Näillä siis varmaan mennään. Ainakin toinen vanhempi selvinpäin lapsen läsnäollessa, muut saa juoda. Toki voidaan tiukentaa linjaa, jos alkaa näyttää siltä, että laps reagoi ja on vaikka peloissaan (ei tarttee linkkaa sitä hirviövideota), mutta ehkä tässä(kin) asiassa tahtoisin mielummin selittää kuin piilottaa.
Alunperin en ollut tajunnut ajatella koko asiaa kunnes isä-ha tuli yksi kerta vauvan ekojen elinviikkojen aikana kotiin aikasta kännissä. Se oli selkeesti unohtanut, että tiputti mun raskausaikana alkoholinkulutustaan aika reippaasti ja veteli vanhaan malliin. Meni päähän. Siinähän sitten tajusin, että saakeli, ei vauvaa voi hoitaa tossa kuosissa, ja käskin sen pysyä kaukana. Isä-ha pyysi anteeksi ja vetäytyi miesluolaansa. Episodi ei ole toistunut.
Tähän mielipiteenmuodostukseen vaikuttaa varmaan kaikilla eniten oma tausta ja miten haluaa toimia toisin tai samoin. Mun isäni on alkoholisti, jolle jäi nuorena opiskelijabileet päälle. Se kävi sen verran syvällä, että sen kaverit asui metsässä hylätyssä autossa, mutta sitten se löysi jumalan ja on nyt ollut raittiina ainakin vuosikymmenen. Isän meininkien takia meillä kotona kavahdettiin kaikkea liköörikonvehtia vahvempaa. Itseasiassa niitä liköörikonvehtejakin syötiin vähän syyllisinä.
Tämä johti siideripullojen vaatekaappikätköihin täysi-ikäisenä ja jonkinlaisen jälkimurrosikään parikymppisenä, jolloin homma lähti vähän käsistä. Suhteeni alkoholiin ei ole ollut ongelmaton ja vasta ihan viime vuosina olen oppinut nauttimaan siitä nimenomaan nautintoaineena enkä puhtaasti päihteenä. Tätä eroa ei tässä maassa osata tehdä: höpistään jostain eurooppalaisista juomatavoista ja sit taivastellaan boolimaljaa rippijuhlissa. Yksi tai kaksi lasia ruoan kanssa on okei, mutta aperitiivit ja kahvikonjakit päälle on jo dokaamista. Jos äiti nauttii muutamana iltana viikossa lasin viiniä niin "kuulostaa alkkikselta". Ymmärrän kyllä tämän konsensuksen, kun miettii miten viina tässä maassa niittää populaa, mutta mun mielestä tällainen diskurssi ei hirveesti edesauta niiden eurooppalaisten juomatapojen lanseeraamista tai mitään muutakaan järkevää alkoholikäyttäytymistä.
Juomahommat normalisoituvat kotona vasta, kun pikkuveli laittoi rohkeesti kaljansa jääkaappiin ja tuli pari kertaa kännissä kotiin. Sen jälkeen uskallettiin veikan kanssa ehdottaa jouluksi kinkkuviiniä ja tätini muistelee sitä herkkuvalkkaria vieläkin. Äitinikin maistoi snapsilasillisen ja ilmoitti olevansa kännissä. Kaikilla oli kivaa.
Useamman viikkoannoksen terveysvaikutuksista voidaan toki aina keskustella, mutta jos nyt lähdetään siitä, että terveyttään voi tärvellä myös esimerkiksi harrastamalla aitajuoksua. Voidaan myös ajatella että meikän alkolimyönteisyys on joku syvältä kumpuava defenssi, jolla peitän ongelmani. Sitä mieltä ei kuitenkaan yllättäen ollut neuvolantäti nro 1, joka häkeltyi kun täytettiin isä-han kanssa ensikäynnin alkkislotto rehellisesti. Se kertoi että yleensä ihmiset kaunistelevat siinä vastauksiaan, joten meidän selonteko ilahdutti, ei anna syytä huoleen. Tän perusteella usalsin olla piilottamatta kirjahyllyn viskikirjoja (ja mun seksikirjoja, mutta ehkä niistä joskus toiste) neuvolantäti kakkosen kotikäynnillä vaikka pelkäsin, että ne johtaa suoraan lastensuojeluilmoitukseen.
En siis haluaisi, että muksu kasvaa viinanpelkoiseksi, mutta ei toisaalta turhan huolettomaksikaan. Tahtoisin, että sille syntyy sellainen luonteva ja kunnioittava suhde alkoholiin. En haluaisi että lapsestani kuoriutuu denoja halveksiva nirppis, joka kuvittelee olevansa turvassa alkoholismilta, eikä osaa tarkkailla omaa päihdekäyttäytymistään kriittisesti. On ihan ok, että viina menee päähän, se on sen ominaisuus, mutta toivottavasti se ei ole ainakaan aina itsetarkoitus. Jos meinaa lähteä lapasesta, tipaton tammikuu ei ole ratkaisu - parempi vähentää pysyvästi annoksia. Semmoisia elämän oppitunteja.
Pummisedän pummeilujen jälkeen isä-ha muisteli lapsuuttaan, johon myös kuului kosteat aikuisbileet. Oli siellä kuulemma aina joku Rauski, joka soitteli nakuna kitaraa, mutta kun sen oma isä oli aina selvinpäin, ei hommasta jäänyt paha maku suuhun (vaikka äiti kuulemma saattoi juodakin). Mun kokemukset ovat samansuuntaisia noista punssikarkkikuumotuksista huolimatta - isäni kun tajusi pysytellä poissa kotoa deekiksellä ollessaan. Näillä siis varmaan mennään. Ainakin toinen vanhempi selvinpäin lapsen läsnäollessa, muut saa juoda. Toki voidaan tiukentaa linjaa, jos alkaa näyttää siltä, että laps reagoi ja on vaikka peloissaan (ei tarttee linkkaa sitä hirviövideota), mutta ehkä tässä(kin) asiassa tahtoisin mielummin selittää kuin piilottaa.
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Hyvästit
Sanoin just mielenterveyden ammattilaiselleni puhelimessa, että toivottavasti ei enää nähdä. Se ei kuulostanut ihan siltä miltä piti. Noh, meidän juttelut olikin aina kovin pintapuolisia ja väkinäisiä. Jos olisin ollut oikeasti kriisissä, se olisi harmittanut enemmän. Sori, Irmeli. Olit juuri sellainen kuin nimesi antoi ymmärtää.
Hienosti
Neuvolakorttiin kirjattiin, jotta hienosti, hienosti ja hienosti. Kaikki taitaa siis olla hienosti.
Hienosti tulee myös rinnoista maitoa, totesi neuvolantäti (jollain piti se rokotuksia rääkyvä pikkuinen rauhoittaa). "Kiva että menee hienosti, kun tämä imetys on sulle tärkeää". Oli sitä mieltä että sujuu hienosti, kun ajatellaan lähtötilannetta. Aion tästä lähtien ajatella näin. Kuulemma useat vauvat vetävät tässä vaiheessa tuplana meidän korvikeannosta, jotenka ehkäpä tämä homma menee sitten fifty-fifty.
Jo minä olenkin sitä tissiä lapsen suuhun tunkenut. Mutta onko se mulle tärkeää? Oli se kai silloin aluksi kun oli paska fiilis kaikesta. Nyt kun mietin niin joudun myöntämään, että ei, ei se ole mulle kovin tärkeetä. Olen huojentunut, että vauva saa annoksensa sitä maailman parasta ravintoa, mutta nyt kun olen saanut nauttiä tästä pullolapsen suomasta (suhteellisesta) vapaudesta, en tiedä kestäisinkö puolen vuoden täysimetysvankilaa. Alkuperäinen suunnitelma oli opettaa muksu mahdollisuuksien mukaan pullolle, mutta silloin kuvittelin pumppaavani sitä maitoa talteen. Kuvittelin muuten myös ostavani niitä saakelin lasipulloja, kunnes tajusin, että en osaa pelätä muovista irtoavia kemikaaleja. En vaan todellakaan osaa.
Kai mä olen vähän tällainen keskitien kulkija tässä äitiydessä. Olen kyllä teesi-antiteesti-synteesi-tyyppi muissakin elämää koskevissa valinnoissa. Tasapainotteleva, diplomaattinen vaaka, toisaalta-toisaalta-ihminen. Mun nukkumisjärjestelykin on kummallinen välimuoto ja meillä on jotain rutiineja, mutta ne toistuu aina vähän sinne päin eikä todellakaan aina samaan aikaan.
Sain myös kiinteitä ruokia koskevia ohjelappusia. Veikkaan, että en jaksa joka hiton sosetta itse vääntää - katsotaan mitä tyyppi tahtoo syödä. Herneenversoja varmaan ainakin, se nauraa kun ne roikkuu mun suupielistä. Saa se syödä sorminkin, mutta kieltäydyn kutsumasta sitä sormiruokailuksi. Tämä päätös kypsyi kun taannoisella lounaalla kuulin ystäväni höpisevän vauvalleen, että äiti valitsee tästä nyt sulle sormiruokailtavaksi sopivaa. Tuli sellainen puistatus, että pakkoko niitä omia kasvatusideologioita on vauvalle pakko avata, eikö sille voi antaa ihan vaan ruokaa.
Rupesi tämä blogikin hävettämään. Tuo pieni poika on mun lapsi, eikä mikään identiteettiprojekti.
Hienosti tulee myös rinnoista maitoa, totesi neuvolantäti (jollain piti se rokotuksia rääkyvä pikkuinen rauhoittaa). "Kiva että menee hienosti, kun tämä imetys on sulle tärkeää". Oli sitä mieltä että sujuu hienosti, kun ajatellaan lähtötilannetta. Aion tästä lähtien ajatella näin. Kuulemma useat vauvat vetävät tässä vaiheessa tuplana meidän korvikeannosta, jotenka ehkäpä tämä homma menee sitten fifty-fifty.
Jo minä olenkin sitä tissiä lapsen suuhun tunkenut. Mutta onko se mulle tärkeää? Oli se kai silloin aluksi kun oli paska fiilis kaikesta. Nyt kun mietin niin joudun myöntämään, että ei, ei se ole mulle kovin tärkeetä. Olen huojentunut, että vauva saa annoksensa sitä maailman parasta ravintoa, mutta nyt kun olen saanut nauttiä tästä pullolapsen suomasta (suhteellisesta) vapaudesta, en tiedä kestäisinkö puolen vuoden täysimetysvankilaa. Alkuperäinen suunnitelma oli opettaa muksu mahdollisuuksien mukaan pullolle, mutta silloin kuvittelin pumppaavani sitä maitoa talteen. Kuvittelin muuten myös ostavani niitä saakelin lasipulloja, kunnes tajusin, että en osaa pelätä muovista irtoavia kemikaaleja. En vaan todellakaan osaa.
Kai mä olen vähän tällainen keskitien kulkija tässä äitiydessä. Olen kyllä teesi-antiteesti-synteesi-tyyppi muissakin elämää koskevissa valinnoissa. Tasapainotteleva, diplomaattinen vaaka, toisaalta-toisaalta-ihminen. Mun nukkumisjärjestelykin on kummallinen välimuoto ja meillä on jotain rutiineja, mutta ne toistuu aina vähän sinne päin eikä todellakaan aina samaan aikaan.
Sain myös kiinteitä ruokia koskevia ohjelappusia. Veikkaan, että en jaksa joka hiton sosetta itse vääntää - katsotaan mitä tyyppi tahtoo syödä. Herneenversoja varmaan ainakin, se nauraa kun ne roikkuu mun suupielistä. Saa se syödä sorminkin, mutta kieltäydyn kutsumasta sitä sormiruokailuksi. Tämä päätös kypsyi kun taannoisella lounaalla kuulin ystäväni höpisevän vauvalleen, että äiti valitsee tästä nyt sulle sormiruokailtavaksi sopivaa. Tuli sellainen puistatus, että pakkoko niitä omia kasvatusideologioita on vauvalle pakko avata, eikö sille voi antaa ihan vaan ruokaa.
Rupesi tämä blogikin hävettämään. Tuo pieni poika on mun lapsi, eikä mikään identiteettiprojekti.
lauantai 2. helmikuuta 2013
Bakkanaalit ja pummitädit
Beibellä on huomenna ekat kemut! Hienoista perheriidan tynkää saatiin aikaiseksi mm. astioista: isä-ha kiukutteli tiskeille ja uhosi, että ei enää koskaan syö ja rikkoo kaikki astiat (paitsi tuttipulloja ei kuulemma riko), ja minä itkin sohvalla, että isä-ha ei välitä lapsen juhlista eli lapsesta ja jos me mennään joskus naimisiin, meidän häissä on ehkä paperimukit. En tiedä mistä keksin vetää tän naimiskortin, avioliitto on epäilyttävä instituutio (vaikka kolmisen vuotta sitten kosinkin yhtä miestä Itiksen Stokkalla. Se ei vastannut mitään. Ei sitten menty naimisiin, vaikka olin ihan tosissani).
Silppusin äitini ja tätini kanssa neljäätsiljoonaa eri ainesosaa leipäkakkuja varten, koska vaihtoehtoisuudestani huolimatta rrrrrrrrrakastan leipäkakkuja kaikenmaailman kahvikuppikalaaseissa. Isä-ha on sitä mieltä, että me panikoitiin, ja se vetäytyi vauvan kanssa miesluolaan - mä olen sitä mieltä, että me mennään loppujen lopuksi sieltä mistä aita on matalin. Meidän lusikat ei ole kaikki samanlaisia ja unohdin tehdä kummeille jotain kunniakirjoja.
Kummia pummitätejä ja -setiä meillä onkin seitsemän. Yks asuu Beverly Hillsissä, yhtä pyysin kännissä bileissä, yks lupas viedä sen metsään (mä olen käynyt metsässä enkä halua takas) ja viimeisen keksin vasta tänään. Hän on osoittanut ihailtavaa kiinnostusta vaavin elämää kohtaan ja huolta siitä, että kai ne saa mahdollisuuden tutustua. Kun kysyin tahtooko se osaksi sekalaista seurakuntaa, se vastas että "OMG, vähän siistii!" Meille on tulossa myös yksi kuokkavieras ja pohdin, että pitääkö sitäkin pyytää, kun on niin innoissaan vauvasta, että tulee Turusta asti kuokkimaan sen pönötysbileisiin. Mutta ehkäpä ei tartte, saa beibiä muutenkin tavata.
Joskus kun kummia oli vielä sellanen kakstoista, googlasin huolissani että onko tää nyt ok. Vauvafoorumeilla oltiin sitä mieltä, että tuollaisesta kunniasta kieltäytyisivät kysyttäessä, kuinka loukkaavaa, ja lahjojen perässä sitä vaan ollaan. Me kelattiin, että meillä on vaan paljon ystäviä, jotka haluttais meidän vauvan aikuiskavereiksi. Muistutettiinpa siellä myös siitä, että kummilapsen vanhemmilla on velvoitteita kummeja kohtaan: jaksaako mun lapsi tosiaan askarrella joka joulu 12 joulukorttia?! Ai hitto, ei kyllä jaksa. Mutta seitsemään on venyttävä. Minä autan, länttään niitä maaliin kastettuja pikku kätösiä pahville niin kauan, että tulee valmista.
Seitsemän on hyvä. Niinku kääpijöt eikä Jaakobin pojat. Mun kolmesta kummista vain yksi on hoitanut kummillisia velvoitteitaan elikkä muistanut aina synttäreinä vähintään tekstarilla tai parilla kympillä, joilla voi kuulemma ostaa vaikka gin & tonicceja baarissa. Yritti se joskus jotain Jeesuksestakin opettaa, mutta se tais tuntua tyhmältä molemmista. Muutama vuosi sitten me käytiin kummitädin kanssa katsomassa Roxy Musicia. Semmoisia kummituksia tahtoisin mun vauvallekin. Eiköhän joku näistä seitsemästä natsaa.
Silppusin äitini ja tätini kanssa neljäätsiljoonaa eri ainesosaa leipäkakkuja varten, koska vaihtoehtoisuudestani huolimatta rrrrrrrrrakastan leipäkakkuja kaikenmaailman kahvikuppikalaaseissa. Isä-ha on sitä mieltä, että me panikoitiin, ja se vetäytyi vauvan kanssa miesluolaan - mä olen sitä mieltä, että me mennään loppujen lopuksi sieltä mistä aita on matalin. Meidän lusikat ei ole kaikki samanlaisia ja unohdin tehdä kummeille jotain kunniakirjoja.
Kummia pummitätejä ja -setiä meillä onkin seitsemän. Yks asuu Beverly Hillsissä, yhtä pyysin kännissä bileissä, yks lupas viedä sen metsään (mä olen käynyt metsässä enkä halua takas) ja viimeisen keksin vasta tänään. Hän on osoittanut ihailtavaa kiinnostusta vaavin elämää kohtaan ja huolta siitä, että kai ne saa mahdollisuuden tutustua. Kun kysyin tahtooko se osaksi sekalaista seurakuntaa, se vastas että "OMG, vähän siistii!" Meille on tulossa myös yksi kuokkavieras ja pohdin, että pitääkö sitäkin pyytää, kun on niin innoissaan vauvasta, että tulee Turusta asti kuokkimaan sen pönötysbileisiin. Mutta ehkäpä ei tartte, saa beibiä muutenkin tavata.
Joskus kun kummia oli vielä sellanen kakstoista, googlasin huolissani että onko tää nyt ok. Vauvafoorumeilla oltiin sitä mieltä, että tuollaisesta kunniasta kieltäytyisivät kysyttäessä, kuinka loukkaavaa, ja lahjojen perässä sitä vaan ollaan. Me kelattiin, että meillä on vaan paljon ystäviä, jotka haluttais meidän vauvan aikuiskavereiksi. Muistutettiinpa siellä myös siitä, että kummilapsen vanhemmilla on velvoitteita kummeja kohtaan: jaksaako mun lapsi tosiaan askarrella joka joulu 12 joulukorttia?! Ai hitto, ei kyllä jaksa. Mutta seitsemään on venyttävä. Minä autan, länttään niitä maaliin kastettuja pikku kätösiä pahville niin kauan, että tulee valmista.
Seitsemän on hyvä. Niinku kääpijöt eikä Jaakobin pojat. Mun kolmesta kummista vain yksi on hoitanut kummillisia velvoitteitaan elikkä muistanut aina synttäreinä vähintään tekstarilla tai parilla kympillä, joilla voi kuulemma ostaa vaikka gin & tonicceja baarissa. Yritti se joskus jotain Jeesuksestakin opettaa, mutta se tais tuntua tyhmältä molemmista. Muutama vuosi sitten me käytiin kummitädin kanssa katsomassa Roxy Musicia. Semmoisia kummituksia tahtoisin mun vauvallekin. Eiköhän joku näistä seitsemästä natsaa.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)