Olipa kerran kaksivuotias

Mitäs teille kuuluu? Meillä on about tällainen meno.

Kaivuli. Maata. Kaivaa. (Lapsi leikkii autoilla.)
Kaivuli! Kaivuli! Äiti, tekka! BRRRRNN! (Olen rekka, lapsi on kaivuri.)
Nostaa maata. Tekkaan. (Kaivaa jaloilla maata ja huitoo mua niillä, koska olen rekka.)
Papelia, maata. (Silppuaa jotain mainosta.)
OOOO POLA! Koljaa. DRRRrN DRRRRRRRn. (Juoksee ympäriinsä poraamassa paikkoja paperinpalalla.)
Birdsei. Vauva. Isi. Kouluun. (Löytää kaksi Angry Birds -pääsiäismunayllätystä, ne menee kouluun, isi ja vauva.)
ÄITI! (Taputtaa rintaansa ylpeenä. On Birdsin äiti.)
PipiNEN! (Astuu Duplo-ukkelin päälle.)
Mies, mies, tammuu tammuu. Sam. (Ukkeli on palomies Sam, joka sammuttaa paloja.)
Mummi. Leipoo. Kuppi. Uuuniin. (Duplo-ukko onkin mummi, joka leipoo. Laittaa pesupallon uuniin.)
Konei! Peten! (Pesupallo ja tyhjä pastillirasia on Puuha-Peten koneita.)
Kantaa! (Pitää ottaa syliin.)
DRRRRN tekka. (Ai niin, olin rekka, ajetaan.)
Kemiin! (Kemiöön kummitädin luokse. Ollaan perillä. Hyppää pois kyydistä.)
Koilat? Koilat? (Juoksee ympäriinsä ja etsii Kemiössä asuvia koiria.)
Laketti! Avaluus! (Huomaa jonkun lattialla lojuvan laitteen ja siirtyy avaruuteen.)
Jne.



Ihan kiva, että saa olla välillä koulussa lepäämässä.

Tahtolapsi

Olen lukenut internetsistä keksusteluja siitä, onko uhmaikää olemassa. Semantiikkaa, sanon minä. Ihan sama millä nimellä sitä kutsutaan, se on olemassa ja kuuluu kauas.

Kypsässä 1v2kk iässä rauhallinen, sopeutuvainen pieni poikani on löytänyt sisäisen Mr. Hydensä. Raivokohtaukset hämmentävät sen nössöjä vanhempia ja hetken ehdin jo luulla, että se on jotenkin sairas. Mutta ehei, se vaan halusi leikkiä astianpesukoneella. Ehei, se vaan halusi syödä sinkkivoidetta, laittaa paidan vessanpönttöön, pelata Angry Birdsiä, katsoa Panda-videota, saada kengät jalkaan ja sukan päähän, harjata hiukset tiskiharjalla, juoda kahvia tai paistaa jotakin 275 asteessa.

Saatiin jo eka klassinen markettikilahduskin, kun lapsi ei saanut leikkiä jonkun tädin vedettävällä kauppakassilla: "Ei kulta, se on tuon tädin, mummin BRRRRRR on kotona mummin luona." Onneksi keksittiin istuttaa pärisijä sellaiseen autokärryyn, siellä se tööttäilee onnellisena ja saadaan porkkanat ostettua.

Yritän siis täällä kauheesti sanoittaa tunteita vaikka en itsekään aina ihan tajua miltä lapsesta tuntuu, kieltää vain olennaisen ( = harhauttaa pahanteosta) ja selittää miksi mikäkin juttu ei vaan nyt oikein sovi. Mä ihan oikeesti kuvittelin, että ne terrible twos:it alkaa sit kahden kieppeillä eikä tässä just kun on saatu yksi vuosi lasiin. Todennäköisesti meno tästä vaan kovenee ja tyyppi ei kohta tiedä itsekään mitä tahtoo. Hurjaa.

Kuvittelin myös, että lapsi olisi tullut vanhempiinsa, mutta se on tullut itse piruun. Tosin se piru asuu minussa, koska olen pari kertaa ärähtänyt sekopäiselle taaperoiselle. Tulihan se sieltä! Luulin jo olevani pyhimysäiti.

Tähdellisempää tekemistä

Voi internet, olen pahoillani. Minulla ei tunnu riittävän aikaa sinulle. Sen sijaan riittää aikaa tökkiä jotain millin paperilipareita toisten samanmoisten alle nuppineulan ja pinsettien avulla.

Sen verran voin kertoa, että lapsi sen sijaan on unohtanut tähdet aivan tyystin ja keskittyy tällä hetkellä Barpapapoihin ("päpä"), Pikku Päkään ("päpä"), Pikku Poroon ("päpä"), pandoihin ("päpä") ja pingviineihin ("päpä"). Sekä tietty BRRRRRRRRRRRRRRRRR.

Viimeistä kuukautta viedään

Meillä asuu pieni 11 kuukautta vanha ihminen, joka tepastelee muutaman askeleen, pyllähtää, jatkaa matkaa samalla taputtaen ja hokee koko ajan tähti. Tähden se löysi mun paidasta ja sen jälkeen niitä onkin sitten näkynyt joka puolella. Yleensä tähdet on etäisesti tunnistettavissa tähdiksi (ruuveja, kukkia jne), mutta myös esimerkiksi isoisä on tähti.

Ruokahommat on edelleen vaiheessa, mutta lapsi oppi laittamaan tavaroita purkkiin (eikä vaan ottamaan niitä sieltä pois) ja kiinnostui samalla lusikasta. Eli nyt se osaa törkätä sen ruokapurkkiin ja siitä suuhun. Jos laitan ruoan lautaselle, sinne menee koko käsi eli tää purkkilinja on kätsympi.

Öisin se syö kerran tai kaksi, hohhoijaa, mutta päivisin se on alkanut nukkua! Joskus nukutaan yhdessä tunnin tai kahden aamupäikkärit, mutta iltapäiväunille vauva menee joka tapauksessa kahdentoista jälkeen ja parhaimmillaan se posottaa 2,5 tuntia. Ihan mieletöntä, tää päivittäinen lepohetki on niin ihana.

Sitteri on edelleen käytössä nukutusvälineenä, mutta välillä jaksan odottaa lapsen nukahtavan itsekseen. Siihen menee tolkuttoman kauan ja nukahtamista edeltää hillitön möyriminen pitkin studion lattiaa. Möyrimiseen liittyy olennaisena osana myös vieressä pötköttävän vanhemman naamalle istuminen.

---

Musta tuntuu, että tunnen lapseni jo jotenkin. Välillä toki katson sitä ja ihmettelen, että kuka tuo on ja mitä se täällä tekee, mutta alan jo hahmottaa jälkeläiseni luonnetta. Tyyppi on pääasiallisesti rauhallinen ja varovainen, tutkii kaikenlaisia asioita tosi tarkkaan. Viihtyy hyvin omissa puuhissaan, jos vain olen näköetäisyydellä. Väsyneenä hän on hyvin vakava ja vähän herkkis, mutta muuten on kovin tyytyväinen, utelias ja sinnikäs.

Vierastavasta vauvasta on kuoriutunut pieni seuramies, joka osallistuu vitseihin käkättämällä tekonaurua ja tarjoaa kaikille maissinaksujaan (ja hammasharjaansa). Ventovieraille se lämpeää edelleen hitaasti, mutta tutut naamat saa sen tärisemään ja hihkumaan riemusta. Myös muskariäidit ja -vauvat on jo kavereita ja niitä käydään aina moikkailemassa laulujen lomassa.

Musiikki on muutenkin tosi jees: marakassit heiluu, kattiloita paukutetaan ja Mimmien Panda-video saa aikaan hillitöntä pepun heilutusta. Lähikirjastossa kuulemamme hiphop-luento oli myös hitti - NWA:n gangstarap-klassikko sai lapsen hytkymään sylissä niin fiiliksissä, että kanssalainaajat repeilivät. Eklektinen musamaku, etten sanoisi.

Lapsi on myös kovin tottelevainen: kerran se konttasi muskarissa kauheella vauhdilla pistorasioiden luo, mutta sanoin ei ja hain sen pois. Se konttasi heti takaisin, istahti puolen metrin päähän pistorasiasta ja pyöritti päätään. Myös digiboksia silitellään vähän salaa ja pyöritellään päätä. Väsyneenä kiellot kyllä aiheuttavat itkun. Ja se puree edelleen.

---

Mä itse olen solahtanut tähän kotiäitihommaan enkä enää kaipaa töihin. Käymme muskarissa ja läheisellä joutomaalla maistelemassa kasvustoa ja tökkimällä lapiolla maata. Tänään bongasin asukastalosta poistuvan äidin lapsineen ja kävin juttusille. Ensi viikolla mennään siis ehkä myös seurakunnan perhekerhoon, jossa on kuulemma aamupalapöytä. Kyllä mä nyt yhdestä hartaudesta aina selviän. Aamupalan tähden.

Saatoin kyllä hakea johonkin kouluunkin, mutta en ajattele sitä ennen kuin jos sinne jostain syystä pääsen sisään. Tulojen romahdettua kotihoidontuelle ollaan hiukan väännetty tätä talouspuolta ja jos ei nyt totuta tilanteeseen, työt saattavat houkuttaa ennemmän. Siis hypoteettiset työt, joita en usko löytyvän.

Mielialani on enimmäkseen aika jees ja olen alkanut nauttia tästä äitinä olemisesta. Kun lapsi nyt vaan on niin mahtava tyyppi ja maailman söpöin, miksen nauttisi!

Kolme askelta

Lapselleni, tänään maanantaina 16. syyskuuta 2013




Sä voit ihmetellä mikä voima sua kuljettaa
mikä saa sut liikkumaan
suoraan kohti palloa
Mutta sä et pelkää pudotusta
se on vain lento pystysuoraan

Kolme askelta ja olet Barbapapa-pallon luona
Kolme askelta Barbapapa-pallon luo

Sä et kaipaa yleisöä etkä mielipiteitä
Joku saa sut liikkumaan
suoraan kohti palloa
Mutta sä teet sen yksin ja itselles
ilman syitä, ilman selityksiä

Kolme askelta ja olet Barbapapa-pallon luona
Kolme askelta Barbapapa-pallon luo

Suuri paluupostaus

Terveisiä unikoulu vol. 2:sta! Toiset ne vierottaa ysikuisiaan yösyömisistä, meillä taas yritetään luopua - tadaa - sitteristä.

Vauva ei ole suostunut nukkumaan missään muualla viimeiseen pariin viikkoon. Olemme yrittäneet siirtää nukkuvana omaan sänkyyn, mutta huuto on alkanut heti. Ikään kuin taaperon kokoinen jötikkä kippurassa sitterissä yöunia vetelemässä ei olisi tarpeeksi järjetöntä, nukutus on vaatinut raakaa lihasvoimaa: ei ole kelvannut hentoinen hytkytys, vaan se helvetillinen kapistus on pitänyt nostaa vauvoineen päivineen ilmaan joka seitsemännellä hetkutuksella (en tiedä mistä isä-ha keksi tämän matemaattisen nukutuskaavan, mutta se on toiminut).

Heräilyt ovat vähän rauhoittuneet, kun on annettu pulloa huuleen öisin, mutta koska en halua että vauvani kasvaa kieroon, unikoulu on jälleen ohjelmassa. No, nyt se nukkuu siellä sängyssä. Eiköhän tämä toimi, kun toimi viimeksikin.

Päivät on menneet saamattomassa koomassa, mutta ahdistus on onneksi tipotiessään - kiitos päälääkkeiden. Niistä voi olla montaa mieltä, mutta olen yksi niistä onnekkaista (?), joille ne kolisevat. Olo helpotti parissa päivässä. Fysiikassa ei mitään vikaa verikokeiden mukaan eli ehkä mun pitää vaan hyväksyä, että tarvitsen säännöllisesti sapuskaa ja enemmän unta kuin tämä elämäntilanne sallii. Ehkä joskus musta tulee taas toimintakykyinen yksilö, nyt mennään matalalentoa. Se on ihan ok.

Vauva on oppinut viimeisten viikkojen aikana ryömimään, nousemaan itse istumaan, konttaamaan, seisomaan tukea vasten ja vähän siinä ottamaan askeliakin. Kuten joskus toivoin, tämä on helpottanut nostelua, koska nyt pikkutyyppi konttaa perässä kaikkialle. Välillä se menee omille tutkimusmatkoilleen mun sukkalaatikolle tai kirjahyllylle. Tämä onkin melko yleinen näky:

Lapsi jaksaa lukea vaikka kuinka kauan. Toivottavasti harrastus säilyy (= saan itsekin lukea joskus rauhassa!) Myyrä ja tuo rattaissa killuva leppäkerttukirja ovat tällä hetkellä lemppareita. Se tykkää myös kaikesta missä on koira tai hattivatteja.

Itse sain pitkästä aikaa uppouduttua kirjaan niin, että en olisi muuta halunnut vapaahetkinäni tehdä. Lionel Shriverin The Post-Birthay World vaikutti aluksi tylsältä, mutta sitten tarina veikin mukanaan ja tahkoin romaanin loppuun eilen. Lukeminen on parasta! Internet tästä vähän kärsi, kun en jaksanut seurailla mitä tapahtuu, mutta eipä tuo näytä mua kaivanneen. Nyt pitäisi sitten keksiä mitä seuraavaksi lukisi. Kirjoja on vaivaiset 16 kesken Kindlessä, että eiköhän sieltä jotain löydy.

Ilonaihe

Olen luonnostellut jo kaksi tekstiä, mutta molemmat on sellaista kitinää, että en mä nyt viitsi niitä julkaista. On vaan vähän toivoton fiilis.

Sitten muistin, että vauvahan täyttää syksyllä YKSI VUOTTA! Mä voin järjestää sille synttärit! Juhlitaan vauvavuoden loppumista ja sitä että kohta helpottaa! Pidetään tämä majakkana pimeässä.

PS. Lapsi oppi taputtamaan ja pinsettiotteen. Se myös hihkaisee aina iloisena äiti, kun tulee isä-han kanssa kävelyltä ja näkee mut. Se on nero. Tulispa lisää sanoja, sanat on kivoja. Mutta yritän olla odottamatta, koska saatan joutua odottamaan aika pitkään.

EDIT: PS2. Lisäilonaihe - en ole ajatellut varmaan viikkoon sitä yhtä elämäni miestä, jonka näkeminen suisti mut viime kesänä murheen alhoon. Kyl niistä aina pääsee yli vaikka ei uskoiskaan, kun sydän on säpäleinä. Tulee nimittäin uusia murheita!

Kehitys kehittyy

Mutta jostain positiivista tähänkin päivään: vauva toisti perässäni kolme kertaa äiti. Sitten se kyllästyi tyhmään leikkiin ja alkoi raakkua kuin jokin kaamea haaskalintu. Se on kyllä sanonut hellästi äithi myös rakkaalle kaukosäätimelleen, että vaikea arvioida mitä sen päässä liikkuu.

Ja kyl se ryömiikin. Todella kömpelösti ja aika varovaisesti (ei poistu näköetäisyydeltä), mutta kuitenkin. Jos jossakin on leivänmuru (tai se kaukosäädin), siellä on kohta myös vauva.

Mun vauva! Toivottavasti tämä sekoäitivaihe jää lyhyeksi.

EDIT: Muistiin laitettakoon, että tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen vauva mönki eteisen matolla ja oppi uusia juttuja ihan silmissä. Nyt isä-ha huusi suihkusta, että vauva on noussut siellä konttausasentoon pari kertaa. Nää jutut tosiaan tapahtuu sellaisissa hurjissa ryöpsähdyksissä.

Vauva (vajaa) 8 kk

Kohta, mut en jaksa venata.

Pitkä on ja painaa paljon. Söisi varmaan viisi ateriaa kiinteitä päivässä, mutta annan niin monta kuin ehdin eli ehkä kolme tai neljä. Missä välissä ne kaikki ateriat pitäisi ehtiä syödä? Ja ihan hienosti jo jyystää parsakaalin palaa, mahaan menee enemmän kuin lattialle.

Nukkuu heräämättä noin klo 20-7. No välillä havahtuu ja tänään kujerteli jo 5.50, mut aikaisina aamuina se vetää parin tunnin jatkot sitterissä. Johon se ei mahdu, mutta en tiedä miten sen sais muuanne nukkumaan päivisin. Rattaisiin nukahtaa vaan jos rullaa puoli tuntia mukulakivillä. Teollisuusalueella ei ole mukulakiviä.

Se ei näytä ollenkaan enää vauvalta. Sen sijaan se näytää vaihtelevasti tosi vakavalta ja sitten toisaalta iloiselta veikkoselta. Sellainen se onkin. Hitaasti lämpiävä, hieman epäluuloinen, mutta pääasiallisesti iloinen ja tyytyväinen. Hyvin rauhallinen tyyppi. Saa slaageja jos poistun kolmen metrin päähän (esim. hakemaan lisää ruokaa, laittamaan jotain roskikseen), kun ollaan kaupungilla. Tänään se sai slaagin, kun katsoi vanhingossa väärään suuntaan liian kauan, enkä ollutkaan siellä. Oujee.

Juttelee jo ihan kivasti. Ät-tätätät, ämmämmmämäm ja suosikkini plaaa plaa plaa ainakin luonnistuvat jo. Aika usein se kuiskii itsekseen hättä thä tä esim. Piltti-purkin kannelle.

Tykkää leppäkertuista, pyörivistä jutuista ja tuulesta.

Osaa juoda itse nokkamukista, avata vaipan ja keinua. Tartteeko sitä muuta osatakaan?

Selvästikin on lähdössä liikkeelle melko verkkaisesti. Tällä hetkellä se harjoittelee asentoa, jossa seisotaan jalkojen ja pään varassa kolmion muotoisena asetelmana. En tiedä mikä asento se on, mutta ei varmastikaan konttausasento. Ei ryömi eikä näytä siltä, että olis lähelläkään sen tajuamista. Hirveesti mönkii kyllä muuten ja kierii sinne missä on lähin rasvapurtilo tai läppärin johto. Jää tuskin maahan makoilemaan loppuiäkseen, mutta kyllähän tämä jonkinlainen epäonnistuminen äitinä on.

Hajatuksia

Yksikään päässä käväisevä ajatus ei tunnu jalostuvan kokonaiseksi tekstiksi asti. Eipä siinä kai mitään.

Tänään olen taas harmitellut sitä, että me idiootit päätettiin lisääntyä ilman että löytyy vertaisseuraa. Olispas kiva viettää Juhannusta jonkun toisen perheen kanssa, jossa on kasilta unille painuva lapsi/lapsia. Höh.

Mutta oli meillä kova meno kolmistaankin. Grillattiin jätepuristimen takana kertisgrillillä ja rakennuksen hälärit parahtivat soimaan kerran puolessa tunnissa. Kerran ajoi vartiointiliikkeen auto pihaan, aina sinne meidän perimmäiseen nurkkaan asti. Se varmaan kattoi että jaahas, jotkut huligaanit on tehneet nuotion luvatta, mutta perääntyi sitten kun näki, että huligaaneilla oli vauva. Saatiin jatkaa puuhiamme.

Mietin sellaista tässä yksi päivä, että käykö tässä lapsihommassa jossain vaiheessa niin, että lapsen tuoma ilo kasvaa suhteessa suuremmaksi kuin sen aiheuttama vaiva? Toistaiseksi vaiva kyllä johtaa, anteeksi nyt vaan. Tunnen sen nahoissani aina kun yritän keittää aamupuuroa. Se kiehuu yli joka kerta, poltan näppini, vauva itkee nälkää ja haluaa jo päikkäreille siihen mennessä, kun saan puuron syömäkuntoon.

Itselleni en ole saanut kahvia keitettyä, koska olen vain kironnut sitä puuroa, ja olen minäkin valmis sammumaan uudestaan. Voiko sille antaa aamiaiseksi vaan jotain hedelmiä? Syökö se kohta jo jotain leipää? Mun mielikuvitus ei nyt riitä ja koen jotain puuropainetta. Kokeilin jopa sellaista valmista puurojauhetta, mutta se oli tosi pahaa ja vauva sai siitä vatsanpuruja.

Ilo kuitenkin kasvaa joka päivä, kun vauva on enemmän mukana maailmanmenossa. Tänään se otti ensimmäistä kertaa kontaktia muurahaisiin. Napitti tarkkaavaisena niiden menoa. Sitten se keskittyi taas nautiskelemaan tuulesta - sen silmät menee aina kiinni, ilme muuttuu autuaaksi ja se vetää syvään henkeä, kun tuulenvire puhaltaa kasvoille. Nämä on niitä iloja.

En osaa sanoa mihin kategoriaan pilkahteleva oma tahto menee - vaivaan vai iloon. Vähän molempiin. Ihan kauheita raivareita vaippaa vaihdettaessa tai jos ei saa lusikkaa omaa käteen. Vauva on muuten niin lunki ja tyytyväinen, että on hieman sellaiset Baby Jekyll & Little Hyde -fiilikset näistä kohtauksista.

Eipä tässä muuta. Harmittaa vähän, kun loma on loppu, vaikka kesä vasta alkoi. Itse pidin aina lomat elokuussa, mutta isä-ha on toukokuun kannalla. Eipä tullut sille mieleen kysyä multa milloin ne lomat voisi pitää, kun ei se ehkä tajunnut, että se on sitten munkin loma. En kyllä tajunnut minäkään.

Elämänsisältöä

Muutama vuosi sitten pysähdyin ihmettelemään, että miksipä en toteuttaisi haaveitani, töissä kun käyn ja rahaa on. Näin siis hommasin itselleni jotain, jota toivoin joka vuosi joulupukilta 8-vuotiaasta lähtien, mutta en koskaan saanut.


Arvatkaa kumpi on meikä.

No mutta, syntikoissa on se ikävä puoli että niitä pitää opetella sekä soittamaan että ohjelmoimaan. Kun on tällainen laiskiainen, yhdessä olisi jo riittävästi. Toki jos tahtoo tehdä vaikkapa teknoa, ei ole niin välttämätöntä osata soitaa. Sen sijaan jos tahtoo soittaa kiipparia hevibändissä, riittää, että laittaa jostain digipaskasta minkä vaan presettisoundin pulputtamaan ja soittaa vitun nopeesti. Mutta jos haaveilee tulevaisuudesta synapopparina vielä aikuisiälläkin niin kyllä se vekotin pitää hallita ihan kunnolla, jos ei tahdo olla tosi nolo.

Voin kertoa, että osaan ehkä soittaa pari sointua ja olen tallentanut vehkeeseen pari ihan ok-patchia (ne on siis niitä erilaisia ääniä, joita synat tuottavat ja niitä vänkätään noilla nappuloilla - ja joka synalla on oma sointinsa, jonka voi tunnistaa biiseistä, jos on vähän nörtti), mutta siinä se. Mulla on hieno analoginen syntetisaattori, jolla voin tehdä vaikutuksen poikiin baarissa, mutta jota en osaa käyttää ja jokaa lojuu hylättynä treeniksellä. Musta tuli sittenkin nolo.

En usko, että tässä elämäntilanteessa musta kuoriutuu itseohjautuva tehopakkaus, joka julkaisee ensialbuminsa lapsen ollessa 2-vuotias. Syna jää siis perinnöksi pojalle. Tykkään ajatuksesta, koska isä-ha opetteli soittamaan saman syntikan sisarmallilla, johon sen isä joskus tuhlasi ruokarahat. Mutta koska tulen hulluksi, jos en tee muuta kuin hoidan vauvaa, mun on pakko keksiä joku toinen harrastus.

Samoihin aikoihin, kun hommasin synan, mietin mitä muuta olen aina kuvitellut tekeväni ja päädyin steppitunnille. Siis ei mitään aerobikkiä, hyih, vaan siis kopsuttelemaan kengänkärjellä lattiaa. Se oli todella hauskaa, olin sellaisessa harrastelijaryhmässä, jossa oli sekä lukiolaisia että eläkeläisiä. Totesin, että tässä hommassa kaivattaisiin rytmitajua, mutta jatkoin silti, vaikka koputin lattiaa aina väärään aikaan.

Vaikka oli kivaa, homma kaatui siihen, että mun elämä oli liian epäsäännöllistä. Olin suhteessa joka tapahtui tosi outoihin yöaikoihin ja vaati panostamista ja spontaaniutta. Lisäksi mulla oli kaksi duunia ja iltaopintoja siihen päälle. En vaan päässyt sinne tunneille ikinä ja putosin kärryiltä.

Mutta nythän mun elämä on tosi tosi säännöllistä! Isä-han työt ovat sen verran joustavia, että olisi ehkä mahdollisuus pyhittää tiistai-illat napsuttelulle ja kepin heilutukselle. Jospa siis palaisin syksyllä tanssitunneille ja tutustuisin niihin kivoihin eläkeläisiin. Joudun kyllä ostamaan uudet kengät, koska jalka levisi raskauden myötä kaksi kokonumeroa, mutta ehkä sen verran voi panostaa.

Eräs vaiheista

Ekat hampaat + atooppinen räjähdys + maaninen käännähtely = nukahtamisen juhlaa.

Tällä combolla luulis helvetin olevan irti, mutta oikeastaan ton järjettömän nukahtamisspektaakkelin lisäksi poika on oireillut vain lisääntyneillä iltakitinöillä. Mulla on tosi hyvä vauva <3

Eko

Mulla ei ole oikeesti mitään millä jeesustella, mutta tässä mun kaksi kovinta ekotekoa:

1. Erosin ympäristöekonomiexästä niin, että se saattoi jatkaa väikkäriään ja maailman pelastamista, eikä sen tartte esim. paimentaa mun muksuja. Se olis varmaan painostanut mut käyttämään kestovaippoja, koska se ei koskaan ajatellut, että yhden ihmisen pienet teot on yks kärpäsenpaska tunkiolla, vaikka se pyöritteli päivät pitkät jotain öljyfutuurijuttuja. Se on kyllä hieno mies, tekee mieli aina vieläkin pyytää sitä selittämään jotain, jos en tajua. Koska se on mahdollisesti ollut mun poikaystävistä ainoa, joka on selvästi fiksumpi kuin minä. Ja siis luotan siihen, että se pelastaa maailman.

2. Meidän kotona ei ole yhtään uutta huonekalua. Tää nykyinen poikaystävä siirtelee töissä tavaraa paikasta A paikkaan B. Sitä tavaraa menee aika vitun paljon roskiin ja sitä se sit raijaa tonne meidän rappukäytävään, koska sen voi ehkä joskus myydä. Juu, mitään ei ole myynyt. Jos joku tarttee valkosia muurameita, meiltä liikenis.



Onneksi sillä on yleensä hyvä maku. Toi nojatuoli on kyllä mun perintökalu: isomummoni raijasi sen mukanaan lähtiessään evakkoon. Mulla oli ollut aiemmin joku mielikuva, että kun lähdettiin evakkoon, sitä jotakuinkin siltä seisomalta juostiin pommikoneita karkuun ja tarvottiin paljain jaloin läpi metsien ja soiden ja päädyttiin sit johonkin kaupunkiin. Ei se ihan niin tainnut mennä, jos saattoi nojatuolin ottaa messiin.

Oikeassa alakulmassa näkyy syöttiksen kulma. Siihen tänään sisukkaasti köytin lapseni pyyhkeellä ja iskin kurkun kouraan. Se järsi sitä kurkkua antaumuksella alaleukaan eilen puhjennutta hampaanreunaa apuna käyttäen. Sitten se kurkku putosi lattialle ja heitin sen roskiin tuhansien muiden ruoantähteiden seuraksi.

Sen ekoinen se.

Kaljatölkit kuvausrekvisiittaa.

Pää pyörällä

Aloin epäillä, että vauvalla on joku vakava neurologinen härö, kun se on alkanut heiluttaa päätään villisti puolelta toiselle. Silleen ihan pikkuvauvamaisesti. Sitten kävi ilmi, että mun humputellessa sunnuntaina blogikutsuilla, isä-ha oli leikkinyt beibin kanss päänpyöritysleikkiä. Nyt se pyörittää sitä aina innostuessaan. Lietsottiin tätä heiluttamalla kaikki päätä yhtä aikaa.

Tämä on eka kerta, kun olen todistanut vauvan ihan oikeesti matkivan jotain juttua. Eiköhän se ole sitä tehnyt aiemminkin, mutta nyt palaute on välitöntä. Ihan mahtavaa, se kasvaa!

5 kk

Unohdin tehdä katsahduksen. No neuvolakin on vasta ens viikolla, kun se on jo puol kuuta päälle, mut menköön.



Se on salaliikkuja ja yksinpuhelija. Kun sen asentaa lattialle, se kiepsahtaa kyljelleen ja alkaa höpistä itsekseen. Ympäri se ei edelleenkään käänny kuin ihan vahingossa joskus. Vokaalimölötyksen seasta erottuu jo satunnaisia konsonantteja ja se sanoi kerran vahingossa äiti. Isä-hakin kuuli. En kuitenkaan liikuttunut, koska se oli ilmiselvä vahinko. Äitini muistutti mua tänään, että sanoin (muka) kasikuisena kissa. En usko, mutta antaa sen muistella ihmelastaan.



Puskee istumaan ja kuikuilee lattialta pää pystyssä. Syömähommien yhteydessä toi puskeminen on vähän rasittavaa, koska se menee ihan kippuralle sitterissä ja imeskelee ruokalappua. Helpoimmalla pääsee, jos sen antaa syödä itse. Eli siis pyöräyttää lusikan soseessa ja antaa sen käteen imeskeltäväksi. Hyvin satunnaisesti ruoka eksyy nenään tai silmään, mutta onnistumisprosentti on mulle tarpeeksi suuri. Kaikkiruokainen se vaikuttaisi edelleen olevan ja jokaista lusikallista säestää mieletön sotahuuto. Nokkamukista tarjoamalleni vedelle se kuitenkin irvistää.



Sitä ei tosiaan voi säilyttää enää tossa taljalla, koska se etenee siltä pois salamavauhtia. Se osaa jo viihdyttää itseään poimimalla lattialta tavaroita (usein molemmissa käsissä pitää olla jotain), raapimalla sylissä sohvaa tai esimerkiksi hakkaamalla tota lelusäkkiä. Telkkariin se jaksaa edelleen keskittyä, jos se sattuu olemaan päällä (on kyllä paljon vähemmän kuin alussa, olen skarpannut), mutta kirjoista se ei ole vielä jaksanut innostua. Tatun ja Patun outoon unikirjaan tuli jo eka repeämä.

Paikallaan se ei pysy hetkeäkään ja sylissä se enimmäkseen kaluaa mun leukaa. Ekat kukkuu-leikit on leikitty menestyksekkäästi, mutta kivointa siinä taisi olla heiluva harso. Vauvojen huumorintaju on mulle vielä vähän mysteeri, mutta satunnaisesti keksin jotain, joka saa aikaan hervottoman käkätyksen.

Mä aion siirtää sen pinnikseen ja rattaisiin istumaan ennen kuin se täyttää 6 kk. Tää on lupaus.

Neukkis

Kolmannes vuodesta lusittu -neuvola eli lähemmäs 5 kk neuvola takana. Semmonen perusmeininki. Vauva 70 cm, painaa 8,7 kg ja on kiva.

Täti oli sitä mieltä, että voi antaa päivällä desin kasvissosetta, illalla puolikkaan mokoman ja vielä hedelmää pälle, jos menee. Viljoja vasta sit myöhemmin. Tää on musta ihan jees neuvo, koska se on maltillinen. Ei mitään "anna kaikkea vaan ja paljon". En tiedä onko mun neuvolantäti kovin edistyksellinen, se antaa juuri niitä ohjeita, joita kriittiset kiintymys-, imetys-, luomu-, jne.-sivustot tahtovat kirjoittaa uusiksi, mutta toistaiseksi ne on toimineet mulle ihan hyvin. Esimerkiksi sen imetysohjaus ei ollut mitenkään kumouksellista, mutta mä sain homman toimimaan niillä vinkeillä ja etenkin tädin kannustavalla otteella. Ja kun sanon, että vauva saa vierottaa itsensä kun haluaa, en jaksa enää taistella, se sanoo että ei ole pakko ja tämäkin on hieno saavutus.

Sellaisista pienistä jutuista mä muistan miksi vaivaudun vanhoille hoodeille asti neuvolaan: neuvolantäti vaikkapa sanoo lapselle, että hienosti syöt sormia, ja rupattelee niitä näitä, että muistuttaa aina vanhemmille, jotka on niitä sormia suusta nyhtämässä, että silleen lapsi tutustuu kehoonsa, anna syödä vaan. Ja pippelillä pitää saada leikkiä. Nih. Niin munkin mielestä.

Mun mielestä sillä on sellainen mukavan lapsilähtöinen ote tohon hommaan, mutta silti se jaksaa aina myös kysellä miten vanhemmat jaksavat. Se tarkastelee perhettä kokonaisuutena, eikä tuijota liikaa käppyröitä. Se myös antaa sellaisia neuvoja, jotka se on räätälöinyt asiakkaan mukaan: eli vaikkapa meitä se pitää musikaalisena perheenä. Kyllä me kestetään se bussimatka tädin takia, ja kun kevät ja kesä tulevat, vähänkö mä hengaan Töölön puistoissa vauvan kanssa neuvolakäyntien jälkeen. Ei sinne välttämättä tulis muuten lähdettyä.

Äiti harrastaa

Harrastuksista puheen ollen, tänään äiti soittaa levyjä baarissa. Tai siis painaa playta.



Kun toi lapsonen tuntuu kerta viihtyvän repussa niin kauan kuin bassot pauhaa, niin voisin ottaa vuoden tavoitteeksi opetella miksaamaan. Se kyllä edellyttäisi, että löytäisin jostain kärsivällisyyttä kuunnella biisit loppuun asti... Joo ei.

4 kk

- Mikä sillä on, se on ihan outo. Pitääkö se viedä lääkäriin?
- Se vaan muuttuu, ei sillä mitään ole... Tai on se vähän outo.
- Apua meidän vauva on outo!

Vauva oli kauppareissun ajan vaunuissa hereillä eikä päästänyt pihahdustakaan. Harkitsin vieväni sen lääkäriin.

Ota tästä nyt sit selvä. Jotakin selvästi tapahtuu, vauva muuttuu, mulla ei ole aavistustakaan mitä se haluaa. Välillä se saa hysteerisiä kohtauksia, välillä se känisee muuten vaan. Taitaa olla tylsistynyt. Isä-ha on jotenkin enemmän samalla aaltopituudella tällä hetkellä ja kestää vauvaa paremmin. Mä olen lievästi ahdistunut, kun en osaa tulkita sitä. Edes nälkäitkua en tunnista: joskus se syö kuin viimeistä päivää ja joskus työntää tuttipullon pois.

Viime yönä se nukkui epätavallisen levottomasti, ähisi vaan, kunnes otin sen kolmelta kainaloon loppuyöksi. Siihen se sitten rauhottuikin. Yleensä se nukahtaa klo 21.00-21.30, herää ekan kerran syömään pullollisen klo 1.00-2.00 (joskus ehdin syöttää ennen kuin se herää ja silloin se nukkuu paremmin) ja vetelee sitten sikeitä jonnekin puoli kuuteen (enkka on 7.13), jonka jälkeen nukkuu naama tississä vaihtelevasti aina klo 8.00-10.00 asti. Eli se siis nukkuu ihan törkeän hyvin ja olen tästä kiitollinen. Samalla uskon, että tämä on tyyntä myrskyn edellä. Kohta tulee hampaita ja uusia taitoja jne.

Myönnän että hampaita on kytätty, mutta mitään ei näy. Kuolaa tulee ihan perkeleesti ja välillä se tunkee kättä kitaansa niin tarmokkaasti, että yökkää.

Yökkimisen lisäksi siitä lähtee kovasti muitakin ääniä. Omituista tyytyväistä narinaa, ööööääääääoooo, satunnaisia konsonantteja, vienoja hönkäyksiä, ihan järkyttävän kimeää kirkumista, pelottavan aikuismaista naurua. Se on sanonut kerran YÖ ja kerran APUA eli aivan selvästi kielellinen nero.

Sylissä vauva on koko ajan matkalla jonnekin. Se kiipeää joko olkapään yli tai mönkii kohti sohvaa. Ihan minne vaan pois. Kääntymisen se unohti niiden parin kerran jälkeen, ei vaan kiinnosta. Varpaat sen sijaan kiinnostaa. Muista erikoistaidoista mainittakoon määrätietoinen käden ojennus ja mun silmälasien päästä poistaminen lähes jokaisen vaipanvaihdon yhteydessä. Oppis vielä vaan laittamaan ne takaisinkin.

Ne harvat hetket, kun vauva jää syötön jälkeen syliin möllöttämään ja juttelemaan, ovat huippuja. Tulee melkein sellainen normaali äiti -fiilis, kun siinä höpsöttelen. Mä olen nimittäin viime päivinä alkanut epäillä, että mussa on jotkut piuhat kytketty väärin, kun en ihan koko aikaa halaja vauvaa syliini. Olen ehkä vaan sattunut lukemaan viime aikoina vähän liian monesta paikasta, että äideillä on kova tarve pitää vauvaa koko ajan lähellä. Äh. Ei ole.

Mutta niin, ehkä tämä nyt on vaan sitä sukupolvien ketjua tässä niin. Minä olen tällainen ja siksi mun vauva on tuollainen. Se on juuri minulle sopiva vauva ja minä olen toivottavasti sille sopiva äiti. Ainakin me olemme samannäköisiä. Selailin omaa vauva-ajan albumiani ja pysähdyin tämän kuvan ääreen:





Olkaa hyvä, tässä vauvani vaikka oikeastaan se olen minä. Lähetin kuvan tädilleni (joka on sen albumiini liimannut) ja sille meni läpi. Kulmat on täsmälleen samanlaisessa kurtussa ja hienostunut pikkurillin asentokin on aivan sama. Hurjaa.

Luettu

No nyt mä luin sen kirjan. Toivottavasti moni muukin lukee, tahdon nähdä äitiblogit täynnä kirjaraportteja.

Se oli sellainen erinomainen kirja, jota tahtoo siteerata koko ajan ja hihkua että "juuri näin!". Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että äitiyden harrastaminen on järjetöntä. Ja iloinen siitä, että onneksi se harrastuneisuus näyttää edes hiukan vähenevän, kun lapset menevät päiväkotiin - tai päiväkotia pelkäävien kohdalla kouluun. Sitten toki ollaan napit vastakkain päikyn ja koulun kanssa, mutta se on toinen stoori. Sanoisin siis että Äitikortti on raikas tuulahdus ja ihan mainio tiivistelmä siitä mikä vittu tässä kaikessa mättää.

Välillä kirjoittaja liitelee vähän liian sfääreissä euforisen vauvahuumansa kanssa, mutta koska ei anna ymmrätää, että tämä on unirversaali totuus siitä miten vauvoja tule rakastaa, annan anteeksi. Olenkin jo aikaisemmin pohtinut sitä, miten tunteeni syttyvät vähän hitaammin eivätkä loimua millään valtavalla liekillä. Koen edelleen samoin: tykkään vauvastani, mutta se tunne ei ole mitään uudenlaista rakkautta vaan sitä samaa mitä tunnen muitakin ihmisiä kohtaan. Välillä halatessani sitä tai sen kikattaessa, kun kutitellen sitä nenälläni, tulee kyllä sellaisia samanlaisia mielihyvän humahduksia kuin vasta ihastuneena.

Musta on tuntunut parin viimeisen viikon aikana, että alan taas muistaa kuka olin ennen lapsen syntymää ja raskautta, tunnen kuinka aivoni jälleen tiivistyvät toimivaksi elimeksi omituisen muhjun sijasta ja - mikä parasta - en ole loputtoman pingottunut tän äitijutun kanssa. Tässä elellään lapsen kanssa ja kattellaan kuka siitä tulee. Jotenkin tähän saumaan tuo kirja osui varsin hyvin. Nyt en enää itke, kun vauvani juo korviketta, vaan alan nähdä sen korvikeahdistuksen suuremmassa mittakaavassa, osana tätä suurta äitiyskeskustelua, johon otan osaa vaikuttaessani internetissä.

Sellainen mielenkiintoinen juttu tässä vielä sattui, että en eilen malttanut laskea kirjaa kädestäni, joten vauvani sai sitten välillä kuunnella satuja nuoren naisen kehonkontrollista, kun luin sille ääneen. Välillä se oli tyytyväinen itsekseen lattiallakin, niin että pääsin etenemään muutaman sivun. Siinä se hyljätty pienokainen ähersi ja eikös siinä sitten käynyt niin, että kun nostin katseeni kirjasta, se oli kiepsauttanut itsensä mahalleen. Näytti melko hämmästyneeltä ja alkoi itkeä.

Loppupäivän sitten - krhm - maanittelin sitä kääntymään uudestaan, mutta eihän sitä enää kiinnostanut, kun kiinnitin siihen huomiota. Semmonen vauva, tärkeet jutut se tahtoo tehdä yksin. Ihan on äitiinsä tullut.

Ruokajuttui

Mulla on henkinen este kiinteiden aloituksen suhteen. Tarkkailen vauvaa ja kyttäilen oikeaa hetkeä. Tahtoisin odottaa, että se neljä kuukautta tulee täyteen, mutta korvikemäärät vaan kasvaa ja päivällä ruokailujen välit lyhenevät. Joka toisella kerralla vauva ei huoli rintaa - yöllä onneksi kelpaa. Tai yöllä ja yöllä. Täsmäsyötän sen mennessäni nukkumaan, ja aika usein se nukkuu jopa puoli seiskaan aamulla. Jos imetys kaatuu siihen, että vauva tahtoo nukkua, niin kaatukoon sitten.

Sit taas samalla aika siistiä, että kohta se saa syödä aikuisten juttuja. Jännittää että onkohan se nirso vai kulinaristi, mitkä on sen suosikkeja. Syöminen kyllä selvästi kiinnostaa: tänään vauva oli aika kärttyinen, mutta lusikoidessani linssikeittoa kitusiin, se nauroi.

Pitäisi päättää ehkä lihapolitiikka. Minä olen sekasyöjä, mutta isä-ha:lla oli hippimutsi eli se ei syö mitään elukoita. Paitsi että kesällä se söi viisi nakkia ja voi pahoin. Ei ollut muuta ruokaa. Kai tuolle vauvalla voi noita eläinkunnan tuotteita tarjoilla, mutta ne jää kyllä pitkälti pois, kun siirtyy meidän kanssa samojen patojen ääreen. Pitää ehkä pohtia tarkemmin ravintoarvoja sitten.

Olen antanut sille lusikan leikittäväksi. Se yrittää tunkea sitä suuhun, mutta osuu enimmäkseen silmään. Lusikka on vähän pitkä ja vauva vasta tajunnut, että kädessä olevilla tavaroilla voi tehdä jotain.

En tiiä. Ehkä mä teen valmiiksi ne möhnät pakkaseen savulta haisevalla sauvasekoittimellani. Ostan jonkun purkkiliman kaupasta. Tilaan sen fukin mikron. Äkkiäkös nämä pari viikkoa menee.

Ja vittu tällä muuten haisee kakka. Kukakohan olis?