Viimeistä kuukautta viedään

Meillä asuu pieni 11 kuukautta vanha ihminen, joka tepastelee muutaman askeleen, pyllähtää, jatkaa matkaa samalla taputtaen ja hokee koko ajan tähti. Tähden se löysi mun paidasta ja sen jälkeen niitä onkin sitten näkynyt joka puolella. Yleensä tähdet on etäisesti tunnistettavissa tähdiksi (ruuveja, kukkia jne), mutta myös esimerkiksi isoisä on tähti.

Ruokahommat on edelleen vaiheessa, mutta lapsi oppi laittamaan tavaroita purkkiin (eikä vaan ottamaan niitä sieltä pois) ja kiinnostui samalla lusikasta. Eli nyt se osaa törkätä sen ruokapurkkiin ja siitä suuhun. Jos laitan ruoan lautaselle, sinne menee koko käsi eli tää purkkilinja on kätsympi.

Öisin se syö kerran tai kaksi, hohhoijaa, mutta päivisin se on alkanut nukkua! Joskus nukutaan yhdessä tunnin tai kahden aamupäikkärit, mutta iltapäiväunille vauva menee joka tapauksessa kahdentoista jälkeen ja parhaimmillaan se posottaa 2,5 tuntia. Ihan mieletöntä, tää päivittäinen lepohetki on niin ihana.

Sitteri on edelleen käytössä nukutusvälineenä, mutta välillä jaksan odottaa lapsen nukahtavan itsekseen. Siihen menee tolkuttoman kauan ja nukahtamista edeltää hillitön möyriminen pitkin studion lattiaa. Möyrimiseen liittyy olennaisena osana myös vieressä pötköttävän vanhemman naamalle istuminen.

---

Musta tuntuu, että tunnen lapseni jo jotenkin. Välillä toki katson sitä ja ihmettelen, että kuka tuo on ja mitä se täällä tekee, mutta alan jo hahmottaa jälkeläiseni luonnetta. Tyyppi on pääasiallisesti rauhallinen ja varovainen, tutkii kaikenlaisia asioita tosi tarkkaan. Viihtyy hyvin omissa puuhissaan, jos vain olen näköetäisyydellä. Väsyneenä hän on hyvin vakava ja vähän herkkis, mutta muuten on kovin tyytyväinen, utelias ja sinnikäs.

Vierastavasta vauvasta on kuoriutunut pieni seuramies, joka osallistuu vitseihin käkättämällä tekonaurua ja tarjoaa kaikille maissinaksujaan (ja hammasharjaansa). Ventovieraille se lämpeää edelleen hitaasti, mutta tutut naamat saa sen tärisemään ja hihkumaan riemusta. Myös muskariäidit ja -vauvat on jo kavereita ja niitä käydään aina moikkailemassa laulujen lomassa.

Musiikki on muutenkin tosi jees: marakassit heiluu, kattiloita paukutetaan ja Mimmien Panda-video saa aikaan hillitöntä pepun heilutusta. Lähikirjastossa kuulemamme hiphop-luento oli myös hitti - NWA:n gangstarap-klassikko sai lapsen hytkymään sylissä niin fiiliksissä, että kanssalainaajat repeilivät. Eklektinen musamaku, etten sanoisi.

Lapsi on myös kovin tottelevainen: kerran se konttasi muskarissa kauheella vauhdilla pistorasioiden luo, mutta sanoin ei ja hain sen pois. Se konttasi heti takaisin, istahti puolen metrin päähän pistorasiasta ja pyöritti päätään. Myös digiboksia silitellään vähän salaa ja pyöritellään päätä. Väsyneenä kiellot kyllä aiheuttavat itkun. Ja se puree edelleen.

---

Mä itse olen solahtanut tähän kotiäitihommaan enkä enää kaipaa töihin. Käymme muskarissa ja läheisellä joutomaalla maistelemassa kasvustoa ja tökkimällä lapiolla maata. Tänään bongasin asukastalosta poistuvan äidin lapsineen ja kävin juttusille. Ensi viikolla mennään siis ehkä myös seurakunnan perhekerhoon, jossa on kuulemma aamupalapöytä. Kyllä mä nyt yhdestä hartaudesta aina selviän. Aamupalan tähden.

Saatoin kyllä hakea johonkin kouluunkin, mutta en ajattele sitä ennen kuin jos sinne jostain syystä pääsen sisään. Tulojen romahdettua kotihoidontuelle ollaan hiukan väännetty tätä talouspuolta ja jos ei nyt totuta tilanteeseen, työt saattavat houkuttaa ennemmän. Siis hypoteettiset työt, joita en usko löytyvän.

Mielialani on enimmäkseen aika jees ja olen alkanut nauttia tästä äitinä olemisesta. Kun lapsi nyt vaan on niin mahtava tyyppi ja maailman söpöin, miksen nauttisi!