Kotiäidin ruokaympyrä

Kahvia keittelin pressopannulla Parisiennesta, kunnes se alkoi maistua pölyltä. Mutteripannulla mennään tätä nykyä. Maidon pitää olla mahdollisimman käsiteltyä rasvatonta hylamaitoa (jota myös tappajamaidoksi kutsumme), lämmitettynä, vaahdotettuna, ripauksella sokeria.

Parhaat mokkapalat saa mielestäni seuraavalla vegaanisella ohjeella. Voi sen toki tehdä voillakin, jos lehmät ei ole lähellä sydäntä, mut soijamaitoa en vaihtais pois.

6 dl jauhoja
4 dl sokeria
3-4 rkl kaakaota
6 tl leivinjauhetta
2 rkl vaniljasokeria
150 g sulaa margariinia
n. 1 dl vahvaa kahvia
n. 3 dl soijamaitoa

n. 200 C, n. 25 min

kuorrutus

vähän sulaa margariinia
kaakaota pari rkl
tomusokerii
kahvii

Tosi kiva kun mokkiksia tulee aina pellillinen niin ei lopu kesken!

Viimeistä kuukautta viedään

Meillä asuu pieni 11 kuukautta vanha ihminen, joka tepastelee muutaman askeleen, pyllähtää, jatkaa matkaa samalla taputtaen ja hokee koko ajan tähti. Tähden se löysi mun paidasta ja sen jälkeen niitä onkin sitten näkynyt joka puolella. Yleensä tähdet on etäisesti tunnistettavissa tähdiksi (ruuveja, kukkia jne), mutta myös esimerkiksi isoisä on tähti.

Ruokahommat on edelleen vaiheessa, mutta lapsi oppi laittamaan tavaroita purkkiin (eikä vaan ottamaan niitä sieltä pois) ja kiinnostui samalla lusikasta. Eli nyt se osaa törkätä sen ruokapurkkiin ja siitä suuhun. Jos laitan ruoan lautaselle, sinne menee koko käsi eli tää purkkilinja on kätsympi.

Öisin se syö kerran tai kaksi, hohhoijaa, mutta päivisin se on alkanut nukkua! Joskus nukutaan yhdessä tunnin tai kahden aamupäikkärit, mutta iltapäiväunille vauva menee joka tapauksessa kahdentoista jälkeen ja parhaimmillaan se posottaa 2,5 tuntia. Ihan mieletöntä, tää päivittäinen lepohetki on niin ihana.

Sitteri on edelleen käytössä nukutusvälineenä, mutta välillä jaksan odottaa lapsen nukahtavan itsekseen. Siihen menee tolkuttoman kauan ja nukahtamista edeltää hillitön möyriminen pitkin studion lattiaa. Möyrimiseen liittyy olennaisena osana myös vieressä pötköttävän vanhemman naamalle istuminen.

---

Musta tuntuu, että tunnen lapseni jo jotenkin. Välillä toki katson sitä ja ihmettelen, että kuka tuo on ja mitä se täällä tekee, mutta alan jo hahmottaa jälkeläiseni luonnetta. Tyyppi on pääasiallisesti rauhallinen ja varovainen, tutkii kaikenlaisia asioita tosi tarkkaan. Viihtyy hyvin omissa puuhissaan, jos vain olen näköetäisyydellä. Väsyneenä hän on hyvin vakava ja vähän herkkis, mutta muuten on kovin tyytyväinen, utelias ja sinnikäs.

Vierastavasta vauvasta on kuoriutunut pieni seuramies, joka osallistuu vitseihin käkättämällä tekonaurua ja tarjoaa kaikille maissinaksujaan (ja hammasharjaansa). Ventovieraille se lämpeää edelleen hitaasti, mutta tutut naamat saa sen tärisemään ja hihkumaan riemusta. Myös muskariäidit ja -vauvat on jo kavereita ja niitä käydään aina moikkailemassa laulujen lomassa.

Musiikki on muutenkin tosi jees: marakassit heiluu, kattiloita paukutetaan ja Mimmien Panda-video saa aikaan hillitöntä pepun heilutusta. Lähikirjastossa kuulemamme hiphop-luento oli myös hitti - NWA:n gangstarap-klassikko sai lapsen hytkymään sylissä niin fiiliksissä, että kanssalainaajat repeilivät. Eklektinen musamaku, etten sanoisi.

Lapsi on myös kovin tottelevainen: kerran se konttasi muskarissa kauheella vauhdilla pistorasioiden luo, mutta sanoin ei ja hain sen pois. Se konttasi heti takaisin, istahti puolen metrin päähän pistorasiasta ja pyöritti päätään. Myös digiboksia silitellään vähän salaa ja pyöritellään päätä. Väsyneenä kiellot kyllä aiheuttavat itkun. Ja se puree edelleen.

---

Mä itse olen solahtanut tähän kotiäitihommaan enkä enää kaipaa töihin. Käymme muskarissa ja läheisellä joutomaalla maistelemassa kasvustoa ja tökkimällä lapiolla maata. Tänään bongasin asukastalosta poistuvan äidin lapsineen ja kävin juttusille. Ensi viikolla mennään siis ehkä myös seurakunnan perhekerhoon, jossa on kuulemma aamupalapöytä. Kyllä mä nyt yhdestä hartaudesta aina selviän. Aamupalan tähden.

Saatoin kyllä hakea johonkin kouluunkin, mutta en ajattele sitä ennen kuin jos sinne jostain syystä pääsen sisään. Tulojen romahdettua kotihoidontuelle ollaan hiukan väännetty tätä talouspuolta ja jos ei nyt totuta tilanteeseen, työt saattavat houkuttaa ennemmän. Siis hypoteettiset työt, joita en usko löytyvän.

Mielialani on enimmäkseen aika jees ja olen alkanut nauttia tästä äitinä olemisesta. Kun lapsi nyt vaan on niin mahtava tyyppi ja maailman söpöin, miksen nauttisi!

A-asia

Seuraa taas ruoka-aineahdistusta.

Hytkyttelimme vauvan sitteriin, koska ne narisi vatsakipuja eikä nukkunut. Syötyään iltapalaksi omenaa, jonka luulin sopivan. Ei nyt sitten kuitenkaan iltaa vasten näemmä.

Työn alla on myös riisieliminaatiokokeilu: kortisoni ei siloittanut läikikästä ihoa, mutta kaikkien riisijohdannaisten välttäminen sen teki. Voiteena ihan vaan perusvoide.

Ekasta vehnästä seurasi siis viiden päivän ripuli. Kaurapuuro ei ole juuri uponnut, mutta yksi aamu söi kaiken hyvällä ruokahalulla. Ja sitten oksensi kaaressa ulos kaiken mitä söi sinä päivänä. Ostin tattaria ja hirssiä, mutta en ole vielä kokeillut. En ole tainnut itse maistaa kumpaakaan ikinä.

En kyllä muista milloin olisi tullut sellaisia normaalia kiinteitä kakkapapanoita. Ehkä pitäisi taas palata siihen yhden hedelmän ja viiden kasviksen dieettiin ja katsoa mitä käy.

Siellä iho- ja allergiasairaalassa katsoivat että lapsi on allerginen munalle, mutta kaikki on muuten jees. Ei kyl ole. Eikä mulla ole aavistustaan miten joku siedättäminen tehdään. Kuinka usein noita sopimattomia pitää kokeilla ettei se kehitä jotain tappavaa reaktiota niihin? Niin ja pitääkö mun ehtiä maistattaa sillä KAIKKI maailman ruoka-aineet ekan vuoden loppuun mennessä? Jos se ei saa tänä kesänä mansikkaa, voiko se syödä koskaan mansikkaa?

Sekään ei ole jees, että mun pitäisi taas jaksaa vääntää itse kaikki vauvan safkat, koska kaikissa purkeissa on tota riisiä jossain muodossa. Ihan. Perseestä.

Irtiotto

Olipas mukavaa olla pois vauvan luota ihan silleen kunnolla ja pitkään. Muutaman tunnin iltavapaat ei paljoa virkistä, mutta kun on koko päivän poissa, ehtii jo vähän tavoittaa osasia kadonneesta itsestään.

Menomatkalla Särkänniemeen keskustelimme sisaruksista ja yritin saada jotain synninpäästöä, kun tämä vauvaelämä on mun mielestä niin kertakaikkisen perseestä, etten halua elää tätä ikinä uudestaan, joten vauvalle ei ainakaan lähiaikoina ole tulossa sisaruksia. Keskustelu meni kuitenkin koko ajan siihen, kuinka kivaa kaverilla on kolmen sisaruksensa kanssa, joten totesin että ei tästä mitään tule. Onneksi toisella kaverilla oli ihan paskaa sisaruksensa kanssa, niin tasapainotti vähän.

Kaikki järkiargumentit puoltaa sitä, että vauvalla olis hyvä olla kaveri, mutta kun ajattelen niitä järkiargumentteja, aggressiot nousee pintaan ja haluan julistaa maailmalle, että äitiys on maailman suurin huijaus ja lapsen hoitaminen on kamalinta mitä olen ikinä tehnyt. En jaksa edes enää vakuutella, että vauva on silti ihaninta ja rakkainta mitä on, koska rakkaus siihen ei mitenkään kompensoi tätä vauvanhoidon täydellistä vittumaisuutta. Tai että hoidan sitä tietenkin silti, vaikka sylettää. No nyt tein niin kuitenkin.

Puhuin kyllä retken ajan pääasiallisesti vauvasta ja yritin esitellä sen kuvaa kuskille, joka yritti keskittyä liikennevaloihin. Joka puolella huvipuistoa oli pieniä söpöjä poikia, jotka näyttivät mun lapselta. Mietin jokaisessa laitteessa, kuinka kivaa sillä sitten saattaa olla tässä, kun se vähän kasvaa. Itkin, kun näin taaperon pyörätuolissa, vaikka sillä taaperolla oli tosi kivaa. Siitä huolimatta että tällä hetkellä vihaan äitiyttä sydämeni pohjasta, olen siis kuitenkin tyypillinen äiti. Hmph.

Kotona odottikin sitten keittiönpöydällä puoliksi syöty sosepurkki. Ei siinä mitään, mutta kun siinä sosepurkissa oli vehnää ja mahdollisesti kananmunaa, ja vauva oli ehkä juuri toipumassa edellisistä vehnistä. Itsehän sen purkin olin joskus ostanut, mutta unohdin mainita että älä sit tota ainakaan anna, niin se oli sitten juuri päivän menyyssä. Hajosin, vaikka vauva nukkui ihan tyytyväisenä ja elävänä. Ripuloi nyt sit vaan muutaman päivän lisää. Onneksi nesteytysjuoma on herkkua, jos sen tarjoilee ruiskulla suuhun.

Vauva (vajaa) 8 kk

Kohta, mut en jaksa venata.

Pitkä on ja painaa paljon. Söisi varmaan viisi ateriaa kiinteitä päivässä, mutta annan niin monta kuin ehdin eli ehkä kolme tai neljä. Missä välissä ne kaikki ateriat pitäisi ehtiä syödä? Ja ihan hienosti jo jyystää parsakaalin palaa, mahaan menee enemmän kuin lattialle.

Nukkuu heräämättä noin klo 20-7. No välillä havahtuu ja tänään kujerteli jo 5.50, mut aikaisina aamuina se vetää parin tunnin jatkot sitterissä. Johon se ei mahdu, mutta en tiedä miten sen sais muuanne nukkumaan päivisin. Rattaisiin nukahtaa vaan jos rullaa puoli tuntia mukulakivillä. Teollisuusalueella ei ole mukulakiviä.

Se ei näytä ollenkaan enää vauvalta. Sen sijaan se näytää vaihtelevasti tosi vakavalta ja sitten toisaalta iloiselta veikkoselta. Sellainen se onkin. Hitaasti lämpiävä, hieman epäluuloinen, mutta pääasiallisesti iloinen ja tyytyväinen. Hyvin rauhallinen tyyppi. Saa slaageja jos poistun kolmen metrin päähän (esim. hakemaan lisää ruokaa, laittamaan jotain roskikseen), kun ollaan kaupungilla. Tänään se sai slaagin, kun katsoi vanhingossa väärään suuntaan liian kauan, enkä ollutkaan siellä. Oujee.

Juttelee jo ihan kivasti. Ät-tätätät, ämmämmmämäm ja suosikkini plaaa plaa plaa ainakin luonnistuvat jo. Aika usein se kuiskii itsekseen hättä thä tä esim. Piltti-purkin kannelle.

Tykkää leppäkertuista, pyörivistä jutuista ja tuulesta.

Osaa juoda itse nokkamukista, avata vaipan ja keinua. Tartteeko sitä muuta osatakaan?

Selvästikin on lähdössä liikkeelle melko verkkaisesti. Tällä hetkellä se harjoittelee asentoa, jossa seisotaan jalkojen ja pään varassa kolmion muotoisena asetelmana. En tiedä mikä asento se on, mutta ei varmastikaan konttausasento. Ei ryömi eikä näytä siltä, että olis lähelläkään sen tajuamista. Hirveesti mönkii kyllä muuten ja kierii sinne missä on lähin rasvapurtilo tai läppärin johto. Jää tuskin maahan makoilemaan loppuiäkseen, mutta kyllähän tämä jonkinlainen epäonnistuminen äitinä on.

Sukkisruokailu

Eilen, kun vauva söi banaania, muistin joskus lukeneeni internetistä sellaisen näppärän vinkin, että muhjaavat tuotteet voi sujauttaa verkkosukkikseen ja antaa vauvan imeskellä ne siitä läpi. Tätä oli pakko kokeilla, kun ei se liukas pieni banaaniköntsä pysynyt kädessä. Ja tuli muutenkin tuossa yksi päivä todettua, että maharöllykkä tursuilee aika ikävästi verkkisten vyötärönauhan alla, sattuu, joten hyvin voin lahjoittaa seksipöksyt eteenpäin ruokintavälineeksi. Nips naps, bansku sukkaan, hyvin toimi!

Päivitin toki tästä Facebookiin, koska olen lennokas vauvapäivittäjä, ja sain sitten sellaisen vastauksen, että

Eiks siinä oo riski, että sukkis hajoaa ja tarttuu vauvan kurkkuun? Me on aina annettu ihan semmosenaan ja siivottu sit. Tai syötetty bansku lusikalla ja sormiruokailtu jollain vähemmän mössöllä :)

Aargh. Mitä mun nyt kuuluu tällaiseen vastata? Että joo mutta kun se bansku annettiin sille kätöseen nimenomaan harhautusruoaksi, että saatiin sose lapioitua kitusiin. Että olen allergiahysteerinen idarimutsi enkä anna sille vielä muuta kuin ihan vähän banaania, jota en todellakaan jaksa mössätä, koska siitä tulisi vain joku yksi lusikallinen. Että ihan sama mikä siivo, mutta ei se vauva voi syödä banaania lattialta - siis voi syödä lattialla käynyttä banaania, mutta jos se banaani vaan on siellä, ei se yllä siihen. Että mä vaan repäisin sen sukkiksen tuolta kaapista enkä hirveesti kelaillut mitään. Että ihan sama mitä te olette tehneet, me halutaan sormiruokailla banaania SUKKAHOUSUISTA. Olen ehkä jotenkin kiukkuinen (joo, on menkat).

Tällaistahan tämä kommunikointi usein on. Kerromme toisillemme miten olemme itse ratkaisseet minkäkin pikkuisen dilemman ja siihen tulee ihmettelevä tai kummasteleva ja ärsyttävän neuvova sävy. Sitten taas hermostuttaa. Tulee tarve selitellä vaikka mun mielestä mun ei tarvitse selittää, jos haluan syöttää vauvalleni banaania.

Joten keräsin hermoni ja vastasin sitten näin:

jaa-a. sanoisin että teoriassa on mahdollista saada se rikki, mutta sit toisaalta en muista että ykskään päältäni verkkosukkia repivä henkilö olis saanut niitä palasiksi joten ehkä sukkista imeskelevä vauvakaan ei ole akuutissa vaarassa. ainakaan jos tämä sukkisruokailu ei ole ensisijainen ruokailuideologia.

En laittanut hymiötä.

Hajatuksia

Yksikään päässä käväisevä ajatus ei tunnu jalostuvan kokonaiseksi tekstiksi asti. Eipä siinä kai mitään.

Tänään olen taas harmitellut sitä, että me idiootit päätettiin lisääntyä ilman että löytyy vertaisseuraa. Olispas kiva viettää Juhannusta jonkun toisen perheen kanssa, jossa on kasilta unille painuva lapsi/lapsia. Höh.

Mutta oli meillä kova meno kolmistaankin. Grillattiin jätepuristimen takana kertisgrillillä ja rakennuksen hälärit parahtivat soimaan kerran puolessa tunnissa. Kerran ajoi vartiointiliikkeen auto pihaan, aina sinne meidän perimmäiseen nurkkaan asti. Se varmaan kattoi että jaahas, jotkut huligaanit on tehneet nuotion luvatta, mutta perääntyi sitten kun näki, että huligaaneilla oli vauva. Saatiin jatkaa puuhiamme.

Mietin sellaista tässä yksi päivä, että käykö tässä lapsihommassa jossain vaiheessa niin, että lapsen tuoma ilo kasvaa suhteessa suuremmaksi kuin sen aiheuttama vaiva? Toistaiseksi vaiva kyllä johtaa, anteeksi nyt vaan. Tunnen sen nahoissani aina kun yritän keittää aamupuuroa. Se kiehuu yli joka kerta, poltan näppini, vauva itkee nälkää ja haluaa jo päikkäreille siihen mennessä, kun saan puuron syömäkuntoon.

Itselleni en ole saanut kahvia keitettyä, koska olen vain kironnut sitä puuroa, ja olen minäkin valmis sammumaan uudestaan. Voiko sille antaa aamiaiseksi vaan jotain hedelmiä? Syökö se kohta jo jotain leipää? Mun mielikuvitus ei nyt riitä ja koen jotain puuropainetta. Kokeilin jopa sellaista valmista puurojauhetta, mutta se oli tosi pahaa ja vauva sai siitä vatsanpuruja.

Ilo kuitenkin kasvaa joka päivä, kun vauva on enemmän mukana maailmanmenossa. Tänään se otti ensimmäistä kertaa kontaktia muurahaisiin. Napitti tarkkaavaisena niiden menoa. Sitten se keskittyi taas nautiskelemaan tuulesta - sen silmät menee aina kiinni, ilme muuttuu autuaaksi ja se vetää syvään henkeä, kun tuulenvire puhaltaa kasvoille. Nämä on niitä iloja.

En osaa sanoa mihin kategoriaan pilkahteleva oma tahto menee - vaivaan vai iloon. Vähän molempiin. Ihan kauheita raivareita vaippaa vaihdettaessa tai jos ei saa lusikkaa omaa käteen. Vauva on muuten niin lunki ja tyytyväinen, että on hieman sellaiset Baby Jekyll & Little Hyde -fiilikset näistä kohtauksista.

Eipä tässä muuta. Harmittaa vähän, kun loma on loppu, vaikka kesä vasta alkoi. Itse pidin aina lomat elokuussa, mutta isä-ha on toukokuun kannalla. Eipä tullut sille mieleen kysyä multa milloin ne lomat voisi pitää, kun ei se ehkä tajunnut, että se on sitten munkin loma. En kyllä tajunnut minäkään.

Pehmoinen poika

Lapseni ei ole enää kovin punainen. Pistän tämän auringon sekä säntillisen perushoidon piikkiin. Rasittavaahan sitä on rasvailla, mutta aletaan jo tottua. Meillä menee aina jotenkin tosi pitkään tottua uusiin pakollisiin rutiineihin, mutta sitten jossain vaiheessa tajuaa, että siinähän se menee sivussa.

Pikku hiljaa ihottuman parantuessa luovuin maitoallergiaepäilyistäni ja lopulta kaikista allergiaepäilyistäni ja päätin, että tää nyt on vaan tällainen herkkäihoinen atooppinen pikkukaveri (ihottuma on pahin mm. poskissa, joita se hinkkaa lattiaan, ja kainaloissa, joista sitä nostetaan).

Eilen käytiin iho- ja allergiasairaalassa ja vähän taas nolotti viedä sinne lasta, jolla on vähän vaan punotusta poskissa. Mutta kyllä ne siellä uskoivat, että ei me sinne oltais tultu ilman syytä. Lääkäri oli joku vieraileva tähti, jolla oli melko erikoiset jutut ja suorastaan huvittavan huono yhteys lapseen: se nosteli sitä ihan epäsynkassa, niin että vauva oli kovin järkyttynyt, tunki naamansa ja lelun liian lähelle sitä ja sitten kun vauva sai kohtauksen, ojensi sen takaisin mulle silleen kuin inhoaisi sitä. Meidät synnytyssairaalasta päästänyt lääkäri oli harmaantunut vanha herra, joka ikään kuin sulautui osaksi lasta tutkiessaan sitä ja totesi lakonisesti että "tältä on muuten solisluu murtunut, huomaatteko", joten me verrataan kaikkia nyt siihen. Ei oo ehkä reilua.

Outotensa takaa lääkäri kuitenkin vakuutti meidät siitä, että voidaan jatkaa tällä linjalla ja laajentaa ruokavaliota rauhassa. Ihan jees. Allergiatesteistä ei napsahtanut muuta reaktiota kuin munanvalkuainen. Ei ne testit kai mitään lopullisesti poissulje, mutta ainakin rauhoitti mua niin, että kokeilen noita safkoja jotenkin määrätietoisemmin. Tässä on nimittäin päässyt käymään niin, että olen pelännyt uusia ruoka-aineita, vaikka tiedän että siinä ei ole mitään järkeä ja lisää sopivia löytyy ainoastaan kokeilemalla ja alkuoireita sietämällä.

Kurkkua ja kanaa kokeillaan kyllä uudestaan vasta joskus myöhemmin. Unohdin kysyä voiko tuolla munalla ja kanalla olla joku yhteys, mutta eiköhän se ole mahdollista, jos nauta ja maitokin käy käsi kädessä allergioiden ihmeellisessä maailmassa.

Ihohommat siis nousussa. Muut hommat sen sijaan kovasti laskussa. Vauva kitisee ja ulvoo kolmatta päivää, paskoo liejua. Syynä mahdollisesti helle, hampaat, porsaanliha ja/tai eroahdistus. Ihan vitun hirveetä meillä joka tapauksessa on, kaikkien hermot kireellä.

Eko

Mulla ei ole oikeesti mitään millä jeesustella, mutta tässä mun kaksi kovinta ekotekoa:

1. Erosin ympäristöekonomiexästä niin, että se saattoi jatkaa väikkäriään ja maailman pelastamista, eikä sen tartte esim. paimentaa mun muksuja. Se olis varmaan painostanut mut käyttämään kestovaippoja, koska se ei koskaan ajatellut, että yhden ihmisen pienet teot on yks kärpäsenpaska tunkiolla, vaikka se pyöritteli päivät pitkät jotain öljyfutuurijuttuja. Se on kyllä hieno mies, tekee mieli aina vieläkin pyytää sitä selittämään jotain, jos en tajua. Koska se on mahdollisesti ollut mun poikaystävistä ainoa, joka on selvästi fiksumpi kuin minä. Ja siis luotan siihen, että se pelastaa maailman.

2. Meidän kotona ei ole yhtään uutta huonekalua. Tää nykyinen poikaystävä siirtelee töissä tavaraa paikasta A paikkaan B. Sitä tavaraa menee aika vitun paljon roskiin ja sitä se sit raijaa tonne meidän rappukäytävään, koska sen voi ehkä joskus myydä. Juu, mitään ei ole myynyt. Jos joku tarttee valkosia muurameita, meiltä liikenis.



Onneksi sillä on yleensä hyvä maku. Toi nojatuoli on kyllä mun perintökalu: isomummoni raijasi sen mukanaan lähtiessään evakkoon. Mulla oli ollut aiemmin joku mielikuva, että kun lähdettiin evakkoon, sitä jotakuinkin siltä seisomalta juostiin pommikoneita karkuun ja tarvottiin paljain jaloin läpi metsien ja soiden ja päädyttiin sit johonkin kaupunkiin. Ei se ihan niin tainnut mennä, jos saattoi nojatuolin ottaa messiin.

Oikeassa alakulmassa näkyy syöttiksen kulma. Siihen tänään sisukkaasti köytin lapseni pyyhkeellä ja iskin kurkun kouraan. Se järsi sitä kurkkua antaumuksella alaleukaan eilen puhjennutta hampaanreunaa apuna käyttäen. Sitten se kurkku putosi lattialle ja heitin sen roskiin tuhansien muiden ruoantähteiden seuraksi.

Sen ekoinen se.

Kaljatölkit kuvausrekvisiittaa.

Önnönnöö

Mulla ei ole mitään hajua, mitä näiden soseiden kanssa pitäis tehdä. Kun vauva vetäis niitä vaikka kuinka ja jos idea on vähentää korvikeannosta, niin eikös se ole ihan toivottava asianlaita. Sitten taas neuvolan prujuissa puhutaan makuannoksista ja totuttamisesta, minkä voi tulkita niin, että ei ole pakko heti upota. Tai niin, että muu on KIELLETTY ja VÄÄRIN.

Olen nyt antanut aamulla 2 jääpalallista kasvista (tänään testasin kolmella, olis mennyt enemmänkin) ja illalla 2-3 tl hedelmäsosetta. En tiedä onko se liikaa vai liian vähän. Ja kiltisti pari makua viikossa. Sen voin sanoa, että mangoa piltti saa seuraavan kerran, kun osaa pyyhkiä oman takapuolensa. Minen noita mangovaippoja vaihda.


Vauva in the hood

No mutta mä pääsen itkemään tätä tiistaina neuvolantädille. Toivottavasti en ole tuhonnut pienokaisen suolinukkaa tai muuta kauheeta. Muutenkin mokasin, kun en aloittanut perunalla. Siis mitä vittuu, en mä syö itsekään ikinä perunaa, pakkoko sen on sitä syödä.

Niin ja mystinen kuume tais olla vauvarokko. Rokko-osuutta en bongannut, mutta kuume kesti tasan kolme päivää ja ainoa oire sen lisäksi oli kärttyisyys. Nyt mun vauva on taas normaali. Siis tota kakkatykkiominaisuutta lukuunottamatta.

Minä taasen en ole normaali - olen kärttyinen ja väsynyt. Muutama sekava yö takana. Menen kokoamaan 1000 palan palapeliäni, jossa on Venetsia. Täysin järjetön harrastus.

Bataatti

Jaa, se olis syönyt sitä sitten enemmänkin. Fiksuna mimminä ajattelin myös, että ei sillä yhdellä teelusikallisella mitään sotkua saa aikaiseksi. Hahaha.

Ehkä mä olen ollut vähän turhan varovainen tässä, tyypillä on nälkä. Näyttäisi lisänneen öihinkin yhden lisäruokailun, mikä ei ole toivottavaa. Korvikemääriä voisin kuvailla sanoin ihan vitusti.

Ja mun uudella supermultiturboboost-sauvasekoittimelle aikuisten sosekeitosta tuli vaahtoa eli vauvanruoan konsistenssikin saatiin mukavan sileäksi. Mikäs tässä soseuttaessa.

Ruokajuttui

Mulla on henkinen este kiinteiden aloituksen suhteen. Tarkkailen vauvaa ja kyttäilen oikeaa hetkeä. Tahtoisin odottaa, että se neljä kuukautta tulee täyteen, mutta korvikemäärät vaan kasvaa ja päivällä ruokailujen välit lyhenevät. Joka toisella kerralla vauva ei huoli rintaa - yöllä onneksi kelpaa. Tai yöllä ja yöllä. Täsmäsyötän sen mennessäni nukkumaan, ja aika usein se nukkuu jopa puoli seiskaan aamulla. Jos imetys kaatuu siihen, että vauva tahtoo nukkua, niin kaatukoon sitten.

Sit taas samalla aika siistiä, että kohta se saa syödä aikuisten juttuja. Jännittää että onkohan se nirso vai kulinaristi, mitkä on sen suosikkeja. Syöminen kyllä selvästi kiinnostaa: tänään vauva oli aika kärttyinen, mutta lusikoidessani linssikeittoa kitusiin, se nauroi.

Pitäisi päättää ehkä lihapolitiikka. Minä olen sekasyöjä, mutta isä-ha:lla oli hippimutsi eli se ei syö mitään elukoita. Paitsi että kesällä se söi viisi nakkia ja voi pahoin. Ei ollut muuta ruokaa. Kai tuolle vauvalla voi noita eläinkunnan tuotteita tarjoilla, mutta ne jää kyllä pitkälti pois, kun siirtyy meidän kanssa samojen patojen ääreen. Pitää ehkä pohtia tarkemmin ravintoarvoja sitten.

Olen antanut sille lusikan leikittäväksi. Se yrittää tunkea sitä suuhun, mutta osuu enimmäkseen silmään. Lusikka on vähän pitkä ja vauva vasta tajunnut, että kädessä olevilla tavaroilla voi tehdä jotain.

En tiiä. Ehkä mä teen valmiiksi ne möhnät pakkaseen savulta haisevalla sauvasekoittimellani. Ostan jonkun purkkiliman kaupasta. Tilaan sen fukin mikron. Äkkiäkös nämä pari viikkoa menee.

Ja vittu tällä muuten haisee kakka. Kukakohan olis?

Rullaa rullaa

Nyt kun on uitu syvissä vesissä, on aika pulpahtaa taas pinnalle. Arki rullaa. Tai siis ei... Ruoka on valmis 45 minuutin päästä eli samaan aikaan, kun pitäis alkaa valmistella vauvaa nukkumispuuhiin. Vauvaa joka koisii nyt makoisasti sitterissä päikkäreitä. Eissss...

Jos lapselle pitää valmistaa viis ateriaa päivässä, me ei ehkä tehdä muuta kuin syödään. Veikkaan että se mikroaaltouuni ja Piltti-purkit muuttaa meille aika sassiin. Mä tykkään kyllä laittaa ruokaa, mutta en ole siinä kovin näppärä, nopea tai kekseliäs, ja saan aikaan ihan käsittämättömän sotkun joka kerta.

Tänään tuli mieleen, että kohta pitää myös alkaa imuroida useammin kuin kerran kuussa. Mahallaan oleva vauva potki ja sätki raivoikkaasti, nyhti vilttiä pikku kätösillään peppu pomppien, ähisi ja murisi nenä maassa, mutta ei enää itkenyt. Se on tainnut tajuta, että tää on se asento, josta pääsee liikkeelle. Apua.

Luvassa lisääntyvää kaaosta.

Hienosti

Neuvolakorttiin kirjattiin, jotta hienosti, hienosti ja hienosti. Kaikki taitaa siis olla hienosti.

Hienosti tulee myös rinnoista maitoa, totesi neuvolantäti (jollain piti se rokotuksia rääkyvä pikkuinen rauhoittaa). "Kiva että menee hienosti, kun tämä imetys on sulle tärkeää". Oli sitä mieltä että sujuu hienosti, kun ajatellaan lähtötilannetta. Aion tästä lähtien ajatella näin. Kuulemma useat vauvat vetävät tässä vaiheessa tuplana meidän korvikeannosta, jotenka ehkäpä tämä homma menee sitten fifty-fifty.

Jo minä olenkin sitä tissiä lapsen suuhun tunkenut. Mutta onko se mulle tärkeää? Oli se kai silloin aluksi kun oli paska fiilis kaikesta. Nyt kun mietin niin joudun myöntämään, että ei, ei se ole mulle kovin tärkeetä. Olen huojentunut, että vauva saa annoksensa sitä maailman parasta ravintoa, mutta nyt kun olen saanut nauttiä tästä pullolapsen suomasta (suhteellisesta) vapaudesta, en tiedä kestäisinkö puolen vuoden täysimetysvankilaa. Alkuperäinen suunnitelma oli opettaa muksu mahdollisuuksien mukaan pullolle, mutta silloin kuvittelin pumppaavani sitä maitoa talteen. Kuvittelin muuten myös ostavani niitä saakelin lasipulloja, kunnes tajusin, että en osaa pelätä muovista irtoavia kemikaaleja. En vaan todellakaan osaa.

Kai mä olen vähän tällainen keskitien kulkija tässä äitiydessä. Olen kyllä teesi-antiteesti-synteesi-tyyppi muissakin elämää koskevissa valinnoissa. Tasapainotteleva, diplomaattinen vaaka, toisaalta-toisaalta-ihminen. Mun nukkumisjärjestelykin on kummallinen välimuoto ja meillä on jotain rutiineja, mutta ne toistuu aina vähän sinne päin eikä todellakaan aina samaan aikaan.

Sain myös kiinteitä ruokia koskevia ohjelappusia. Veikkaan, että en jaksa joka hiton sosetta itse vääntää - katsotaan mitä tyyppi tahtoo syödä. Herneenversoja varmaan ainakin, se nauraa kun ne roikkuu mun suupielistä. Saa se syödä sorminkin, mutta kieltäydyn kutsumasta sitä sormiruokailuksi. Tämä päätös kypsyi kun taannoisella lounaalla kuulin ystäväni höpisevän vauvalleen, että äiti valitsee tästä nyt sulle sormiruokailtavaksi sopivaa. Tuli sellainen puistatus, että pakkoko niitä omia kasvatusideologioita on vauvalle pakko avata, eikö sille voi antaa ihan vaan ruokaa.

Rupesi tämä blogikin hävettämään. Tuo pieni poika on mun lapsi, eikä mikään identiteettiprojekti.

Fifty-fifty

Olisikohan a-ha onnellisempi, jos meillä olis mikroaaltouuni? Se sais safkaa parissakymmenessä sekunnissa sen sijaan, että joutuu odottelemaan vesihauteessa kylpevää tuttipulloa. Maitomäärien kasvaessa puhutaan minuuteista. Usein sen saa onneksi väliaikaisesti hiljaiseksi tunkemalla tissin suuhun.

Jälitarkastuksessa tohtori kysyi imetänkö "fifty-fifty", kun kerroin osittaisimettäväni. Mistäs ihmeestä sen sitten tietäis? Imetän pääasiallisesti joka syöttökerralla molemmat rinnat ennen korviketta ja yöunet poikanen vetelee rintamaidolla usein kokonaan.

Tohtori myös muistutti, että imettäminen ei toimi ehkäisynä, "ainakaan tollanen osittaisimetys." Aijaa. Mites, toimisko se kuitenkin fifty-fifty?

Ensipäivien imetyskriisin jälkeen olen todennut, että suhtaudun hommaan melko neutraalisti. En saa kiksejä läheisistä tissituokioistamme, mutta eipä tässä mitään kummoisia ongelmiakaan ole. Välillä oli aika karseita herumimiskipuja, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. Pari kertaa olen huomannut miettiväni, että poikasen tehokas imu, täydellinen imuote ja mun upeat rinnanpäät menee ihan hukkaan pulloruokinnassa, mutta sitten tulen taas järkiini.

Mietin asettaisinko itselleni jonkun tavoitteen, mutta luulen, että imettelen niin kauan kun se ei ahdista ja lapsonen jaksaa hommasta kiinnostua. Tällä metodilla olen selvinnyt satunnaisista rintaraivareistakin mainiosti: odottelen aina hetken aikaa, että pentu rauhoittuu, ja jos ei sittenkään maistu, annan pulloa. Missään nimessä en aio pitää sitä enää nälässä vaan kasvatan korvikemääriä sitä mukaa, kun nälkä kasvaa. Ne alun pari päivää oli ihan riittävästi mun psyykelle.

Välillä kyllä mietin, että mitäs me sitten tehdään, jos vauvalle puhkeaa maitoallergia. Mun puolelta raukkaparka on perinyt allergia-alttiuden, isänsä puolelta se on turvassa. Mutta turhapa sitäkään on murehtia etukäteen. Käytän säästöni sitten erikoiskorvikkeisiin, jos on pakko.

Olisimme kuitenkin allergioiden kohderyhmää, vaikka lapsi eläisi kokonaan rintamaidolla - sitä ei tiedä mikä tilastollinen nappi napsahtaa. Valitettavasti ihmisaivo ei osaa ajatella tilastollisesti, joten etenkin näissä imetyshommissa normi tuntuu olevan oman kokemuksen yleistäminen: "ei se imetys voi mitenkään hyödyllistä olla, koska mun mies söi pulloa ja ihan terve se on". Tai sitten vastakohtana kaverin FB-kaverin seinällä se joku, joka hämmentyi kaverin vauvan flunssasta, koska "sillähän pitäisi olla immuniteetti, jos rintamaidolla elää." Tällä logiikalla me saadaan niistä pöpöistä puolet.

Perusasioiden äärellä, osa II: ruokavalion udet tuulet

Raskaus kaiketi tuo mukanaan omituisia syömiseen liittyviä mielihaluja.

Liitutaulua en sentään ole halunnut nuolla ja ainoa ruoka-aine, jota en enää jostakin syystä siedä, on tuore pinaatti. Pääasiallisesti kasvispitoista ruokavaliotani olen tuunannut hieman verisempään suuntaan ja joinakin öinä olen löytänyt itseni jääkaapilta kittaamasta kylmää maitoa. Viimeksi join maitoa lapsena. Ei mitenkään poikkeuksellista, uskoisin.

Jonkinlaista omituisuutta ruokahaluissani on kuitenkin ollut havaittavissa:

- Kaupan parkkipaikalla maassa oleva kökkäre (mahdollisesti koirankakkaa) muistutti mielestäni grillattua kanankoipea.
- Yksi päivä halusin syödä bussin lattialla makoilevan ruskean koiran, koska se näytti suklaalta.
- Olen myös kuolannut Alkon esitteen symboleja, jotka ilmaisevat mihin käyttöön viini passaa parhaiten: nam juustoa! Ooh herkullinen lammas!
- Mitä ihmettä ne sellaiset jauhoiset läpinäkyvissä pötköissä myytävät karkintapaiset ovat? Jotain laihdutusvalmisteita tai urheilulisäravinteita? Ihansama, niitä olisi saatava. Jos en saa, voisin myös imeskellä vitamiiniporetabletteja.

Yllätin myös itseni olemalla alkuraskaudessa melko hysteerinen näiden syömisjuttujen suhteen. Kieltäydyin voileipäkakusta, kun kuorrutteessa oli tuorejuustoa. Vasta sitten kun annoin itselleni anteeksi etten olekaan sellainen rento odottaja, joka osaa aina käyttää aivojaan riskien arvioimiseen myös raskauteen liittyvissä jutuissa, pystyin hellittämään vähän. Ensimmäisen sushiannokseni söin epäluuloisena ja pienessä paniikissa, tokasta osasin jo nauttiakin.

Jos siis jo raskausaikana olen joutunut muuttamaan mieltäni ja käsitystä itsestäni useampaan otteeseen, voin uskoa että omien asenteiden jumppaamista on luvassa vielä paljon paljon enemmän, kun vauva syntyy. Varmaan ja etenkin myös ruoka-asioissa.

PS. Sinänsä itse ruokaan liittymätön asia, mutta sitäkin kiintoisampi huomio: olen alkanut kuolata ja tiputella ruokaa suustani syödessä. Olen miettinyt että ehkä kehon hienomotoriikka kärsii kaiken kaikkiaan, kun kaikki on suuressa myllerryksen tilassa. Ainakin tekee helpommaksi samaistua pikkupilttiin, joka ei saa sitä safkaa ihan sinne minne pitäisi.