Nuoriso

Piti käydä eilen vain elokuvissa. Mutta täysin yllättäen The Great Gatsby aiheuttikin sellaisen kaihomyrskyn, että laitoin ystävälleni tekstarin "missä seikkailu?" ja päädyin tosi mielikuvituksellisesti baariin.

Illan kuluessa eräs nuorison edustaja kysyi tulenko mukaan röökille. En polta, mutta menin seuraksi tupakkatilaan.

- Ootko käynyt näissä bileissä usein?
- Joo, kymmenen vuotta.
- Oho. Tää on mun kolmas kerta. Mitä sä opiskelet.
- En mitään, mä olen kotiäiti.

Tässä vaiheessa kuvittelin nuorison vaikenevan vaivaantuneena, mutta nuoriso olikin vaikuttunut ja jopa sen tympeä kaveri kiinnostui ja tahtoi tietää mikä mun vauvan nimi on (tosi siisti nimi kuulemma). Päädyin esittelemään nuorisolle kuvia vauvasta ja kertomaan lastenhoidollisista ratkaisuistani kuten Kraftwerkillä nukuttamisesta. Nuoriso huokaisi vaikuttuneena "Olisitpa sä mun äiti."

Uusi tuttavuuteni oli hirmuisen mukava, vaikka se luovuttikin ennen mua. Pyysin sen jonkun älynväläyksen seurauksena mukaani lauantain bileisiin. Mä olisin voinut esitellä sen joillekin sen alan tyypeille (olen sikahuono verkostoitumaan itse, mutta tykkään verkostoittaa muita!), mutta sen bändillä on joku keikka. Oh well.

Tuli kuitenkin sellainen olo, että olen vähän enemmän elossa, kun sain kontaktin johonkin uuteen ihmiseen, vaikka tällä hetkellä en ole yhtään mitään muuta kuin äiti ja pidän itseäni puuduttavan tylsänä.

Myäää

Unikoulu on mennyt aivan oppikirjojen mukaisesti, joten suuria yllätyksiä ei ole tullut, mutta kai se on silti vähän kaikkien hermoja koetellut. Tänään vauva on joka välissä päästänyt draamaattisen myääää-nyyhkäisyn ja sitä on pitänyt viihdyttää ja sylitellä ankarasti. Iltapäiväkävely oli ihan helvettiä. Tultiin siihen tulokseen, että se nyt testaa meitä näiden iltojen jälkeen. Ihan ymmärrettävää.

Toisaalta isä-han sisko (kolmen äiti!) kertoi, että sen lapset alkoivat tehdä tässä iässä samaa. Kehittivät sellaisen feikki-itkun, jolla vaativat huomiota. Feikki-itkuksi sen huomaa siitä, että myäää saattaa muuttua sekunnissa kikatukseksi, jos esim. keksii jonkun päheen kukkuuleikin. Joo-o, vauva ei olekaan enää mikä tahansa möllykkä - se oppii manipuloimaan vanhempiaan. Siistiä.

Isä-halla oli vielä tässä täti-han lasten hoitonakki, joten sain suorittaa myääää-heebon iltarutiinit yksin. Myää-paimenen stressi laukesi äsken, kun pyörin ympyrää kyyneleet valuen etsimässä likaisia vaatteita pesukonetta varten ylläni ainoastaan sukat.

Nyt olis tämä loma, mutta kökin päivät ja illat täällä kotona, jos ei olla koko lössi menossa jonnekin. Sitten saan jonkin tuollaisen hajoamiskohtauksen, koska en pääse lauantaina joihinkin bileisiin, joita en muistanut olevankaan, koska isä-halla on radiolähetys (joo, se on kuuluisa diizei, jolla on oma radioshöy). Isä-ha soittaa kuuluisalle diizeikaverilleen ja ne sopii, että niiden shöy tulee soittolistalta tällä kertaa jotta mä pääsen bileisiin.

Menen siis lauantaina bileisiin. Ok. Tulee tarpeeseen.

NOLLA

Vauva heräsi yön aikana otsikon ilmoittaman määrän ja aloitti aamun klo 7.30, nukkui siis noin 11 tuntia putkeen. Äiti havahtui vähän useammin ihmettelemään.

Minuuttiraportit saa nyt jäädä, mutta jatketaan samalla metodilla. Päikkäreitä vauva nukkuu nyt sitterissä (tunti täynnä) - palataan niihin sitten, kun tämä iltahomma on asettunut. Eiköhän tässä vielä jotain takapakkia oteta, mutta olen nyt jo aivan äimänä.

Neljän yön perusteella voin suositella pick-up-/put-down-metodilla tuunattua pistäytymisunikoulua. Ainakin unta vastaan taisteleville helposti sopeutuville vauvoille ja suht määrätietoisille vanhemmille, joille riittää, että vauvaa saa lohduttaa välillä ja jotka ovat esim. lomalla, että voivat sitten antaa yöllä rääkätyn pienokaisen asua sylissä päivällä.

Varmaan tassutuskin on ihan jees, ties vaikka olisi toiminut, mutta lukemani perusteella se kuulostaa siltä, että a) olisimme menneet ojasta allikkoon ja vauva olisi luonut uniassosiaation siihen tassutukseen b) vauva ei olisi rauhoittunut käden alle, päinvastoin. Se ei tykkää lääppimisestä. Mutta voin toki olla väärässä ja vauva sai huutaa yksin "turhaan". Tämä on ajatus, jonka kanssa saamme nyt elää.

MINUUTTI

Se itki MINUUTIN. Sitten se nukahti. KUUDESSA MINUUTISSA.

Mitä mielessä

Mä mietin, että missä vaiheessa me sit luovutetaan, jos alkaa näyttää siltä, että tämä oli huono idea ja kokeillaan myöhemmin uudelleen. Viikko? Viis päivää? Ehkä sit jos itku vaan lisääntyy eikä vähene. Se nyt alkaa olla jo selvää, että yösyöttöjä vauva ei tarvitse, koska jätti ne samantien pois, kun annettiin mahdollisuus. Mutta sitä en osaa vielä sanoa, onko se valmis nukahtamaan yksin. Sehän kyllä nukahti ihan vaan sänkyyn laskemalla siinä 3-4-kuukautisena, mutta sitten tuli se neljän kuukauden sekoboltsivaihe ja turvauduttiin pullo- ja hytkytysnukutukseen.

Mut kattellaan, fiilispohjalta vedetään nyt! Ihan hyvä fiilis niin kauan kun en lue internettiä.

EDIT: Ok, viikko. Tämä netmums.com olikin mainio sivusto. En nyt jaksa syynätä lähteitä, mutta vaikuttaa jotenkin kiihkottomalta. Tämä teksti selvensi mulle miksi huudattaminen saattaa olla haitallista, mutta myös huojensi: jos lapsi saa muuten vastetta itkulleen ja hellyyttä, joidenkin minuuttien itkemisen ei pitäisi tehdä aivoille hallaa. Mutta jos tämä itkumetodi ei toimi viikossa, pitäisi se lopettaa, koska lapsi on silloin liian stressantunut. Noh, näyttäisi toimivan, joten kaikki on varmaan edelleen ihan jees ja vauvan tuleva tunne-elämä pelastettavissa.

Unikoulu - yö 3

PÄIVÄ 3 jatkuu

Oli aika hektinen päivä, kahvittelua ja tupareita porukalla, mutta onneksi pysyttiin rytmissä tosi hyvin silti. Rattaisiin nukahtaminen oli aivan ennätyksellisen helppoa, voiko tämä vaikuttaa siihenkin?

ILTA JA YÖ 3

Sänkyyn 20.22, nukahti klo 20.51. Itki aiempaa katkonaisemmin, piti pitkiä taukoja ja välillä nyyhkäisi. En nostellut syliin kuin pari kertaa.

23.14 itkua, herääkö? Ei herännyt.

00.14 heräsi, 00.40 nukkuu. Itku katkonaista. Herää juttelemaan 7.08.

PÄIVÄ 4

Unille 9.15 herää 9.30, isä-ha pitää seuraa sängyn vieressä, nukahda nyt uudestaan, ei tuu mitään. Tyhmät päiväunet. Klo 11.40 hytkytetään rättiväskä vauva sitteriin - nukahtaa minuutissa. Voi vittupaska, menikö tää nyt tähän? Voiko yön vielä pelastaa? Miksi yöllä on helpompi olla määrätietoinen ja sit päivällä lankeaa. Siksi koska päiväunet on meidän Akilleen kantapää. Kaikki muu sujuu suorastaan mallikkaasti tämän vauvan kanssa, mutta päiväunet on yhtä taistelua ja sekoilua. Joku päivä sekin piiloutuu päiväkodin pöydän alle ja kiljuu kunnes saa vapautuksen päikkäreistä, ihan niin kuin minä aikanani.

Unikoulu - yö 2

PÄIVÄ 2 jatkuu

Ekat päiväunet kestivät kokonaista 13 minuuttia. Tokille laitettaessa huusi taas jonkun miljoona minuuttia, en laskenut monta kertaa otin syliin, ja nukkui 25 minuuttia. Edistystä? Kuulostaa kuitenkin mun mielestä järkevältä, että on näissä unijutuissa johdonmukainen, joten se saa nyt kärsiä päivisinkin. Olisi myös jotenkin hölmöä opettaa uudestaan huonoille tavoille (vieressä kökkiminen, sängyssä syöminen, heräily), kun on nyt tämä neitsellinen pinnasänky, joka voidaan pyhittää nukkumiselle eikä sekoilulle.

En kyllä ihmettele, että päiväunet kärsii, sillä ne on aina olleet se varsinainen ongelmakohta. Toisaalta jos nukkuu yöllä 12 tuntia niin onko ihme, jos päivällä ei nukuta?

Valmistaudutaan yöhön tarjoamalla kolme ateriaa kiinteitä (aamupuuro, lounas, päivällinen) ja vitusti maitoa.

ILTA 2

Päiväunet tehokkaasti skipannut vauva nukahti ensin suihkuun. Sitten se nukahti isä-han syliin iltarutiinin tanssiosuudessa. Tämän jälkeen se siirtyi syömään maitoa mun syliin sohvalle ja simahti siihen. Nostettiin nukkuvana pinnikseen klo 19.35 - kai se vähän havahtui, mutta ei varsinaisesti herännyt, joten ei huutoa. Se olisi kai pitänyt herättää, en minä tiedä, mutta en nyt herättänyt. Herää varmaan jossain vaiheessa huutamaan, kun tajuaa missä on.

20.18 herää, huuto alkaa. Nostellaan noin neljän minuutin välein. Klo 20.40 ei alakaan itkeä, kun lasketaan takaisin, ja nukahtaa. Nukahtamiseen meni 20 minuuttia eli puolet eilisestä ajasta.

YÖ 2

Pieni koululainen havahtuu ensimmäisen kerran puoli yhdeltä, kun yritän mennä nukkumaan. Nostan syliin, lasken alas, itkaisee ja alkaa hakea unta. Odotan sohvalla hetken ja yritän uudestaan mennä nukkumaan. Sama toistuu - kaksi kertaa. Tämän jälkeen pääsen kömpimään sänkyyn. Mun näkeminen selvästi provosoi itkemään, vaikka ei oikeasti ole kauheeta.

Jossain vaiheessa yötä hätätä päpäpä -kohtaus, en katso kelloa, nukutaan.

Puoli seiskalta vauva pärähtää itkuun ja annan sille maitoa sohvalla. Olisin kyllä ehkä voinut yrittää kuunnella, onko sillä nälkä, mutta olin päättänyt että kuuden jälkeen saa syödä, joten näin sitten tein. Se leikkii ja höpisee pinniksessä ehkä puoli tuntia lelun kanssa, sitten on pakko nousta ylös. Yök.

PÄIVÄ 3

Isä-ha käy vähän tanssahtelemassa vauvan kanssa, se lasketaan silmäluomet lupsuvina pinnikseen klo 9.14. Painii pupun kanssa ja nukahtaa. Unet kestävät 45 minuuttia ja vauvaa herää iloisena höpisemään. Seuraavat päikkärit taidetaan ottaa rattaissa, kun on menoa.

Kuinkas sitten kävikään - eli unikoulu yö 1

Selailin siis eilen päivällä Unihiekka-opusta vauvaa nukuttaessani päikkäreille tarkoituksenani valita meille sopiva unikoulu. Piti siirtää tyyppi pinnikseen, koska se osaa ryömiä meidän 80 cm korkeudella olevalla laidattomalla puoliparvella. Mä olisin varmaan jaksanut vielä näin, mutta en tahdo, että vauva putoaa ja taittaa niskansa. Yksi aamu löysin sen puskemasta päällään putoamisesteeksi laitettua levylaukkua eli HUI.

Mutta en ehtinyt valita mitään, kun huomasin jo soveltavani jotain. Kun katselin tuota kirjaa, niin siellä on joku taulukko, josta valitaan itselle sopiva unikoulu ja vahingossa valitsin just sen mitä ne suositteli eli pistäytymismenetelmän. Siedän kyllä vauvan itkua jonkin verran, mutta halusin että sitä voi välillä käydä lohduttamassa, koska se on viime aikoina ollut ehkä semisti eroahdistunut (joskin alkaa jo helpottaa). Tassuttelua on ihan turha kokeilla, koska tämän hetken nukutusmetodi on jonkinlainen tassuttelu eli joka päivä tuntien ajan vieressä hengailua ja hyssyttelyä.

ILTA 1

Suoritettiin normaalit iltarutiinit, mutta unimaito tuli sohvalla eikä sängyssä. Nostettin valvova ja lievästi hämmentynyt vauva pinnikseen klo 20.34 ja alettiin odottaa huutoa. Käytiin vuoron perään nostamassa se syliin huudon eskaloituessa, ja pidennettiin sitä väliä pikkuhiljaa. Kello 21.10 väli oli jo huikeat neljä minuuttia, mutta se ei tullut täyteen, koska vauva lopetti aina vaan yltyneen huutamisen ja nukahti pupua halaten. Pupu on otettu käyttöön ehkä reilu viikko sitten pinnistä silmällä pitäen. Että on sit jotain kaverina sängyssä.

Nukahtamiseen meni siis yhtä paljon aikaa kuin normi-iltana. Erona se, että ei maattu vieressä sängyssä vaan annettiin sen olla yksin pinniksessä. Tähän asti se on kyllä nukahtanut itse siihen omalle unipaikalleen (ellei jo pullolle), mutta välillä se on halunnut roikkua kädessä kiinni. Yleensä on kyllä juuri ennen nukahtamista kääntänyt kylkeä ja kasvot seinään, jotta saa nukahtaa rauhassa.

Mitäköhän yöllä tapahtuu? En ole vielä päättänyt miten hoidan yön, mut pulloa ei saa syödä enää sängyssä. Ehkä päätän sitten, kun se herää. Askel kerrallaan.

YÖ 1

Ekan kerran vauva heräsi klo 01.08 ja piti parin minuutin hätätätä-monologin. Sen jälkeen nukahti itsekseen.

Toka herätys klo 4, jolloin pieni kitinä kasvoi itkuksi. Isä-ha oli jo laittamassa ruokaa, mutta ei kuulostanut nälkäitkulta, joten sanoin että kokeillaan ilman. Vartin ajan saatiin nostella ja laskea takas pinnikseen, sitten rauhoittui ja nukahti.

Yöunilta meinasi herätä ensin 7.30, mutta pienen pyöriskelyn jälkeen nukahti uudestaan ja heräsi lopulta klo 9. Kellon ympäri kahdella herätyksellä ja ilman ruokaa. Vau.

PÄIVÄ 2

Päiväuninukutus. Äiti saattaa traumatisoitua. Hirveetä. Tämä on se hetki, kun lapsestani tulee sarjamurhaaja. Kahdeksan minuuttia itkua on se maaginen raja, jonka jälkeen lapsi sarjamurhaajoituu.

Unikouluko?

Taisin aloittaa vahingossa nukahtamisunikoulun. Kaivettiin eilen pinnis kolostaan ja jätettiin se olkkarin keskelle, kun ei jaksettu raivata makkariin tilaa illalla.

Nyt tässä aamupäikkäreiden aikaan laitoin väsyneen lapsen sänkyynsä, jos se vaikka nukahtaisi. No ei nukahtanut, itki lohduttomasti. Nostin syliin ja rauhoitin, laitoin takaisin sänkyyn. Toistin kunnes itkut alkoivat laantua (nostin vain hysteerisenä pois sängystä) ja nyt se nukkuu pupu kainalossa.

Eiköhän vedetä ilta samalla tyylillä. Katsellaan jos tämä rauhoittaisi öitäkin, mutta jos ei, niin vieroitetaan piakkoin yöpullostakin. En ole vakuuttunut huudattamisenkaan kauheudesta, mutta ehkä tää syliin nostaminen voisi sopia meille. Sitten pitää kyllä lisätä varmaan päiviin kiinteitä, mutta en mä olisi siitäkään niin varma - esim. eilen se veti kahdella syötöllä yön. Puolestayöstä aamukuuteen nukkui heräämättä. Että ei se oikeesti ehkä tarvi noita yösafkojaan.

Jos vaikka loppulomasta saataisiin kaikki nukkua öisin.

Urpo kyllä olin, kun olkkariin nukutin. Nyt pitää olla kolistelematta. Toisaalta isä-ha miksailee jotain kolisevaa teknoa tuolla studiossa ja ulkona joku porasi, että eipä näyttänyt häly estävän nukahtamista.

Lomafiilis

Kuvittelin että ei tästä kotiäitihommasta mitään kesälomaa saisi, mutta niin vaan onkin eri meininki, kun isä-han loma alkoi.

Eka lomapäivä alkoi lääkärireissulla, josta en uskonut tulevan yhtään mitään, koska mystisesti vauvan iho on sileä kuin, öööh, vauvan peppu. Mutta oirekuvaukset, valokuvat ja jo kokeiltujen juttujen selostaminen vakuuttivat lääkärin ja saatiin se pirun lähete sinne allergiasairaalaan. Jos en olisi tajunnut pitää silloin ekojen ihottumien aikaan parin viikon taukoa kiinteissä, pompottelu olisi jatkunut - oltaisiin vaan saatu neuvo pitää tauko. HUH. Ja nyt on kaks kiloa Essex Plussaa reseptillä, jee.

Lääkäristä koko kuvio kuulostaa vain hankalalta atooppiselta iholta ja sitä se sattaa ollakin. Vaikka uskon kyllä, että mekin jotain ruokapahiksia vielä löydetään. Nyt vauva syö viittä kasvista, kahta hedelmää ja riisiä, joten on tässä vielä ruokia kartoitettavana.

Nautittiin lounas kahvilassa Punavuoressa ja sinne tuli joku latteisi, jonka muksu flirttasi meidän vauvalle. Mietin vähän että kysyisinkö siltä isiltä muistaako kun me vedettiin skumppakännit Flamingon Onnelassa, kun siellä oli Snap! ja Technotronic, mutta oon vähän ujo niin en tohtinut. Tämän jälkeen vauvasta otettiin passikuva - isä-ha meni valokuvausliikkeesseen vauva kainalossa tsekkaamaan miten homma toimii ja kun se tuli minuutin päästä ulos, vauva oli jo kuvattu. Kätsyä.

Shoppailtiin vähän miesten Tiimarissa jotain hehkulamppuja ja törmättiin mun vanhaan heilaan/kaveriin/"kollegaan" ja sain sille kerrottua, että jos tulee jotain siistiä (tai vähemmän siistiä) proggista, joka tarvitsee edes osa-aikaista työvoimaa, niin meikä on käytettävissä. Olen kotona jos mitään ihmeellistä ei tule eteen, mutta jos jostain putoaa syliin unelmien työpaikka, en kyllä epäröi hetkeäkään. Kaveri mainitsi myös yhden vapaaehtoispohjalta duunaillun hommelin - oltiin molemmat siinä työryhmässä -, joka vaan jäi kesken. Olen itsekin miettinyt, että siihen voisi hakea jonkun rahoituksen, ja mä väsäisin ne jutut loppuun. Mulla on ideoita ja mahdollisuuksia, nyt vaan tarvitaan rohkeutta toteuttaa niitä.

Lopulta matkattiin vielä täti-han luo me&i-kekkereille. Esittelijä oli legendaarisen vaivaannuttava, se oli ihan lovena valkoisiin boifrendfarkkuihin. Isä-ha ja täti-han mies jumittivat makkarissa ja mä kävin ilmoittamassa niille, kun oli tullut aika hypistellä. Jälleenmyyntiarvo mainittiin ekan viiden minuutin aikana, ja ehdotinkin isä-halle, että hommattais sammakkotrikoopeitto sijoituksena. Kuulemma just oli joku kaupitellut jotain vanhaa peittoa 450 eurolla Facebookissa!!!! Jotenkin siinä esittelyä kuunnellessani ihan oikeasti kuvittelin haluavani ihania jogapäntsejä ja siipipaitoja ja vauvalle froteeshortseja, mutta onneksi tulin järkiini ennen sitä hypistelyosuutta. Voisin vetäistä sen yhdenkin koltun ihan hyvin niskaani, mutta kuolisin häpeästä, jos joku tunnistaisi että mulla on me&i-vaate. Ostan ne samat trikoorytkyt henkkamaukalta vaan.

Sellaisen huomion tein, että sekä näillä miikkarikikkareilla että niillä bloggaajien Nosh-kekkereilla yleisöstä tuli ihan hirveesti sellaista tuotebuustausta - kutsujen vieraat huutelivat esittelijälle kuinka nämä ei ole menneet miksikään miljoonassa pesussa ja tämäkin on mahtunut vuoden. Siis että asiakkaat tekee myyntityön esittelijän puolesta. Mutta toisaalta näiden kotikutsumerkkien meininki onkin kai word-of-mouth-markkinointi ja kutsut on sellainen kollektiivinen hypetystilaisuus. Siihen on helppo mennä mukaan vaikka olis oikeesti sitä mieltä, että ne sammakko-oksennukset on karseita.

Kaiken kaikkiaan siis ihan nappisuoritus tämä päivä. Mun vauva on oikeesti aika rento. Se itki ainostaan kerran, kun pudotin vahingossa sen naamalle käytetyn vaipan, eli oli ihan hyvä syy. Soseen se veteli siististi mun sylissä keskellä serkkuhärdelliä ja nukahti helposti, kun päästiin kotiin. Ihana söpö vauva!

PS. Hän osaa ryömiä pehmeällä alustalla. Peppu ei nouse ainoastaan konttauskorkeudelle vaan ihan suorille jaloille. Hjelp.

Nyt kun kaikki osaa tehdä kommenttikenttään tekstilinkin

Mä alan kirjoittaa kaikki postaukseni näin.

Puoli vuotta

Tässä on viis minsaa ennen euroviisui, voisin tehdä pikakatsauksen vauvani tilasta. 5 kk tais jäädä välistä, mutta tää nyt onkin ollut sellaista muutosten aikaa, että enemmän katsahdettavaa.

Vauvani on nyt 6,5 kk vanha ja uskoisin hänen painavan pyöreät kymmenen kiloa - viime viikolla oli 9,990 neuvolassa. Pituutta tasan 75 senttiä, mutta käyttää vaatekokoa 86. Persjalkainen ja silleen. Jos sillä nyt jotain allergiaa on niin ainakaan se ei vielä näy kasvussa, ihan on iso joo. Täti tulosti meille käppyrät ja jos nyt osaan niitä tulkita, niin jos vauva jatkais tätä tasaista tilastollista kasvuaan aikuisikään asti, hänestä tulisi yli 190-senttinen. Vähänkö ihanaa halia sitä sit ja kutsua sitä mun vauvaksi <3

Pikkukaveri etenee kierimällä ja jotenkin nytkyttämällä. Olen löytänyt sen mm. sängyn alta, maistelemasta mun kassia, rapsuttamasta seinää, lonksuttamasta keittiössä kaapinovea, syömästä läppärin johtoa jne. Isä-han loma alkoi nyt, joten teemme toivottavasti huomenna turvatoimenpiteitä: pinnis paikalleen ja vaarojen kartoitus lattiatasossa.

Ruokahommat on vielä vähän levällään ihoteknisistä syistä, mutta ainakin se istuu syöttiksessä ja aukoo kiltisti suutaan lusikalle, mitä nyt vähän unohtuu joskus haaveilemaan. Nokkamukista veden juominen on parasta. Se on sormiruokaillut kolme kertaa ja se on musta hirveetä, että saa nyt olla vähän aikaa sormiruokailematta. Se on myös matkustanut jo jonkin aikaa rattaissa istumassa ja elämämme on helpottunut huomattavasti vaunukoppa-ajoista.

Öisin se syö 2-4 kertaa ja välillä heräilee esimerkiksi rapsuttamaan naamaansa. Osaa nukahtaa pienellä tyynnyttelyllä kyllä, mutta iltaisin ja päiväuniaikoihin on taas hankalaa. Pitää heiluttaa sitterissä jne. Huoh.

Koska mä odotan malttamattomana, että se kertoisi mulle ajatuksiaan, luen sille paljon ja keskustelen asioista. Tällä hetkellä se vastaa useimmiten hättä tai päpäpä. Ihan eri meininki jutuissa, ei enää eläimellistä mölinää vaan selvää ihmislapsen äännähtelyä. Jee! Useimmiten se haluaa vaan nakertaa kirjoja, mutta Mörkylin värikirja aiheuttaa iloista hihkuntaa. Sitä sit tankataan.



Sen muita lemppareita on noi kylpylelut, joista se saa valita aina yhden suihkuun. Se yleensä valitsee kaksi. Vihreä on huono, koska se ei mahdu suuhun ja tulee itku. Mut sit voi sanoa vuh vuh ja se kikattaa taas.

Kaiken kaikkiaan hän on varsin rauhallinen pieni henkilö. Semmoinen mietteliäs ja ajoittain vakava, mutta silti tyytyväisen oloinen pieni poika. Vähän ehkä herkkis, mutta niin kai vauvat tässä vaiheessa yleensä on. Sylissä pitää olla enemmän kuin ennen, mikä käy mun selälle, mutta onneks Manduca kelpaa pahimpina päivinä. Eikä muuten vierasta enää niin pahasti ainakaan noita yleisimpiä vierailijoita. Se on kiva se.

Kolmas kerta toden sanoo?

Maanantaina meillä on kolmas lääkäriaika.

Tänään kävin neuvolantätin tykönä puolivuotistarkastuttamassa lapsukaisen ja raportoin sille eilisestä terveyskeskuslääkäristä. Täti oli hieman hämmentynyt siitä, että se ei antanut meille lähetettä allergiasairaalaan taikka yhtäkään rasvareseptiä. Niinpä täti teki taikojaan ja löysi meille uuden ajan jonkun muun neuvolan lääkäriltä maanantaiksi ("tämä näkee ainoastaan lapsia, sen pitäisi tietää") ja kirjaili koneelle sydäntäsärkevän stoorin vauvani oireista ja kirjoitti loppuun "allergialähete?"

Se eka neuvolalääkäri kirjoitti sinne koneelle "iho hyvä, ei reagoi korvikkeeseen". Eilisen lääkärin mielestä iho oli varsin hyvä. Sitä en tiedä mistä se eka sen päätteli ja millä mittapuulla iho on hyvä, mutta whatever. Maanantain lääkäriin otan isä-han mukaan ja se saa lyödä nyrkkiä pöytään, koska minä en näemmä osaa.

Niin ja siis neuvolantädin mielestä iho ei ollut hyvä. "Katso, se on täynnä pieniä haavoja, sen täytyy sattua." Joo, niin on, ja ainakin se kirkuu kuin syötävä (meni just isä-han kanssa ulos ja kuulen ikkunasta). Tosin luulen, että sillä on korvatulehdus, mun piti sanoa sille eiliselle lääkärille, mutta se oli sellainen kaikkitietävä nuori mies, joka vakuutti mut siitä, että kaikki on jees, ja unohdin. Tosin luulis nyt et ne kattois lapsilta korvat aina? Suuhun se kyllä katsoi.

Oon vähän väsynyt ja ankee fiilis. Rauhoittelen kieriskelevää ja itkeskelevää vauvaa kaikki yöt. Voihan tämä olla ikäjuttu, mutta viime yönä se kyllä hinkkasi naamaansa lakanaan ja raapi tuskaisena. Vauvapolo :(

Niin ja eihän se allergiasairaala mitään ratkaise, sielläkin on kuulemma paska meno, mutta pääsisi edes eteenpäin.

Kerroin tästä pompottelusta tädilleni, joka alkoi muistella sitä kuinka etsi apua meidän äidille. "Että toinen on ihan seinähullu ja silti mitään ei tapahdu". No minähän en siitä paljoa muista, muuta kuin että äiti heitti myrkkyspagetit seinälle ja puhui kellolle. Ihana maailman paras julkinen terveydenhuolto.

Aijoo, tuo nuori mieslääkäri myös suomi mua siitä, että käyn väärässä neuvolassa ja sitten tulen vauvan vaivojen kanssa lähiterveyskeskukseeni. "Ihan hajoaa tää hoito". Siinähän hajoaa, ei mitenkään hirveesti kiinnosta lähiarvauskeskus, kun se hoito on ollut joka kerta hajottavaa. Pidän kiinni neuvolantädistäni kynsin hampain.

Joku oli väärässä internetissä

Jotkut keskustelivat internetissä tästä videosta, jossa miehet kokeilevat synnytyskipua. Mä en ymmärrä miksi ihmeessä pitää aina vääntää aiheesta joku miehet vs. naiset -juttu. Järjetöntä. Naiset selviää synnytyksestä, koska niiden on pakko. Ei siksi että ne on naisia.

Nämä jotkut heebot kritisoivat sitä, että koe tehtiin ilman kivunlievitystä. Tajusin että mullakin oli joskus sellainen ajatus, että (alatie)synnytys ei satu, jos ottaa kaikki kivunlievitykset. No eihän se ihan niin mene.

Keskustelu synnytyskivuista menee aina lopulta siihen, että joku äijä tulee heittämään, että voi naiset jos tietäisitte miltä tuntuu, kun joku potkaisee munille. Tässä vaiheessa mulla alkaa aina kiehua ja huomaan meneväni mukaan siihen urpoon taisteluun siitä kummat on kovempii jätkii. Nämäkin keskustelijat olivat sitä mieltä, että seuraavaksi pitäisi simuloida miltä tuntuu, kun sheivaa suoraan palliinsa.

Sanoin että joo ja sit simuloidaan episiotomia. Ja vaikka raskausvaivat, epiduraalin tai katetrin laittaminen tai sektiohaavakipu tai mitä kaikkea näitä nyt on. Vauvan kynnet, kun se roikkuu korvissa päivät pitkät. Vittuuuu, naiset on kovempii!!!

Ja olisin joo voinut käyttää tähänkin keskusteluun tuhraantuneet ja siitä raportoimiseen käytetyt minuutit vaikka nukkumiseen.

Oli mulla ihan järkeviäkin pointteja siitä kuinka on varmaan eri asia kokeilla niitä kipuja ilman, että luvassa on vauva, tai että tuollainen koe palvelisi ehkä parhaimmillaan synnytyskipuja pelkääviä naisia, jotka voisivat vähän testata etukäteen mitä on luvassa. Mut piti sit provosoitua.

Raivohullu kilariämmä

Se en ole minä.

Mun piti kommentoida Pihalla kotona -blogin huutamisjuttua, mutta ajatus lähti taas harhailemaan, niin laitetaan tänne muistiin. Olen nimittäin tätä pohdiskellut tässä, koska ei siihen montaa kuukautta mene, kun vauvaa pitää alkaa kasvattaa. Ai joo, PeNallkin taisi olla hetki sitten huono päivä.

Vielä en ole kokenut tarvetta vauvaa komentaa tai ojentaa. Olen kuitenkin harjoituksen nimissä aina sanonut sille painokkaasti EI, kun se nappaa mun silmälasit, ja perään selittänyt, että ne menee rikki ja sitten äiti ei (ihan oikeasti) näe. Saan varmaan sanoa tämän joku tuhat miljoonaa kertaa, mutta pidän sitä jonkinlaisena johdonmukaisuusharjoituksena. Mun pitää jaksaa kieltää (toivon mukaan harvat ja tarkasti valitut) kielletyt asiat AINA.

Mutta niin siitä huutamisesta. Iisinä ja diplomaattisena tyyppinä mua hiukan väsyttää joskus se, että sellaisen tulistuvan temperamentin ajatellaan olevan se oletusarvo ja ne jotka ei mesoa, on jotenkin "epäilyttäviä", ei "osaa riidellä" tai "patoaa tunteitaan". Kun ongelma on nimenomaan siinä, että ei tunnisteta sitä toisen tapaa ilmaista tunteita ja sitten yks huutaa ja yks yrittää selittää jotain - sitä huutajaa ärsyttää, kun ei saa kunnon palautetta ja rauhallisempaa tyyyppiä ahdistaa tai sylettää se, kun toinen on niin tunteissaan ettei kuuntele.

Tasan yhdelle miehelle olen huutanut päin naamaa, että vitun paskapää, saatana. Mutta se olikin sellainen suhde, joka perustui valtapeleihin: sekä sovittuihin että vaiettuihin. Tämä henkilö toi esiin luonteeni ääripäät, mikää oli yhtäaikaa virkistävää ja kuluttavaa. Muuten en sitten olekaan juuri menettänyt malttiani ikinä, joten tuntuisi oudolta, että nyt yhtäkkiä rupeaisin kauheasti raivoamaan, kun on tuo lapsi.

En vielä tiedä miten tulen diilaamaan uhman kanssa. Saatan ahdistua tai sitten olen tasainen, turvallinen ja määrätietoinen. Todennäköisesti todellisuus asettuu jonnekin näiden välimaastoon. Joskus saattaa myös palaa pinna, mutta pidän epätodennäköisenä, että musta kuoriutuisi ihan uusi, jatkuvasti huutava ihminen. Mulle ei huudettu kotona, me ei isä-han kanssa huudeta toisillemme ja toistaiseksi lapsikin on ollut aika leppoisa kaveri. Ehkä vähän herkkis ennemmin kuin kovin räiskyvä. Onkin todennäköisempää, että sillä on jotakuinkin samanlainen temperamentti kuin vanhemmillaan, mutta toki ollaan varauduttu myös siihen, että se on veistetty ihan eri puusta ja haastaa meitä sitten päivittäin. Odotan pelonsekaisella kiinnostuksella.

Vaikka olenkin itse tällainen lauhkea lammas, mielestäni on kyllä ok suuttua ja raivota, mutta ei se missään nimessä välttämätöntä ole - ei lasten kanssa, ei parisuhteessa. Sitten perästä pyydetään anteeksi ja selitetään, jos on tarve. Eipä siinä sen kummempaa. Mutta niitä negativiisia tunteita voi toden totta ilmaista muutenkin kuten vaikka ihan vaan sanomalla rauhallisesti että nyt minua ärsyttää, koska käyttäydyt noin. Toki munkin tunneilmaisussani on heikkouksia (osaan esim. vittuilla), joiden kanssa joudun elämään ja joiden kanssa joudun tekemään duunia, mutta sitä en pidä heikkoutena, että ei ole tapana korottaa ääntä tai paiskoa kamaa.

PS. Eräs ystäväni jaksaa aina ihmetellä, miksi seksuaalisuutta pyritään kontrolloimaan, mutta aggressiivista käyttäytymistä vaivihkaa boostataan tällaisella parisuhdediskurssilla, jossa huutaminen on intohimoisen suhteen merkki tai puhdistaa ilmaa. Sitä voidaan yhdessä ihmetellä joo. Ihmetteleminen on muuten yksi ihana passiivisaggressiivisuuden muoto, erityisesti internettyyppillinen.

Voi ei!

Vauva uikuttaa unissaan. Luin jostain, että sen aivot käy nyt ylikierroksilla ja se voi nähdä painajaisia. Ei mun vauva SAA nähdä painajaisia! En kestä.

Sen pitää uneksia vaan maidosta (sellaisesta josta ei tule ihottumaa), sinisestä Angry Birds -pehmosta, kärryajeluista, Pienen pienestä veturista, saippuakuplista, isin levylaukusta, pään pyörittämisestä ja muista jutuista, joista se tykkää.

Omalla ajalla

Mun piti kommentoida aiheesta Kukkikselle, mutta kirjoitankin tämän nyt tänne.

Mua ärsyttää oma aika siinä mielessä, että se rakentaa sellaista turhan jyrkkää eroa sen välille, että on lapsielämä ja sit se muu elämä. Mun tavoite on kuitenkin sopeutua siihen, että mun elämässä on nyt lapsi, ja siellä omalla ajalla jään aina haikailemaan sitä aikaa kun se oli mun koko elämä eikä tarvinnut ajatella lasta.

Tämä ei tarkoita että mun mielestä olis jotenkin kypsymätöntä haikailla vanhaa takaisin tai että en saisi haluta omaa aikaa. Mä olin valmis luopumaan vapaudestani, kun lähdin vauvaa tekemään, mutta se ei tarkoita, että olisin oikeasti ollut valmis sillä sekunnilla, kun vauva syntyi. En koe tästä kaihoilusta syyllisyyttä - se on musta vaan ärsyttävää. Tahtoisin että ping oltaisiin kymmenen vuoden päässä ja ehkä lapsellisuus olisi normaali olotila eikä joku tällainen uusi ja outo tilanne, jota vertaan aikaan ennen lasta. Haluaisin osata päästää irti siitä entisestä elämästä.

Oikeasti tämäkin johtuu siitä, että mulla ja meillä ei ole tarpeeksi kivaa lapsiystävällistä tekemistä. Olen aina tosi iloinen, kun käy vieraita, mutta ei mun ystävät juuri vieraile toistensa luona, kun aina tavataan baarissa. Tai sitten ne vierailee joo muiden luona, mutta mä olen niitä tyyppejä, joita on tavattu vaan baarissa. Mä tykkään kyllä edelleenkin käydä baarissa - musta on mielettömän kivaa istua Vaasankadulla jossain kuppilassa ja jutskailla niitä näitä. Mut en mä sinne vauvaa voi viedä.

Tänään oli lämmin päivä ja käytiin kolmistaan kävelyllä, vauvakin pääsi ihmettelemään maailmaa ensimmäistä kertaa ihan kunnolla. Se vaan tuijotti arskojensa takaa puita ja kukkia ja oli lähes katatonisessa lumoutuneisuuden tilassa. Heti tuli hyvä fiilis. Sellaista luontevaa lapsitekemistä. Kohta alkaa isä-han loma ja toivottavasti me nyt päästään vähän ihmisten ilmoille kolmistaan niin voisi ehkä jotenkin sopeutua tähän lapsiperhe-elämään. Lintsille oltais ainakin menossa ja toivottavasti jossain olisi jotain tyyppejä puistossa ja me voitaisiin liittyä seuraan. Mieluusti sellaisessa puistossa, jonka lähellä joku asuu, että muut pääsee pissalle ja meikä vaihtamaan vaipan. Joo ja sit meidän pitäisi käyttää yksi risteilylahjakortti, mutta saan sydämentykytyksiä jo pelkästä ajatuksesta. Vauvan kanssa ulkomailla, APUA.

Niin ja siis ei saatana, odotan niitä täti-han me&i-kutsuja. Argh.

Sun pitäis hei perustaa äitiblogi

Mulle kerrottiin eilen baarissa.

- Miten sen löytää?!

No ei löydä. Sori.

Mutta tämä on kuitenkin täällä internetissä ja jostain mulle on siunaantunut lukijoitakin, joista pari on jopa tunnustanut lukevansa näitä aivopieruja!

Kiitos K. Ärjyperä tästä



ja Periaatteen Nainen tästä



Mä luen samoja blogeja kuin muutkin ja kaikki on kivoi, en mä niitä muuten lukisi. Luen myös muutamaa, jotka vituttavat armottomomasti, mutta niihin en ole rekisteröitynyt lukijaksi.

Tykkään kyllä tavallaan siitä ideasta, että näin tunnustellaan tykkäyksiä toisille blogeille, mutta sitten samalla mua ahdistaa, että pitääkö mun nyt antaa tämä lätkä kaikille niistä, joista tykkään, ja jos en laita, miltä niistä tuntuu, joille en anna. Vähän niin kuin stipendit koulussa: ne meni aina kaikille siisteille suosituille tyypeille ja vaikka tosi moni jäi ilman, niin kyllä mua korpesi, kun en koskaan saanut mitään vaikka olin kiltti ja hyvä koulussa. Otin sitten takas ylppäreissä, kun ne stipendit jaettiinkiin niille, jotka sai parhaat arvosanat eikä niille, jotka tunkivat joka vitun luottamustehtävään ja terrorisoivat tunteja aukomalla päätään.

Eilen siellä baarissa lääkäreiden ja kauppatietelijöiden keskellä kyllä totesin, että ei ne arvosanat ole mua mihinkään elämässä vieneet - työtön ja tutkinnoton kotiäiti, jonka bändikin hajosi - mutta sainpahan silloin joskus stipendejä ja hetkellisen ähäkuttifiiliksen koulu-urani päätteeksi.

Joo. Se niistä tunnustuksista, nyt TODELLAKIN ahdistaa. Mitä musta tulee isona?!?

Eräs vaiheista

Ekat hampaat + atooppinen räjähdys + maaninen käännähtely = nukahtamisen juhlaa.

Tällä combolla luulis helvetin olevan irti, mutta oikeastaan ton järjettömän nukahtamisspektaakkelin lisäksi poika on oireillut vain lisääntyneillä iltakitinöillä. Mulla on tosi hyvä vauva <3

Eko

Mulla ei ole oikeesti mitään millä jeesustella, mutta tässä mun kaksi kovinta ekotekoa:

1. Erosin ympäristöekonomiexästä niin, että se saattoi jatkaa väikkäriään ja maailman pelastamista, eikä sen tartte esim. paimentaa mun muksuja. Se olis varmaan painostanut mut käyttämään kestovaippoja, koska se ei koskaan ajatellut, että yhden ihmisen pienet teot on yks kärpäsenpaska tunkiolla, vaikka se pyöritteli päivät pitkät jotain öljyfutuurijuttuja. Se on kyllä hieno mies, tekee mieli aina vieläkin pyytää sitä selittämään jotain, jos en tajua. Koska se on mahdollisesti ollut mun poikaystävistä ainoa, joka on selvästi fiksumpi kuin minä. Ja siis luotan siihen, että se pelastaa maailman.

2. Meidän kotona ei ole yhtään uutta huonekalua. Tää nykyinen poikaystävä siirtelee töissä tavaraa paikasta A paikkaan B. Sitä tavaraa menee aika vitun paljon roskiin ja sitä se sit raijaa tonne meidän rappukäytävään, koska sen voi ehkä joskus myydä. Juu, mitään ei ole myynyt. Jos joku tarttee valkosia muurameita, meiltä liikenis.



Onneksi sillä on yleensä hyvä maku. Toi nojatuoli on kyllä mun perintökalu: isomummoni raijasi sen mukanaan lähtiessään evakkoon. Mulla oli ollut aiemmin joku mielikuva, että kun lähdettiin evakkoon, sitä jotakuinkin siltä seisomalta juostiin pommikoneita karkuun ja tarvottiin paljain jaloin läpi metsien ja soiden ja päädyttiin sit johonkin kaupunkiin. Ei se ihan niin tainnut mennä, jos saattoi nojatuolin ottaa messiin.

Oikeassa alakulmassa näkyy syöttiksen kulma. Siihen tänään sisukkaasti köytin lapseni pyyhkeellä ja iskin kurkun kouraan. Se järsi sitä kurkkua antaumuksella alaleukaan eilen puhjennutta hampaanreunaa apuna käyttäen. Sitten se kurkku putosi lattialle ja heitin sen roskiin tuhansien muiden ruoantähteiden seuraksi.

Sen ekoinen se.

Kaljatölkit kuvausrekvisiittaa.

Tishi

Ei kelpaa. Tää tais olla tässä. Mutta sain puol vuotta täyteen! Olen sankari-imettäjä!

Mulla on tuolla luonnoksissa jemmassa mustimmat ja synkimmät imetysajatukset matkan varrelta, mut en tiedä kehtaanko julkaista niitä. Nyt puhutaan kuitenkin mun tisseistä. Asiasta joka ei sinänsä kenellekään kuulu. Ja jota kuitenkin olen täällä internetissä retostellut oikeen urakalla (en sentään Facebookissa, joku raja hei. Ahdistun jengin imetys- ja kakkapäivityksistä siellä vaikka blogeissa ne on ihan jees. Anonyymimpaa ehkä.)

Ehkä tekee mieli repostella, koska en voi leveillä imettäneeni suositusten mukaisesti, ja mun mielestä jos tahdotaan olla imetysmyönteisiä, niin sit tilaa kyllä pitää antaa niillekin, jotka on imettäneet sen vähän minkä ovat pystyneet. Nythän asia ei oikeastaan ole niin. Imetysmyönteisimmät tyypit ovat oikeastaan korvikevastaisia, mistä seuraa, että iso osa imettäjistä jää tän imetysmyönteisyysshaiban ulkopuolelle elikkäs kaikki osittaisimettäjät.

Kah siihenhän sainkin kiteytettyä sen olennaisimman, joka mua on tässä matkan varrella eniten rassannut.

Heilanhakuhommissa

Tylsyys kävi niin sietämättömäksi, että kävin updeittaamassa deittiprofiilini eräällä sivustolla, joka ei koskaan petä. Olen löytänyt sieltä yhden avomiehekkeen, yhden söpön pojun, jonka kanssa jaksettiin olla kaljalla viisi minuuttia ennen kun sovittiin että meille, pari random-heilaa, pari kaveria ja muutaman urpon, joiden kanssa jaksoin nähdä muutaman kerran.

Laitoin jotta two for the price of one ja heti tuli tiedustelua, että mitäs olis tarjolla (eivät sitten jaksaneet koko profiilia lukea). Tuli myös viesti yhdeltä kaksimetriseltä barcelonalaiselta, jonka kanssa vietin kerran kevätpäivän ja jotain päälle. Se olis tahtonut "hengata" taas työmatkallaan. Olin että OK, otan vauvan messiin: "Can I have your friend's e-mail?" :D

Mut löysin jo yhden potentiaalisen äitikaverin profiilin. Sellaisen, jolle mulla olis ehkä muutakin sanottavaa kuin vauvauvauvavavavavva. En kyllä ole ottanut siihen vielä yhteyttä, mut hyvä tietää että kyseinen profiili on internetissä odottamassa mua, kun seuraava epätoivoisen yksinäisyyden aalto pyyhkäisee ylitseni.