Luin tällaisen artikkelin lahjakkaiden lasten eksistentiaaliahdistukseta.
Mulla nousee aina niskakarvat pystyyn, kun puhutaan lahjakkuudesta tai älykkyydestä, kun niitä tunnutaan usein mitattavan tavoilla, joita en allekirjoita. Mutta jos vaihdettaan vaikka tuon lahjakkaan tilalle ajatteleva, niin artikkeli kyllä avasi koskettavasti lapsen heräämistä siihen, että hän on fundamentaalisesti yksin, elämä on sarja valintoja ja lopulta me kaikki kuolemme vailla varmaa tietoa tämän kaiken merkityksestä. Voi voi!
Ahdistusta lievittämään artikkelissa suositellaan vertaistuen tarjoamisen lisäksi koskettamista. Tässä vauvan kanssa ollessa mä olen pohtinut paljonkin tuota kosketusta. Olen ollut kovasti ahdistunut siitä, että pidänkö lasta tarpeeksi sylissä, kärsiikö kun ei saa nukkua vieressä tai kun en osannut kantaa sitä. Koska olen kyllä kovasti sitä mieltä, että kosketus todellakin on merkittävä tapa olla yhteydessä muihin ihmisiin ja ihan pikkuiselle lähestulkoon ainoa. Niin merkittävä, että pidän oikeudenriistona sitä, jos esimerkiksi parisuhteen varjolla kielletään oikeus koskettaa myös muita ihmisiä.
Äitini on kertonut, että en vauvana viihtynyt sylissä ja arvostin ronskeja otteita toisin kuin vaikka kyljessä kiehnäävä veljeni. Meillä on siis varmasti myös omia kosketus- ja läheisyystaipumuksia ja mitä todennäköisimmin minä vauvani vanhempana osaan jotakuinkin arvioida sen tarvetta olla sylissä. Ainakin paremmin kuin ulkopuoliset. Lisäksi se millaista läheisyyttä minä olen saanut ja oppinut arvostamaan siirtyy väistämättä lapselleni jollain tavalla eli tämä homma toimii molempiin suuntiin. Meistä jokainen on omien kosketustensa summa.
Niin, ja tämä sylittely ja läheisyys on sitä varhaista seksuaalikasvatusta. Eli kun meidän lapset tuosta sitten kasvavat, heillä on muisto näistä varhaisista läheisyyshetkistä ja ne vaikuttavat ehkä siihen millaisia he sitten ovat intiimisuhteissaan, millaisia kosketuksia arvostavat. He oppivat tuntemaan oman kehonsa rajoja ja toivottavasti kommunikoimaan niitä myös muille. Toki noita kosketuskokemuksia kertyy matkan varrella lisää, mutta mä uskon siihen, että tässä ihan alussa luodaan sitä seksuaalisuuden ydintä.
Se ydin on se minkä tavoittaessaan löytää nautinnon. Sen löytyminen vaatii yleensä vähän pidempää reissua, yritystä ja erehdystä ja omien rajojen kokeilua, mutta palkitsee kyllä lopulta. Ydin voi kadota jonnekin seksuaalisuuden representaatioiden (enkä todellakaan tarkoita vain pornoa) sekaan ja se pitää kaivella esiin sieltä (siihen saattaa auttaa esimerkiksi porno), löytää ne omat jutut.
Näin siis päädyimme eksistentiaaliahdistuksesta perversioihin. Jos mun nyt pitäisi vetää tämä jotenkin yhteen, niin voisin sanoa, että minulle oman seksuaalisuuteni ytimen tavoittaminen on ollut voimauttavin, korjaavin ja *lisää tähän kaikki muut ällöt ylisanat* kokemus.
PS. Onko joku lukenut tätä Taina Kinnusen kirjaa Vahvat yksin, heikot sylityksin? Mä luen sen ehkä. Sitten joskus, kun vaivaudun kirjastoon maksamaan sakkoni... Miksi niitä ei voi maksaa netissä?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pojasta polvi ja pudonneet omenat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pojasta polvi ja pudonneet omenat. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 24. heinäkuuta 2013
perjantai 12. heinäkuuta 2013
Hullusta lapsuudesta, hullujen lapsista
Äiti, isä, täti - eli mun vanhemmat. Lapsen isovanhemmat, koska isänsä puolelta isovanhempia ei enää ole. Näillä mun porukoilla mennään siis.
Isäni ja äitini menivät tietääkseni naimisiin pikkuveljeni ristiäisissä (eikös tämä ole aika trendikästä nyt? Yllärihäät!) ja erosivat ehkä mahdollisesti vuoden sisään. Isäni opiskeli arvostetussa tiedekunnassa arvostettua alaa, mutta dokasi liikaa ja se sitten jäi. Äitini opiskeli ammattikoulussa vähemmän arvostettua alaa, mutta sairastui skitsofreniaan, kun olin neljän, eli sekin sitten jäi. Kaikenlaista sekoilua taisi sijoittua ensimmäisiin vuosiini - kävin kuulemma kovasti terapiassa jo ihan vaunuvauvana.
Ennen kuin menin kouluun, tätini hyppäsi puikkoihin ja muutimme vastavalmistuneeseen kaupungin vuokra-asuntoon nelistään - äiti, täti, veli ja minä. Tämä on se perhe, jossa koen kasvaneeni, vaikka ekat vuodet menikin muunlaisella kombolla. En hirveästi muista varhaisista vuosista mitään kuin joitain hetkiä ja tunnelmia. Sen kun olin parivuotiaana Pori Jazzeilla Urban Saxin keikalla ja sen kun äitini heitti spagetit seinään, koska se oli myrkytetty. Spagetissa oli kokonaisia herkkusieniä ja jauhelihaa.
Tätini tasapainoisuus piti porukan kasassa niinäkin aikoina, kun äidillä ei mennyt kovin hyvin ja hän makoili terassillamme alasti naapureiden iloksi, tilasi kolme taksia päästäkseen Alepaan hakemaan röökiä tai jutteli seinäkellossa asuvalle Claes Anderssonille. Peruskouluvuosiani rytmitti äidin sairaalajaksot ja kaverini ovat väittäneet, että olin aina vähemmän kireä, kun äiti oli hoidossa. Ihan mahdollista. Mä en muista. Luin paljon, kuuntelin synapoppia ja söin salaa karkkia. Todella paljon kaikkea näitä kolmea.
Ennen mun lukion alkamista tätini päätti että nyt riitti ja etsi asunnon vain meille kolmelle. Tämä oli helpotus kaikille paitsi äidillemme tietysti - hän kotiutui sairaalasta tuettuun asumismuotoon, joka oli tavallaan ihan jees, mutta tavallaan aika huono, koska siellä asui sen kanssa ihan tosi huonossa kunnossa olevaa porukkaa. Katatonista, itseään seinää vasten hinkuttavaa väkeä. Äitini on aina ollut melko skarppi, eikä siitä aina huomaa sen sairautta (jos ei osaa etsiä sitä tiettyä psykoottista tuiketta sen silmissä), joten pahasti kroonistunut seura ei ihan ehkä tukenut sen kuntoutumista parhaalla mahdollisella tavalla. Mut sieltä se ponnisti kuitenkin, asuu nyt kaupungilla vuokralla ja käy kolme kertaa viikossa töissä.
Tätini on mulle edelleen läheisempi kuin äiti, mutta vauvan myötä olen joskus jopa ihan itse soittanut äidilleni enkä vain vastannut kyllästyneenä joo joo sen kolme kertaa päivässä puhelimessä esittämiin typeriin kysymyksiin. Niin se kai on, että lasten myötä saa selvittää ne välinsä omiinkin vanhempiinsa. Äidin suhteen tämä on mennyt oikeen kivasti ja tykkään, kun se tulee kylään.
Isän kanssa onkin ollut vähän hankalampaa. Kaikkina näinä lapsuusvuosina se oli poissa, mutta en sitä osannut kaivata, kun ei sitä ollut koskaan ollutkaan. Sen vanhemmat on aika pimeetä väkeä, joten olen aina ajatellut, että sillä on siinä ihan tarpeeksi taakkaa eikä mun tarvitse olla sellainen tyypillinen alkoholisti-isän tytär, joka kantaa kaunaa ja postaa facebookiin aina isänpäivänä hämäriä avautumisia. Ollaan kuitenkin otettu yhteen aina silloin tällöin, koska olen aivan selvästi isäni jälkeläinen: analyyttinen, vähän vittumainen ja silloin harvoin kun loukkaannun kunnolla, pitkävihainen. Äitini ja veljeni ovat leppoisampia, herkempiä ja taiteellisempia (ja sitten taas tavallaan eivät ole, mutta ehkä syväanalyysit meidän luonteista eivät nyt ole tarpeellisia).
Isäni raitistui kymmenisen vuotta sitten, tuli uskoon ja luki itsensä maisteriksi. Oltiin sen publiikissa pari vuotta sitten. Sitä ennen se mm. asui maalla jossain yhteisössä, jossa kasvatettiin vuohia ja sikoja. Sillä on kuitenkin ollut muita murheita: se toimi pitkään omaishoitajana puolisolleen, joka viitisen vuotta sitten menehtyi jouluaattona tukehtumalla kinkunpalaan. Siis voiko olla jollain ihmisellä niin huono karma, että kaikki paska sataa aina niskaan? Isäni vähän skitsahti - kirjaimellisesti - ja rupesi hengailemaan maan alla asuvien henkiolentojen kanssa. Nyt se on kai taas ihan maanpäällisten olentojen joukossa, mutta aika huonosti sillä menee. Se tulee aina silloin tällöin katsomaan vauvaa, mutta se voisi yhtä hyvin asua Turussa, sillä asumme kaupungin vastakkaisilla laidoilla ja poikittaisliikenne on mitä on. Terveys ei ole hyvä, kiitos viinan.
Mutta ihan hyvä tyyppi se on. Sen huumorintaju on mustaakin mustempi ja hyvinä hetkinä se osaa tarkastella elämäänsä tämän huumorilinssin läpi. Muutoin se on aika tosikko. Äitinikin on vähän tosikko, mikä viittaisi siihen, että ihmisen, jonka mieli on hajonnut, tulee olla vähän tosikko selvitäkseen, mutta kyllä sekin osaa tarvittaessa suhtautua kepeästi elämään ja tähän tilanteeseen, jossa nyt kaiken tämän jälkeen ollaan. Mun yhden exän mielestä sillä on huikea huumorintaju, mutta se taitaa olla ainoa, joka tajuaa äitini vitsejä.
Meiltä ei ole koskaan rakkautta ja hyväksyntää puuttunut - päinvastoin. Koska vanhempani ovat niin kertakaikkisen epäonnist(unutt)a sakkia kaikilla virallisilla mittareilla, mutta silti meillä on ollut aika kivaa, olemme eläneet veljeni kanssa siinä vilpittömässä uskossa, että kaikenlaisten ihmisten elämä on arvokasta. Olemme saaneet olla vähän pellossa ja luoda oman normistomme ja silti meistä on tullut suht kunniallisia kansalaisia. Ja ennen kaikkea omaehtoisia ja ajattelevia ihmisiä, hyviä tyyppejä. Toisaalta tähän vaikuttaa se, että meillä on ollut tätini ansiosta sellaista sosiaalista pääomaa, jota kaikilla väliinputojaperheillä ei ole: olemme saaneet harrastaa taidetta ja kulttuuria, saaneet tuntea paljon erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista ja koulunkäyntiämme on aina tuettu.
Taustani takia mun on kuitenkin aina joskus hirveän vaikea elää näiden äitiyteeni kohdistuvien paineiden kanssa. Mun järki sanoo, että se on ihan yksi ja sama nukkuukko vauva vieressä vai pinniksessä, kun kaiken tämän sekoilun jälkeen mäkin olen nyt tässä, masennusjaksoista huolimatta melko tyytyväisenä ja ennen kaikkea vailla katkeruutta. Mutta samalla se epävarmuus on jossain syvällä - ja samalla pinnassa, siihen osuu helposti - ja pelkään että väärillä valinnoilla siirrän vaan sukupolvien yli ulottuvaa paskaa eteenpäin.
Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että mielenterveysongelmat eivät ole este hyvälle vanhemmuudelle - pidän kaikkia vanhempiani hyvinä heikkouksista huolimatta - eikä niitä tarvitse hävetä. Tämän takia edellämainitut julkeudelle altistuneet naapuritkin ehkä toivottivat meidät paria poikkeusta lukuunottamatta tervetulleiksi joukkoonsa ja pitivät meistä lapsista tarvittaessa huolta sen sijaan, että olisivat soitelleet jotain lastensuojeluilmoituksia. Jos naapurustoon muutti uusi perhe, sen lapset oppivat aika äkkiä, että tuolla asuu se skitsofreenikko, mutta se ei tee pahaa, ja jos se makaa eteisessä ja puhelee itsekseen, sen yli voi hypätä ja mennä yläkertaan rauhassa leikkimään. Ja mikä tärkeintä, niiden vanhemmat oppivat tämän.
Isäni ja äitini menivät tietääkseni naimisiin pikkuveljeni ristiäisissä (eikös tämä ole aika trendikästä nyt? Yllärihäät!) ja erosivat ehkä mahdollisesti vuoden sisään. Isäni opiskeli arvostetussa tiedekunnassa arvostettua alaa, mutta dokasi liikaa ja se sitten jäi. Äitini opiskeli ammattikoulussa vähemmän arvostettua alaa, mutta sairastui skitsofreniaan, kun olin neljän, eli sekin sitten jäi. Kaikenlaista sekoilua taisi sijoittua ensimmäisiin vuosiini - kävin kuulemma kovasti terapiassa jo ihan vaunuvauvana.
Ennen kuin menin kouluun, tätini hyppäsi puikkoihin ja muutimme vastavalmistuneeseen kaupungin vuokra-asuntoon nelistään - äiti, täti, veli ja minä. Tämä on se perhe, jossa koen kasvaneeni, vaikka ekat vuodet menikin muunlaisella kombolla. En hirveästi muista varhaisista vuosista mitään kuin joitain hetkiä ja tunnelmia. Sen kun olin parivuotiaana Pori Jazzeilla Urban Saxin keikalla ja sen kun äitini heitti spagetit seinään, koska se oli myrkytetty. Spagetissa oli kokonaisia herkkusieniä ja jauhelihaa.
Tätini tasapainoisuus piti porukan kasassa niinäkin aikoina, kun äidillä ei mennyt kovin hyvin ja hän makoili terassillamme alasti naapureiden iloksi, tilasi kolme taksia päästäkseen Alepaan hakemaan röökiä tai jutteli seinäkellossa asuvalle Claes Anderssonille. Peruskouluvuosiani rytmitti äidin sairaalajaksot ja kaverini ovat väittäneet, että olin aina vähemmän kireä, kun äiti oli hoidossa. Ihan mahdollista. Mä en muista. Luin paljon, kuuntelin synapoppia ja söin salaa karkkia. Todella paljon kaikkea näitä kolmea.
Ennen mun lukion alkamista tätini päätti että nyt riitti ja etsi asunnon vain meille kolmelle. Tämä oli helpotus kaikille paitsi äidillemme tietysti - hän kotiutui sairaalasta tuettuun asumismuotoon, joka oli tavallaan ihan jees, mutta tavallaan aika huono, koska siellä asui sen kanssa ihan tosi huonossa kunnossa olevaa porukkaa. Katatonista, itseään seinää vasten hinkuttavaa väkeä. Äitini on aina ollut melko skarppi, eikä siitä aina huomaa sen sairautta (jos ei osaa etsiä sitä tiettyä psykoottista tuiketta sen silmissä), joten pahasti kroonistunut seura ei ihan ehkä tukenut sen kuntoutumista parhaalla mahdollisella tavalla. Mut sieltä se ponnisti kuitenkin, asuu nyt kaupungilla vuokralla ja käy kolme kertaa viikossa töissä.
Tätini on mulle edelleen läheisempi kuin äiti, mutta vauvan myötä olen joskus jopa ihan itse soittanut äidilleni enkä vain vastannut kyllästyneenä joo joo sen kolme kertaa päivässä puhelimessä esittämiin typeriin kysymyksiin. Niin se kai on, että lasten myötä saa selvittää ne välinsä omiinkin vanhempiinsa. Äidin suhteen tämä on mennyt oikeen kivasti ja tykkään, kun se tulee kylään.
Isän kanssa onkin ollut vähän hankalampaa. Kaikkina näinä lapsuusvuosina se oli poissa, mutta en sitä osannut kaivata, kun ei sitä ollut koskaan ollutkaan. Sen vanhemmat on aika pimeetä väkeä, joten olen aina ajatellut, että sillä on siinä ihan tarpeeksi taakkaa eikä mun tarvitse olla sellainen tyypillinen alkoholisti-isän tytär, joka kantaa kaunaa ja postaa facebookiin aina isänpäivänä hämäriä avautumisia. Ollaan kuitenkin otettu yhteen aina silloin tällöin, koska olen aivan selvästi isäni jälkeläinen: analyyttinen, vähän vittumainen ja silloin harvoin kun loukkaannun kunnolla, pitkävihainen. Äitini ja veljeni ovat leppoisampia, herkempiä ja taiteellisempia (ja sitten taas tavallaan eivät ole, mutta ehkä syväanalyysit meidän luonteista eivät nyt ole tarpeellisia).
Isäni raitistui kymmenisen vuotta sitten, tuli uskoon ja luki itsensä maisteriksi. Oltiin sen publiikissa pari vuotta sitten. Sitä ennen se mm. asui maalla jossain yhteisössä, jossa kasvatettiin vuohia ja sikoja. Sillä on kuitenkin ollut muita murheita: se toimi pitkään omaishoitajana puolisolleen, joka viitisen vuotta sitten menehtyi jouluaattona tukehtumalla kinkunpalaan. Siis voiko olla jollain ihmisellä niin huono karma, että kaikki paska sataa aina niskaan? Isäni vähän skitsahti - kirjaimellisesti - ja rupesi hengailemaan maan alla asuvien henkiolentojen kanssa. Nyt se on kai taas ihan maanpäällisten olentojen joukossa, mutta aika huonosti sillä menee. Se tulee aina silloin tällöin katsomaan vauvaa, mutta se voisi yhtä hyvin asua Turussa, sillä asumme kaupungin vastakkaisilla laidoilla ja poikittaisliikenne on mitä on. Terveys ei ole hyvä, kiitos viinan.
Mutta ihan hyvä tyyppi se on. Sen huumorintaju on mustaakin mustempi ja hyvinä hetkinä se osaa tarkastella elämäänsä tämän huumorilinssin läpi. Muutoin se on aika tosikko. Äitinikin on vähän tosikko, mikä viittaisi siihen, että ihmisen, jonka mieli on hajonnut, tulee olla vähän tosikko selvitäkseen, mutta kyllä sekin osaa tarvittaessa suhtautua kepeästi elämään ja tähän tilanteeseen, jossa nyt kaiken tämän jälkeen ollaan. Mun yhden exän mielestä sillä on huikea huumorintaju, mutta se taitaa olla ainoa, joka tajuaa äitini vitsejä.
Meiltä ei ole koskaan rakkautta ja hyväksyntää puuttunut - päinvastoin. Koska vanhempani ovat niin kertakaikkisen epäonnist(unutt)a sakkia kaikilla virallisilla mittareilla, mutta silti meillä on ollut aika kivaa, olemme eläneet veljeni kanssa siinä vilpittömässä uskossa, että kaikenlaisten ihmisten elämä on arvokasta. Olemme saaneet olla vähän pellossa ja luoda oman normistomme ja silti meistä on tullut suht kunniallisia kansalaisia. Ja ennen kaikkea omaehtoisia ja ajattelevia ihmisiä, hyviä tyyppejä. Toisaalta tähän vaikuttaa se, että meillä on ollut tätini ansiosta sellaista sosiaalista pääomaa, jota kaikilla väliinputojaperheillä ei ole: olemme saaneet harrastaa taidetta ja kulttuuria, saaneet tuntea paljon erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista ja koulunkäyntiämme on aina tuettu.
Taustani takia mun on kuitenkin aina joskus hirveän vaikea elää näiden äitiyteeni kohdistuvien paineiden kanssa. Mun järki sanoo, että se on ihan yksi ja sama nukkuukko vauva vieressä vai pinniksessä, kun kaiken tämän sekoilun jälkeen mäkin olen nyt tässä, masennusjaksoista huolimatta melko tyytyväisenä ja ennen kaikkea vailla katkeruutta. Mutta samalla se epävarmuus on jossain syvällä - ja samalla pinnassa, siihen osuu helposti - ja pelkään että väärillä valinnoilla siirrän vaan sukupolvien yli ulottuvaa paskaa eteenpäin.
Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että mielenterveysongelmat eivät ole este hyvälle vanhemmuudelle - pidän kaikkia vanhempiani hyvinä heikkouksista huolimatta - eikä niitä tarvitse hävetä. Tämän takia edellämainitut julkeudelle altistuneet naapuritkin ehkä toivottivat meidät paria poikkeusta lukuunottamatta tervetulleiksi joukkoonsa ja pitivät meistä lapsista tarvittaessa huolta sen sijaan, että olisivat soitelleet jotain lastensuojeluilmoituksia. Jos naapurustoon muutti uusi perhe, sen lapset oppivat aika äkkiä, että tuolla asuu se skitsofreenikko, mutta se ei tee pahaa, ja jos se makaa eteisessä ja puhelee itsekseen, sen yli voi hypätä ja mennä yläkertaan rauhassa leikkimään. Ja mikä tärkeintä, niiden vanhemmat oppivat tämän.
lauantai 11. toukokuuta 2013
Raivohullu kilariämmä
Se en ole minä.
Mun piti kommentoida Pihalla kotona -blogin huutamisjuttua, mutta ajatus lähti taas harhailemaan, niin laitetaan tänne muistiin. Olen nimittäin tätä pohdiskellut tässä, koska ei siihen montaa kuukautta mene, kun vauvaa pitää alkaa kasvattaa. Ai joo, PeNallkin taisi olla hetki sitten huono päivä.
Vielä en ole kokenut tarvetta vauvaa komentaa tai ojentaa. Olen kuitenkin harjoituksen nimissä aina sanonut sille painokkaasti EI, kun se nappaa mun silmälasit, ja perään selittänyt, että ne menee rikki ja sitten äiti ei (ihan oikeasti) näe. Saan varmaan sanoa tämän joku tuhat miljoonaa kertaa, mutta pidän sitä jonkinlaisena johdonmukaisuusharjoituksena. Mun pitää jaksaa kieltää (toivon mukaan harvat ja tarkasti valitut) kielletyt asiat AINA.
Mutta niin siitä huutamisesta. Iisinä ja diplomaattisena tyyppinä mua hiukan väsyttää joskus se, että sellaisen tulistuvan temperamentin ajatellaan olevan se oletusarvo ja ne jotka ei mesoa, on jotenkin "epäilyttäviä", ei "osaa riidellä" tai "patoaa tunteitaan". Kun ongelma on nimenomaan siinä, että ei tunnisteta sitä toisen tapaa ilmaista tunteita ja sitten yks huutaa ja yks yrittää selittää jotain - sitä huutajaa ärsyttää, kun ei saa kunnon palautetta ja rauhallisempaa tyyyppiä ahdistaa tai sylettää se, kun toinen on niin tunteissaan ettei kuuntele.
Tasan yhdelle miehelle olen huutanut päin naamaa, että vitun paskapää, saatana. Mutta se olikin sellainen suhde, joka perustui valtapeleihin: sekä sovittuihin että vaiettuihin. Tämä henkilö toi esiin luonteeni ääripäät, mikää oli yhtäaikaa virkistävää ja kuluttavaa. Muuten en sitten olekaan juuri menettänyt malttiani ikinä, joten tuntuisi oudolta, että nyt yhtäkkiä rupeaisin kauheasti raivoamaan, kun on tuo lapsi.
En vielä tiedä miten tulen diilaamaan uhman kanssa. Saatan ahdistua tai sitten olen tasainen, turvallinen ja määrätietoinen. Todennäköisesti todellisuus asettuu jonnekin näiden välimaastoon. Joskus saattaa myös palaa pinna, mutta pidän epätodennäköisenä, että musta kuoriutuisi ihan uusi, jatkuvasti huutava ihminen. Mulle ei huudettu kotona, me ei isä-han kanssa huudeta toisillemme ja toistaiseksi lapsikin on ollut aika leppoisa kaveri. Ehkä vähän herkkis ennemmin kuin kovin räiskyvä. Onkin todennäköisempää, että sillä on jotakuinkin samanlainen temperamentti kuin vanhemmillaan, mutta toki ollaan varauduttu myös siihen, että se on veistetty ihan eri puusta ja haastaa meitä sitten päivittäin. Odotan pelonsekaisella kiinnostuksella.
Vaikka olenkin itse tällainen lauhkea lammas, mielestäni on kyllä ok suuttua ja raivota, mutta ei se missään nimessä välttämätöntä ole - ei lasten kanssa, ei parisuhteessa. Sitten perästä pyydetään anteeksi ja selitetään, jos on tarve. Eipä siinä sen kummempaa. Mutta niitä negativiisia tunteita voi toden totta ilmaista muutenkin kuten vaikka ihan vaan sanomalla rauhallisesti että nyt minua ärsyttää, koska käyttäydyt noin. Toki munkin tunneilmaisussani on heikkouksia (osaan esim. vittuilla), joiden kanssa joudun elämään ja joiden kanssa joudun tekemään duunia, mutta sitä en pidä heikkoutena, että ei ole tapana korottaa ääntä tai paiskoa kamaa.
PS. Eräs ystäväni jaksaa aina ihmetellä, miksi seksuaalisuutta pyritään kontrolloimaan, mutta aggressiivista käyttäytymistä vaivihkaa boostataan tällaisella parisuhdediskurssilla, jossa huutaminen on intohimoisen suhteen merkki tai puhdistaa ilmaa. Sitä voidaan yhdessä ihmetellä joo. Ihmetteleminen on muuten yksi ihana passiivisaggressiivisuuden muoto, erityisesti internettyyppillinen.
Mun piti kommentoida Pihalla kotona -blogin huutamisjuttua, mutta ajatus lähti taas harhailemaan, niin laitetaan tänne muistiin. Olen nimittäin tätä pohdiskellut tässä, koska ei siihen montaa kuukautta mene, kun vauvaa pitää alkaa kasvattaa. Ai joo, PeNallkin taisi olla hetki sitten huono päivä.
Vielä en ole kokenut tarvetta vauvaa komentaa tai ojentaa. Olen kuitenkin harjoituksen nimissä aina sanonut sille painokkaasti EI, kun se nappaa mun silmälasit, ja perään selittänyt, että ne menee rikki ja sitten äiti ei (ihan oikeasti) näe. Saan varmaan sanoa tämän joku tuhat miljoonaa kertaa, mutta pidän sitä jonkinlaisena johdonmukaisuusharjoituksena. Mun pitää jaksaa kieltää (toivon mukaan harvat ja tarkasti valitut) kielletyt asiat AINA.
Mutta niin siitä huutamisesta. Iisinä ja diplomaattisena tyyppinä mua hiukan väsyttää joskus se, että sellaisen tulistuvan temperamentin ajatellaan olevan se oletusarvo ja ne jotka ei mesoa, on jotenkin "epäilyttäviä", ei "osaa riidellä" tai "patoaa tunteitaan". Kun ongelma on nimenomaan siinä, että ei tunnisteta sitä toisen tapaa ilmaista tunteita ja sitten yks huutaa ja yks yrittää selittää jotain - sitä huutajaa ärsyttää, kun ei saa kunnon palautetta ja rauhallisempaa tyyyppiä ahdistaa tai sylettää se, kun toinen on niin tunteissaan ettei kuuntele.
Tasan yhdelle miehelle olen huutanut päin naamaa, että vitun paskapää, saatana. Mutta se olikin sellainen suhde, joka perustui valtapeleihin: sekä sovittuihin että vaiettuihin. Tämä henkilö toi esiin luonteeni ääripäät, mikää oli yhtäaikaa virkistävää ja kuluttavaa. Muuten en sitten olekaan juuri menettänyt malttiani ikinä, joten tuntuisi oudolta, että nyt yhtäkkiä rupeaisin kauheasti raivoamaan, kun on tuo lapsi.
En vielä tiedä miten tulen diilaamaan uhman kanssa. Saatan ahdistua tai sitten olen tasainen, turvallinen ja määrätietoinen. Todennäköisesti todellisuus asettuu jonnekin näiden välimaastoon. Joskus saattaa myös palaa pinna, mutta pidän epätodennäköisenä, että musta kuoriutuisi ihan uusi, jatkuvasti huutava ihminen. Mulle ei huudettu kotona, me ei isä-han kanssa huudeta toisillemme ja toistaiseksi lapsikin on ollut aika leppoisa kaveri. Ehkä vähän herkkis ennemmin kuin kovin räiskyvä. Onkin todennäköisempää, että sillä on jotakuinkin samanlainen temperamentti kuin vanhemmillaan, mutta toki ollaan varauduttu myös siihen, että se on veistetty ihan eri puusta ja haastaa meitä sitten päivittäin. Odotan pelonsekaisella kiinnostuksella.
Vaikka olenkin itse tällainen lauhkea lammas, mielestäni on kyllä ok suuttua ja raivota, mutta ei se missään nimessä välttämätöntä ole - ei lasten kanssa, ei parisuhteessa. Sitten perästä pyydetään anteeksi ja selitetään, jos on tarve. Eipä siinä sen kummempaa. Mutta niitä negativiisia tunteita voi toden totta ilmaista muutenkin kuten vaikka ihan vaan sanomalla rauhallisesti että nyt minua ärsyttää, koska käyttäydyt noin. Toki munkin tunneilmaisussani on heikkouksia (osaan esim. vittuilla), joiden kanssa joudun elämään ja joiden kanssa joudun tekemään duunia, mutta sitä en pidä heikkoutena, että ei ole tapana korottaa ääntä tai paiskoa kamaa.
PS. Eräs ystäväni jaksaa aina ihmetellä, miksi seksuaalisuutta pyritään kontrolloimaan, mutta aggressiivista käyttäytymistä vaivihkaa boostataan tällaisella parisuhdediskurssilla, jossa huutaminen on intohimoisen suhteen merkki tai puhdistaa ilmaa. Sitä voidaan yhdessä ihmetellä joo. Ihmetteleminen on muuten yksi ihana passiivisaggressiivisuuden muoto, erityisesti internettyyppillinen.
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Perheenrakennusvietti
Kun pissasin tikkuun, opin internetistä sellaisen sanan kuin lapsiluku. Toisin kuin saattaisi luulla, kyseessä ei ole kunkin perheen tosiasiallinen lapsimäärä vaan tavoitetila. Kun lapsiluku tulee täyteen, perhe on kokonainen.
Yritin kerran selittää ystävälle miltä vauvakuume tuntuu. Sehän on sellainen korventava tuntemus tuolla kupeissa, että lisäännyttävä olis. Se on täysin riippumaton siitä millaisia kokemuksia muiden lapsista on, vai onko sellaisia ollenkaan. Tai näin minä sen koin. Mitään järkisyitä sille ei voi keksiä, koska oikeastaan ainoastaan lapsettomuuden puolesta löytyy joitakin pitäviä järkiargumentteja (olen salaa sisimmässäni linkolalainen nihilisti: kaikki ihmiset veks vaan olis ehkä paras).
Sen sijaan tämä lapsilukuhomma, se on mulle vieras: mulla ei ole minkäänlaista tunnetta siitä kuinka monta lasta mun olisi saatava. Sain siis ainakin yhden ja nyt olen tyytyväinen, kun pääsin osalliseksi tästäkin seikkailusta. Saattaisin kyllä haluta lisää lapsia tai saattaisin olla haluamatta, mutta en pidä nykyistä asiantilaa mitenkään puuttellisena. UIkopuolelta tarkasteltuna osaan kyllä ajatella meitä kolmea ydinperheyksikkönä ja varmaan tämä tunne voimistuu vähitellen - ehkä sitten rupean kelaamaan jotain lapsilukua? Tänään kun viihdytettiin molemmat vauvaa TAAS terveyskeskuksessa (joku mystinen kuume), pääsin ehkä lähemmäs perhefiilistä kuin koskaan.
Mutta mulla ei toistaiseksi ole tunnetta siitä, että me oltaisiin jotenkin eridytty vanhoista perheistämme, johon itselläni kuuluu veli, äiti, täti, tädin vanha opiskelukaveri ja sen lapsi. Isä, veljen tyttöystävä ja täti-ha lapsineen heiluvat jossain lähimaastossa, raivaavat tietään kohti perhettäni. Tämä perhe on aina ollut kokonainen juuri tällaisena, joksi se on ajan kuluessa muokkaantunut, ja samalla se on avoin muutoksille. En usko että kukaan tämän perheen muistakaan jäsenistä on tuntenut minkäänlaista vajavaisuutta ilman tätä uutta lisäystä vaikka kaikki hänen saapumisestaan vilpittömän innoissaan ovatkin. Esimerkiksi tädin opiskelukaverin tytär kertoi tädilleni, että tuntuu kuin olisi saanut uuden sukulaisen. Tämä kokemus perheestä on siis jaettu, en elä yksin jossain hippikuplassa.
En nyt siis ajattele perhettä minään siistien city-sinkkujen kaveriperheenä, jonka kanssa syödään sunnuntaibrunsseja ja sitten unfriendataan facebookissa, kun esmes pussailee kaverin exää, vaan jonain sellaisena... yhteen hitsautuneena joukkona tyyppejä, jotka kokee olevansa pysyvästi kiinni toisissaan hyvässä ja pahassa, yhdessä eletyn ja koetun kautta. Minulle siis perhe ei ole koskaan ollut isä, äiti ja lapset, vaikka olen toki pienenä toivonut että olisikin. Kaikki tahtoo olla normaaleja.
Voi olla, että jos nyt haluaisinkin lisääntyä lisää ja se osoittautuisi haastavaksi, muuttaisin mieleni. Pääsisin ehkä käsiksi tuohon vajavaisuuden tunteeseen, kun mulla on vain tämä yksi lapsi. Lapsilukuihmiset kun ovat usein niitä samoja, jotka jaksavat muistuttaa, että lapsia saadaan, ei tehdä. Silti sitä perhettä rakennettaan aktiivisesti kohti lapsilukua, stressataan optimaalisia ikäeroja ja muuta kovin suunnitelmallista, joka on mielestäni hieman ristiriidassa tämän tekemättömyyden kanssa. Eikä siinä mitään, se on hienoa, jos tietää mitä tahtoo. Minä en tiedä.
Yritin kerran selittää ystävälle miltä vauvakuume tuntuu. Sehän on sellainen korventava tuntemus tuolla kupeissa, että lisäännyttävä olis. Se on täysin riippumaton siitä millaisia kokemuksia muiden lapsista on, vai onko sellaisia ollenkaan. Tai näin minä sen koin. Mitään järkisyitä sille ei voi keksiä, koska oikeastaan ainoastaan lapsettomuuden puolesta löytyy joitakin pitäviä järkiargumentteja (olen salaa sisimmässäni linkolalainen nihilisti: kaikki ihmiset veks vaan olis ehkä paras).
Sen sijaan tämä lapsilukuhomma, se on mulle vieras: mulla ei ole minkäänlaista tunnetta siitä kuinka monta lasta mun olisi saatava. Sain siis ainakin yhden ja nyt olen tyytyväinen, kun pääsin osalliseksi tästäkin seikkailusta. Saattaisin kyllä haluta lisää lapsia tai saattaisin olla haluamatta, mutta en pidä nykyistä asiantilaa mitenkään puuttellisena. UIkopuolelta tarkasteltuna osaan kyllä ajatella meitä kolmea ydinperheyksikkönä ja varmaan tämä tunne voimistuu vähitellen - ehkä sitten rupean kelaamaan jotain lapsilukua? Tänään kun viihdytettiin molemmat vauvaa TAAS terveyskeskuksessa (joku mystinen kuume), pääsin ehkä lähemmäs perhefiilistä kuin koskaan.
Mutta mulla ei toistaiseksi ole tunnetta siitä, että me oltaisiin jotenkin eridytty vanhoista perheistämme, johon itselläni kuuluu veli, äiti, täti, tädin vanha opiskelukaveri ja sen lapsi. Isä, veljen tyttöystävä ja täti-ha lapsineen heiluvat jossain lähimaastossa, raivaavat tietään kohti perhettäni. Tämä perhe on aina ollut kokonainen juuri tällaisena, joksi se on ajan kuluessa muokkaantunut, ja samalla se on avoin muutoksille. En usko että kukaan tämän perheen muistakaan jäsenistä on tuntenut minkäänlaista vajavaisuutta ilman tätä uutta lisäystä vaikka kaikki hänen saapumisestaan vilpittömän innoissaan ovatkin. Esimerkiksi tädin opiskelukaverin tytär kertoi tädilleni, että tuntuu kuin olisi saanut uuden sukulaisen. Tämä kokemus perheestä on siis jaettu, en elä yksin jossain hippikuplassa.
En nyt siis ajattele perhettä minään siistien city-sinkkujen kaveriperheenä, jonka kanssa syödään sunnuntaibrunsseja ja sitten unfriendataan facebookissa, kun esmes pussailee kaverin exää, vaan jonain sellaisena... yhteen hitsautuneena joukkona tyyppejä, jotka kokee olevansa pysyvästi kiinni toisissaan hyvässä ja pahassa, yhdessä eletyn ja koetun kautta. Minulle siis perhe ei ole koskaan ollut isä, äiti ja lapset, vaikka olen toki pienenä toivonut että olisikin. Kaikki tahtoo olla normaaleja.
Voi olla, että jos nyt haluaisinkin lisääntyä lisää ja se osoittautuisi haastavaksi, muuttaisin mieleni. Pääsisin ehkä käsiksi tuohon vajavaisuuden tunteeseen, kun mulla on vain tämä yksi lapsi. Lapsilukuihmiset kun ovat usein niitä samoja, jotka jaksavat muistuttaa, että lapsia saadaan, ei tehdä. Silti sitä perhettä rakennettaan aktiivisesti kohti lapsilukua, stressataan optimaalisia ikäeroja ja muuta kovin suunnitelmallista, joka on mielestäni hieman ristiriidassa tämän tekemättömyyden kanssa. Eikä siinä mitään, se on hienoa, jos tietää mitä tahtoo. Minä en tiedä.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Uusi iltarutiini
Iltarutiinit on edelleen sekaisin, koska ihan sama mitä tekee, nukahtaminen tuntuu aiheuttavan pienokaisessa hysteriaa. Jos sitä pitää joskus huudattaa jonkinlaisen unikoulun yhteydessä, se mahdollisesti tukehtuu omaan kuolaansa. Niinpä ollaan menty vähän whatever works -linjalla tässä jonkin aikaa.
Nyt tuntuu löytyneen yksi resepti huudon minimoimiseksi:
ACID.
Phuture - Acid Tracks
Me ollaan ehkä puoliksi läpällä soitettu lapselle acidia, koska se nyt on meidän juttu, ilman acidia minä ja isä-ha ei oltais koskaan tavattu (tai ilman jallua, mutta se voi ehkä odottaa). Olen kuitenkin aina ajatellut, että eiköhän toi lapsi tahdo mieluummin kuunnella lastenlauluja tai hempeitä tuutulurituksia - ja niitä olen sille tarjonnut. Koska se on aina jotenkin vähän plääh, kun vanhemmat selittävät into piukeena kuinka lapset rakastavat niiden lempimusaa (vaikka itsekin kuuntelin pikkuisena mieluiten Sparksia). Ja sitten ne muksut kuitenkin menee pähkinöiksi jostain Hevisauruksesta tai Robinista, kun niille siihen tarjotaan mahdollisuus. Olen sitä mieltä, että kyllä lapsilla on oikeus kuunnella myös paskaa.
Niin tässä kuitenkin on käynyt, että vauva vaipuu transsiin, kun laittaa soimaan acidia tai vanhaa housea, ja isä-ha tanssittaa sitä studion puolella. Sen silmät menee utuisiksi ja suu repsottaa vähän auki, koko lapsi on ihan lötkönä käsivarsilla. Musiikissa pitää nimenomaan olla menoa ja meininkiä, kumeita bassoja, clappeja, kunnon biitti. Siinä transsissa se siiretään makkarin puolelle, jossa se saa vikan kerran ruokaa ja sitten nukahtaa rauhallisena (vaipat, yökkärit ja mahdolliset kylvyt ennen jytää).
Kaikki lukemani unioppaat ovat painottaneet iltojen rauhoittamista, mölyn vaimentamista ja hiljaisia hellittelyhetkiä. Olenkin kokenut vähän huonoa omaatuntoa tästä meidän iltajytkeestä: se ei voi olla hyväksi kehittyville aivoille, over-stimulation, alert alert! Voisin kuvitella, että vanhempi lapsi riehaantuisi tanssimisesta ja diskoamisesta, mutta tällä hetkellä vaikutus on päinvastainen, joten ehkä nyt kokeillaan pitää tämä sääntönä eikä poikkeuksena. Koko perheen jokailtainen joraushetki on nimittäin aika kiva.
Jamie Principle - Waiting On My Angel
Niin ja monta vuotta nukahdin itse napit korvilla - ihan samaan jumputukseen. Nykyään nukahdan mieluiten hiljaisuudessa.
Tuutulaulut tarjosi Trax Records.
Nyt tuntuu löytyneen yksi resepti huudon minimoimiseksi:
ACID.
Phuture - Acid Tracks
Me ollaan ehkä puoliksi läpällä soitettu lapselle acidia, koska se nyt on meidän juttu, ilman acidia minä ja isä-ha ei oltais koskaan tavattu (tai ilman jallua, mutta se voi ehkä odottaa). Olen kuitenkin aina ajatellut, että eiköhän toi lapsi tahdo mieluummin kuunnella lastenlauluja tai hempeitä tuutulurituksia - ja niitä olen sille tarjonnut. Koska se on aina jotenkin vähän plääh, kun vanhemmat selittävät into piukeena kuinka lapset rakastavat niiden lempimusaa (vaikka itsekin kuuntelin pikkuisena mieluiten Sparksia). Ja sitten ne muksut kuitenkin menee pähkinöiksi jostain Hevisauruksesta tai Robinista, kun niille siihen tarjotaan mahdollisuus. Olen sitä mieltä, että kyllä lapsilla on oikeus kuunnella myös paskaa.
Niin tässä kuitenkin on käynyt, että vauva vaipuu transsiin, kun laittaa soimaan acidia tai vanhaa housea, ja isä-ha tanssittaa sitä studion puolella. Sen silmät menee utuisiksi ja suu repsottaa vähän auki, koko lapsi on ihan lötkönä käsivarsilla. Musiikissa pitää nimenomaan olla menoa ja meininkiä, kumeita bassoja, clappeja, kunnon biitti. Siinä transsissa se siiretään makkarin puolelle, jossa se saa vikan kerran ruokaa ja sitten nukahtaa rauhallisena (vaipat, yökkärit ja mahdolliset kylvyt ennen jytää).
Kaikki lukemani unioppaat ovat painottaneet iltojen rauhoittamista, mölyn vaimentamista ja hiljaisia hellittelyhetkiä. Olenkin kokenut vähän huonoa omaatuntoa tästä meidän iltajytkeestä: se ei voi olla hyväksi kehittyville aivoille, over-stimulation, alert alert! Voisin kuvitella, että vanhempi lapsi riehaantuisi tanssimisesta ja diskoamisesta, mutta tällä hetkellä vaikutus on päinvastainen, joten ehkä nyt kokeillaan pitää tämä sääntönä eikä poikkeuksena. Koko perheen jokailtainen joraushetki on nimittäin aika kiva.
Jamie Principle - Waiting On My Angel
Niin ja monta vuotta nukahdin itse napit korvilla - ihan samaan jumputukseen. Nykyään nukahdan mieluiten hiljaisuudessa.
Tuutulaulut tarjosi Trax Records.
torstai 7. maaliskuuta 2013
Juurilla
Luin jostain, että vaipanvaihto on pienelle vauvalle elämys. Niin tota, koska se lakkaa olemasta elämys? Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, lopettaa kotona kökkimisen ja lähteä vauvan kanssa maailmalle, koska vaippa on vaihdettu jo aika monta kertaa. Suunnattiin mun lapsuuden maisemiin, Eppooseen.
Matkustin siis noin 1,5 tuntia kahdella bussilla Espoon kaupunginmuseon Vaunutreffeille kaverin seuraksi. Eka bussimatka meni unessa, mutta tokan pieni kulttuurinystävä kiljui alusta loppuun. Tunsin kanssamatkustajien katseet niskassani, mutta en nostanut vauvaa vaunuista, koska ne meinasivat kaatua koko ajan ja jonkun piti pitää niitä pystyssä. Pakkoko oli ostaa kiikkerän ketterät city-vaunut. Vauva vaikeni heti kun päästiin ulos ja valvoi vaunuissa tyytyväisenä. Sille pitää jotenkin opettaa, että joukkoliikenne on kiva asia.
Perillä kuuntelin lukiokaverin vetämän 20 minuutin opastuksen Espoon lähiöiden - erityisesti Tapiolan - historiasta ja yritin pitää tylsyyttään(!) önisevän vauva-han tyytyväisenä. Jälkeläisen ensimmäinen museoretki lopahti sitten Leppävaara-videon äärelle tissille nukahtamiseen. Muakin nukutti, koska se video oli daideellinen, eikä siinä näkynyt edes Maxin katolla ollutta oranssia kuutiota, jota bongatiin aina oman aikansa ottavan seutulinja 110:n ikkunasta silloin kun se oli kehälinja ja mentiin Stadiin väärää kautta (Siinä Maxin päällä on nyt Sello).
Kaveri bondasi muiden espoolaisäitien kanssa - ne oli jotenkin rennomman oloisia kuin esim. töölöläiset äidit - ja mä olin iloinen, kun museossa oli niin pimeää, ettei kukaan nähnyt lapseni naamaa: vauva näyttää ikkunalasin läpi lentäneeltä katutappelijalta, koska en vaan vittu saa niitä kynsiä tarpeeksi lyhyiksi.
En osaa sanoa sainko itse museokäynnistä irti kauheesti, varpaat tuli kipeeks kaikesta kävelemisestä ja pää kaikesta säätämisestä, mutta opin sentään että Kino-Tapiolan hoodeille rakennettiin joskus talollinen yksiöitä poikamiehille. Ties vaikka olis ollut sama talo, jossa joskus nuorena tyttönä pökerryin erään poikamiehen vessaan, kun siellä oli romanttisesti vähän liian monta kynttilää palamassa. Juuret ne on espoolaisellakin.
Oli kuitenkin ihan jees, että vauva-ha näki kerrankin muita vauvoi ja vaikka ympäriinsä remuamisessa on ihan kauhee homma, voisi sitä yrittää tehdä vähän enemmän. Kaverin taitavan yksvuotiaan seura oli myös kovin inspiroivaa ja tyyppi punkesi itsensä istumaan mun sylissä. Siinä se tönötti selkä suorana, söi sormiaan ja teki yökkäilyääniä. Mun pieni paljasjalkainen stadilainen, teollisuusalueen vauvakingi.
Matkustin siis noin 1,5 tuntia kahdella bussilla Espoon kaupunginmuseon Vaunutreffeille kaverin seuraksi. Eka bussimatka meni unessa, mutta tokan pieni kulttuurinystävä kiljui alusta loppuun. Tunsin kanssamatkustajien katseet niskassani, mutta en nostanut vauvaa vaunuista, koska ne meinasivat kaatua koko ajan ja jonkun piti pitää niitä pystyssä. Pakkoko oli ostaa kiikkerän ketterät city-vaunut. Vauva vaikeni heti kun päästiin ulos ja valvoi vaunuissa tyytyväisenä. Sille pitää jotenkin opettaa, että joukkoliikenne on kiva asia.
Perillä kuuntelin lukiokaverin vetämän 20 minuutin opastuksen Espoon lähiöiden - erityisesti Tapiolan - historiasta ja yritin pitää tylsyyttään(!) önisevän vauva-han tyytyväisenä. Jälkeläisen ensimmäinen museoretki lopahti sitten Leppävaara-videon äärelle tissille nukahtamiseen. Muakin nukutti, koska se video oli daideellinen, eikä siinä näkynyt edes Maxin katolla ollutta oranssia kuutiota, jota bongatiin aina oman aikansa ottavan seutulinja 110:n ikkunasta silloin kun se oli kehälinja ja mentiin Stadiin väärää kautta (Siinä Maxin päällä on nyt Sello).
Kaveri bondasi muiden espoolaisäitien kanssa - ne oli jotenkin rennomman oloisia kuin esim. töölöläiset äidit - ja mä olin iloinen, kun museossa oli niin pimeää, ettei kukaan nähnyt lapseni naamaa: vauva näyttää ikkunalasin läpi lentäneeltä katutappelijalta, koska en vaan vittu saa niitä kynsiä tarpeeksi lyhyiksi.
En osaa sanoa sainko itse museokäynnistä irti kauheesti, varpaat tuli kipeeks kaikesta kävelemisestä ja pää kaikesta säätämisestä, mutta opin sentään että Kino-Tapiolan hoodeille rakennettiin joskus talollinen yksiöitä poikamiehille. Ties vaikka olis ollut sama talo, jossa joskus nuorena tyttönä pökerryin erään poikamiehen vessaan, kun siellä oli romanttisesti vähän liian monta kynttilää palamassa. Juuret ne on espoolaisellakin.
Oli kuitenkin ihan jees, että vauva-ha näki kerrankin muita vauvoi ja vaikka ympäriinsä remuamisessa on ihan kauhee homma, voisi sitä yrittää tehdä vähän enemmän. Kaverin taitavan yksvuotiaan seura oli myös kovin inspiroivaa ja tyyppi punkesi itsensä istumaan mun sylissä. Siinä se tönötti selkä suorana, söi sormiaan ja teki yökkäilyääniä. Mun pieni paljasjalkainen stadilainen, teollisuusalueen vauvakingi.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
4 kk
- Mikä sillä on, se on ihan outo. Pitääkö se viedä lääkäriin?
- Se vaan muuttuu, ei sillä mitään ole... Tai on se vähän outo.
- Apua meidän vauva on outo!
Vauva oli kauppareissun ajan vaunuissa hereillä eikä päästänyt pihahdustakaan. Harkitsin vieväni sen lääkäriin.
Ota tästä nyt sit selvä. Jotakin selvästi tapahtuu, vauva muuttuu, mulla ei ole aavistustakaan mitä se haluaa. Välillä se saa hysteerisiä kohtauksia, välillä se känisee muuten vaan. Taitaa olla tylsistynyt. Isä-ha on jotenkin enemmän samalla aaltopituudella tällä hetkellä ja kestää vauvaa paremmin. Mä olen lievästi ahdistunut, kun en osaa tulkita sitä. Edes nälkäitkua en tunnista: joskus se syö kuin viimeistä päivää ja joskus työntää tuttipullon pois.
Viime yönä se nukkui epätavallisen levottomasti, ähisi vaan, kunnes otin sen kolmelta kainaloon loppuyöksi. Siihen se sitten rauhottuikin. Yleensä se nukahtaa klo 21.00-21.30, herää ekan kerran syömään pullollisen klo 1.00-2.00 (joskus ehdin syöttää ennen kuin se herää ja silloin se nukkuu paremmin) ja vetelee sitten sikeitä jonnekin puoli kuuteen (enkka on 7.13), jonka jälkeen nukkuu naama tississä vaihtelevasti aina klo 8.00-10.00 asti. Eli se siis nukkuu ihan törkeän hyvin ja olen tästä kiitollinen. Samalla uskon, että tämä on tyyntä myrskyn edellä. Kohta tulee hampaita ja uusia taitoja jne.
Myönnän että hampaita on kytätty, mutta mitään ei näy. Kuolaa tulee ihan perkeleesti ja välillä se tunkee kättä kitaansa niin tarmokkaasti, että yökkää.
Yökkimisen lisäksi siitä lähtee kovasti muitakin ääniä. Omituista tyytyväistä narinaa, ööööääääääoooo, satunnaisia konsonantteja, vienoja hönkäyksiä, ihan järkyttävän kimeää kirkumista, pelottavan aikuismaista naurua. Se on sanonut kerran YÖ ja kerran APUA eli aivan selvästi kielellinen nero.
Sylissä vauva on koko ajan matkalla jonnekin. Se kiipeää joko olkapään yli tai mönkii kohti sohvaa. Ihan minne vaan pois. Kääntymisen se unohti niiden parin kerran jälkeen, ei vaan kiinnosta. Varpaat sen sijaan kiinnostaa. Muista erikoistaidoista mainittakoon määrätietoinen käden ojennus ja mun silmälasien päästä poistaminen lähes jokaisen vaipanvaihdon yhteydessä. Oppis vielä vaan laittamaan ne takaisinkin.
Ne harvat hetket, kun vauva jää syötön jälkeen syliin möllöttämään ja juttelemaan, ovat huippuja. Tulee melkein sellainen normaali äiti -fiilis, kun siinä höpsöttelen. Mä olen nimittäin viime päivinä alkanut epäillä, että mussa on jotkut piuhat kytketty väärin, kun en ihan koko aikaa halaja vauvaa syliini. Olen ehkä vaan sattunut lukemaan viime aikoina vähän liian monesta paikasta, että äideillä on kova tarve pitää vauvaa koko ajan lähellä. Äh. Ei ole.
Mutta niin, ehkä tämä nyt on vaan sitä sukupolvien ketjua tässä niin. Minä olen tällainen ja siksi mun vauva on tuollainen. Se on juuri minulle sopiva vauva ja minä olen toivottavasti sille sopiva äiti. Ainakin me olemme samannäköisiä. Selailin omaa vauva-ajan albumiani ja pysähdyin tämän kuvan ääreen:
Olkaa hyvä, tässä vauvani vaikka oikeastaan se olen minä. Lähetin kuvan tädilleni (joka on sen albumiini liimannut) ja sille meni läpi. Kulmat on täsmälleen samanlaisessa kurtussa ja hienostunut pikkurillin asentokin on aivan sama. Hurjaa.
- Se vaan muuttuu, ei sillä mitään ole... Tai on se vähän outo.
- Apua meidän vauva on outo!
Vauva oli kauppareissun ajan vaunuissa hereillä eikä päästänyt pihahdustakaan. Harkitsin vieväni sen lääkäriin.
Ota tästä nyt sit selvä. Jotakin selvästi tapahtuu, vauva muuttuu, mulla ei ole aavistustakaan mitä se haluaa. Välillä se saa hysteerisiä kohtauksia, välillä se känisee muuten vaan. Taitaa olla tylsistynyt. Isä-ha on jotenkin enemmän samalla aaltopituudella tällä hetkellä ja kestää vauvaa paremmin. Mä olen lievästi ahdistunut, kun en osaa tulkita sitä. Edes nälkäitkua en tunnista: joskus se syö kuin viimeistä päivää ja joskus työntää tuttipullon pois.
Viime yönä se nukkui epätavallisen levottomasti, ähisi vaan, kunnes otin sen kolmelta kainaloon loppuyöksi. Siihen se sitten rauhottuikin. Yleensä se nukahtaa klo 21.00-21.30, herää ekan kerran syömään pullollisen klo 1.00-2.00 (joskus ehdin syöttää ennen kuin se herää ja silloin se nukkuu paremmin) ja vetelee sitten sikeitä jonnekin puoli kuuteen (enkka on 7.13), jonka jälkeen nukkuu naama tississä vaihtelevasti aina klo 8.00-10.00 asti. Eli se siis nukkuu ihan törkeän hyvin ja olen tästä kiitollinen. Samalla uskon, että tämä on tyyntä myrskyn edellä. Kohta tulee hampaita ja uusia taitoja jne.
Myönnän että hampaita on kytätty, mutta mitään ei näy. Kuolaa tulee ihan perkeleesti ja välillä se tunkee kättä kitaansa niin tarmokkaasti, että yökkää.
Yökkimisen lisäksi siitä lähtee kovasti muitakin ääniä. Omituista tyytyväistä narinaa, ööööääääääoooo, satunnaisia konsonantteja, vienoja hönkäyksiä, ihan järkyttävän kimeää kirkumista, pelottavan aikuismaista naurua. Se on sanonut kerran YÖ ja kerran APUA eli aivan selvästi kielellinen nero.
Sylissä vauva on koko ajan matkalla jonnekin. Se kiipeää joko olkapään yli tai mönkii kohti sohvaa. Ihan minne vaan pois. Kääntymisen se unohti niiden parin kerran jälkeen, ei vaan kiinnosta. Varpaat sen sijaan kiinnostaa. Muista erikoistaidoista mainittakoon määrätietoinen käden ojennus ja mun silmälasien päästä poistaminen lähes jokaisen vaipanvaihdon yhteydessä. Oppis vielä vaan laittamaan ne takaisinkin.
Ne harvat hetket, kun vauva jää syötön jälkeen syliin möllöttämään ja juttelemaan, ovat huippuja. Tulee melkein sellainen normaali äiti -fiilis, kun siinä höpsöttelen. Mä olen nimittäin viime päivinä alkanut epäillä, että mussa on jotkut piuhat kytketty väärin, kun en ihan koko aikaa halaja vauvaa syliini. Olen ehkä vaan sattunut lukemaan viime aikoina vähän liian monesta paikasta, että äideillä on kova tarve pitää vauvaa koko ajan lähellä. Äh. Ei ole.
Mutta niin, ehkä tämä nyt on vaan sitä sukupolvien ketjua tässä niin. Minä olen tällainen ja siksi mun vauva on tuollainen. Se on juuri minulle sopiva vauva ja minä olen toivottavasti sille sopiva äiti. Ainakin me olemme samannäköisiä. Selailin omaa vauva-ajan albumiani ja pysähdyin tämän kuvan ääreen:
Olkaa hyvä, tässä vauvani vaikka oikeastaan se olen minä. Lähetin kuvan tädilleni (joka on sen albumiini liimannut) ja sille meni läpi. Kulmat on täsmälleen samanlaisessa kurtussa ja hienostunut pikkurillin asentokin on aivan sama. Hurjaa.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)