Kosketuksesta

Luin tällaisen artikkelin lahjakkaiden lasten eksistentiaaliahdistukseta.

Mulla nousee aina niskakarvat pystyyn, kun puhutaan lahjakkuudesta tai älykkyydestä, kun niitä tunnutaan usein mitattavan tavoilla, joita en allekirjoita. Mutta jos vaihdettaan vaikka tuon lahjakkaan tilalle ajatteleva, niin artikkeli kyllä avasi koskettavasti lapsen heräämistä siihen, että hän on fundamentaalisesti yksin, elämä on sarja valintoja ja lopulta me kaikki kuolemme vailla varmaa tietoa tämän kaiken merkityksestä. Voi voi!

Ahdistusta lievittämään artikkelissa suositellaan vertaistuen tarjoamisen lisäksi koskettamista. Tässä vauvan kanssa ollessa mä olen pohtinut paljonkin tuota kosketusta. Olen ollut kovasti ahdistunut siitä, että pidänkö lasta tarpeeksi sylissä, kärsiikö kun ei saa nukkua vieressä tai kun en osannut kantaa sitä. Koska olen kyllä kovasti sitä mieltä, että kosketus todellakin on merkittävä tapa olla yhteydessä muihin ihmisiin ja ihan pikkuiselle lähestulkoon ainoa. Niin merkittävä, että pidän oikeudenriistona sitä, jos esimerkiksi parisuhteen varjolla kielletään oikeus koskettaa myös muita ihmisiä.

Äitini on kertonut, että en vauvana viihtynyt sylissä ja arvostin ronskeja otteita toisin kuin vaikka kyljessä kiehnäävä veljeni. Meillä on siis varmasti myös omia kosketus- ja läheisyystaipumuksia ja mitä todennäköisimmin minä vauvani vanhempana osaan jotakuinkin arvioida sen tarvetta olla sylissä. Ainakin paremmin kuin ulkopuoliset. Lisäksi se millaista läheisyyttä minä olen saanut ja oppinut arvostamaan siirtyy väistämättä lapselleni jollain tavalla eli tämä homma toimii molempiin suuntiin. Meistä jokainen on omien kosketustensa summa.

Niin, ja tämä sylittely ja läheisyys on sitä varhaista seksuaalikasvatusta. Eli kun meidän lapset tuosta sitten kasvavat, heillä on muisto näistä varhaisista läheisyyshetkistä ja ne vaikuttavat ehkä siihen millaisia he sitten ovat intiimisuhteissaan, millaisia kosketuksia arvostavat. He oppivat tuntemaan oman kehonsa rajoja ja toivottavasti kommunikoimaan niitä myös muille. Toki noita kosketuskokemuksia kertyy matkan varrella lisää, mutta mä uskon siihen, että tässä ihan alussa luodaan sitä seksuaalisuuden ydintä.

Se ydin on se minkä tavoittaessaan löytää nautinnon. Sen löytyminen vaatii yleensä vähän pidempää reissua, yritystä ja erehdystä ja omien rajojen kokeilua, mutta palkitsee kyllä lopulta. Ydin voi kadota jonnekin seksuaalisuuden representaatioiden (enkä todellakaan tarkoita vain pornoa) sekaan ja se pitää kaivella esiin sieltä (siihen saattaa auttaa esimerkiksi porno), löytää ne omat jutut.

Näin siis päädyimme eksistentiaaliahdistuksesta perversioihin. Jos mun nyt pitäisi vetää tämä jotenkin yhteen, niin voisin sanoa, että minulle oman seksuaalisuuteni ytimen tavoittaminen on ollut voimauttavin, korjaavin ja *lisää tähän kaikki muut ällöt ylisanat* kokemus.

PS. Onko joku lukenut tätä Taina Kinnusen kirjaa Vahvat yksin, heikot sylityksin? Mä luen sen ehkä. Sitten joskus, kun vaivaudun kirjastoon maksamaan sakkoni... Miksi niitä ei voi maksaa netissä?

Kotiäidin itkuvirsi

Voisi laittaa pannaan kaikki blogit, joissa tehdään kaikkea kivaa jonkun ihanan mammajengin kanssa. Ihan vaan koska kateus on kuolemansynneistä se meikäläisen valinta.

Olin alkuun sitä mieltä että on ihan ok olla erilainen nuori ja tekaista yksi vauva, vaikka kaverit ovatkin päättäneet olla sille polulle astumatta. Sittemmin olen muuttanut mieleni. Tämä olisi kivempaa, jos olis edes yksi ystävä samassa kyydissä. Sellainen jonka kanssa olis luontevaa nähdä ja kahvitella ja etenkin angstata ja pelätä pippelikuppaa ostoshelvetin vauvanhoitohuoneessa.

Viime keväänä kiltti exä nakitti mulle yhden kaverinsa, jolla oli laskettu aika noin kuukautta aiemmin - kirjoiteltiinkin jonkin aikaa facebookissa. Meidän piti mennä samaan raskausjoogaryhmään, mutta minä kämmin, ja mahduin vastan myöhemmin alkavaan. No se olikin sitten jatkokurssilla, joka loppui juuri ennen meidän tunnin alkua: katkerana huomioin, että se rupatteli iloisesti joidenkin reippaiden mimmien kanssa aina siinä pukkarissa. Omassa ryhmässäni olikin sitten harvinaisen umpimielistä porukkaa (etenkin allekirjoittanut), joten sen kurssin anti jäi synnytyslauluun, jolla kyllä vetelin laimenevan epiduraalin ja sektioon siirtymisen väliajan oikein tehokkaasti.

Että niin, se potentiaalinen ystävyys sitten jäi. Se löysi tyyppejä, minä en. Aina välillä puhellaan, että pitäis nähdä, mutta se asuu aika kaukana naapurikunnassa jne. tekosyitä. Onhan mulla myös nämä sormiruokailevat lukiokaverit, joita en halua nähdä enää (niiden vauvatkin on jo taaperoita), ja se yksi kolmen äiti, jota pelkään. Muita vauvallisia ei ole.

Olen alentunut jopa googlaamaan vauvafoorumien syksyllä poksahtaneiden ryhmiä, mutta ne ovat muodostuneet jo plussaamisen aikoihin ja jutut siirtyneet sittemmin Facebookin salaseuroihin. Olen kuullut huhua, että jotkut näistä ryhmistä kahvittelisivat kerran viikossa Kampissa (kas isä-ha:lla onkin sitten biljoona kaveria, jotka ovat saaneet vauvan tässä lähiaikoina), mutta ei kai sinne voi niin vaan tunkea sekaan. Isä-ha lupasi puhua mun puolesta, mutta mulle tuli sellainen olo, että olen säälittävä reppana, jolla ei ole kavereita.

Ne lähialueen perhekahvilatkin olen tosiaan kartoittanut, mutta ajatus sellaiseen menemisestä aiheuttaa hengenahdistusta. Vaikka ne olisivatkin ihmisten aikaan, en osaa päättää kumpi kuulostaa vähemmän kauhistuttavalta, vapaa ohjelma vai vaate-esittely. Mun vauvakin on vielä niin pieni, että en voi vedota sen virikevajeeseen, jos tuollaiseen raahaudun. Otsassani lukee siis isolla epätoivoinen yksinäinen kotiäiti.

Eli oikeastaan ongelma on siinä, että samassa tilanteessa olevien ihmisten löytyminen edellyttäisi ennenkuulumatonta reippautta ja rohkeutta - ja niitä minulla ei ole. Viimeisen kolmen vuoden tapahtumat ovat ajaneet itsetuntoni sellaiseen jamaan, että en osaa kuvitella tutustuvani enää koskaan uusiin ihmisiin. Elämässä oli joskus vaihe, jolloin istuin ehkä joka viikko kahvilla jonkun uuden jännän tyypin kanssa, mutta sitten tuli pari kiduttavaa ihmissuhdetta, mätä työyhteisö ja lamauttava masennuskausi, ja tuntuu, että kadotin sosiaaliset taitoni jonnekin. Tämä kohta puoli vuotta kestänyt kotona kykkiminen ei ole auttanut asiaa.

Kaiken kukkuraksi olen aina ollut parempi löytämään deittejä kuin uusia ystäviä (ja deiteistä on sitten tullut niitä ystäviä). Mielestäni parisuhderintamalla torjutuksi tuleminen on paljon siedettävämpää kuin ystävyydessä epäonnistuminen. Saatan tehdä pokkana lähes julkeita ehdotuksia miehille, joista olen kiinnostunut, ja olen todistettavasti kokeillut jopa väsytystaktiikaa vastahankaisten urosten kellistämiseksi, mutta uuden tuttavuuden pyytäminen kahville kaverimielessä vaatii taikatemppuja, itsesuggestiota ja mahdollisesti rohkaisuryypyn. Pitäisi siis varmaan löytää jostakin yh-isä, jolla on alle puolivuotias vauva, ja pokata se, niin saisin vertaistukeni. Voin nyt tässä myöntää, että selailinkin suosimaani deittisivustoa vauvallisen päiväkahviseuran toivossa. Yllättäen tulos jäi vähän laihaksi.

Ehkäpä siis alistun kohtalooni ja tilitän tilitettäväni jatkossakin internetin suureen tyhjyyteen. Ja olen kiitollinen niistä parista kommentista, jotka teksteihini olette jättäneet: niitä kun lukee, tulee sellainen olo että ehkä olen sittenkin olemassa.

Jos aikuiset olis niinku vauvat

Niin keikoilla ei kantsis mennä eturiviin, koska solisti alkais oksentaa, kun se innostuisi liikaa laulamisesta. Toisaalta mä olin kerran pienenä Dingon keikalla eturivissä ja sain päälleni Nipan hikeä. Ei sekään kauheen kivaa ollut.

Vauveli ei edelleenkään kauheesti jaksa innostua jumppaamisesta (kääntyily ja semmoinen), mutta ai saakeli se papattaa. Tänään se meuhkasi koko päivän - uusi hitti oli mun märät sukat. Niitä kun ripustin niin meinas tyyppi sätkiä itsensä ulos sitteristä, kun se huuteli niille niin innostuneena.

Mun lemppari vauvahommaa on duettojen laulaminen. Päivänsäteen ja menninkäisen vikan säkeistön kohdalla vauviksen auuuuuu-huudot menee jo niin sydäntäsärkeviksi, etten osaa sanoa eläytyykö se ihan kybällä vai alkaako äidin ääni vaan pänniä. Mä päätin olla virikeäiti ja viedä sen syksyllä muskariin, jos oon vielä himassa.

Tän kaiken tarkoitus on tietty se, että mun lapsesta tulee isona tuottajanero ja voin olla siitä yhtä ylpeä kuin Ceephax Acid Crew:n ja Squarepusherin äiti omistaan. Käyn sen keikoilla isä-han kanssa ja sitä vähän nolottaa, kun vanhukset joraa, mutta samalla siitä tuntuu salaa hyvältä, että sen vanhemmat diggaa sen nuorisomusiikista. Vähän niinku meidänkin bändin keikoilla on ollut parhaimmillaan kolmet vanhemmat paikalla. Siellä ne on nyökytelleet Lepakkomiehen takarivissä villapaidoissaan.

Nyyh. Tuli ikävä bändiä.

Nyt tuli itku

Olin päättänyt etukäteen, että tänään on täysipainoinen vauvapäivä, telkkari pysyy kiinni ja mennään aamusta iltaan vauvan ehdoilla. Normaalisti en nimittäin ihan koko päivää jaksa olla ykkösluokan vauvanviihdytyskeskus, kun tuon päikkärit on sellaisia 40 minuutin nokosia, että niistäkään ei oikein ole hengähdystauoiksi.

Aamulla heräiltiin sitten kymmenen jälkeen (se meni nukkumaan jo klo 23!), olin laittanut kahvihommat valmiiksi ja ajattelin keittää sumpit vasta ekojen päiväunien aikana. Hoidin pusut, pesut ja vaipat ja iskin pikkuisen lattialle ja rupesin laulamaan ja höpöttelemään. Vaavi vaan tuijotti vakavana.

Päätin sitten käydä vessassa. Samalla hetkellä kun vauva katosi mun näkökentästä, sieltä lattianrajasta alkoi kuulua hihkumista ja huutelua. Vessareissun jälkeen kävin kurkkaamaassa ja huutelu loppui saman tien. Kävin sitten kahvinkeittoon ja möykkä alkoi uudestaan. Vauva vietti aivan fiiliksissä omaa aikaa.

Jossain vaiheessa alkoi taas haukottelu ja silmien hinkkaaminen, joten siirsin pienhenkilön pesäänsä nukkumishommiin. Siinä se teki stevie wonderia* ja jatkoi iloista ujeltamista. Sitten isi tuli alakerran toimistolta käymään ja moikkasi vauvaa - joka väläytti leveän hymyn ja jokelsi riemuissaan.

Minä aloin itkeä, kun mun vauva ei tykkää musta. Koska tulee eroahdistus, en kestä! Vaikka sitä se munkin äiti on sanonut, etten koskaan tykännyt olla vauvana sylissä vaan viihdyin hyvin yksin.

Niin ja kostoksi itsenäinen vauvani saa nyt tuijottaa sitterissä apinalelua niin kauan, että saan klikattua julkaise-nappulaa.

* Nukahtamista edeltävä pään heiluttelu puolelta toiselle. Seurauksena päätä kiertävä kalju rinkula.

Being boring

Tuntuu että mun tän hetkinen puuhailukiintiö täyttyy vauvan kanssa askartelusta. Vaipat, rasvat, tuttipullot, tekstiilit ja muut vaatii kaikki pientä säätämistä, jonka jälkeen jaksan ehkä just ja just ruokkia itseni. En vaan ole kovin puuhakas ihminen, teen mielummin ajatustyötä.. Ahahah just joo.

Pienenä nysväsin itsekseni päivät pitkät, tein barbielle sata mekkoa yhdessä illassa. Nyt oon puhunut ehkä kuukauden bodyn jatkopaloista. Joka kerta kun mies ähisee vauvalle liian pientä hynttyytä niskaan, kerron että mä teen niitä bodyn jatkopaloja. Nyt oon niin pitkällä että valitsin jo pienten vaatteiden kasasta jatkopaloiksi uhrattavat vermeet. Ehkä ens viikolla jaksan leikata ne.

Jotkut nimiäiset olis parin viikon päästä. Ehkä ne järjestää itse itsensä, jos en ajattele niitä.

Saamattomuudesta huolimatta elämä on asettunut johonkin uomaan. Vauvalla alkaa olla jonkin sortin rytmi: nukahtaa 23:30 ja 00:30 välillä. Ujeltaa ja pyöriskelee sitä ennen sängyssä parikin tuntia, mutta on ihan tyytyväinen siinä itsekseen. Se laulaa joskus soittorasian mukana minuuttitolkulla. Eka unipätkä on kolme-viis tuntia ja sit heräilyä parin tunnin välein. Ylös kympin, yhdentoista aikaan. Ekat päikkärit tunnin päästä heräämisestä ja loppupäivä vedetään vielä vaihtelevasti.

Ihan kiva. En varsinaisesti kaipaa vauvaa, joka menee nukkumaan kasilta ja herää kukonlauluun. Mutta sopeudun toki siihenkin, jos jostain syystä kahden yökukkujan vauva päättää olla aamuvirkku.

Mä uskon että omaan sänkyyn siirtäminen menee ihan hyvin sitten kun siihen raaskin ryhtyä. Vielä uskallan mennä hetken erikoisella sivuvaunuratkaisullamme (kapea sänky työnnettynä sohvaan kiinni, mun jalat vauvan pään vieressä etten kuule joka kähinää), kun tyyppi ei ole kääntynyt.

Päivisin vauvan kanssa me jutellaan, katotaan telkkaria, ihmetellään kämppää (kuskaan sitä ympäriinsä ja selitän eri tavaroista), käydään ehkä S-marketissa. Pari kertaa olen uskaltautunut kaupungille - viime viikon kahvittelu meni ihan hyvin ja tajusin, että ei mun vauva enää itke kauheasti. Ihan hyvä lattevauva siis! Ehkä mahavaivat helpottaa tai jotain.

Tavallaan ihan sairaan tylsää elämää, mutta oikeastaan viihdyn ihan hyvin näin. Vauva on just söpöin ja paras.

Vauva ei myöskään kuollut kynsivallintulehdukseen, vaikka hetken luulin näin käyvän. Liottelin sen kättä kahvikupissa ja se selvisi hengissä. Tarpeeksi draamaa siinä.

Tissis äsid

Tänään lohduttelin telkkarissa itkevää vauvaa. Täähän alkaa sujua.

Viime yönä sain pienhenkilön tainnutettua seuraavalla metodilla:

Siinä se tuijotteli ja mölisi aikansa ja vaipui sitten uneen. Olisihan pitänyt tajuta jo aiemmin mikä acid-vauvaa viihdyttää.

Perjantaina aiheutin hänelle jälleen hylkäyskokemuksen, kun lähdimme isä-han kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä ulos. Ceephax Acid Crew oli niin hyvä, että liikuttuneena mietin että sen äidin täytyy olla siitä todella ylpeä. Saatoin myös toivoa, että vauva olisi vielä mahassa niin sekin olisi päässyt mukaan.

Olisin toki voinut luovuttaa ja jäädä kotiin, koska minä olin se, jota vauvan hoitajalle jättäminen eniten kauhistutti. Mutta päätin etten anna äitierityisten kiintymysasiantuntijoiden horinoiden saastuttamien aivojeni sanella elämääni vaan luotan siihen toiseen puoleen, joka kertoo, että vauva pärjää silloin tällöin muutaman tunnin ilman mua. Tämä puoli on päättänyt, että tissit sanelevat poissaololle suotavan keston: kun alkaa kiristää, on aika mennä kotiin. Pumppua en rupea raahaamaan mukana.

Tässä äitiytymisen myötä olen pohtinut useaan otteeseen, että se kiintymyssuhde, josta nyt puhutaan, ei ole se sama kiintymyssuhde, josta muistan esitelmöineeni kehityspsykan opintojen yhteydessä. Siitä on kyllä aikaa, mutta missään en muista mainitun, että juuri äidin pitää hengailla vauvan kanssa 24/7 ensimmäiset kolme vuotta. Käytännössä se kuitenkin on usein äiti, koska tissi.

Mutta juu, saatan muistaa väärin. Sen sijaan muistan kyllä ne karmaisevan traumatisoivat videot varhaisesta vuorovaikutuksesta. Luennoitsija pisti pyörimään kolme pätkää erilaisesta vuorovaikutuksesta: oli ne ihanasti kujertelevat äiti-vauva-parit ja sitten oli se kaamea hirviömutsi, joka ei jaksanut reagoida vauvaan. Siitä on nähty monet painajaiset raskausaikana, etenkin siellä masennuksen syvimmässä alhossa.

Ehkä jos jaksan, sukellan tämän äitimanian juurille tässä joskus, mutta saatan olla jaksamatta. Sinkkonen kiinnostaa ja ehkä myös sitä Searsia voisi lukea. Mua nimittäin kiinnostaa, että miksi jengi on hulluna johonkin jäbään, joka on kirjoittanut mm. teoksen nimeltä The Complete Book of Christian Parenting and Child Care: A Medical and Moral Guide to Raising Happy Healthy Children.

Vauva siis pärjäsi kotona tätinsä kanssa mainiosti. Annoin myös tälle kolmen lapsen äidille luvan imettää, mutta ei sen tarvinnut tuollaiseen arveluttavaan toimeen ryhtyä: tuijottelivat kuulemma toisiaan tyytyväisinä muutaman tunnin ilmankin. Täti ei olisi halunnut lähteä pois ollenkaan.

Jotain se täti oli vauvalle kuitenkin tehnyt, koska kun tultiin kotiin, tyyppi väläytti muutaman ihan oikean hymyn (ei siis pierusellaisia) ja kun iskin sen mahalleen lattialle, se nosti päätään ja kuikuili ympärilleen. Ihan ekaa kertaa. Päättelin, että se on niin traumatisoitunut, että sen piti opetella uusia temppuja tehdäkseen vaikutuksen vanhempiinsa, että ne ei enää koskaan olisi poissa sen luota. Nyyh.

Kakkailme

Pitäisköhän tota tyyppiä jossain vaiheessa pissattaa? Luulen että kakan sais ainakin hyvin pyydystettyä, koska sillä on ainutlaatuinen kakkailme, joka bongattiin jo synnärillä. Vielä ainutlaatuisemman siitä tekee se, että se on mun kakkailme. Yhytin sen kasvoiltani muutama päivä sitten.

Jäin miettimään että kumpi oli ensin: ominko minä vauvani ilmeen vai onko se esimerkiksi perinyt sen multa? En ole aikaisemmin tajunnut tarkkailla kasvojeni ilmeitä pöntöllä asioidessani, joten vaikea sanoa.

Joka tapauksessa ei ehkä olis kauhea homma kiikuttaa vauvaa lavuaarin ylle kun suu kääntyy kieroon kakkahymyyn. Kyllähän me nytkin hytkytellään sitä iltaisin mahan kupliessa ja töräytellään malliksi, että jospa pienokainen suvaitsisi plöräyttää osana (yhtä tyhjän kanssa olevia) iltarutiineja. Aika usein se jopa onnistuu.

Sitten toisaalta mieleeni on jäänyt Maaret Kallion varhaisen seksuaalikasvatuksen seminaarissa ilmoille heittämä ajatus siitä, että vessahätäviestintä on loukkaus vauvan yksityisyyttä kohtaan. Että ei saa rauhassa asioida vaippaan silloin kun itselle sopii, vaan vanhemmat hoputtavat sitä suolta toimimaan silloin kuin he sattuvat siinä lavuaarilla hengailemaan. Kyseessä oli vain heitto, joten jäi epäselväksi mitä Kallio on tarkemmin ottaen asiasta mieltä. Ehkä joku päivä kysyn, oli nimittäin sen verran poikkeuksellinen kannanotto.

Taidan kuitenkin olla itselleni armollinen ja pohtia tällaisia juttuja paremmin sitten kun saadaan akuutti kriisi ratkaistua ja vauva nukkumaan öisin. Toivon että kun se maaginen kolme kuukautta kilahtaa lasiin, ollaan jo voiton puolella. Siihen asti voin ehkä sinnitellä jopa saatanallisessa perhepedissä. Siinä on helppo siivoilla niitä aamuyön tunteina vaippaan pakerrettuja kakkaläjiä.

Synnytinkö edes?

Hmm. Mulla ei ole sellainen olo, että olisin synnyttänyt. Lapsivedet meni, 10 tuntia luonnollisia supistuksia ja päälle 10 tuntia oksitosiinilla vahvistettuja paskasupistuksia... Ja sitten a-ha eksyi ulostulomatkalla jonnekin ja pelmahti syliini jostain ihan puun takaa. Reissu jäi jotenkin kesken.

Liittyyköhän tämä siihen, että synnytys päättyi sektioon? Jos näin on, pääseekö asian kanssa sinuiksi joskus? Onko edes välttämätöntä, että pidän itseäni synnyttäneenä? Jotenkin vain annettiin ymmärtää, että synnyttäminen vaikuttaa käsitykseen itsestäni naisena aivan valtavasti ja heti ja sata salamaa ja elämä räjähtää. Ei mitään sellaista, olen ehkä vielä shokissa.

En myöskään näytä juuri synnyttäneeltä. Kymmenen päivää itse tapahtumasta ja olen hoikempi kuin vuosiin. Maha on enää aavistuksen turvoksissa. Rinnat ei mitenkään varsinaisesti tursua maitoa ja ovat muutenkin ihan samanalaiset kuin ennen raskautta. Jotain niistä kuitenkin taitaa tulla, koska vauva viihtyy niiden parissa aina vaan pidempään.

Kaikenlaista. Ehkä tämä homma vaan käynnistyy hitaammin kuin oletin. Neuvolantäti lohdutti, että vauvaan kiintyminen voi viedä puolikin vuotta ja tarvittaessa pääsee varhaisen vuorovaikutuksen spesialistin juttusille, jos huolettaa. Mutta ei mua vielä huoleta: toistaiseksi on ollut aika luontevaa virittäytyä vauvan kanssa samalle taajudelle, huomaan höpiseväni ja leperteleväni sille ihan ilman yrittämistä. En hermostunut edes silloin, kun se huusi ja tärisi raivosta koko päivän. Hyvä minä!

Vauva-ha

Lulin haluavani vauvan, mutta nyt kun vauva on ollut olemassa reilun viikon, tajusin haluavani lapsen. Luulin myös haluavani olla äiti, mutta mieluummin olisin vanhempi. Kivoimmillaan tuo vauva on hereillä ja tarkkaavaisena. Niinä lyhyinä hetkinä keskityn juttelemaan sille ja mietin kuinka mukavaa onkaan, kun se joskus vastaa selkeämmin takaisin.

Hoitamisesta en saa mitään kiksejä. Olen edelleen ihan paniikissa kun vaipassa on jotain ja homma onkin ulkoistettu isä-halle. Napatynkä on pelottava. Ja ruokailusta ei nyt kannata edes puhua. Neuvolantäti toi mukanaan toivon ja systeemin korvikemäärien vähentämiseksi, jonka seurauksena vauva kiljui eilen koko päivän ja illan nälkäänsä, kunnes tainnutettiin se kolminkertaisella korvikesatsilla.

Tänään se taas nukkuu. Kerää voimia uutta konserttia varten kenties.

Voi olla että imetyksen saaminen johonkin malliin toisi mukanaan noita kaipaamiani vuorovaikutushetkiä, mutta toistaiseksi vauva rinnalla on ollut parhaimmillaan helpottavaa ja pahimmillaan todella ahdistavaa. Pullolla sen saa onnellisen ja tyytyväisen näköiseksi, mutta sydäntä kalvava syyllisyys vie ilon noistakin hetkistä.

Mietin, että onko kaikilla imetysnatseilla ollut helppoa. Vai saako ongelmien selättäminen rinnan niin rottingille, että sitten on helppo patsastella muillekin että se vaatii vain vähän enemmän töitä. Niin tai näin, tällä hetkellä olen surullinen ja katkera. Töitä on tehty peräti muutaman päivän ajan ja sekin tuntuu olevan liikaa. Ja jos joku vegaani tulee aukomaan päätään lehmävauvoista, tungen sille kurkusta alas purkillisen Nannia.

Keskusteluja (m)a-han kanssa

Mietin pitkään, että mitenköhän ihmeessä tuon mahan kanssa kuuluu oikein olla vuorovaikutuksessa, mitä ihmeen virikkeitä sille voi tarjota?

Mutta sitten tulivat nämä sekavat univajakkipäivät ja huomasin keskittyväni kaikkeen muuhun kuin mahamöngerryksiin. Itkin kyllä kipeitä potkuja öisin ja särkevää selkää päivisin, mutta unohdin että mun sisällä on joku tyyppikin.

Tuli vähän huono omatunto. Niinpä laitoin käden määrätietoisesti mahan päällä näkyville möykyille* ja juttelin vähän. Keskityin olemaan itse rauhallinen niin kuin teen joskus hoitokoiran kanssa, kun se riehuu, ja siirsin näitä rauhoittavia viboja sisäänpäin. Yritin hengittää suoraan kohtuun niin kuin joogassa opetettiin.

Olen kyllä unohtanut laulaa a-halle Eternal Flamea joka päivä, vaikka oli tarkoitus, joten älyllinen kehitys on nyt ehkä niin ja näin, eikä sillä ole valmiina tynnyttävää ja tunnistettavaa tuutulaulua syntyessään. Jossain vaiheessa jopa luin itsekseni ääneen Tatua ja Patua, kun halusin testata että onko niistä mihinkään (totesin hyväksi, Joulupukille duunia).

Kaiken kaikkiaan uskon että maha huomaa kyllä, että huomioin sitä, puhun suoraan sille. Mystinen juttu. Se saattoi myös huomata, kun yhtenä huolentäyteisenä päivänä tökin vatsanahkaa paniikissa ja vingutin sille kaverin lapsen Sophie-kirahvia niin antaumukselle etten ehkä enää ikinä halua kuulla sitä ääntä. Vittuili sitten takaisin eikä suostunut heilumaan kuin vasta seuraavana päivänä.

*En todellakaan tajua mikä möykky on mikäkin ruumiinosa vaikka tiedän suunnilleen miten päin mahassa oleillaan. Ekan kerran kun neuvolantäti tarttui vauvaa päästä mahan päältä ja piti sitä sivusta paikoillaan saadakseen sydänäänet, olin aivan mykistynyt ihailusta. Olen kyllä edelleenkin.