Perheen pedit

Lainasin taas Kukkavarpaalta aiheen ja pohdin sänkyhommia. Meidän perhe on nyt kaikenlaisten vaiheiden kautta asettunut seuraavanlaisiin nukkumisjärjestelyihin:

Vauva nukkuu häkellyttävän rauhallisesti meidän makuuhuoneessa pinniksessä.
Minä heräilen yksin leveässä parisängyssä muutaman kerran yössä ihmettelemään mitä tapahtuu, mutta ehdin silti nähdä taas unia.
Mies kuorsaa tyytyväisenä studion lattialla (ilman patjaa), koska se on paras sen selälle.

Harkitsen kuitenkin siirtymistä olohuoneen varasängylle (jota ei ole viety varastoon sen jälkeen, kun se oli kiilattu sohvan viereen vauvan ja äidin perhepeti nro 1:seksi, kun en päässyt sektiohaavan kanssa kiipeämään). Vauva on nimittäin alkanut havahtua aina, kun menen nukkumaan tai nousen yöllä pissalle, eikä kukaan jaksa miettiä pitäiskö makkarin seinään pultattu massiivinen futonparvihökötys siirtää johonkin muualle (esim. sinne studioon).

Sitä on tässä kuukausien kuluessa herännyt tajuamaan, että nukkumishommansa voi järjestää lukemattomin eri tavoin. Mä olen itse nukkunut parhaiten yksin aikuisiällä (vaikka nukuin kuulemma vauvana vieressä ja isompanakin lapsena kömmin lähes joka yö tädin viereen). Olen ollut välillä tosi ahdistunut siitä parisuhdestandardista, että pitää nukkua vierekkäin - erityisesti jos vieruskaveri on ollut hikinen tai paatunut lusikoitsija. Olen kostanut viemällä peiton ja heittämällä satunnaisen koiven sen päälle. Vauva oli vieressä ihan joo suloinen, mutta se sitten taas heitti koipiaan mun naamalle, joten kyllä senkin seura alkoi rassata aika lailla.

En osaa sanoa olisiko se halunnut nukkua vielä mun vieressä, koska se ei osaa sitä kertoa. Siitä päätellen, että uni rauhoittui omassa sängyssä, tämä oli ihan puhtaasti nukkumisteknisistä syistä oikea ratkaisu. Mutta kun eihän se penteleen perhepeti ole ainoastaan nukkumistekninen ratkaisu, siihen liittyy kaikkia merkityksiä. Ja ne merkitykset liittyvät juuri niihin juttuihin, joissa olen kokenut suurta epävarmuutta äitiyden ensimetreillä.

Olisin kyllä saattanut vielä pitää vauvaa vieressä jonkin aikaa kaikesta härdellistä huolimatta, jos sänkyratkaisumme olisi ollut hieman matalampi, ihan alas kupsahtamisen uhallakin. Tuntuu että vauvat yleensä selviää niistä normimuksahduksista kyllä. Näin siitäkin huolimatta, että olen miettinyt kuinka paljon tästä munkin puolen vuoden perhepetihommasta lähti ihan oikeasti omasta tahdosta: alunperin otin vauva viereen, koska sitä oli helpompi hoitaa ja imettää niin, mutta samalla huomasin ajattelevani, että mun kuuluu haluta olla vauvani vieressä yölläkin, vaikka en tuntenut siihen mitään suurta poltetta. Koin jonkinlaista morkkista siitä, että hyljeksin vauvaa sairaalassa ja halusin vain, että se nukkuisi siellä pienessä työnnettävässä kopassaan, ja päätin hyvittää ottamalla sen öiksi kainaloon.

Nyt sanoisin, että meidän perheessä on löydetty jonkinlainen läheisyystasapaino eikä kenenkään tarvitse miettiä, että jääkö joku sillä saralla jostain paitsi. Päivisin pussaillaan toisiamme ihan vaan pussailemisen ilosta ja öisin me kaikki nukumme. Omissa pikku kolosissamme. Jee!

Sun pitäis hei perustaa äitiblogi

Mulle kerrottiin eilen baarissa.

- Miten sen löytää?!

No ei löydä. Sori.

Mutta tämä on kuitenkin täällä internetissä ja jostain mulle on siunaantunut lukijoitakin, joista pari on jopa tunnustanut lukevansa näitä aivopieruja!

Kiitos K. Ärjyperä tästä



ja Periaatteen Nainen tästä



Mä luen samoja blogeja kuin muutkin ja kaikki on kivoi, en mä niitä muuten lukisi. Luen myös muutamaa, jotka vituttavat armottomomasti, mutta niihin en ole rekisteröitynyt lukijaksi.

Tykkään kyllä tavallaan siitä ideasta, että näin tunnustellaan tykkäyksiä toisille blogeille, mutta sitten samalla mua ahdistaa, että pitääkö mun nyt antaa tämä lätkä kaikille niistä, joista tykkään, ja jos en laita, miltä niistä tuntuu, joille en anna. Vähän niin kuin stipendit koulussa: ne meni aina kaikille siisteille suosituille tyypeille ja vaikka tosi moni jäi ilman, niin kyllä mua korpesi, kun en koskaan saanut mitään vaikka olin kiltti ja hyvä koulussa. Otin sitten takas ylppäreissä, kun ne stipendit jaettiinkiin niille, jotka sai parhaat arvosanat eikä niille, jotka tunkivat joka vitun luottamustehtävään ja terrorisoivat tunteja aukomalla päätään.

Eilen siellä baarissa lääkäreiden ja kauppatietelijöiden keskellä kyllä totesin, että ei ne arvosanat ole mua mihinkään elämässä vieneet - työtön ja tutkinnoton kotiäiti, jonka bändikin hajosi - mutta sainpahan silloin joskus stipendejä ja hetkellisen ähäkuttifiiliksen koulu-urani päätteeksi.

Joo. Se niistä tunnustuksista, nyt TODELLAKIN ahdistaa. Mitä musta tulee isona?!?

Tunne-elämä

Tässä viime päivinä olen löytänyt itseni useammin ihan vain ihailemasta vauvaani tai huomannut rutistavani sitä sylissäni kiihkeästi. Olen kertonut sille varmaan sata kertaa tykkääväni siitä ja silitellyt sen untuvaista päätä.

Tänään itkin varmaan tunnin sitä mahdollisuutta, että menetän sen. Olen huolesta ihan sykkyrällä vaikka ei ole mitään merkkiä siitä, että pitäisi olla. Muuten vaan lietson jotain pelkojani. Hyvä puoli tässä on se, että huoli ihottumista ja muista pikkukrempoista saattaa ehkä saada kohtuulliset mittasuhteet, kun pitää pelätä kuolemaa.

Monta kertaa päivässä ajattelen, että en halua enempää lapsia, onko pakko, en halua, tämä riittää, tai oikeastaan en kestä enempää. Sitä sitten seuraa huoli siitä että poikani jää yksin, jos sillä ei ole sisaruksia, apua, mun on pakko tehdä sille sisarus, yhyy en halua. En koskaan kokenut mitään ulkoista painetta lisääntyä, ei multa siitä oikeastaan kyselty, mutta nyt koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että en ehkä halua toista.

Että näin, ehkä mä olen nyt vihdoin rakastunut vauvaani. Hiukan ristiriitaiset fiilikset, kun tämä ilmentyy tällaisena hysteriana.

Asiaan liittymättä kerrottakoon vielä, että isä-ha puolivitsillä ilmoitti tänään, että me ei voida linnoittautua tänne himaan, meidän pitää tehdä jotain ja mennä jonnekin. Mulla oli sellainen päivä, että löysin itseni kello viideltä yliväsyneen kakkaisen ja porkkanapukluisen pojan kanssa suihkusta. Tuollainen lausunto kuolema-ahdistuksen ja ihan vaan maanantain päälle oli ihan liikaa ja itkahdin sitäkin siinä sitten. Kun tuntuu että olen just tullut sinuiksi sen kanssa, että me nyt ollaan täällä kotona vaan ja ulkoillaan tässä lähimaastossa, niin sit pitää repiä se haava auki.

EDIT: Luin jonkun randomin blogistin synnytyskertomuksen ja nyt tahdonkin synnyttämään?! Mitä vittua nyt taas!

Kotona

Me tällä netissä naputellaan kaikkia äitihommia ruudulle ja sitten vertaillaan, kyttäillään, tsempataan, vittuunnutaan, kauhistellaan, ihastellaan kaikkea sitä mitä muut tekee.

Aika usein mietin kuitenkin sitä, kuinka me ei kuitenkaan voida nähdä toistemme koteihin ja siihen miten meistä kukakin lastensa kanssa siellä on. Tajuutteko mitä ajan takaa? Mä voin täälla kertoa, että kaikki on paskaa tai että kaikki on niin siistiä, mutta kotona on joka tapauksessa sekä hyviä että huonoja hetkiä. Mulle on tärkeempää oksentaa se paska ulos, kun taas toiselle on tärkeempää jakaa ne ihanat hetket.

Voin täällä kirjoitella siitä kuinka tukehdun himaan vauvan kanssa, ahdistaa vapauden ja spontaaniuden menetys, mulla ei ole äitikavereita ja itkettää, mutta sit tosiasiassa meillä on kuitenkin vauvan kanssa enimmäkseen kivaa, kun me höpsötellään ja kutitellaan päivät pitkät. Mun mielestä nämä kaksi tunnetilaa eivät mitenkään sulje toisiaan pois.

Kirjoitan siitä kuinka pelottavaa on, kun vastasyntynyt tuntuu vieraalle ja oudolle, mutta se ei tarkoita etten mä olisi hoivannut ja huolehtinut siitä parhaani mukaan niinä ekoina viikkoina. Mulla ei ole tunnetta etten voisi välillä jättää vauvaa isänsä hoiviin, mutta ehkä jätän mainitsematta kuinka ikävöin sitä sit kuitenkin, kun juoksentelen pää punaisena välikausivaatekaupoilla, että ehtisin kotiin ennen kuin se menee nukkumaan. Kun isä-ha tulee kotiin, saatan tyrkätä sille vauvan huojentuneena, mut jään sit usein kuitenkin ihailemaan vauvaa sen sylissä vähän kauempaa sen sijaan että ryntäisin omiin puuhiini. Kun se on niin söpö.

Mistään mun jutuista ei oikeestaan voi päätellä millainen äiti mä ihan todella olen, koska kukaan muu paitsi minä ja mun vauva ei ole läsnä näissä pitkissä kotipäivissä. Mä en tunne näitä ihmisiä nimimerkkien takana oikeesti, en tiedä miten ne on ihmisten kanssa. Saati sit vauvojensa. Uskon kyllä että kuka tahansa, joka jaksaa kirjoittaa vauvastaan blogia, on sen vauvan kanssa just niin hyvin kuin osaa (ellei oo joku hullu kiduttaja, joka tarttee sen kulissin).

En varmaan itsekään saa koskaan tietää miltä tää mun meininki näyttää, ei mulla ole kykyä arvioida miten mä vaikka vuorovaikutan vauvani kanssa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että tää menee ihan hyvin. Mun vahvuus on ehkä siinä, että olen tosi iisi enkä hermostu helposti. Oon vauvan kanssa yleensä rauhallinen, muistan ehkä yhden tai kaks kertaa kun olen turhautunut siihen. Heikkoudekseni voisin lukea sen, että saatan olla välillä vähän poissaoleva, koska olen tottunut nauttimaan yksinäisyydestä. Jatkuva seurallisuus uuvuttaa mua ja huomaan joskus unohtuvani ajatuksiini. Vauva kyllä huomaa sen heti ja ilmoittaa että nyt voisit äiti keskittyä.

Uskoisin, että nämä on niitä juttuja, joista meidän lapset meidät isoina muistaa. Äiti jaksoi leikkiä, mutta välillä se ei kuunnellut. Äiti rakasti meitä kybällä, mutta sai välillä raivareita. Äiti ei näyttänyt tunteitaan, mutta puolusti meitä viimeiseen asti. Ja niin edelleen. Ehkä siksi mä en jaksa niin kauheesti stressata näistä vauvanhoidollisista valinnoista, kun tuntuu, että se tärkein työ tehdään oman itsen kanssa diilaamisessa tässä uudessa tilanteessa ja niissä hetkissä, kun mä olen vauvani kanssa.

Isona minusta tulee äiti

Tilasin juuri erään vasta (tänään?) ilmestyneen, kaikkien rakastaman toimittajan kirjan äitiydestä. Suhtaudun teokseen lähtökohtaisesti penseästi, koska mielestäni kyseinen toimittaja kirjoittaa viiltävän älykkäitä juttujaan etuoikeutetusta, keskiluokkaisen akateemisesta asemasta - mikä olisi ihan jees, jos ei olisi pukenut päälleen sellaista syvälle rakenteisiin näkevän yhteiskunnallisen ajattelijan viittaa. Tai ehkä sen viitan ovat hänen harteilleen laskeneet muut, vaikea sanoa. Joka tapauksessa kaipaisin hänen teksteihinsä hieman enemmän itsereflektiota, että voisin digata niistä yhtä ehdottomasti kuin muut. Ehkäpä sitä löytyy tästä äitikirjasta.

Varmasti tässäkin on taustalla aimo annos kateutta: saakeli kun on aikaansaava nainen. Itse rohkaistuin vuosien nihkeilyn jälkeen julkaisemaan tekstejäni eräässä verkkomediassa ja saman tien kun sain homman käyntiin, ilmoitin päätoimittajalle että "en pysty, olen masentunut ja paksuna, palataan asiaan joskus". Se oli kyllä ihan puhtaasti pelkuruudesta kumpuava ratkaisu (okei, ehkä vähän myös kaiken syövästä ahdistuksesta, joka vaan on vaivoinani silloin tällöin). Ei vaan riitä kantti heittää maailmalle kirjoituksiaan omalla nimellä. Ehkä pitäisi vaan kirjoittaa jostain turhanpäiväisestä niin ei olisi niin kovat suorituspaineet.

Sen verran olen siis tajunnut, että toimittajaa minusta ei tule. Ehkä vähän toivoin, että tämä äitiys riittäisi määrittelemään minut joksikin aikaa, mutta kyllähän mä tiesin, että niin ei tule käymään. Eli niin, siinä olemme toimittajan kanssa samaa mieltä: äitiys ei ole työ. Kaipaan jo nyt niihin oikeisiin töihin, vaikka ei ole aavistustakaan mitä se työ voisi olla. Haluaisin myös isä-han vanhempainvapaalle, ottamaan väliaikaisesti päävastuun vauvasta. Että sitä ei olisi niin helppo unohtaa mun hoiviin ja vetäytyä miesluolaan.

Onhan minulla se yksi (rahalla ostettu) paperi takataskussa. Se joka pätevöittää neuvomaan ihmisiä. Mutta se ei kuitenkaan riitä yksinään, siihen tarttis alle lisää lihaa. Ehkä minusta tulee siis vielä opiskelija, vaikka yliopistokin on kesken n:ttä vuotta. Mutta miten mun vauva saa sit ruokaa ja popin välikausitakkeja?!?

Hienosti

Neuvolakorttiin kirjattiin, jotta hienosti, hienosti ja hienosti. Kaikki taitaa siis olla hienosti.

Hienosti tulee myös rinnoista maitoa, totesi neuvolantäti (jollain piti se rokotuksia rääkyvä pikkuinen rauhoittaa). "Kiva että menee hienosti, kun tämä imetys on sulle tärkeää". Oli sitä mieltä että sujuu hienosti, kun ajatellaan lähtötilannetta. Aion tästä lähtien ajatella näin. Kuulemma useat vauvat vetävät tässä vaiheessa tuplana meidän korvikeannosta, jotenka ehkäpä tämä homma menee sitten fifty-fifty.

Jo minä olenkin sitä tissiä lapsen suuhun tunkenut. Mutta onko se mulle tärkeää? Oli se kai silloin aluksi kun oli paska fiilis kaikesta. Nyt kun mietin niin joudun myöntämään, että ei, ei se ole mulle kovin tärkeetä. Olen huojentunut, että vauva saa annoksensa sitä maailman parasta ravintoa, mutta nyt kun olen saanut nauttiä tästä pullolapsen suomasta (suhteellisesta) vapaudesta, en tiedä kestäisinkö puolen vuoden täysimetysvankilaa. Alkuperäinen suunnitelma oli opettaa muksu mahdollisuuksien mukaan pullolle, mutta silloin kuvittelin pumppaavani sitä maitoa talteen. Kuvittelin muuten myös ostavani niitä saakelin lasipulloja, kunnes tajusin, että en osaa pelätä muovista irtoavia kemikaaleja. En vaan todellakaan osaa.

Kai mä olen vähän tällainen keskitien kulkija tässä äitiydessä. Olen kyllä teesi-antiteesti-synteesi-tyyppi muissakin elämää koskevissa valinnoissa. Tasapainotteleva, diplomaattinen vaaka, toisaalta-toisaalta-ihminen. Mun nukkumisjärjestelykin on kummallinen välimuoto ja meillä on jotain rutiineja, mutta ne toistuu aina vähän sinne päin eikä todellakaan aina samaan aikaan.

Sain myös kiinteitä ruokia koskevia ohjelappusia. Veikkaan, että en jaksa joka hiton sosetta itse vääntää - katsotaan mitä tyyppi tahtoo syödä. Herneenversoja varmaan ainakin, se nauraa kun ne roikkuu mun suupielistä. Saa se syödä sorminkin, mutta kieltäydyn kutsumasta sitä sormiruokailuksi. Tämä päätös kypsyi kun taannoisella lounaalla kuulin ystäväni höpisevän vauvalleen, että äiti valitsee tästä nyt sulle sormiruokailtavaksi sopivaa. Tuli sellainen puistatus, että pakkoko niitä omia kasvatusideologioita on vauvalle pakko avata, eikö sille voi antaa ihan vaan ruokaa.

Rupesi tämä blogikin hävettämään. Tuo pieni poika on mun lapsi, eikä mikään identiteettiprojekti.

Fifty-fifty

Olisikohan a-ha onnellisempi, jos meillä olis mikroaaltouuni? Se sais safkaa parissakymmenessä sekunnissa sen sijaan, että joutuu odottelemaan vesihauteessa kylpevää tuttipulloa. Maitomäärien kasvaessa puhutaan minuuteista. Usein sen saa onneksi väliaikaisesti hiljaiseksi tunkemalla tissin suuhun.

Jälitarkastuksessa tohtori kysyi imetänkö "fifty-fifty", kun kerroin osittaisimettäväni. Mistäs ihmeestä sen sitten tietäis? Imetän pääasiallisesti joka syöttökerralla molemmat rinnat ennen korviketta ja yöunet poikanen vetelee rintamaidolla usein kokonaan.

Tohtori myös muistutti, että imettäminen ei toimi ehkäisynä, "ainakaan tollanen osittaisimetys." Aijaa. Mites, toimisko se kuitenkin fifty-fifty?

Ensipäivien imetyskriisin jälkeen olen todennut, että suhtaudun hommaan melko neutraalisti. En saa kiksejä läheisistä tissituokioistamme, mutta eipä tässä mitään kummoisia ongelmiakaan ole. Välillä oli aika karseita herumimiskipuja, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. Pari kertaa olen huomannut miettiväni, että poikasen tehokas imu, täydellinen imuote ja mun upeat rinnanpäät menee ihan hukkaan pulloruokinnassa, mutta sitten tulen taas järkiini.

Mietin asettaisinko itselleni jonkun tavoitteen, mutta luulen, että imettelen niin kauan kun se ei ahdista ja lapsonen jaksaa hommasta kiinnostua. Tällä metodilla olen selvinnyt satunnaisista rintaraivareistakin mainiosti: odottelen aina hetken aikaa, että pentu rauhoittuu, ja jos ei sittenkään maistu, annan pulloa. Missään nimessä en aio pitää sitä enää nälässä vaan kasvatan korvikemääriä sitä mukaa, kun nälkä kasvaa. Ne alun pari päivää oli ihan riittävästi mun psyykelle.

Välillä kyllä mietin, että mitäs me sitten tehdään, jos vauvalle puhkeaa maitoallergia. Mun puolelta raukkaparka on perinyt allergia-alttiuden, isänsä puolelta se on turvassa. Mutta turhapa sitäkään on murehtia etukäteen. Käytän säästöni sitten erikoiskorvikkeisiin, jos on pakko.

Olisimme kuitenkin allergioiden kohderyhmää, vaikka lapsi eläisi kokonaan rintamaidolla - sitä ei tiedä mikä tilastollinen nappi napsahtaa. Valitettavasti ihmisaivo ei osaa ajatella tilastollisesti, joten etenkin näissä imetyshommissa normi tuntuu olevan oman kokemuksen yleistäminen: "ei se imetys voi mitenkään hyödyllistä olla, koska mun mies söi pulloa ja ihan terve se on". Tai sitten vastakohtana kaverin FB-kaverin seinällä se joku, joka hämmentyi kaverin vauvan flunssasta, koska "sillähän pitäisi olla immuniteetti, jos rintamaidolla elää." Tällä logiikalla me saadaan niistä pöpöistä puolet.

Bilettäjämutsi

Torstaina kävin baarissa. Tai siis klubilla, bileissä, muistojuhlissa. Juttelin yhden tutun kanssa, että että ei noita bileitä voi laskea oikein baariksi, se on enemmän niin kuin joku seurakunnan kerho, jonne tullaan kerran kuussa, koska siellä on tuttua ja turvallista. On myös huomattavasti enemmän ok äitylin käydä kerhossa kuin baarissa, jos kotona on kuukauden vanha vauva, joten syleilin tätä ajatusta.

Jotkut olivat iloisesti yllättyneitä, että pääsin paikalle. Toiset vaikuttivat vähän hämmentyneiltä. Ja sitten oli se yksi ihana, jotka oli että JEE, nyt juodaan hämäriä drinkkejä niin kuin silloin yks sunnuntai, kun näiden muistojuhlien aihe drinkkiliputti meidät. Se oli hieman pettynyt, kun sai juoda drinkkinsä yksin, en mä kyennyt. Join karpalolonkeron, jota jostain syystä päädyin puolustamaan exäni nyxälle. Ihan varmuuuden vuoksi.

Musta muuten tuntuu, että jengi on enemmään huolissaan imettävän äidin alkoholiannoksista kuin raskaana olevan. Se yks viini ruoan kanssa on ihan jees, kun maha on pystyssä, mut vauva kainalossa se ei ole jees. Ehkä se johtuu siitä, että se vauva ihan oikeesti on siinä - se herättää kollektiivisen suojeluvaiston ihmisissä.

Mutta oikeasti kaverini pingottavat näitä juttuja vähemmän kuin minä. Se oli yksi niistä syistä, että uskalsin lähteä vauvaa tekemään, kun tiesin että lähiympäristöni antaisi mun tehdä jutut tavallani. Joka nyt sitten ei olekaan ihan niin rento ja reipas kuin toivoin.

Sain mä silti hokea muutaman kerran, että on sillä vauvalla isäkin. Toinen exäni oli huolissaan isä-han pärjäämisestä. Muistutin, että vauvan ensipäivät sen ensisijainen hoitaja oli sen isä, kun minä makasin tokkurassa letkuissa ja hyljeksin kupeitteni hedelmää.

Jaksoin hillua puoli yhteen. Kävin vessassa katselemassa salaa vauvan kuvia (joku hakkasi vihaisena oveen) ja osoitin kaverille lyhyttä pyylevää kaljua miestä ja kerroin, että tuo näyttää ihan mun vauvalta. Päätin, että ehkä meen sen pirun vauvan luo sitten, kun en osaa olla erossa vaikka kovasti haluaisinkin.

Vauvapaniikki

Tajusin tänään pelkääväni yhtä harvoista vertaiskontakteistani. Sille on niitä muksuja siunaantunut jo useampi ja jotenkin tuntuu, että äitihomma sujuu siltä luonnostaan (vaikka todennäköisesti sekin oli hukassa ensimmäisensä kanssa). Sillä on paljon vinkkiä ja neuvoa ja selvät sävelet sen suhteen miten heidän uusinta tulokastaan pitää hoitaa. Jos jokin ei toimi, se mukauttaa käytöstään lennossa. Eli ei vatvo uusia toimenpiteitä päivätolkulla niin kuin minä: "Apua vauvan jalka on kuiva, siihen pitää laittaa jotain! Laitan huomenna..."

Mun pitäisi mennä sen luo kylään ja pelkään, että se katsoo arvostellen kuinka vauveli repsahtelee mun sylissä miten sattuu. Vähän sama kun pelkään vaunujen kanssa liikkumista kaupungilla - mietin että näytän naurettavalta, kun jään joka kynnykseen jumiin.

Kotona osaan jo vähän relata. Etukäteen olin huolissani siitä, että pingottaisin poikaystävänkin edessä, kun sillä kuitenkin oli kokemusta vaipparallista ja muusta jo entisestään, mutta siitä olen päässyt sentään yli: en tyrkkää vauvaa heti sen syliin, jos menee sormi suuhun. Eli ehkä joskus jossain vaiheessa uskallan hoitaa vauvajutut omaan tyyliini myös vieraiden valvovien silmien alla!

Pitää ehkä myös muistaa, että tällainen lievä panikoiminen on itselleni tyypillistä kaikilla elämänalueilla. Esimerkiksi uuteen duuniin sopeutumisessa menee aina pidemmän aikaa ja mieluummin lykkään uusien tehtävien aloittamista viimeiseen asti, vaikka oppisin ne nopeammin vain tarttumalla toimeen: rakkaassa paskaduunissani välttelin sähköisten pumppukärryjen käyttämistä noin viisi vuotta. Vikat kolme vuotta huristelin menemään ja mietin, että mikä siinä nyt oli niin kamalaa.

Ehkä handlaan tän kaiken siihen mennessä, kun tuo menee kouluun. Onneksi kaikkien meidän ei tarvitse olla kätilöitä tai lastentarhanopeja. Se riittää, että selviän, selätän kaikki vaikeat tilanteet edes jotenkin. Mun ei tarvitse välttämättä oppia niistä mitään yleispätevää tai kasvaa lastenhoidon asiantuntijaksi, koska mun ei ole pakko tehdä lisää lapsia.

(Ai niin, lapsia ei tehdä, ne saadaan. Noh, tämä lapsi kyllä tehtiin. Se oli se helpoin osuus.)

Baby steps

Jokaikinen uusi asia tuntuu ihan valtavalta.

Stressasin ekaa neuvolakäyntiä aivan kohtuuttomasti*. Ajettiin eilen vaunujen kanssa kaksi pysäkinväliä harjoituksen vuoksi ja sydän oli kurkussa koko puolen kilsan ajan. Neuvolassa olin hukassa nyssäköideni kanssa, en tiennyt mihin lasken vauvan ja missä välissä otan takkini pois, vauva meinas kieppua pois hoitopöydältä, kun minä etsin neuvolakorttia jostain kassin pohjalta. AAARGH.

Käynnin jälkeen kävin invavessassa kädet täristen vaunujen kanssa. Meinasin saada slaagin, kun automaattinen vesihana meni päälle, kun vaunut tulivat puolen metrin päähän. En kuitenkaan sit siirtänyt niitä vaunuja, pissasin vaan pikaisesti ja annoin veden valua.

Harkitsin meneväni apteekkiin hakemaan Cuplatonia, mutta muistin että apteekin ovella on kynnys. Se kynnys oli liian korkea ylitettäväksi tällä kertaa, apteekkireissu edelleen edessä. Yritän ehkä vaan vältellä kaikkia paikkoja, joiden vaunuystävällisyydestä en ole varma. Mietin että jonkun kantosysteemin kanssa olo voisi olla varmempi, mutta sitten todennäköisesti pelkäisin kaatuvani.

Nyt olen jotenkin hukassa noiden ilmavaivojen kanssa. Hyssyttelin ja imettelin eilen joku kolme tuntia keskellä yötä ennen kuin isä-ha nousi lopulta ylös ja totesi, että vauvalla on ilmaa mahassa ja siksi se huutaa. Jaa. En ole tajunnut, että vauvoja pitää röyhtäyttää. Ehkä olen kuullut siitä joskus, mutta en ajatellut sen koskevan tätä vauvaa. Äsken heivasin sen vaivalloisesti olalle ja taputtelin - ja kas, sehän rauhoittui.

Mutta siis mitäs ihmettä, olenko hermoheikko kaikki tulevat vuodet? Koska kyllähän noita uusia juttuja tulee koko ajan eteen.

* Liittyykö tämä jotenkin kohtuun?

Vauva-ha

Lulin haluavani vauvan, mutta nyt kun vauva on ollut olemassa reilun viikon, tajusin haluavani lapsen. Luulin myös haluavani olla äiti, mutta mieluummin olisin vanhempi. Kivoimmillaan tuo vauva on hereillä ja tarkkaavaisena. Niinä lyhyinä hetkinä keskityn juttelemaan sille ja mietin kuinka mukavaa onkaan, kun se joskus vastaa selkeämmin takaisin.

Hoitamisesta en saa mitään kiksejä. Olen edelleen ihan paniikissa kun vaipassa on jotain ja homma onkin ulkoistettu isä-halle. Napatynkä on pelottava. Ja ruokailusta ei nyt kannata edes puhua. Neuvolantäti toi mukanaan toivon ja systeemin korvikemäärien vähentämiseksi, jonka seurauksena vauva kiljui eilen koko päivän ja illan nälkäänsä, kunnes tainnutettiin se kolminkertaisella korvikesatsilla.

Tänään se taas nukkuu. Kerää voimia uutta konserttia varten kenties.

Voi olla että imetyksen saaminen johonkin malliin toisi mukanaan noita kaipaamiani vuorovaikutushetkiä, mutta toistaiseksi vauva rinnalla on ollut parhaimmillaan helpottavaa ja pahimmillaan todella ahdistavaa. Pullolla sen saa onnellisen ja tyytyväisen näköiseksi, mutta sydäntä kalvava syyllisyys vie ilon noistakin hetkistä.

Mietin, että onko kaikilla imetysnatseilla ollut helppoa. Vai saako ongelmien selättäminen rinnan niin rottingille, että sitten on helppo patsastella muillekin että se vaatii vain vähän enemmän töitä. Niin tai näin, tällä hetkellä olen surullinen ja katkera. Töitä on tehty peräti muutaman päivän ajan ja sekin tuntuu olevan liikaa. Ja jos joku vegaani tulee aukomaan päätään lehmävauvoista, tungen sille kurkusta alas purkillisen Nannia.

Natsimutsi vai Semai?

Jani Kaaro kirjoitti kiehtovan kolumnin lasten videopelaamisesta ja malesialaisesta Semai-heimosta, jossa lapsia ei rankaista tai kielletä.

Kommenteista löytyy ihan asiallista kritiikkiä siitä, että jonkin metsästäjä-keräilijäheimon logiikaa ei ehkä ihan suoraan voi soveltaa länsimäisen järjestäytyneen yhteiskunnan ilmiöihin, mutta eipä siitä tainnut olla kysekään. Jutun ydin oli mielestäni tässä:

Lapsen on itse löydettävä maailmansa ja itse opittava tarvitsemansa taidot, ja jos aikuiset puuttuvat tähän prosessiin ohjaamalla tai opettamalla, se on lapselle haitaksi.

Tämä on lähes täysin vastakkaista omalle asenteellemme, jossa koemme velvollisuudeksemme puuttua lapsen tekemisiin: Ohjata hänen kurssiaan; opettaa tietoja ja taitoja; ja muovata hänen luonnettaan, moraaliaan ja persoonallisuuttaan.

Minulla ei ole tässä vaiheessa mitään haisua siitä millainen vanhempi minusta tulee. Kuvittelen että kiellän ne asiat, jotka ovat oikeasti vaarallisia tai haitallisia ja käsken tehdä ne asiat, jotka ovat välttämättömiä - muuten annan muksun rellestää ja tutkia aika vapaasti. Todellisuudessa saatan olla ylisuojeleva hössöttäjä, joka hokee ei ei ja ei ihan vaan tottumuksesta ja vähentää viikkorahasta, jos kyynärpäät on ruokapöydällä*.

Samalla jossain takaraivossa tykyttää kuitenkin tietoisuus siitä, että vaikka tämä tuleva ihminen luonnollisesti omaksuu ympäristöstään asenteita, rajoituksia ja vapauksia, loppujen lopuksi minulla on aika vähän valtaa siihen, millaiset polut hän lopulta valitsee kuljettavakseen.

Kai tämä on tietoisuus on noussut siitä, kun on kelaillut koko raskausajan omaa lapsuuttaan - tajunnut että on näiden lähtökohtien luonnollinen tulos ja samalla kuinka käsittämättömän randomia koko homma lopulta on. Aika todennäköistä onkin, että olen enimmäkseen ihan pihalla ja hosun ympäriinsä miten parhaaksi näen, enkä vaan ehdi ajatella mitään kasvattamista, koska kaikki energia menee siihen, että pidän meidät hengissä. Ja a-hasta tulee silti ihan hyvä aikuinen.

Luenkin kaikkia näitä kasvatusoppaita ja -näkemyksiä enemmänkin niksipirkkana kuin jonain kokonaisvaltaisina kasvatusfilosofioina. Painan mieleen hyviä kikkakolmosia kiperien tilateiden varalla ja toivon, että jaksan olla kiinnostunut lapsestani niin paljon, että osaan määritellä sille ne tarvittavat rajat ja tukea sitä sen omissa taipumuksissa. Vaikka se sitten haluaisi pelata Minecraftia, kun itse tajuan tasan tarkkaan tetristä ja timanttipeliä.

* Pidin pienenä kaverini perheen kasvatusmetodeja aika kauhistuttavina ja olin salaa kiitollinen, että meillä meltiin Semai-hengessä. Toisaalta ne myös teki ruokaa yhdessä ja lauloi, oli niillä kivaakin.

Tytöstä polvi paranee

Äitini kävi kylässä ja toi tuliaisiksi neuvolakorttini ja tuttipullon. Neuvolakortista selvisi sellainen kiehtova seikka, että minua on imetetty kokonaista 24 kk. Vauvakirjaanikin on täytetty sellaisella pieteetillä, että voin vaan päätellä mielenterveysongelmista kärsineen opiskelijaäitini hoitaneen vahinkovauvaansa antaumuksella.

Kun eräs terveydenhoitoalan ammattilainen tiedusteli miten taustani vaikuttaa suhtautumiseeni tulevaan ja omiin käsityksiini äitiydestä, niin saatoin vain sanoa, että jos oma äitini on suoriutunut olosuhteet huomioon ottaen noinkin hyvin, ei mulla pitäisi olla mitään ongelmaa. Kyllä se pikemminkin luottamusta omiin kykyihin lisää kuin vaikka huolta huonoista geeneistä. En ole katkera mistään (joku muu varmasti olisi, mutta mua ei ole kasvatettu siihenkään) eli ei ole tarvetta väen vängällä tehdä kaikkea juuri päinvastaisesti, mutta toisaalta ei ole suorituspaineitakaan olla joku täydellinen pullantuoksuinen äiti.

Tai jos jotain suorituspaineita on, ne olen löytänyt ihan itse internetistä. Hiukan hankalaahan tässä viidakossa on luovia, kun kaikki mitä tekee on jonkun mielestä väärin ja sen ilmaisemiseen on vielä näppärä kanava, mutta luotan myös siihen, että olen oppinut muillakin elämänalueille tekemään minulle sopivia valintoja. Jopa sellaisia, jotka ovat muiden mielestä suorastaan pöyristyttäviä.

Että jos vaan suinkin saan a-han omin voimin ruokittua, niin olen iloinen, mutta on myös mukavaa, että taaperoimettäjä-äitini lupasi tuoda tarvittaessa lisää tuttipulloja.