Jokaikinen uusi asia tuntuu ihan valtavalta.
Stressasin ekaa neuvolakäyntiä aivan kohtuuttomasti*. Ajettiin eilen vaunujen kanssa kaksi pysäkinväliä harjoituksen vuoksi ja sydän oli kurkussa koko puolen kilsan ajan. Neuvolassa olin hukassa nyssäköideni kanssa, en tiennyt mihin lasken vauvan ja missä välissä otan takkini pois, vauva meinas kieppua pois hoitopöydältä, kun minä etsin neuvolakorttia jostain kassin pohjalta. AAARGH.
Käynnin jälkeen kävin invavessassa kädet täristen vaunujen kanssa. Meinasin saada slaagin, kun automaattinen vesihana meni päälle, kun vaunut tulivat puolen metrin päähän. En kuitenkaan sit siirtänyt niitä vaunuja, pissasin vaan pikaisesti ja annoin veden valua.
Harkitsin meneväni apteekkiin hakemaan Cuplatonia, mutta muistin että apteekin ovella on kynnys. Se kynnys oli liian korkea ylitettäväksi tällä kertaa, apteekkireissu edelleen edessä. Yritän ehkä vaan vältellä kaikkia paikkoja, joiden vaunuystävällisyydestä en ole varma. Mietin että jonkun kantosysteemin kanssa olo voisi olla varmempi, mutta sitten todennäköisesti pelkäisin kaatuvani.
Nyt olen jotenkin hukassa noiden ilmavaivojen kanssa. Hyssyttelin ja imettelin eilen joku kolme tuntia keskellä yötä ennen kuin isä-ha nousi lopulta ylös ja totesi, että vauvalla on ilmaa mahassa ja siksi se huutaa. Jaa. En ole tajunnut, että vauvoja pitää röyhtäyttää. Ehkä olen kuullut siitä joskus, mutta en ajatellut sen koskevan tätä vauvaa. Äsken heivasin sen vaivalloisesti olalle ja taputtelin - ja kas, sehän rauhoittui.
Mutta siis mitäs ihmettä, olenko hermoheikko kaikki tulevat vuodet? Koska kyllähän noita uusia juttuja tulee koko ajan eteen.
* Liittyykö tämä jotenkin kohtuun?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti