Fifty-fifty

Olisikohan a-ha onnellisempi, jos meillä olis mikroaaltouuni? Se sais safkaa parissakymmenessä sekunnissa sen sijaan, että joutuu odottelemaan vesihauteessa kylpevää tuttipulloa. Maitomäärien kasvaessa puhutaan minuuteista. Usein sen saa onneksi väliaikaisesti hiljaiseksi tunkemalla tissin suuhun.

Jälitarkastuksessa tohtori kysyi imetänkö "fifty-fifty", kun kerroin osittaisimettäväni. Mistäs ihmeestä sen sitten tietäis? Imetän pääasiallisesti joka syöttökerralla molemmat rinnat ennen korviketta ja yöunet poikanen vetelee rintamaidolla usein kokonaan.

Tohtori myös muistutti, että imettäminen ei toimi ehkäisynä, "ainakaan tollanen osittaisimetys." Aijaa. Mites, toimisko se kuitenkin fifty-fifty?

Ensipäivien imetyskriisin jälkeen olen todennut, että suhtaudun hommaan melko neutraalisti. En saa kiksejä läheisistä tissituokioistamme, mutta eipä tässä mitään kummoisia ongelmiakaan ole. Välillä oli aika karseita herumimiskipuja, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. Pari kertaa olen huomannut miettiväni, että poikasen tehokas imu, täydellinen imuote ja mun upeat rinnanpäät menee ihan hukkaan pulloruokinnassa, mutta sitten tulen taas järkiini.

Mietin asettaisinko itselleni jonkun tavoitteen, mutta luulen, että imettelen niin kauan kun se ei ahdista ja lapsonen jaksaa hommasta kiinnostua. Tällä metodilla olen selvinnyt satunnaisista rintaraivareistakin mainiosti: odottelen aina hetken aikaa, että pentu rauhoittuu, ja jos ei sittenkään maistu, annan pulloa. Missään nimessä en aio pitää sitä enää nälässä vaan kasvatan korvikemääriä sitä mukaa, kun nälkä kasvaa. Ne alun pari päivää oli ihan riittävästi mun psyykelle.

Välillä kyllä mietin, että mitäs me sitten tehdään, jos vauvalle puhkeaa maitoallergia. Mun puolelta raukkaparka on perinyt allergia-alttiuden, isänsä puolelta se on turvassa. Mutta turhapa sitäkään on murehtia etukäteen. Käytän säästöni sitten erikoiskorvikkeisiin, jos on pakko.

Olisimme kuitenkin allergioiden kohderyhmää, vaikka lapsi eläisi kokonaan rintamaidolla - sitä ei tiedä mikä tilastollinen nappi napsahtaa. Valitettavasti ihmisaivo ei osaa ajatella tilastollisesti, joten etenkin näissä imetyshommissa normi tuntuu olevan oman kokemuksen yleistäminen: "ei se imetys voi mitenkään hyödyllistä olla, koska mun mies söi pulloa ja ihan terve se on". Tai sitten vastakohtana kaverin FB-kaverin seinällä se joku, joka hämmentyi kaverin vauvan flunssasta, koska "sillähän pitäisi olla immuniteetti, jos rintamaidolla elää." Tällä logiikalla me saadaan niistä pöpöistä puolet.

Tuhannen bodyn nainen

Joulu ei mennyt ihan putkeen. Aattoaamun kohteessa lensi laatta, joten pysyttelimme suosiolla kotona nykertämässä juustoja. Tapanina oli tarkoitus tarpoa naapurikuntaan jämäaterialle, mutta meistä pienimmän kitinöiden syyksi osoittautui nuha. Menin sitten yksin. Poissaollessani nuhasta ei kuulemma ollut tietoakaan, mutta lapsoselle piti laulaa koko ajan, jotta se olisi pysynyt tyytyväisenä.

Nyt pieni potilas koisaa vauvapesä 2.0:ssa - the NU-ha versionissa eli äp-laatikon kannesta rakennetussa, pääpuolesta nostetussa hökötyksessä. Minä olen juonut jo tunnin kahvia ja tilaillut vauvalle vaatteita alennusmyynneistä. Poppineitsyys meni.

Collegehaalari ei ole yöpuku

Tässä yksi päivä tuijotin youtubesta opetusvideoita aiheesta kuinka pukea vauvalle body. Ne nimittäin jää sen päähän kiinni. Olin ennalta fiksu ja hommasin ihan pienimpiä kokoja kietaisumallisina, mutta en niin fiksu, että olisin tehnyt saman isommille vaatteille myös. En mä arvannut, että koko 62 alkaa olla nafti jo kakskuiselle. Onkohan ton isä sittenkin se yksi kaksimetrinen?!

Vihaan bodyja, koska niiden kanssa pitää pukea myös housut. Näin ollen vauvani pukeutuu pääasiallisesti kokohaalareihin. Näitä superkäteviä kokopukuja markkinoidaan mulle kuitenkin yöpukuina, joten raskausaikana jätin ne kauppaan. Minä en mitään yöpukuja käytä, joten ajattelin ettei vauvakaan tarvitse, ja sijoitin vauvanvaatenormin mukaisesti bodyihin ja housuihin. Tajusin virheeni siinä vaiheessa, kun avasin äitiyspakkauslaatikon ja lukuisat kummin kaimoilta tulleet nyssäkät. Ei jumalauta näitä bodyja.

Isä-han puputupuna 70-luvulta, jolloin potkupuvut olivat vielä päivävaatteita

Aion altistaa itseni paheksunnalle ja viedä vauvan ensi viikolla jopa neuvolaan yöpuvussa, koska siellähän sitä saa taas pukea ja riisua ja vielä valvovien silmien alla. Yöpuku on paras tapa välttää turha pukemishetkukus, joka altistaa vauvan omille silmilleen oksentamiselle.

Vauvaihminen

Kun sitä katsoo, tuntuu hämmentävällä tavalla siltä kuin katsoisi itseään. Kai se sitten on jotenkin mun näköinen. Jotain tuttua sen silmissä, vaikka onkin vielä mysteeri kuka niiden takana oikeastaan on.

Se ei vakuta kauhean pieneltä. Ehkä koska se on lähes koko ajan sylissä, ihan lähietäisyydellä, ja on tietenkin suuri persoona.

Mutta sitten kun katsoo itseään peilistä vauva sylissä, tajuaa millainen rääpäle se oikeasti on. Sellainen pieni lintunen, joka hakkaa päällään mun olkapäätä, tuijottaa silmät kierossa ja suu auki jotain kaukaista valopistettä tai hieroo nenäänsä muhun tukka pystyssä.

Nimi miestä myöten

Vauvalla on nyt isä. Vakuutin lastenvalvojalle, etten ollut paneskellut muita vaikka en ole ollenkaan varma onko tosiaan näin. Olisihan sitä mielenkiinnosta voinut kokeilla mitä käy, jos kerron, että on noita suhteita ollut muitakin. Sateenkaariperheet ainakin pakotetaan dna-testeihin. Mutta isyysyhommien järjestyttyä vauvalle voidaan nyt hommata nimi.

Mun sukunimen antaminen tuntui vielä paljon järjettömämmältä ajatukselta kun isäni adoptio* kävi ilmi. Adoptio on mun mielestä täysin validi tapa tulla perheen ja suvun jäseneksi, mutta kun on systemaattisesti annettu koko elämän ajan ymmärtää ettei ole tarpeeksi hyvä ko. sukuun, niin voin ymmärtää että tuollainen tieto vähän kirpaisee. Enkä siksi tahdo osaltani olla tätä sukua jatkamassa. Omaa nimeäni en kuitenkaan vaihda, koska olen monella tapaa just niin idiootti kuin ne muutkin, ansaitsen olla osa sitä lössiä.

Kutsumanimelle asetin sellaiset vaatimukset, että kaikki top kymppi -listat on poisluetut, mutta kikkailemaan en ryhdy. Itse leikin päikkärin pihalla muurahaisten kanssa leikkiä nimeltä 12 Anttia ja kun pääsin kouluun, meidän luokalla oli neljä Anttia. Kun a-ha-vauva menee kouluun, sen kaverit on todennäköisimmin Onneja, Kaapoja ja Sofioita.

Halusin että nimi on suomenkielinen ja taipuu luonnollisesti. Lähipiirissä on yks Kaiku, joka taipuu Kaiulle, ja yks Kivi, joka taipuu Kiville. Mun oma nimi taipuu eri tavalla kuin se juttu, mitä se tarkoittaa. Sukupuolineutraalius olisi ollut bonusta, mutta en keksinyt mitään luontevaa. Tunnen kolme Ruu-vauvaa, ja siitä tulee ankeet Nalle Puh -vibat. Nalle Puh on saatanasta.

Valitsin sitten nimen, jonka kuvittelin olevan ihan tavallinen ja silti sopivan harvinainen. Äänneasultaan kaunis ja helppo lausua. Isä-hakin sen hyväksyi.

Ja vitut. Nimen aiheuttama reaktio on useimmiten tyrmistys. "Aika kummallinen", "Sehän on sukunimi", "Tollanen trendikäs pappanimi". Ainoastaan mielenterveyden ammattilainen ja amerikkalainen exäni ovat hyväksyneet sen mukisematta. Eli metsään meni, mutta nimi pysyy. Luulisin, että viranomaisille ei kuitenkaan ole siihen mitään sanomista, koska se on IHAN TAVALLINEN NIMI!!!

Niin ja toka etunimi on maailman tärkeimmän bändin toinen perustajajäsen. Tämä tieto on sentään otettu hyvin vastaan, etenkin isä-han ystävien taholta. Tästä voi myös päätellä etten ole jaksanut pitää nimeä salassa nimijuhliin saakka - en luota kykyymme järjestää kyseisiä pippaloita lähiaikoina, kun joku tiskaaminenkin tuntuu ylitsepääsemättömältä. Olen siis kertonut niille, jotka ovat tavanneet vauvan. Ja koska a-ha oli se joka oli mahassa, tyypille piti keksiä äkkiä oikea nimi, että pääsisin yli siitä, että sektion takia en osaa edelleenkään yhdistää tuota vauvaa pallomahan sisältöön. Mutta menköön bloginimenä edelleen.

* Kakkailme on muuten uudelleennimetty biologisen äidin mukaan.

Tuutilullaa 2

Oho, se on nukkunut öisin.

Mutta koska tässä elämäntilanteessa äidin kuuluu olla ihmisraunio, tyyperö on päättänyt että päiväunet on heikoille. Tänään se valvoi 13 tuntia, kahdeksasta yhdeksään. Saattaa olla pidempäänkin, koska se heräsi viideltä, mutta mölisi itsekseen tyytyväisenä, kun otin sen kainaloon ja nukahdin vielä pariksi tunniksi.

Niin että tämä oli sellainen päivä, että unohdin käydä vessassa. Iltaa kohden yliväsynyt vauva ei oikein viihdy yksin.

Ja luonnollisesti tämä on myös se päivä, kun isä-halla menee töissä pitkään. Ei ole vielä näkynyt.

Rutiini

Mulle on alkanut valjeta, että kaikki rakentaa aktiivisesti vauvoilleen rutiineja. Hiipivä ahdistus. En osaa.

Edelleen ainoa nukkumiseen liittyvä rutiini, johon kykenen, on valojen sammuttaminen noin puolenyön maissa. Joskus sekin unohtuu, kun oma rytmi on ihan hukassa. Ja kuinka helkutin tylsää onkaan valvoa yksin pimeässä, myönnän että olen sortunut välillä itsekin siihen näkemiseen ja jopa seurusteluun.

Neuvolantädin suosittelema yökkäreiden pukeminen osana rutiinia on jotain ihan järjetöntä. Tyyppi puklaa kolmet vaatteet päivässä - miten ihmeessä se tajuaisi, että tää sininen eläinjuttu on nyt niinku yövaate ja vihreä pupujuttu on niinku päivävaate?

Sitten kun en enää jaksa valvoa pimeässä (yleensä kasin pintaan kun vielä kukutaan), päätän että on aamu, laitan valot päälle ja avaan verhot, taputtelen käsiä, hihkun ja soitan youtubesta popsi popsi porkkanaa. Viestin että nyt on menoa ja meininkiä. Harkitsen kirkasvalolamppua, jolla voisin sokaista pimeyden prinssin.


Vauvateknoa. Hymy suodaan välisoiton söpöille synasoundeille, näin uskottelen itselleni.

Ehkä sitten kun se alkaa syödä ihmisten ruokaa, se tajuaa että tää puuro on nyt aamujuttu ja tää puuro on nyt iltajuttu... Just. Jos vaikka kuitenkin aloittais ostamalla sille sen sängyn.

Tissis äsid

Tänään lohduttelin telkkarissa itkevää vauvaa. Täähän alkaa sujua.

Viime yönä sain pienhenkilön tainnutettua seuraavalla metodilla:

Siinä se tuijotteli ja mölisi aikansa ja vaipui sitten uneen. Olisihan pitänyt tajuta jo aiemmin mikä acid-vauvaa viihdyttää.

Perjantaina aiheutin hänelle jälleen hylkäyskokemuksen, kun lähdimme isä-han kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä ulos. Ceephax Acid Crew oli niin hyvä, että liikuttuneena mietin että sen äidin täytyy olla siitä todella ylpeä. Saatoin myös toivoa, että vauva olisi vielä mahassa niin sekin olisi päässyt mukaan.

Olisin toki voinut luovuttaa ja jäädä kotiin, koska minä olin se, jota vauvan hoitajalle jättäminen eniten kauhistutti. Mutta päätin etten anna äitierityisten kiintymysasiantuntijoiden horinoiden saastuttamien aivojeni sanella elämääni vaan luotan siihen toiseen puoleen, joka kertoo, että vauva pärjää silloin tällöin muutaman tunnin ilman mua. Tämä puoli on päättänyt, että tissit sanelevat poissaololle suotavan keston: kun alkaa kiristää, on aika mennä kotiin. Pumppua en rupea raahaamaan mukana.

Tässä äitiytymisen myötä olen pohtinut useaan otteeseen, että se kiintymyssuhde, josta nyt puhutaan, ei ole se sama kiintymyssuhde, josta muistan esitelmöineeni kehityspsykan opintojen yhteydessä. Siitä on kyllä aikaa, mutta missään en muista mainitun, että juuri äidin pitää hengailla vauvan kanssa 24/7 ensimmäiset kolme vuotta. Käytännössä se kuitenkin on usein äiti, koska tissi.

Mutta juu, saatan muistaa väärin. Sen sijaan muistan kyllä ne karmaisevan traumatisoivat videot varhaisesta vuorovaikutuksesta. Luennoitsija pisti pyörimään kolme pätkää erilaisesta vuorovaikutuksesta: oli ne ihanasti kujertelevat äiti-vauva-parit ja sitten oli se kaamea hirviömutsi, joka ei jaksanut reagoida vauvaan. Siitä on nähty monet painajaiset raskausaikana, etenkin siellä masennuksen syvimmässä alhossa.

Ehkä jos jaksan, sukellan tämän äitimanian juurille tässä joskus, mutta saatan olla jaksamatta. Sinkkonen kiinnostaa ja ehkä myös sitä Searsia voisi lukea. Mua nimittäin kiinnostaa, että miksi jengi on hulluna johonkin jäbään, joka on kirjoittanut mm. teoksen nimeltä The Complete Book of Christian Parenting and Child Care: A Medical and Moral Guide to Raising Happy Healthy Children.

Vauva siis pärjäsi kotona tätinsä kanssa mainiosti. Annoin myös tälle kolmen lapsen äidille luvan imettää, mutta ei sen tarvinnut tuollaiseen arveluttavaan toimeen ryhtyä: tuijottelivat kuulemma toisiaan tyytyväisinä muutaman tunnin ilmankin. Täti ei olisi halunnut lähteä pois ollenkaan.

Jotain se täti oli vauvalle kuitenkin tehnyt, koska kun tultiin kotiin, tyyppi väläytti muutaman ihan oikean hymyn (ei siis pierusellaisia) ja kun iskin sen mahalleen lattialle, se nosti päätään ja kuikuili ympärilleen. Ihan ekaa kertaa. Päättelin, että se on niin traumatisoitunut, että sen piti opetella uusia temppuja tehdäkseen vaikutuksen vanhempiinsa, että ne ei enää koskaan olisi poissa sen luota. Nyyh.

Kuppa

Maanantaina meninkin liian hyvin. Vaavi nukkui koko kaupunkireissun. Tänään menin kahville stadiin. Juuri kun sain kaffen ja sämpylän tarjottimelle, pienhenkilö alkoi itkeä. Multa meni pasmat ihan sekaisin, unohdin panna maitoon kahvia enkä tajunnut miten saan sen tarjottimen kuskattua pöytään.

Pöydässä otin huutavan vauvan syliin ja tuijotin sitä hermostuneena monta minuuttia kunnes seuralaiseni (se suvereeni vertaishenkilö) ehdotti, että jos kokeilisin laittaa sen vaunuun, kun se kerta nukkuu taas. Jes hyvä idea, se olikin hiljaa noin 10 minuuttia. Sitten jouduin ottamaan sen taas ulos ja kuvittelin sen kakanneen.

Suunnattiin kauppakeskuksen sinänsä oikein erinomaisiin vauvafasiliteettitiloihin, joissa hosuin jälkikasvuni hoitopöydälle ja totesin, että se oli vain pieraissut. Vaihdoin kuitenkin vaipan, koska puhdas vaippa rauhoittaa mua aina, vaikka siellä ei olisi kuin vähän pissaa. Sen tehtyäni tajusin unohtaneeni pestä kädet ja aloin pelätä, että vauva saa nyt kupan tai jonkun muun kamalan pippelitulehduksen. Mainittakoon nyt täälläkin, asia kun herätti FB:ssa kummastusta, että minä en pese käsiäni aina ennen vaipanvaihtoa tai edes keitä tuttipulloja joka päivä. Siinä hetkessä paniikki vaan tiivistyi johonkin olemattomaan pöpöön.

Vertaishekilö kysyi mitäs sit tehdään. Mä halusin kotiin. Bussissa vauva itki. Pidin sen tuttia kädellä suussa, silitin poskea (vitut se mitään hamuilurefleksiä laukaise) ja kuiskin jotain rauhottavaa mahdollisimman hiljaa ettei kanssamatkustajat pitäisi mua hulluna yksinpuhelijana*.

IHAN MIELETTÖMÄN IHANAA OLLA KOTONA. Vaikka vähän korpeekin, kun poikaystävä on taas ulkona. Hyvä sen on mennä, kun ei ole mitään tyhmää äidinvaistoa. Epäreilua. Mutta mullapa on karkkia.

* Minullahan on perheessä useampikin oikeasti hullu yksinpuhelija, enkä ole niistä siksi moksiskaan, mutta jotenkin tuntuu että usein äitejä nolottaa jutella vauvoilleen julkisesti. Päätin jo kauan sitten olevani erilainen ja vaikka laulan vauvalle bussissa, jos on pakko, mutta ei se olekaan niin helppoa. Äh.

Tuutilullaa

Ihan mieletöntä, että noin pienellä on säännöllinen vuorokausirytmi. Kello kahdelta yöllä silmät räpsähtää auki ja pysyvät uteliaina ja tuikkivaisina aamuseiskaan asti. Välillä se huutaa ja yritän tavoittaa huudon syyn. Istun ja hyssytän sitä pimeässä, syötän ja vaihdan vaippaa. Ei sillä voi olla nälkä, se söi just! Ai mutta kaks tuntia onkin mennyt, tötteröä naamaan sit vaan.

Eilen itketti ja vitutti ehkä ekan kerran ihan oikeesti. Olin nukkunut illalla seitsemästä kymmeneen, koska aamulla neuvola ja jostain käsittämättömästä syystä usean tunnin mittainen keskustassa riekkuminen kahden tunnin unilla. Ostin synttärilahjakortilla uniraamatun ja itselleni imetysmekon, koska kattelin että se on siedettävä vaikka en koskaan tulis raottaneeksi sitä luukkua. Ostaminen on kivaa. Mutta ei ne iltapäikkärit riittäneet mihinkään, nukutti jo siinä puol kahdelta ja tiesin että edessä on viiden tunnin valvominen.

Isä-ha sanoi että tuo vauva mulle jos haluat nukkua. Vauva huutaa, tartun tarjoukseen, vien makkariin (nukun itse olohuoneessa). Viiden minsan päästä sieltä kuuluu voitonriemuinen "Se haluaa NÄHDÄ!" Aaaaaargh. No totta vitussa se haluaa nähdä, koska sillä on päivä! Mutta jumalauta, me EI leikitä sen kanssa öisin. Öisin on pimeetä ja ollaan hiljaa. Ehkä joku päivä se tajuaa.

En kyllä ole järin toiveikas - esittelin äsken ikkunasta vauvalle lumista maisemaa ja päivänvalon viimeisiä rippeitä. Pimeyden prinssi siristeli silmiään kärsivän näköisenä. Whatever, soitan sille sitten Curea, vuoraan äitiyspakkauslootan viininpunaisella loimusametilla ja annan tyypin nähdä.

Bilettäjämutsi

Torstaina kävin baarissa. Tai siis klubilla, bileissä, muistojuhlissa. Juttelin yhden tutun kanssa, että että ei noita bileitä voi laskea oikein baariksi, se on enemmän niin kuin joku seurakunnan kerho, jonne tullaan kerran kuussa, koska siellä on tuttua ja turvallista. On myös huomattavasti enemmän ok äitylin käydä kerhossa kuin baarissa, jos kotona on kuukauden vanha vauva, joten syleilin tätä ajatusta.

Jotkut olivat iloisesti yllättyneitä, että pääsin paikalle. Toiset vaikuttivat vähän hämmentyneiltä. Ja sitten oli se yksi ihana, jotka oli että JEE, nyt juodaan hämäriä drinkkejä niin kuin silloin yks sunnuntai, kun näiden muistojuhlien aihe drinkkiliputti meidät. Se oli hieman pettynyt, kun sai juoda drinkkinsä yksin, en mä kyennyt. Join karpalolonkeron, jota jostain syystä päädyin puolustamaan exäni nyxälle. Ihan varmuuuden vuoksi.

Musta muuten tuntuu, että jengi on enemmään huolissaan imettävän äidin alkoholiannoksista kuin raskaana olevan. Se yks viini ruoan kanssa on ihan jees, kun maha on pystyssä, mut vauva kainalossa se ei ole jees. Ehkä se johtuu siitä, että se vauva ihan oikeesti on siinä - se herättää kollektiivisen suojeluvaiston ihmisissä.

Mutta oikeasti kaverini pingottavat näitä juttuja vähemmän kuin minä. Se oli yksi niistä syistä, että uskalsin lähteä vauvaa tekemään, kun tiesin että lähiympäristöni antaisi mun tehdä jutut tavallani. Joka nyt sitten ei olekaan ihan niin rento ja reipas kuin toivoin.

Sain mä silti hokea muutaman kerran, että on sillä vauvalla isäkin. Toinen exäni oli huolissaan isä-han pärjäämisestä. Muistutin, että vauvan ensipäivät sen ensisijainen hoitaja oli sen isä, kun minä makasin tokkurassa letkuissa ja hyljeksin kupeitteni hedelmää.

Jaksoin hillua puoli yhteen. Kävin vessassa katselemassa salaa vauvan kuvia (joku hakkasi vihaisena oveen) ja osoitin kaverille lyhyttä pyylevää kaljua miestä ja kerroin, että tuo näyttää ihan mun vauvalta. Päätin, että ehkä meen sen pirun vauvan luo sitten, kun en osaa olla erossa vaikka kovasti haluaisinkin.