Tuutilullaa

Ihan mieletöntä, että noin pienellä on säännöllinen vuorokausirytmi. Kello kahdelta yöllä silmät räpsähtää auki ja pysyvät uteliaina ja tuikkivaisina aamuseiskaan asti. Välillä se huutaa ja yritän tavoittaa huudon syyn. Istun ja hyssytän sitä pimeässä, syötän ja vaihdan vaippaa. Ei sillä voi olla nälkä, se söi just! Ai mutta kaks tuntia onkin mennyt, tötteröä naamaan sit vaan.

Eilen itketti ja vitutti ehkä ekan kerran ihan oikeesti. Olin nukkunut illalla seitsemästä kymmeneen, koska aamulla neuvola ja jostain käsittämättömästä syystä usean tunnin mittainen keskustassa riekkuminen kahden tunnin unilla. Ostin synttärilahjakortilla uniraamatun ja itselleni imetysmekon, koska kattelin että se on siedettävä vaikka en koskaan tulis raottaneeksi sitä luukkua. Ostaminen on kivaa. Mutta ei ne iltapäikkärit riittäneet mihinkään, nukutti jo siinä puol kahdelta ja tiesin että edessä on viiden tunnin valvominen.

Isä-ha sanoi että tuo vauva mulle jos haluat nukkua. Vauva huutaa, tartun tarjoukseen, vien makkariin (nukun itse olohuoneessa). Viiden minsan päästä sieltä kuuluu voitonriemuinen "Se haluaa NÄHDÄ!" Aaaaaargh. No totta vitussa se haluaa nähdä, koska sillä on päivä! Mutta jumalauta, me EI leikitä sen kanssa öisin. Öisin on pimeetä ja ollaan hiljaa. Ehkä joku päivä se tajuaa.

En kyllä ole järin toiveikas - esittelin äsken ikkunasta vauvalle lumista maisemaa ja päivänvalon viimeisiä rippeitä. Pimeyden prinssi siristeli silmiään kärsivän näköisenä. Whatever, soitan sille sitten Curea, vuoraan äitiyspakkauslootan viininpunaisella loimusametilla ja annan tyypin nähdä.