Natsimutsi vai Semai?

Jani Kaaro kirjoitti kiehtovan kolumnin lasten videopelaamisesta ja malesialaisesta Semai-heimosta, jossa lapsia ei rankaista tai kielletä.

Kommenteista löytyy ihan asiallista kritiikkiä siitä, että jonkin metsästäjä-keräilijäheimon logiikaa ei ehkä ihan suoraan voi soveltaa länsimäisen järjestäytyneen yhteiskunnan ilmiöihin, mutta eipä siitä tainnut olla kysekään. Jutun ydin oli mielestäni tässä:

Lapsen on itse löydettävä maailmansa ja itse opittava tarvitsemansa taidot, ja jos aikuiset puuttuvat tähän prosessiin ohjaamalla tai opettamalla, se on lapselle haitaksi.

Tämä on lähes täysin vastakkaista omalle asenteellemme, jossa koemme velvollisuudeksemme puuttua lapsen tekemisiin: Ohjata hänen kurssiaan; opettaa tietoja ja taitoja; ja muovata hänen luonnettaan, moraaliaan ja persoonallisuuttaan.

Minulla ei ole tässä vaiheessa mitään haisua siitä millainen vanhempi minusta tulee. Kuvittelen että kiellän ne asiat, jotka ovat oikeasti vaarallisia tai haitallisia ja käsken tehdä ne asiat, jotka ovat välttämättömiä - muuten annan muksun rellestää ja tutkia aika vapaasti. Todellisuudessa saatan olla ylisuojeleva hössöttäjä, joka hokee ei ei ja ei ihan vaan tottumuksesta ja vähentää viikkorahasta, jos kyynärpäät on ruokapöydällä*.

Samalla jossain takaraivossa tykyttää kuitenkin tietoisuus siitä, että vaikka tämä tuleva ihminen luonnollisesti omaksuu ympäristöstään asenteita, rajoituksia ja vapauksia, loppujen lopuksi minulla on aika vähän valtaa siihen, millaiset polut hän lopulta valitsee kuljettavakseen.

Kai tämä on tietoisuus on noussut siitä, kun on kelaillut koko raskausajan omaa lapsuuttaan - tajunnut että on näiden lähtökohtien luonnollinen tulos ja samalla kuinka käsittämättömän randomia koko homma lopulta on. Aika todennäköistä onkin, että olen enimmäkseen ihan pihalla ja hosun ympäriinsä miten parhaaksi näen, enkä vaan ehdi ajatella mitään kasvattamista, koska kaikki energia menee siihen, että pidän meidät hengissä. Ja a-hasta tulee silti ihan hyvä aikuinen.

Luenkin kaikkia näitä kasvatusoppaita ja -näkemyksiä enemmänkin niksipirkkana kuin jonain kokonaisvaltaisina kasvatusfilosofioina. Painan mieleen hyviä kikkakolmosia kiperien tilateiden varalla ja toivon, että jaksan olla kiinnostunut lapsestani niin paljon, että osaan määritellä sille ne tarvittavat rajat ja tukea sitä sen omissa taipumuksissa. Vaikka se sitten haluaisi pelata Minecraftia, kun itse tajuan tasan tarkkaan tetristä ja timanttipeliä.

* Pidin pienenä kaverini perheen kasvatusmetodeja aika kauhistuttavina ja olin salaa kiitollinen, että meillä meltiin Semai-hengessä. Toisaalta ne myös teki ruokaa yhdessä ja lauloi, oli niillä kivaakin.

Tytöstä polvi paranee

Äitini kävi kylässä ja toi tuliaisiksi neuvolakorttini ja tuttipullon. Neuvolakortista selvisi sellainen kiehtova seikka, että minua on imetetty kokonaista 24 kk. Vauvakirjaanikin on täytetty sellaisella pieteetillä, että voin vaan päätellä mielenterveysongelmista kärsineen opiskelijaäitini hoitaneen vahinkovauvaansa antaumuksella.

Kun eräs terveydenhoitoalan ammattilainen tiedusteli miten taustani vaikuttaa suhtautumiseeni tulevaan ja omiin käsityksiini äitiydestä, niin saatoin vain sanoa, että jos oma äitini on suoriutunut olosuhteet huomioon ottaen noinkin hyvin, ei mulla pitäisi olla mitään ongelmaa. Kyllä se pikemminkin luottamusta omiin kykyihin lisää kuin vaikka huolta huonoista geeneistä. En ole katkera mistään (joku muu varmasti olisi, mutta mua ei ole kasvatettu siihenkään) eli ei ole tarvetta väen vängällä tehdä kaikkea juuri päinvastaisesti, mutta toisaalta ei ole suorituspaineitakaan olla joku täydellinen pullantuoksuinen äiti.

Tai jos jotain suorituspaineita on, ne olen löytänyt ihan itse internetistä. Hiukan hankalaahan tässä viidakossa on luovia, kun kaikki mitä tekee on jonkun mielestä väärin ja sen ilmaisemiseen on vielä näppärä kanava, mutta luotan myös siihen, että olen oppinut muillakin elämänalueille tekemään minulle sopivia valintoja. Jopa sellaisia, jotka ovat muiden mielestä suorastaan pöyristyttäviä.

Että jos vaan suinkin saan a-han omin voimin ruokittua, niin olen iloinen, mutta on myös mukavaa, että taaperoimettäjä-äitini lupasi tuoda tarvittaessa lisää tuttipulloja.

Toive

Voisko olla joku sellainen palvelu, joka listaisi missä blogeissa on juuri nyt kuohuttavaa keskustelua kommenttilaatikossa? Haluaisin lukea jotain vääntöä jonkun ventovieraan oletetuista kauneusleikkauksista ja ihmissuhdesäädöistä, huonosta äitiydestä tai edes kauhistuttavista Angry Birds -sympatioista.

OON LUKENUT JO KOKO INTERNETIN. Luen sitten kirjaa.

Tuskastus

Laskettu aika on vasta ensi viikon lopulla, mutta sanoisin, että mun päänsisäinen laskettu aika on ihan hollilla, ellei peräti mennyt jo. Jos keskityn kuuntelemaan, keho lähettää viestiä, että pikkuhiljaa olis aika kahdentua tai kellään ei ole enää kivaa. Tunne siitä, että meidän olis a-han kanssa turvallisinta lakata olemasta sisäkkäin, voimistuu.

Millä tätä voi perustella? Ei kai millään muulla kuin sillä saakelin intuitiolla. Sillä että jonnekin tuonne lokakuun puoleenväliin asti mulla oli tunne siitä, että meillä on molemmilla kaikki hyvin näin, vaikka vähän epämukavaa alkaa olla. Sitten alkoi pikku hiljaa olla sellainen fiilis, että tuo yksi alkaa raivata tietään ulos. Neuvolassa oltiin samaa mieltä. Mikä sitten taas vastasi hyvin sitä jo joskus kesällä päässäni muotoutunutta ajatusta, että syntymähetki tulee olemaan lokakuun puolella.

Mutta hämärähommiahan nämä ovat. Onneksi huomenna on neuvola. Neuvolantäti lisää mun turvallisuudentunnetta.

Sf-mitta se vaan nousee, mieliala laskee

Neste-episodi ei ollut hyvä homma. Jos nyt tekisin sen perhanan v-käyrätestin, olisin joku saakelin Nina Mikkonen. Samalla kun koko raskaus korpeaa entistä enemmän, itseluottamus vajoaa jonnekin maan rakoon.

Olin jo lähes varma, että synnytys menee ihan hyvin ja ei se vauvanhoitokaan mitään rakettitiedettä voi olla, mutta nyt heinäkuiset huolet nostavat taas päätään. Mihin ihmeeseen mä olen oikein ryhtynyt?! Mitä jos pää ei kestä. Ja mitä jos kroppa ei kestä. En osaa, en tiedä mitä tapahtuu, mistä sen synnytyksen alkamisen sitten tunnistaa.

Oikeastaan tajusin vasta tuon keskiviikkoisen myötä millaisen matkan olen tässä jo tehnyt: olen aloittanut nollasta, ilman minkäänlaista kokemusta vauvoista tai edes läheisten raskauksista, ja rakentanut luottamusta siihen, että tämä kroppa hoitaa kyllä homman kotiin ja myöhemmin Siperia opettaa ja pärjään vauvan kanssa. Olen tietoisesti päättänyt herkistyä omalle intuitiolle, testaillut sitä sellaisella uteliaalla asenteella. Fiilistellyt kaikkia kehossa tapahtuvia apinajuttuja ja uuteen rooliin mahdollisesti valmistavia päävammoja sekä tietty itse a-ha:ta, joka on jo tavallaan tuttu.

Yritin selittää poikaystävälle, miksi olen apea. Ei se ihan tainnut tajuta, kertoi vaan että itselleen pitää antaa lupa erehtyä. Ehkä sillä on pointti, ehkä mua nolottaa, kun menin sairaalaan, eikä se ollutkaan mitään.

Onko mulla liian korkeat odotukset sen suhteen, että voisin jotenkin kontrolloida synnytystä (tai tätä raskautta)? Ei mun mielestä. Olen toki tehnyt toiveita, valmentanut itseäni parhaaksi katsomillani tavoilla, miettinyt miten mahdollisesti voisin hyödyntää juttuja muilta elämänalueilta. Mutta en mä mielestäni ole missään vaiheessa kuvitellut, että voisin päättää miten homma lopulta menee. Osaan kuvitella itseni leikkauspöydällekin. Tai sitten valehtelen itselleni, on sekin ihan mahdollista.

Mutta totuus on, että väärä hälytys veti vähän mattoa alta ja olen taas aika hukassa koko synnytyksen ja vauvahomman kanssa. Melkein yhdeksän kuukauden aikana kovalla päänsisäisellä duunilla rakennettu rento ja luottavainen olo on tipotiessään. Tuntuu että olisin tarvinnut sitä tähän loppuun.

Huijattu olo

Sairaalareissusta jäi idiootti olo. Mietin kerronko kenellekään, vai tuleeko jotain tyypillinen ensisynnyttäjä tai kyl sen sit tietää -kommenttia. Tämä liittynee siihen jo valmiiksi varpaillaan olemiseen.

Mutta eiköhän jokainen täysjärkinen tilassani oleva olisi käynyt tsekattavana tilanteessa, jossa keskellä katua lorahtaa saappaantäydeltä. Etenkin kun sitä edeltää sarja kummallisia supistuksia, joita tarkkaillessaan unohtaa tarkkailla ikkunan takana vilistävää maisemaa. Yritän lohduttautua sillä, etten sentään juossut heti taksiin, vaan soitin sairaalaan ja toimin ohjeiden mukaisesti. Aamulla jätin eeppisen sairaalakassin kotiin, en uskonut että jään osastolle (enkä oikeasti usko tarvitsevani kauheasti kamaa synnytyksessä. Se kassi on vain joku rituaali, johon haluan osallistua).

Käytyämme a-han kanssa käyrillä päätin mennä vielä äänestämään ja ostamaan lisää vadelmanlehtiteetä. Huomasin olevani ensimmäistä kertaa vittuuntunut koko raskauteen, kuuntelin musiikkia ja haikailin taakse jääneiden bändäripäivien perään. Mietin miksi en käynyt lauantain bileissä edes moikkaamassa tyyppejä, joiden perässä olen jaksanut juosta ympäri Eurooppaa. Viikonloppuna halusin vain kotiin, nyt halusin viikonloppuni takaisin, vaikka se keikkakin oli oikeastaan aika huono.

Reagoin varmaan pettymykseen. Olen valmis siihen, että vauva tulee, mutta en siihen että se antaa ymmärtää tulevansa ja sitten ei tulekaan. Vauvat on just tollasii.

Ai että nukkua pitäisi

Ja seurata vauvan liikkeitä ja lapsiveden väriä. A-ha liikkuu omaan verkkaiseen tahtiinsa (sain siihen vähän eloa mutakakulla) ja vedet jäi naapurikuntaan, eikä niitä ole sen koommin näkynyt.

Mietin jo, että voisiko sittenkin kyseessä olla väärä hälytys ja vaikka spontaani ejakulaatio, mutta harvemmin sitä kai ejakuloi, kun vaeltaa itkuisena ja väsyneenä sateessa pimeällä tiellä ajettuaan bussipysäkkinsä ohi.

Ilman unta en kyllä koitoksesta ehkä selviä. Samalla olen huolissani, että supistukset eivät tästä voimistu ja joudun käynnistykseen. Onneksi sain juuri tänään erinomaisia supistuksenedistämisvinkkejä: jos en jää aamulla sairaalaan, katson huomenna koko päivän eläinvideoita. Kuuntelen Age of Lovea ja keskityn muutenkin just niihin juttuihin, jotka saa omat oksitosiinit virtaamaan.

EDIT klo 19.10: "Tämä tikku näyttää nyt näin. Nämä jää joskus mysteereiksi". Heh. Ehkä joka raskauteen kuuluu vähintään yksi väärä hälytys ja mysteeriksi jäävät litimärät sukat.

Liigaa plokeja

Sen tietää siitä, kun kello 4:28 googlaa fraasin "Se on Duplo, ei Dublo" ihan vain varmistaakseen ettei tämä behmoinen dublo ole joku nettimutsien inside-läppä, jota ei vaan tajua. Ei se taida olla.

Perusasioiden äärellä, osa II: ruokavalion udet tuulet

Raskaus kaiketi tuo mukanaan omituisia syömiseen liittyviä mielihaluja.

Liitutaulua en sentään ole halunnut nuolla ja ainoa ruoka-aine, jota en enää jostakin syystä siedä, on tuore pinaatti. Pääasiallisesti kasvispitoista ruokavaliotani olen tuunannut hieman verisempään suuntaan ja joinakin öinä olen löytänyt itseni jääkaapilta kittaamasta kylmää maitoa. Viimeksi join maitoa lapsena. Ei mitenkään poikkeuksellista, uskoisin.

Jonkinlaista omituisuutta ruokahaluissani on kuitenkin ollut havaittavissa:

- Kaupan parkkipaikalla maassa oleva kökkäre (mahdollisesti koirankakkaa) muistutti mielestäni grillattua kanankoipea.
- Yksi päivä halusin syödä bussin lattialla makoilevan ruskean koiran, koska se näytti suklaalta.
- Olen myös kuolannut Alkon esitteen symboleja, jotka ilmaisevat mihin käyttöön viini passaa parhaiten: nam juustoa! Ooh herkullinen lammas!
- Mitä ihmettä ne sellaiset jauhoiset läpinäkyvissä pötköissä myytävät karkintapaiset ovat? Jotain laihdutusvalmisteita tai urheilulisäravinteita? Ihansama, niitä olisi saatava. Jos en saa, voisin myös imeskellä vitamiiniporetabletteja.

Yllätin myös itseni olemalla alkuraskaudessa melko hysteerinen näiden syömisjuttujen suhteen. Kieltäydyin voileipäkakusta, kun kuorrutteessa oli tuorejuustoa. Vasta sitten kun annoin itselleni anteeksi etten olekaan sellainen rento odottaja, joka osaa aina käyttää aivojaan riskien arvioimiseen myös raskauteen liittyvissä jutuissa, pystyin hellittämään vähän. Ensimmäisen sushiannokseni söin epäluuloisena ja pienessä paniikissa, tokasta osasin jo nauttiakin.

Jos siis jo raskausaikana olen joutunut muuttamaan mieltäni ja käsitystä itsestäni useampaan otteeseen, voin uskoa että omien asenteiden jumppaamista on luvassa vielä paljon paljon enemmän, kun vauva syntyy. Varmaan ja etenkin myös ruoka-asioissa.

PS. Sinänsä itse ruokaan liittymätön asia, mutta sitäkin kiintoisampi huomio: olen alkanut kuolata ja tiputella ruokaa suustani syödessä. Olen miettinyt että ehkä kehon hienomotoriikka kärsii kaiken kaikkiaan, kun kaikki on suuressa myllerryksen tilassa. Ainakin tekee helpommaksi samaistua pikkupilttiin, joka ei saa sitä safkaa ihan sinne minne pitäisi.

Pallomahojen salaseurassa

Kovin moni on sanonut, että haluaisi lukea mun kirjoittamaa raskausblogia. Olen toki kovin otettu kaverien luottamuksesta tuottamaani kirjallista sisältöä kohtaan, mutta todellisuudessa en ole varma jaksaisivatko ne lukea kumminkaan. Yritin selittää yhdelle miksi.

En ole nimittäin yhtään varma onko minulla äitihommista tässä vaiheessa mitään uutta sanottavaa. Tämä raskaus kun tuntuu olevan vähän sellainen julkinen salaseura: kaikki siihen liittyvä matsku, ajatukset ja informaatio, on kyllä vapaasti kaikkien saavutettavissa ja internetistä luettavissa, mutta harvemmin kukaan eksyy sen pariin, jos aihe ei ole itselle ajankohtainen.

Sitten kun raskaus alkaa ensimmäistä kertaa, kaikki on uutta ja ihmeellistä ja sitä huomaa ajattelevansa aivan uudenlaisia ajatuksia, jotka haluaisi jakaa kaikille. Aika pian huomaa, että nämä ajatukset eivät olekaan kovin ainutlaatuisia, vaan osa ison äitilössin jaettua kokemusta. Jokaista uutta oivallusta tai herännyttä kysymystä löytyy kommentoimaan joku kolmen äiti kokemuksen syvällä rintaäänellä. Aika usein siinä on vähän sellaista päähäntaputtelun meininkiä, toivotellaan noob tervetulleeksi salaseuraan ja jaellaan niitä kallisarvoisia neuvoja (jotka pahimmillaan on luettu suoraan jostain neuvolan lappusista). Joillekin tämä tuntuu olevan ihan ok, mutta minua ärsyttää. Tuntuu että kokemukseltani yritetään riistää osa sen merkityksestä, kun heti rynnätään kertomaan, että been there done that.

Jos taas kirjoittaisin lapsettomille ystävilleni, voisin kirjoittaa mitä vain raskauteen liittyvää ja se saattaisi olla jännää, jos vain pukisin sen tarpeeksi raflaavaan asuun ja unohtaisin pahimmat masuasukkikliseet (jotka aiheuttavat useimmissa kuvotusta). Osa ystävistäni olikin ihan liekeissä, kun paljastin, että mahassa olevat vauvat ovat karvaisia ja tämän päälle vielä syövät sitä karvaa lapsiveden mukana ja paskantavat sen synnyttyään. Sen sijaan tuskin kukaan raskauden kokenut saa tästä tiedosta kauheita säväreitä. Joku pätevä äippä saattaisi kyllä muistuttaa mikä sen karvan hieno nimi on.

Aika mielenkiintoista keskustelua syntyi myös, kun ihmiset kauhistelivat Arizonan lakimuutosta, jonka mukaan äidit ovat raskaana kaksi viikkoa ennen hedelmöittymistä. Siinä sitten ruodittiin raskausmatikkaa oikein olan takaa ja kerroin, että kyllä minäkin vähän ekalla neuvolakäynnillä järkytyin, kun kuulin olevani kaksi viikkoa pidemmällä raskaudessa kuin olin maalaisjärjelläni päätellyt. Pohdin jopa että mitäs jos joku ehkä haluaisi abortin ja hänelle selviäisi, että aikaa onkin pari viikkoa vähemmän tehdä päätös. Mutta kaiken nyt tietämäni valossa en sitten taas osaa enää ajatella uutista niin, että "omg kaikki naiset on siis defaulttina raskaana koko ajan" kuten moni tuntui tekevän. Kuilu paksumahojen ja sellaisten asioihin perehtymättömien välillä aukesi siinä silmieni edessä koko komeudessaan.

On siis kovin haasteellista löytää jutuille sisältöä tai näkökulmaa, joka kiinnostaa sekä lapsellisia että lapsettomia. Ei kai sitä oikeasti tarvitsisikaan, mutta kehittäisin kyllä itselleni tästä ihan kohtuuttomia suorituspaineita, jos kirjailisin näitä juttuja avoimemmin.

Halusin kuitenkin kokeilla, että jäsentyvätkö nämä kaikki ajatukset joiksikin järkeviksi kokonaisuuksiksi. Koska sellainen yksityinen internetin nurkka, jossa olen saanut fiilistellä kaikki ekat potkut, söpöt vauvanvatteet ja turhat pelot ilman pelkoa siitä, että joku tulee jakamaan siihen viisauksiaan tai huokailemaan kyllästyneenä, mulla onkin jo.

Välilihaa valmentamassa

Neuvolantäti kysyi eilen pelottaako synnytys. Yllätyksekseni vastasin, että pikemminkin alan olla loppua kohti rauhallisempi. Tämä on kuulemma yleistä, kun olo alkaa olla kurja ja kärsimätön ja haluaisi vauvan vain ulos.

Alkuraskauden väliliha-ahdistus on kadonnut. Äitini on purkanut omaa synnytystraumaansa kertomalla minulle kauhujuttuja repeämistään, minkä seurauksena olin vuosia ihan satavarma, että en todellakaan synnytä ikinä. Mutta sitten tuli viiva tikkuun ja välilihan kanssa piti tulla sinuiksi.

Pohdin puolivitsillä, että jonkinlainen fistausohjelma voisi olla paikallaan. Tämä herätti keskustelua, koska eihän se nyt ole sama puskea päätä ulos jalkojen välistä kuin nyrkkiä sisään. Kuitenkin välilihan valmistamiseen myydään välineitä, jonka sukulaisia voi ostaa erotiikkaliikkeistä.

Konteksti vaikuttaa toki siihen onko tavoitteena seksuaalinen nautinto vai jokin muu - fistauksessa ja dildoleikeissä tunne täysinäisyydestä ja venymisestä voi olla joillekin justiinsa se juttu, kun taas synnytyksessä välilihassa tuntuva paine on vain välttämätön osa prosessia, kehon viesti siitä että jotain oleellista tapahtuu. Luulisin. Mutta samat paikat ne on siinä kurituksen kohteena, enkä jaksa uskoa että gynekologien vempeleellä venytetty väliliha on yhtään sen synnytysvalmiimpi kuin kotikonstein valmennetut ihopoimut.

Noh, aika rauhassa on väliliha saanut olla. Ostin hierontaöljyä, kun halvalla sai. Muistan sen olemassaolon joskus, mutta ei se venyttely ole kauheasti inspiroinut. Oikeastaan eniten on helpottanut se, kun on kieltäytynyt uskomasta hyväntahtoisia neuvojia, jotka jaksavat muistuttaa, että "älä vaan lue mitään kauhutarinoita" ja lukenut kaikki hirveimmät synnytysstoorit. Ja siihen päälle vähän dataa synnytysasentojen vaikutuksesta repeämien todennäköisyyksiin ja muuta hyödyllistä ja hyödytöntä.

Tässä vaiheessa olen jo hyväksynyt sen, että voin yrittää vaikuttaa jossain määrin omilla toimillani omiin kipupisteisiini (fyysisiin ja henkisiin), mutta loppujen lopuksi kaikki menee kuitenkin miten menee. Ei pelota enää.

Puolustuskannalla

Olen ehkä tavoittanut sisäisen av-mammani. Tai ainakin tajunnut jotakin siitä miksi joku sellaiseksi päätyy. Suojeluvaisto vauvaa kohtaan heräsi lähes välittömästi positiivisen raskaustestin myötä, mutta nyt oman reviirin vahtiminen on mennyt siihen pisteeseen, että olen jatkuvasti puolustuskannalla: suojelen jopa kaikkia vauvaan liittyviä ajatuksiani.

Tämän myötä otan kaikki ihan hyvää tarkoittavat neuvot henkilökohtaisina loukkauksina. En halua kuulla, että kannattaa antaa koiran nuolla vauvaa vastuskyvyn kasvattamiseksi eikä todellakaan tarvitse muistuttaa, että kannattaa hakkia tilava vaippakassi. Itsestäänselvyyksien lisäksi oikeasti ihan hyvätkin neuvot saavat täystyrmäyksen, jopa sellaiset joita en ehkä itse olisi tullut ajatelleeksi. Samalla kuitenkin tiedostan neuvomisen olevan jokin merkittävä osa kollektiivista äitiyttä (johon osallistuvat mielellään myös lapsettomat naiset) ja yritän siksi suhtautua siihen suopeasti.

Saatan närkästyä jopa kritiikistä, joka ei ole millään tavalla minulle suunnattu. Esimerkkinä toimikoon vierailulla käynyt tuttavaperhe, joka oli tuohtunut bussikuskin nykivästä ajotyylistä. Huono bussikuski ei millään tavalla voi olla mun moka, mutta koska perhe oli tulossa minun luokseni kylään, ensireaktioni oli puolustaa minun luokseni kuljettavaa joukkoliikennevälinettä, sitä liikennöivää yhtiötä ja jotakin sen nimettömistä kuljettajista. Ei mitään järkeä.

Toinen ystäväni huomioi, että kotimme ei näytä siltä, että täällä on kohta vauva. Siis mitäh, väitätkö ettei meidän koti ole hyvä vauvalle?! Kieltämättä kaikki vaunut, vaatteet ja muut vauvaromppeet oli siivottu kaappeihin juhlien tieltä eikä pinnasänkyäkään vielä ole. Uskoisin kaverini kuitenkin ilmaisseen ihan vain oletuksensa siitä miltä lapsiperheen koti ehkä näyttäisi, koskapa heti perään huomautti ettei tunne ketään muuta lisääntynyttä.

Varmaankin voin vyöryttää osan syystä internetille, jonka äärellä roikkumalla ei kovin ruusuista kuvaa äitien välisestä lojaalisuudesta saa. Tällä taistelutantereella sietääkin pitää puolensa. Mutta uskon kuitenkin olevani edes jossain määrin immuuni kaikelle nettiskeidalle - onhan täällä tullut pyörittyä - ja syytän siis tästäkin aivonyrjähdyksestä jotakin elimellisesti raskaana olemiseen liittyvää.

Keskusteluja (m)a-han kanssa

Mietin pitkään, että mitenköhän ihmeessä tuon mahan kanssa kuuluu oikein olla vuorovaikutuksessa, mitä ihmeen virikkeitä sille voi tarjota?

Mutta sitten tulivat nämä sekavat univajakkipäivät ja huomasin keskittyväni kaikkeen muuhun kuin mahamöngerryksiin. Itkin kyllä kipeitä potkuja öisin ja särkevää selkää päivisin, mutta unohdin että mun sisällä on joku tyyppikin.

Tuli vähän huono omatunto. Niinpä laitoin käden määrätietoisesti mahan päällä näkyville möykyille* ja juttelin vähän. Keskityin olemaan itse rauhallinen niin kuin teen joskus hoitokoiran kanssa, kun se riehuu, ja siirsin näitä rauhoittavia viboja sisäänpäin. Yritin hengittää suoraan kohtuun niin kuin joogassa opetettiin.

Olen kyllä unohtanut laulaa a-halle Eternal Flamea joka päivä, vaikka oli tarkoitus, joten älyllinen kehitys on nyt ehkä niin ja näin, eikä sillä ole valmiina tynnyttävää ja tunnistettavaa tuutulaulua syntyessään. Jossain vaiheessa jopa luin itsekseni ääneen Tatua ja Patua, kun halusin testata että onko niistä mihinkään (totesin hyväksi, Joulupukille duunia).

Kaiken kaikkiaan uskon että maha huomaa kyllä, että huomioin sitä, puhun suoraan sille. Mystinen juttu. Se saattoi myös huomata, kun yhtenä huolentäyteisenä päivänä tökin vatsanahkaa paniikissa ja vingutin sille kaverin lapsen Sophie-kirahvia niin antaumukselle etten ehkä enää ikinä halua kuulla sitä ääntä. Vittuili sitten takaisin eikä suostunut heilumaan kuin vasta seuraavana päivänä.

*En todellakaan tajua mikä möykky on mikäkin ruumiinosa vaikka tiedän suunnilleen miten päin mahassa oleillaan. Ekan kerran kun neuvolantäti tarttui vauvaa päästä mahan päältä ja piti sitä sivusta paikoillaan saadakseen sydänäänet, olin aivan mykistynyt ihailusta. Olen kyllä edelleenkin.

Perusasioiden äärellä, osa I: nukkumishommat laskussa

Kahden täysin unettoman yön jälkeen kahdentoista tunnin setti, ylös iltapäivästä ja vielä päälle iltapäikkärit kahdeksan aikaan - lopputulemana blogipuuhastelua viiden aikaan aamusta, poikaystävän kello soi 25 minuutin päästä. Kun rekat aloittavat piippauskonsertin ikkunan takana kuuden aikaan, on yleensä hyvä hetki edes yrittää sitä nukkumista (tai vaihtoehtoisesti syödä aamiaista). A-hakin on meuhkannut kulkiluiden kohdilla jo muutaman tunnin ja yrittää ehkä kertoa, että voitais vaihtaa makuuasentoon.

Neuvolantäti on siitä reilu, että käski nukkua silloin kun nukuttaa ja aina voi ottaa päivällä takaisin olen kuullut muidenkin äitiyslomalaisten muistuttavan. Arveluttaa vain miten helppo tästä on sitten sujahtaa äitimaailmaan, jossa leikkipuistossa ollaan viimeistään klo 9 myös viikonloppuisin ja niitä neuvola-aikoja saa aamukahdeksalta. Vertaisverkostojen puuttuessa tarkistin jo varmuuden vuoksi paikalliset perhekahvilatkin ja jäin miettimään, että ihanko tosi pääsen paikalle ennen kymmentä.

Joka tapauksessa vauvalle pitäisi kai luoda jokin vuorokausirytmi ja harvinaisen rytmitajuttomana olen huolissani.