Kahden äiti

No en oo paksuna! Kauhea ajatus.

Mutta kävin terveyskeskuksessa näyttämässä lapsosen peppua. Nimittäin olin sitä mieltä, että vaippaihottuma oli äitynyt aika ikävän näköiseksi. Myönnän ihan auliisti, että olen uusavuton kolmekymppinen yhden lapsen äiti, joka ei tiedä miten vaippaihottumaa hoidetaan. Mulla ei ole minkäänlaista aikaisempaa kokemusta vaipallisista poimukkaista olennoista.

Nuori terkkari oli ihan hämillään. "Iik onpa se pieni! Ei kai se putoa tuosta pöydältä? Tämä on niin korkea. Voi ei se itkee, meillä ei ole täällä leluja, voi voi." Ja sitten se haki vanhemman terkkarin katsomaan sitä pyllyä, koska ei tajunnut siitä mitään.

"Kahden lapsen kokemuksella sanoisin, että kyllä tuo sinkkivoiteella lähtee."

Ok. Internet on täynnä kolmen äitejä, jotka olis osanneet kertoa mulle ton. Jos ei lähde, niin ens viikolla on neuvolalääkäri. Niin ja ei se oo niin paha, tein nimittäin diaper rash -kuvahaun. Huh huh.

Huijattu olo

Sairaalareissusta jäi idiootti olo. Mietin kerronko kenellekään, vai tuleeko jotain tyypillinen ensisynnyttäjä tai kyl sen sit tietää -kommenttia. Tämä liittynee siihen jo valmiiksi varpaillaan olemiseen.

Mutta eiköhän jokainen täysjärkinen tilassani oleva olisi käynyt tsekattavana tilanteessa, jossa keskellä katua lorahtaa saappaantäydeltä. Etenkin kun sitä edeltää sarja kummallisia supistuksia, joita tarkkaillessaan unohtaa tarkkailla ikkunan takana vilistävää maisemaa. Yritän lohduttautua sillä, etten sentään juossut heti taksiin, vaan soitin sairaalaan ja toimin ohjeiden mukaisesti. Aamulla jätin eeppisen sairaalakassin kotiin, en uskonut että jään osastolle (enkä oikeasti usko tarvitsevani kauheasti kamaa synnytyksessä. Se kassi on vain joku rituaali, johon haluan osallistua).

Käytyämme a-han kanssa käyrillä päätin mennä vielä äänestämään ja ostamaan lisää vadelmanlehtiteetä. Huomasin olevani ensimmäistä kertaa vittuuntunut koko raskauteen, kuuntelin musiikkia ja haikailin taakse jääneiden bändäripäivien perään. Mietin miksi en käynyt lauantain bileissä edes moikkaamassa tyyppejä, joiden perässä olen jaksanut juosta ympäri Eurooppaa. Viikonloppuna halusin vain kotiin, nyt halusin viikonloppuni takaisin, vaikka se keikkakin oli oikeastaan aika huono.

Reagoin varmaan pettymykseen. Olen valmis siihen, että vauva tulee, mutta en siihen että se antaa ymmärtää tulevansa ja sitten ei tulekaan. Vauvat on just tollasii.

Ai että nukkua pitäisi

Ja seurata vauvan liikkeitä ja lapsiveden väriä. A-ha liikkuu omaan verkkaiseen tahtiinsa (sain siihen vähän eloa mutakakulla) ja vedet jäi naapurikuntaan, eikä niitä ole sen koommin näkynyt.

Mietin jo, että voisiko sittenkin kyseessä olla väärä hälytys ja vaikka spontaani ejakulaatio, mutta harvemmin sitä kai ejakuloi, kun vaeltaa itkuisena ja väsyneenä sateessa pimeällä tiellä ajettuaan bussipysäkkinsä ohi.

Ilman unta en kyllä koitoksesta ehkä selviä. Samalla olen huolissani, että supistukset eivät tästä voimistu ja joudun käynnistykseen. Onneksi sain juuri tänään erinomaisia supistuksenedistämisvinkkejä: jos en jää aamulla sairaalaan, katson huomenna koko päivän eläinvideoita. Kuuntelen Age of Lovea ja keskityn muutenkin just niihin juttuihin, jotka saa omat oksitosiinit virtaamaan.

EDIT klo 19.10: "Tämä tikku näyttää nyt näin. Nämä jää joskus mysteereiksi". Heh. Ehkä joka raskauteen kuuluu vähintään yksi väärä hälytys ja mysteeriksi jäävät litimärät sukat.