Sairaalareissusta jäi idiootti olo. Mietin kerronko kenellekään, vai tuleeko jotain tyypillinen ensisynnyttäjä tai kyl sen sit tietää -kommenttia. Tämä liittynee siihen jo valmiiksi varpaillaan olemiseen.
Mutta eiköhän jokainen täysjärkinen tilassani oleva olisi käynyt tsekattavana tilanteessa, jossa keskellä katua lorahtaa saappaantäydeltä. Etenkin kun sitä edeltää sarja kummallisia supistuksia, joita tarkkaillessaan unohtaa tarkkailla ikkunan takana vilistävää maisemaa. Yritän lohduttautua sillä, etten sentään juossut heti taksiin, vaan soitin sairaalaan ja toimin ohjeiden mukaisesti. Aamulla jätin eeppisen sairaalakassin kotiin, en uskonut että jään osastolle (enkä oikeasti usko tarvitsevani kauheasti kamaa synnytyksessä. Se kassi on vain joku rituaali, johon haluan osallistua).
Käytyämme a-han kanssa käyrillä päätin mennä vielä äänestämään ja ostamaan lisää vadelmanlehtiteetä. Huomasin olevani ensimmäistä kertaa vittuuntunut koko raskauteen, kuuntelin musiikkia ja haikailin taakse jääneiden bändäripäivien perään. Mietin miksi en käynyt lauantain bileissä edes moikkaamassa tyyppejä, joiden perässä olen jaksanut juosta ympäri Eurooppaa. Viikonloppuna halusin vain kotiin, nyt halusin viikonloppuni takaisin, vaikka se keikkakin oli oikeastaan aika huono.
Reagoin varmaan pettymykseen. Olen valmis siihen, että vauva tulee, mutta en siihen että se antaa ymmärtää tulevansa ja sitten ei tulekaan. Vauvat on just tollasii.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti