Tulin vain kertomaan

että provosoiduin imetyskeskustelusta internetissä ja koin pakottavaa tarvetta kommentoida.

It's not over yet!

Vauvojen kohtaaminen

Vein tänään vauvan läheiseen leikkipuistoon vauvojen kohtaamiseen. Valitettavasti muut vauvat näyttivät olevan lomalla.

Kohtaaminen tapahtui keskellä puistoa puun katveessa viltillä. Tunsin kaikkien taaperoiden äitien, edistyksellisten puistoisien, av-mammojen ja mammajengien katseet niskassani, kun vauvani kohtasi yksin puistotätiä ja tämän sylissä roikkunutta virttynyttä vauvanukkea. Mahtoi näyttää säälittävältä - ei tosin yhtä säälittävältä kuin minä palloilemassa ympäriinsä puistoa orvon näköisenä. Täti kyseli multa kovasti kaikkea imetyksestä (?), päivärytmeistä ja isovanhemmista eli yritti varmaan korvata sitä merkittävää aikuiskontaktia, joka jäi siinä uupumaan.

Vauvalla oli kyllä kivaa. Se repi vauvanuken päätä, hihkui ja flirttaili laulavalle tädille ja imeskeli puiston kuolaisia leluja. Että ei kai tämä ihan turha reissu ollut. Tätikin lohdutteli, että viime viikollakin oli yks päivä joku Freja-vauva ja pari viikkoa sitten kokonaista seitsemän vauvaa! Että ehkä siellä jossain lähiön uumenissa asuu mun vauvan tulevat hiekkalaatikkokaverit. Tai sitten ei.

Jotta nöyryytykseni olisi ollut täydellinen, puistoruokailemaan saapuvat isommat lapset saartoivat meidän rattaat nurkkaan polkupyörillään kohtaamisen aikana. Vietin sitten kymmenen minuuttia nostellen lukittuja fillareita pois tieltä eroahdistuneen vauvan rääkyessä metrin päässä.

Kohtaamisen jälkeen vauva nukahti ja pääsin lukemaan läheisen puistopläntin nurmikolle. Eilen näin samaisella puistopläntillä kaksi äitiä vauvoineen piknikillä. Vähän olin kade.

Supervanhemmat

Mitä sille pitäisi syöttää? Mitä mä laitan sille päälle? Mitä me otetaan mukaan? Kummat rattaat me otetaan?

Isä-ha on heittäytynyt avuttomaksi palattuaan lomilta töihin. Tähän varmaan vaikuttaa kovasti se, että eroahdistunut vauva alkaa aina raivota sille, kun se tulee kotiin. Tosi tervetullut olo, uskoisin. Muistutin kyllä heti, että minulla ei ole ollut tapana kritisoida sen tapaa hoitaa lasta ja että uskon sen kyllä suoriutuvan kauppareissua koskevista päätöksistä, koska se on aivan kiitettävästi pitänyt lapsen hengissä, kun ollut omissa riennoissani.

Huomautin myös, että en jaksa olla se ainoa, joka tekee lasta koskevia päätöksiä enkä haluaisi että me uusinnetaan jotain paskoja sukupuolirooleja tässä meidän perheviritelmässä. Totuus kuitenkin on, että juuri niin me tehdään.

Emme ole kumpikaan kovin oma-aloitteisia tahi reippaita ihmisiä ja arjen pyörittäminen on aina välillä vähän haasteellista (annettakoon itselle sen verran armoa, että masennuksella on näppinsä pelissä). Koska minä olen nyt täällä kotona, nämä päätökset ja pikkujutut lipsuvat helposti heikoille harteilleni. Se alkaa tuntua ja näkyä - joka päivä kello kolme alan hajoilla. Vietän iltapäivän viimeiset tunnit itkua pidätellen. Sitten isä-ha tulee kotiin ja mikään ei muutu. Vauva on edelleen mun vastuullani. Kunnes hajoan ihan oikeasti ja lukittaudun vessaan tai jotain muuta kypsää.

Isä-ha ei pidä isäkuukautta. Ei siksi, että se ei olisi halunnut, vaan siksi että olemme molemmat kaavakekauhuisia ja minä kieltäydyin täyttelemästä papruja sen puolesta eli se sitten jäi. Vaikka ihan oikeasti olisin tarvinnut tähän kesään sen (l)isäkuukauden, jolloin (l)isäkädet ovat läsnä.

Tiesin, että isäkuukautta koskevat paperit tulevat postissa äidille, mutta silti sen kirjeen saapuminen masensi mua aivan tolkuttomasti. Tulin vihaiseksi ja voimattomaksi sen edessä, että minulle yritetään muiluttaa kaikki vauvaan liittyvät päätökset, vaikka lastenvalvojan luona allekirjoitettiin paperi, jossa lukee, että meillä on yhteishuoltajuus.

Tästäkin syystä olisi niin kivaa, että ihan defaultina isätkin olisivat himassa jonkin aikaa. Että se ei vaatisi jotain ylimääräisiä kommervenkkejä ja että se olisi normaali seuraus siitä, että pariskunnalle syntyy lapsi. Kun on meitä idiootteja, joilla riittää tahtoa, mutta ei välttämättä voimavaroja järjestää sitä elämäänsä tavalla, joka olisi oikeudenmukaisempi kaikkia kohtaan.

Niin että voisiko joku holhota meitä, please?

Kolmas kerta toden sanoo?

Maanantaina meillä on kolmas lääkäriaika.

Tänään kävin neuvolantätin tykönä puolivuotistarkastuttamassa lapsukaisen ja raportoin sille eilisestä terveyskeskuslääkäristä. Täti oli hieman hämmentynyt siitä, että se ei antanut meille lähetettä allergiasairaalaan taikka yhtäkään rasvareseptiä. Niinpä täti teki taikojaan ja löysi meille uuden ajan jonkun muun neuvolan lääkäriltä maanantaiksi ("tämä näkee ainoastaan lapsia, sen pitäisi tietää") ja kirjaili koneelle sydäntäsärkevän stoorin vauvani oireista ja kirjoitti loppuun "allergialähete?"

Se eka neuvolalääkäri kirjoitti sinne koneelle "iho hyvä, ei reagoi korvikkeeseen". Eilisen lääkärin mielestä iho oli varsin hyvä. Sitä en tiedä mistä se eka sen päätteli ja millä mittapuulla iho on hyvä, mutta whatever. Maanantain lääkäriin otan isä-han mukaan ja se saa lyödä nyrkkiä pöytään, koska minä en näemmä osaa.

Niin ja siis neuvolantädin mielestä iho ei ollut hyvä. "Katso, se on täynnä pieniä haavoja, sen täytyy sattua." Joo, niin on, ja ainakin se kirkuu kuin syötävä (meni just isä-han kanssa ulos ja kuulen ikkunasta). Tosin luulen, että sillä on korvatulehdus, mun piti sanoa sille eiliselle lääkärille, mutta se oli sellainen kaikkitietävä nuori mies, joka vakuutti mut siitä, että kaikki on jees, ja unohdin. Tosin luulis nyt et ne kattois lapsilta korvat aina? Suuhun se kyllä katsoi.

Oon vähän väsynyt ja ankee fiilis. Rauhoittelen kieriskelevää ja itkeskelevää vauvaa kaikki yöt. Voihan tämä olla ikäjuttu, mutta viime yönä se kyllä hinkkasi naamaansa lakanaan ja raapi tuskaisena. Vauvapolo :(

Niin ja eihän se allergiasairaala mitään ratkaise, sielläkin on kuulemma paska meno, mutta pääsisi edes eteenpäin.

Kerroin tästä pompottelusta tädilleni, joka alkoi muistella sitä kuinka etsi apua meidän äidille. "Että toinen on ihan seinähullu ja silti mitään ei tapahdu". No minähän en siitä paljoa muista, muuta kuin että äiti heitti myrkkyspagetit seinälle ja puhui kellolle. Ihana maailman paras julkinen terveydenhuolto.

Aijoo, tuo nuori mieslääkäri myös suomi mua siitä, että käyn väärässä neuvolassa ja sitten tulen vauvan vaivojen kanssa lähiterveyskeskukseeni. "Ihan hajoaa tää hoito". Siinähän hajoaa, ei mitenkään hirveesti kiinnosta lähiarvauskeskus, kun se hoito on ollut joka kerta hajottavaa. Pidän kiinni neuvolantädistäni kynsin hampain.

Find another band

Tänään olen käyskennellyt ympäri kaverin keittiötä samalla imettäen, ahmien ananasta nälkääni ja keskustellen 5-vuotiaan kanssa Monsuunoista ja siitä mikä on tuttipullo. Ihan siis tosi rentouttavaa oli taas nähdä lukioaikaisia kavereita ja niiden lapsia. Kuulumiskierroksesta meni puolet ohi, koska toi käyskentelemisnukuttamishomma.

Mun viimeisen kymmenen vuoden kuulumiset tiivistettynä: seurustelin J:n kanssa, sit erottiin ja seurustelin taas T:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin A:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin P:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin N:n kanssa. Sit erottiin ja päätin olla seurustelematta, mutta oli jotain juttuu ainakin K:n, H:n, K:n, J:n ja T:n kanssa. Sit seurustelin D:n kanssa. Sit erottiin, ja erottiin myös K:n kanssa, ja seurustelin J:n kanssa. Sit tuli vauva. Välillä jotain opiskelin, olin töissä ja lauloin. Mä olen iloinen, että olen saanut seurustella niin huipputyyppien kanssa, haluasin ne johonkin yhteiskuvaan. Ehkä jopa P:n, vaikka se sit sekosikin.

Eilen sen sijaan oli uudemman ystävän, bändikaverin synttärit - menin alkuun mukaan vauvan kanssa lastenkutsuille, siten isä-ha tuli hakemaan sen pois ja jatkoin aikuistenkutsuilla. Se oli ihan hyvä, koska missasin yhden bändin esiintymisen lastenjuhlaosuudessa, koska vauva halusi just silloin oksentaa päälleen.

Meidän bändin pääjehulla on kuusi bändiä ja hieman ristiriitaisin tuntein seurasin niistä kahden esityksiä. Meillä ei ole ollut treenejä sitten viime kesän ja alkaa tuntua, että niitä ei enää tulekaan. Ajatus tuntuu vähintään yhtä pahalta kuin keskimäärin jokaisesta noista ylläolevasta kirjaimesta eroaminen. Kirjainten lukumäärästä voi päätellä, että olen aina suosinut jonkinlaista kaoottista ihmissuhdemallia, ja voisin väittää luovivani kaikkien noiden kirjainten väillä aika taitavasti (koska ainoastaan P:n kanssa meni sukset ristiin. Muut on edelleen kuvoissa ja kaveeraa toisiaankin, vaikka päällekkäisyyttä on ollut - luvan kanssa).

Mutta minkäänlainen parisuhdeskoilu ei kyllä valmista bändin kanssa toimimiseen, siinä on ihan omat jännitteensä. Ihmisten soittotaidoissa ja tavoitteissa, ajankäytön prioriteeteissa on eroja, joiden kanssa pitää jotenkin sompailla. Positiivisena puolena sitten taas se huikea keskinäinen tsemppaaminen, se miten taitavammat kannattelevat heikkolahjaisempia, sellainen ainutlaatuinen me-henki.

Nyt on sellainen tilanne, että yksi bändimme (soiton kannalta) oleellisimmista jäsenistä on sen verran kiireinen perhe- ja työkuvoidensa kanssa ettei treeneistä tule mitään. Ehkä sitä tahtoa ei vaan löydy tarpeeksi eikä sitten osaa luopuakaan. Sitten on tällaisia vähän epäoleellisempia jäseniä (toinen taustalaulaja tässä hei), jotka tajuavat että bändi on ollut viime vuosien henkireikä, sosiaalisen elämän kiintopiste ja jotain pysyvää kaaoksen keskellä. Mä lupasin nostaa kissan pöydälle ja kysyä onko meitä enää.

Näissä tunnelmissa seurasin siis noita esityksiä, myös "meidän" biisejä laulelin mukana kostein silmin. Vaikka siis eihän ne ole meidän biisejä vaan sen meidän pääjehun biisejä, jotka se toki vie mukanaan, jos meitä ei enää ole. Sen yhden kokoonpanon esitystä seurasin tosi ahdistuneena - se oli niiden eka keikka, niillä oli pari ihan huippua biisiä, joita ne soittivat söpösti haparoiden. Vähän niin kuin me ekalla keikalla. Mietin, että jos meidän bändi vielä olis, soitettaisiinko me sitä yhtä biisiä. Keikan jälkeen pääjehun poikaystävä silleen kannustavasti huuteli sille niiden basistille, että hyvinhän se meni, onko nyt eri fiilis kun ennen keikkaa. Se tyttö uhkui sellaista voimaantunutta keikanjälkeistä euforiaa. Tuli ikävä sitä, kun se sama poikaystävä tuli joskus meidän keikan jälkeen taputtamaan olkapäälle, että hei, sehän lähtee kunhan vaan laulat, hyvä meno, oot kehittynyt huimasti!

Sitten ne oli ihan fiiliksissä siitä keikasta, parveili "bäkkärillä", ja kuljeskeli siellä bileissä silleen ylpeenä, että mepä just soitettiin keikka - ja hihkui että ei koskaan hajota. Ihan varmana mä olen joskus sanonut niin.

PS. Koska tämä on äitiblogi, kirjattakoon vielä muistiin, että toivottavasti mun poika saa joskus olla bändissä.

Kotiäidin itkuvirsi

Voisi laittaa pannaan kaikki blogit, joissa tehdään kaikkea kivaa jonkun ihanan mammajengin kanssa. Ihan vaan koska kateus on kuolemansynneistä se meikäläisen valinta.

Olin alkuun sitä mieltä että on ihan ok olla erilainen nuori ja tekaista yksi vauva, vaikka kaverit ovatkin päättäneet olla sille polulle astumatta. Sittemmin olen muuttanut mieleni. Tämä olisi kivempaa, jos olis edes yksi ystävä samassa kyydissä. Sellainen jonka kanssa olis luontevaa nähdä ja kahvitella ja etenkin angstata ja pelätä pippelikuppaa ostoshelvetin vauvanhoitohuoneessa.

Viime keväänä kiltti exä nakitti mulle yhden kaverinsa, jolla oli laskettu aika noin kuukautta aiemmin - kirjoiteltiinkin jonkin aikaa facebookissa. Meidän piti mennä samaan raskausjoogaryhmään, mutta minä kämmin, ja mahduin vastan myöhemmin alkavaan. No se olikin sitten jatkokurssilla, joka loppui juuri ennen meidän tunnin alkua: katkerana huomioin, että se rupatteli iloisesti joidenkin reippaiden mimmien kanssa aina siinä pukkarissa. Omassa ryhmässäni olikin sitten harvinaisen umpimielistä porukkaa (etenkin allekirjoittanut), joten sen kurssin anti jäi synnytyslauluun, jolla kyllä vetelin laimenevan epiduraalin ja sektioon siirtymisen väliajan oikein tehokkaasti.

Että niin, se potentiaalinen ystävyys sitten jäi. Se löysi tyyppejä, minä en. Aina välillä puhellaan, että pitäis nähdä, mutta se asuu aika kaukana naapurikunnassa jne. tekosyitä. Onhan mulla myös nämä sormiruokailevat lukiokaverit, joita en halua nähdä enää (niiden vauvatkin on jo taaperoita), ja se yksi kolmen äiti, jota pelkään. Muita vauvallisia ei ole.

Olen alentunut jopa googlaamaan vauvafoorumien syksyllä poksahtaneiden ryhmiä, mutta ne ovat muodostuneet jo plussaamisen aikoihin ja jutut siirtyneet sittemmin Facebookin salaseuroihin. Olen kuullut huhua, että jotkut näistä ryhmistä kahvittelisivat kerran viikossa Kampissa (kas isä-ha:lla onkin sitten biljoona kaveria, jotka ovat saaneet vauvan tässä lähiaikoina), mutta ei kai sinne voi niin vaan tunkea sekaan. Isä-ha lupasi puhua mun puolesta, mutta mulle tuli sellainen olo, että olen säälittävä reppana, jolla ei ole kavereita.

Ne lähialueen perhekahvilatkin olen tosiaan kartoittanut, mutta ajatus sellaiseen menemisestä aiheuttaa hengenahdistusta. Vaikka ne olisivatkin ihmisten aikaan, en osaa päättää kumpi kuulostaa vähemmän kauhistuttavalta, vapaa ohjelma vai vaate-esittely. Mun vauvakin on vielä niin pieni, että en voi vedota sen virikevajeeseen, jos tuollaiseen raahaudun. Otsassani lukee siis isolla epätoivoinen yksinäinen kotiäiti.

Eli oikeastaan ongelma on siinä, että samassa tilanteessa olevien ihmisten löytyminen edellyttäisi ennenkuulumatonta reippautta ja rohkeutta - ja niitä minulla ei ole. Viimeisen kolmen vuoden tapahtumat ovat ajaneet itsetuntoni sellaiseen jamaan, että en osaa kuvitella tutustuvani enää koskaan uusiin ihmisiin. Elämässä oli joskus vaihe, jolloin istuin ehkä joka viikko kahvilla jonkun uuden jännän tyypin kanssa, mutta sitten tuli pari kiduttavaa ihmissuhdetta, mätä työyhteisö ja lamauttava masennuskausi, ja tuntuu, että kadotin sosiaaliset taitoni jonnekin. Tämä kohta puoli vuotta kestänyt kotona kykkiminen ei ole auttanut asiaa.

Kaiken kukkuraksi olen aina ollut parempi löytämään deittejä kuin uusia ystäviä (ja deiteistä on sitten tullut niitä ystäviä). Mielestäni parisuhderintamalla torjutuksi tuleminen on paljon siedettävämpää kuin ystävyydessä epäonnistuminen. Saatan tehdä pokkana lähes julkeita ehdotuksia miehille, joista olen kiinnostunut, ja olen todistettavasti kokeillut jopa väsytystaktiikaa vastahankaisten urosten kellistämiseksi, mutta uuden tuttavuuden pyytäminen kahville kaverimielessä vaatii taikatemppuja, itsesuggestiota ja mahdollisesti rohkaisuryypyn. Pitäisi siis varmaan löytää jostakin yh-isä, jolla on alle puolivuotias vauva, ja pokata se, niin saisin vertaistukeni. Voin nyt tässä myöntää, että selailinkin suosimaani deittisivustoa vauvallisen päiväkahviseuran toivossa. Yllättäen tulos jäi vähän laihaksi.

Ehkäpä siis alistun kohtalooni ja tilitän tilitettäväni jatkossakin internetin suureen tyhjyyteen. Ja olen kiitollinen niistä parista kommentista, jotka teksteihini olette jättäneet: niitä kun lukee, tulee sellainen olo että ehkä olen sittenkin olemassa.

Pullolapsi

Lapsi putkahti ulos mahan läpi 31.10.12 klo 20.03 parin vuorokauden yrittämisen jälkeen. Osastolla saimme perhehuoneen, jossa oli sentään yksityisyyttä, kun kaikki muu tuntui kaatuvan päälle. Sukulaiset kävivät kiintymässä vauvaan ensisilmäyksellä yksi toisensa jälkeen samalla kun itse toivoin, että pikkuinen nukkuisi omassa sängyssään ja kätilöt eivät nostelisi sitä puseroni sisään.

Muutin kyllä mieleni, kun maito ei noussut, ja a-ha laitettiin solariumiin ja lopulta minulta kiellettiin rinnalle ottaminen kokonaan ja passitettiin pumpulle. Missään vaiheessa en oikein tiennyt mitä tapahtuu ja miksi, ja kun vauva määrättiin pakkosyötöille pullosta 3 tunnin välein en enää edes yrittänyt ymmärtää. Verensokerit ja bilirubiini jotain.

Ekat maidot heruivat kaksi tuntia kotiin pääsyn jälkeen. Painotettiin kuitenkin pitämään vauva hyvin ruoassa, kun tyypillä on taipumusta mielummin nukkua kuin syödä, joten näin on tehty. Olen lukenut imetystukilistan pulloruoasta vierottamisosiota ja Väestöliiton pullonpyörittäjän opasta. Pumpannut, itkenyt, pesinyt, ollut välittämättä koko vitun tisseistä, itkenyt vähän lisää.

Kuvittelin, että imettäisin jos mieliala ei laskisi sellaiseksi, että tarvitsen lääkitystä. Mutta jotenkin unohdin ajatella, että mieliala voi laskea siksi, että imetys ei onnistu. En nimittäin tiedä riittävätkö voimat pullosta vierottamiseen, kun olen paniikissa ihan kaiken muunkin suhteen sekä edelleen jonkinasteisessa shokissa sairaalassa tapahtuneista asioista.

Ainoa lohdullinen asia on se, kun näen kuinka a-han isä syöttää vauvaansa pullolla ja molempien silmät loistavat. Sen verran hyvä äiti olen, että valitsin vauvalleni parhaan isän.

Sf-mitta se vaan nousee, mieliala laskee

Neste-episodi ei ollut hyvä homma. Jos nyt tekisin sen perhanan v-käyrätestin, olisin joku saakelin Nina Mikkonen. Samalla kun koko raskaus korpeaa entistä enemmän, itseluottamus vajoaa jonnekin maan rakoon.

Olin jo lähes varma, että synnytys menee ihan hyvin ja ei se vauvanhoitokaan mitään rakettitiedettä voi olla, mutta nyt heinäkuiset huolet nostavat taas päätään. Mihin ihmeeseen mä olen oikein ryhtynyt?! Mitä jos pää ei kestä. Ja mitä jos kroppa ei kestä. En osaa, en tiedä mitä tapahtuu, mistä sen synnytyksen alkamisen sitten tunnistaa.

Oikeastaan tajusin vasta tuon keskiviikkoisen myötä millaisen matkan olen tässä jo tehnyt: olen aloittanut nollasta, ilman minkäänlaista kokemusta vauvoista tai edes läheisten raskauksista, ja rakentanut luottamusta siihen, että tämä kroppa hoitaa kyllä homman kotiin ja myöhemmin Siperia opettaa ja pärjään vauvan kanssa. Olen tietoisesti päättänyt herkistyä omalle intuitiolle, testaillut sitä sellaisella uteliaalla asenteella. Fiilistellyt kaikkia kehossa tapahtuvia apinajuttuja ja uuteen rooliin mahdollisesti valmistavia päävammoja sekä tietty itse a-ha:ta, joka on jo tavallaan tuttu.

Yritin selittää poikaystävälle, miksi olen apea. Ei se ihan tainnut tajuta, kertoi vaan että itselleen pitää antaa lupa erehtyä. Ehkä sillä on pointti, ehkä mua nolottaa, kun menin sairaalaan, eikä se ollutkaan mitään.

Onko mulla liian korkeat odotukset sen suhteen, että voisin jotenkin kontrolloida synnytystä (tai tätä raskautta)? Ei mun mielestä. Olen toki tehnyt toiveita, valmentanut itseäni parhaaksi katsomillani tavoilla, miettinyt miten mahdollisesti voisin hyödyntää juttuja muilta elämänalueilta. Mutta en mä mielestäni ole missään vaiheessa kuvitellut, että voisin päättää miten homma lopulta menee. Osaan kuvitella itseni leikkauspöydällekin. Tai sitten valehtelen itselleni, on sekin ihan mahdollista.

Mutta totuus on, että väärä hälytys veti vähän mattoa alta ja olen taas aika hukassa koko synnytyksen ja vauvahomman kanssa. Melkein yhdeksän kuukauden aikana kovalla päänsisäisellä duunilla rakennettu rento ja luottavainen olo on tipotiessään. Tuntuu että olisin tarvinnut sitä tähän loppuun.

Huijattu olo

Sairaalareissusta jäi idiootti olo. Mietin kerronko kenellekään, vai tuleeko jotain tyypillinen ensisynnyttäjä tai kyl sen sit tietää -kommenttia. Tämä liittynee siihen jo valmiiksi varpaillaan olemiseen.

Mutta eiköhän jokainen täysjärkinen tilassani oleva olisi käynyt tsekattavana tilanteessa, jossa keskellä katua lorahtaa saappaantäydeltä. Etenkin kun sitä edeltää sarja kummallisia supistuksia, joita tarkkaillessaan unohtaa tarkkailla ikkunan takana vilistävää maisemaa. Yritän lohduttautua sillä, etten sentään juossut heti taksiin, vaan soitin sairaalaan ja toimin ohjeiden mukaisesti. Aamulla jätin eeppisen sairaalakassin kotiin, en uskonut että jään osastolle (enkä oikeasti usko tarvitsevani kauheasti kamaa synnytyksessä. Se kassi on vain joku rituaali, johon haluan osallistua).

Käytyämme a-han kanssa käyrillä päätin mennä vielä äänestämään ja ostamaan lisää vadelmanlehtiteetä. Huomasin olevani ensimmäistä kertaa vittuuntunut koko raskauteen, kuuntelin musiikkia ja haikailin taakse jääneiden bändäripäivien perään. Mietin miksi en käynyt lauantain bileissä edes moikkaamassa tyyppejä, joiden perässä olen jaksanut juosta ympäri Eurooppaa. Viikonloppuna halusin vain kotiin, nyt halusin viikonloppuni takaisin, vaikka se keikkakin oli oikeastaan aika huono.

Reagoin varmaan pettymykseen. Olen valmis siihen, että vauva tulee, mutta en siihen että se antaa ymmärtää tulevansa ja sitten ei tulekaan. Vauvat on just tollasii.