Vahingot kiertoon

Tuli tilaisuus luopua pieniksi jääneistä vauvanvaatteista. Siis todellakin, tilaisuus, jollakin on oikea tarve! Kaverin kaveri saa yllärivauvan. No on sitä kuulemma odotettu vuosia, mutta nyt sopis noutaa pikkuinen lähikunnasta asap. Vauvakamaa ei ole.

Toisin kuin esimerkiksi Leopardikuningatar, mä en voi kaivella kätköjäni euronkuvat silmissä kiiluen. Voisin toki nakutella huutonettiin muutaman ihanan poika vauvan vaate paketin ei HV, mutta luulen, että se vaiva olisi suurempi kuin mulle koituva hyöty.

Mutta nyt on ongelma. Kaapeissa on seuraavanlaisia hynttyitä:

- Muisto-osasto eli "Aww, sillä oli nämä housut ainakin kaksi viikkoa" "Aww, sillä oli tämä paita päällä kerran nimijuhlissa" "Aww se näytti tässä söpöltä, vaikka tämä oli pieni jo saapuessaan". Nämä pitää säästää. On siellä toki muutama ihan aito lempparikin, jotka tulee kulkemaan mukanani varastosta varastoon.
- Merkkiosasto eli törsäsinpä kerrankin länsinaapurilaiseen luomupuuvillaan. Vaate osoittautunut käytössä hankalaksi tai huononmalliseksi, mutta siitä saattaisi saada vitosen kymmensenttisen sijaan.
- Takaisin alkuperäiseen osoitteeseen jatkokiertoon eli täti-han kätköt.
- Ihanuudet, joita en käyttänyt syystä tai toisesta ja joilla ei ole jälleenmyyntiarvoa, mutta joihin takerrun silti.
- Tylsä perustrikoo, jota on kyllä käytetty.
- Superosasto eli kaikki ihan ässät kietaisubodyt ja housut, jotka mahtuu aina vaan.

Tämä viimeisin aiheuttaa eniten päänvaivaa, koska en tiedä mitä sille tekisin - säästänkö mä näitä siltä varalta, että lähipiiristä löytyy niille joskus käyttäjä vai annanko tälle vieraalle, jolla on se tarve? Mitä jos joudun joskus johonkin mielenhäiriöön ja kuvittelen haluavani lisää vai...vauvoja? Mitä jos mun veljeni haluaakin vauvoja? Eikö sille olis kiva säilöä sellainen toimiva survival kit? Mä en selvästikään ole vielä valmis päästämään irti siitä ajatuksesta, että jotain vauvoja on vielä tulossa elämääni. Ja ne vauvat ansaitsee vain PARASTA.

On kuitenkin jotenkin noloa lahjoittaa pelkkää seminukkaista (mutta toki käyttökelpoista ja ehjää) trikoota, joten olen höystänyt lahjoituskassia käyttämättömillä ihanuuksilla, parilla ässällä ja merkkirievulla ja jättänyt kaikki ankeet potkarit pois. Ihan vaan ettei se aiheuttaisi saajassaan samanlaista antikliimaksia kuin äitiyspakkaus meikäläisessä.

Pakkauksesta päätyi pari riepua muisto-osastoon, mutta muuten jäi kyllä käyttämättä se setti. Ei siksi että ne vaatteet olivat rumia (mun vauvalla on eimmäkseen rumia vaatteita), vaan koska ne vaatteet ei vaan toimineet. Nalleoksennuslakana kyllä näyttäisi olevan mytyssä tuossa lattialla, sillä sen päällä vaihdetaan vaippoja.

Niin että saa sitä päätään vaivattua tällaisillakin olennaisuuksilla. Heitin lahjakassiin myös meille sopimattomat korviketötsät ja äitiyspakkauksen kestovaipat, vaikka joku ääni sisälläni sanoo, että ei saa laittaa vahinkoa kiertoon. Mutta kun joidenkin mielestä ne on just parhaita - jos vaikka tämän nyssykän vastaanottaja olisi sellainen.

Omalla ajalla

Mun piti kommentoida aiheesta Kukkikselle, mutta kirjoitankin tämän nyt tänne.

Mua ärsyttää oma aika siinä mielessä, että se rakentaa sellaista turhan jyrkkää eroa sen välille, että on lapsielämä ja sit se muu elämä. Mun tavoite on kuitenkin sopeutua siihen, että mun elämässä on nyt lapsi, ja siellä omalla ajalla jään aina haikailemaan sitä aikaa kun se oli mun koko elämä eikä tarvinnut ajatella lasta.

Tämä ei tarkoita että mun mielestä olis jotenkin kypsymätöntä haikailla vanhaa takaisin tai että en saisi haluta omaa aikaa. Mä olin valmis luopumaan vapaudestani, kun lähdin vauvaa tekemään, mutta se ei tarkoita, että olisin oikeasti ollut valmis sillä sekunnilla, kun vauva syntyi. En koe tästä kaihoilusta syyllisyyttä - se on musta vaan ärsyttävää. Tahtoisin että ping oltaisiin kymmenen vuoden päässä ja ehkä lapsellisuus olisi normaali olotila eikä joku tällainen uusi ja outo tilanne, jota vertaan aikaan ennen lasta. Haluaisin osata päästää irti siitä entisestä elämästä.

Oikeasti tämäkin johtuu siitä, että mulla ja meillä ei ole tarpeeksi kivaa lapsiystävällistä tekemistä. Olen aina tosi iloinen, kun käy vieraita, mutta ei mun ystävät juuri vieraile toistensa luona, kun aina tavataan baarissa. Tai sitten ne vierailee joo muiden luona, mutta mä olen niitä tyyppejä, joita on tavattu vaan baarissa. Mä tykkään kyllä edelleenkin käydä baarissa - musta on mielettömän kivaa istua Vaasankadulla jossain kuppilassa ja jutskailla niitä näitä. Mut en mä sinne vauvaa voi viedä.

Tänään oli lämmin päivä ja käytiin kolmistaan kävelyllä, vauvakin pääsi ihmettelemään maailmaa ensimmäistä kertaa ihan kunnolla. Se vaan tuijotti arskojensa takaa puita ja kukkia ja oli lähes katatonisessa lumoutuneisuuden tilassa. Heti tuli hyvä fiilis. Sellaista luontevaa lapsitekemistä. Kohta alkaa isä-han loma ja toivottavasti me nyt päästään vähän ihmisten ilmoille kolmistaan niin voisi ehkä jotenkin sopeutua tähän lapsiperhe-elämään. Lintsille oltais ainakin menossa ja toivottavasti jossain olisi jotain tyyppejä puistossa ja me voitaisiin liittyä seuraan. Mieluusti sellaisessa puistossa, jonka lähellä joku asuu, että muut pääsee pissalle ja meikä vaihtamaan vaipan. Joo ja sit meidän pitäisi käyttää yksi risteilylahjakortti, mutta saan sydämentykytyksiä jo pelkästä ajatuksesta. Vauvan kanssa ulkomailla, APUA.

Niin ja siis ei saatana, odotan niitä täti-han me&i-kutsuja. Argh.

Tishi

Ei kelpaa. Tää tais olla tässä. Mutta sain puol vuotta täyteen! Olen sankari-imettäjä!

Mulla on tuolla luonnoksissa jemmassa mustimmat ja synkimmät imetysajatukset matkan varrelta, mut en tiedä kehtaanko julkaista niitä. Nyt puhutaan kuitenkin mun tisseistä. Asiasta joka ei sinänsä kenellekään kuulu. Ja jota kuitenkin olen täällä internetissä retostellut oikeen urakalla (en sentään Facebookissa, joku raja hei. Ahdistun jengin imetys- ja kakkapäivityksistä siellä vaikka blogeissa ne on ihan jees. Anonyymimpaa ehkä.)

Ehkä tekee mieli repostella, koska en voi leveillä imettäneeni suositusten mukaisesti, ja mun mielestä jos tahdotaan olla imetysmyönteisiä, niin sit tilaa kyllä pitää antaa niillekin, jotka on imettäneet sen vähän minkä ovat pystyneet. Nythän asia ei oikeastaan ole niin. Imetysmyönteisimmät tyypit ovat oikeastaan korvikevastaisia, mistä seuraa, että iso osa imettäjistä jää tän imetysmyönteisyysshaiban ulkopuolelle elikkäs kaikki osittaisimettäjät.

Kah siihenhän sainkin kiteytettyä sen olennaisimman, joka mua on tässä matkan varrella eniten rassannut.

Find another band

Tänään olen käyskennellyt ympäri kaverin keittiötä samalla imettäen, ahmien ananasta nälkääni ja keskustellen 5-vuotiaan kanssa Monsuunoista ja siitä mikä on tuttipullo. Ihan siis tosi rentouttavaa oli taas nähdä lukioaikaisia kavereita ja niiden lapsia. Kuulumiskierroksesta meni puolet ohi, koska toi käyskentelemisnukuttamishomma.

Mun viimeisen kymmenen vuoden kuulumiset tiivistettynä: seurustelin J:n kanssa, sit erottiin ja seurustelin taas T:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin A:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin P:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin N:n kanssa. Sit erottiin ja päätin olla seurustelematta, mutta oli jotain juttuu ainakin K:n, H:n, K:n, J:n ja T:n kanssa. Sit seurustelin D:n kanssa. Sit erottiin, ja erottiin myös K:n kanssa, ja seurustelin J:n kanssa. Sit tuli vauva. Välillä jotain opiskelin, olin töissä ja lauloin. Mä olen iloinen, että olen saanut seurustella niin huipputyyppien kanssa, haluasin ne johonkin yhteiskuvaan. Ehkä jopa P:n, vaikka se sit sekosikin.

Eilen sen sijaan oli uudemman ystävän, bändikaverin synttärit - menin alkuun mukaan vauvan kanssa lastenkutsuille, siten isä-ha tuli hakemaan sen pois ja jatkoin aikuistenkutsuilla. Se oli ihan hyvä, koska missasin yhden bändin esiintymisen lastenjuhlaosuudessa, koska vauva halusi just silloin oksentaa päälleen.

Meidän bändin pääjehulla on kuusi bändiä ja hieman ristiriitaisin tuntein seurasin niistä kahden esityksiä. Meillä ei ole ollut treenejä sitten viime kesän ja alkaa tuntua, että niitä ei enää tulekaan. Ajatus tuntuu vähintään yhtä pahalta kuin keskimäärin jokaisesta noista ylläolevasta kirjaimesta eroaminen. Kirjainten lukumäärästä voi päätellä, että olen aina suosinut jonkinlaista kaoottista ihmissuhdemallia, ja voisin väittää luovivani kaikkien noiden kirjainten väillä aika taitavasti (koska ainoastaan P:n kanssa meni sukset ristiin. Muut on edelleen kuvoissa ja kaveeraa toisiaankin, vaikka päällekkäisyyttä on ollut - luvan kanssa).

Mutta minkäänlainen parisuhdeskoilu ei kyllä valmista bändin kanssa toimimiseen, siinä on ihan omat jännitteensä. Ihmisten soittotaidoissa ja tavoitteissa, ajankäytön prioriteeteissa on eroja, joiden kanssa pitää jotenkin sompailla. Positiivisena puolena sitten taas se huikea keskinäinen tsemppaaminen, se miten taitavammat kannattelevat heikkolahjaisempia, sellainen ainutlaatuinen me-henki.

Nyt on sellainen tilanne, että yksi bändimme (soiton kannalta) oleellisimmista jäsenistä on sen verran kiireinen perhe- ja työkuvoidensa kanssa ettei treeneistä tule mitään. Ehkä sitä tahtoa ei vaan löydy tarpeeksi eikä sitten osaa luopuakaan. Sitten on tällaisia vähän epäoleellisempia jäseniä (toinen taustalaulaja tässä hei), jotka tajuavat että bändi on ollut viime vuosien henkireikä, sosiaalisen elämän kiintopiste ja jotain pysyvää kaaoksen keskellä. Mä lupasin nostaa kissan pöydälle ja kysyä onko meitä enää.

Näissä tunnelmissa seurasin siis noita esityksiä, myös "meidän" biisejä laulelin mukana kostein silmin. Vaikka siis eihän ne ole meidän biisejä vaan sen meidän pääjehun biisejä, jotka se toki vie mukanaan, jos meitä ei enää ole. Sen yhden kokoonpanon esitystä seurasin tosi ahdistuneena - se oli niiden eka keikka, niillä oli pari ihan huippua biisiä, joita ne soittivat söpösti haparoiden. Vähän niin kuin me ekalla keikalla. Mietin, että jos meidän bändi vielä olis, soitettaisiinko me sitä yhtä biisiä. Keikan jälkeen pääjehun poikaystävä silleen kannustavasti huuteli sille niiden basistille, että hyvinhän se meni, onko nyt eri fiilis kun ennen keikkaa. Se tyttö uhkui sellaista voimaantunutta keikanjälkeistä euforiaa. Tuli ikävä sitä, kun se sama poikaystävä tuli joskus meidän keikan jälkeen taputtamaan olkapäälle, että hei, sehän lähtee kunhan vaan laulat, hyvä meno, oot kehittynyt huimasti!

Sitten ne oli ihan fiiliksissä siitä keikasta, parveili "bäkkärillä", ja kuljeskeli siellä bileissä silleen ylpeenä, että mepä just soitettiin keikka - ja hihkui että ei koskaan hajota. Ihan varmana mä olen joskus sanonut niin.

PS. Koska tämä on äitiblogi, kirjattakoon vielä muistiin, että toivottavasti mun poika saa joskus olla bändissä.

Nyt tuli itku

Olin päättänyt etukäteen, että tänään on täysipainoinen vauvapäivä, telkkari pysyy kiinni ja mennään aamusta iltaan vauvan ehdoilla. Normaalisti en nimittäin ihan koko päivää jaksa olla ykkösluokan vauvanviihdytyskeskus, kun tuon päikkärit on sellaisia 40 minuutin nokosia, että niistäkään ei oikein ole hengähdystauoiksi.

Aamulla heräiltiin sitten kymmenen jälkeen (se meni nukkumaan jo klo 23!), olin laittanut kahvihommat valmiiksi ja ajattelin keittää sumpit vasta ekojen päiväunien aikana. Hoidin pusut, pesut ja vaipat ja iskin pikkuisen lattialle ja rupesin laulamaan ja höpöttelemään. Vaavi vaan tuijotti vakavana.

Päätin sitten käydä vessassa. Samalla hetkellä kun vauva katosi mun näkökentästä, sieltä lattianrajasta alkoi kuulua hihkumista ja huutelua. Vessareissun jälkeen kävin kurkkaamaassa ja huutelu loppui saman tien. Kävin sitten kahvinkeittoon ja möykkä alkoi uudestaan. Vauva vietti aivan fiiliksissä omaa aikaa.

Jossain vaiheessa alkoi taas haukottelu ja silmien hinkkaaminen, joten siirsin pienhenkilön pesäänsä nukkumishommiin. Siinä se teki stevie wonderia* ja jatkoi iloista ujeltamista. Sitten isi tuli alakerran toimistolta käymään ja moikkasi vauvaa - joka väläytti leveän hymyn ja jokelsi riemuissaan.

Minä aloin itkeä, kun mun vauva ei tykkää musta. Koska tulee eroahdistus, en kestä! Vaikka sitä se munkin äiti on sanonut, etten koskaan tykännyt olla vauvana sylissä vaan viihdyin hyvin yksin.

Niin ja kostoksi itsenäinen vauvani saa nyt tuijottaa sitterissä apinalelua niin kauan, että saan klikattua julkaise-nappulaa.

* Nukahtamista edeltävä pään heiluttelu puolelta toiselle. Seurauksena päätä kiertävä kalju rinkula.

Love comes quickly?

Sairaalasta kotiuduttuani suuntasin Stokkan joulupallolandiaan ihastelemaan kimaltelevia koristuksia kuuseen ja aiheutin vastasyntyneelle hylkäyskokemuksen, kun kehtasin jättää hänet isänsä hoiviin. Podin asiaankuuluvaa syyllisyyttä ja ihmettelin sisäistä ääntä, joka kertoi että mun pitäisi mennä äkkiä takaisin kotiin, kun nautiskelin latteani kahvilan rauhassa.

Sisäinen ääni oli siitä hämmentävä, että vielä muutama päivä sitten ollessani kaupungilla mietin että voisin ihan hyvin karata kokonaan, hylätä vauvan ilman että sydämeni siitä särkyisi. Muistan joskus aikaisemmin ihmetelleeni miten joku voi hylätä lapsensa, mutta yhtäkkiä tajusin paremmin, nyt kun se lapsi tässä on. Kun se on kuitenkin vielä aika vieras. Se on myös jotenkin epäinhimillinen vaisto-olento, ei varsinaisesti omanlaisensa persoonallisuus, vaikka päivä päivältä enemmän sellaiseksi kasvaakin*. Jos en olisi sitä halunnut, pystyisin varmasti työntämään tämän orastavan kiintymyksen sivuun ja luopumaan. Hirviö.

Mielenkiintoisen lisäsäväyksen asiaan tuo vasta eilen saamani yllättävä tieto: isäni on adoptoitu. Tämä selvisi hänelle itselleenkin vasta isänsä perunkirjoituksen yhteydessä. Hän oli luonnollisesti järkyttynyt, mutta en jotenkin itse osaa heittäytyä mihinkään identiteettikriisiin. Pikemminkin minua kiinnostaa biologisen isoäitini tarina näiden omien vauvakelojeni myötä.

Osaan olla kauhistumatta näitä ajatuksia, olin varautunut, ja oln saanut niille siunauksen neuvolantädiltä ja mielenterveyden ammattilaiselta. Mutta onhan se räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä minun kuuluisi tuntea. Hoidan pikkuista, koska minun täytyy, jonkinlaiseen yleiseen suojeluvaistoon nojautuen - onko se sitten äidinvaisto, en ole varma. Se on se sama vietti, joka on saanut minut kiintymään exän oksentelevaan koiraankin sekä kaikenlaisiin muihin avuttomiin ja söpöihin pikkuotuksiin.

Toisaalta kun tarkastelen tunne-elämääni, huomaan että tämä on minulle ihan tyypillinen tapa kiintyä. Leimaudun helposti kaikenlaisiin ihmisiin ja olen aina kokenut intensiivisiä rakkaudellisia tunteita lyhyissäkin kohtaamisissa, mutta luopuminen ei ole vaikeaa. Vasta pidemmän ajan kuluessa ja yhteisten kokemusten karttuessa tunteeni syvenevät sellaisiksi, että uskallan luottaa niiden pysyvyyteen. Sitten rakastankin ikuisesti, vaikka yksipuolisestikin. Ja tyytyväisenä, ei rakkaus tarvitse vastakaikua ollakseen olemassa. Uskallan kyseenalaistaa myyttisen äidinrakkauden ainakin omalla kohdallani: luulen että kyseessä on ihan sama tunne, joka sitoo minua muihinkin ihmisiin ja siksi voin olettaa, että se syttyy minussa samoin, hiljalleen.

Eli ei, ei se rakkaus iske kuin metrinen leka, kyllä se on niin että you don't fall in love by chance, you choose.

* Nyt sillä alkaa olla jo asiaa! HIH. Kää. Äninää ja haudantakaista korinaa. Vauva-ha <3