Mun piti kommentoida aiheesta Kukkikselle, mutta kirjoitankin tämän nyt tänne.
Mua ärsyttää oma aika siinä mielessä, että se rakentaa sellaista turhan jyrkkää eroa sen välille, että on lapsielämä ja sit se muu elämä. Mun tavoite on kuitenkin sopeutua siihen, että mun elämässä on nyt lapsi, ja siellä omalla ajalla jään aina haikailemaan sitä aikaa kun se oli mun koko elämä eikä tarvinnut ajatella lasta.
Tämä ei tarkoita että mun mielestä olis jotenkin kypsymätöntä haikailla vanhaa takaisin tai että en saisi haluta omaa aikaa. Mä olin valmis luopumaan vapaudestani, kun lähdin vauvaa tekemään, mutta se ei tarkoita, että olisin oikeasti ollut valmis sillä sekunnilla, kun vauva syntyi. En koe tästä kaihoilusta syyllisyyttä - se on musta vaan ärsyttävää. Tahtoisin että ping oltaisiin kymmenen vuoden päässä ja ehkä lapsellisuus olisi normaali olotila eikä joku tällainen uusi ja outo tilanne, jota vertaan aikaan ennen lasta. Haluaisin osata päästää irti siitä entisestä elämästä.
Oikeasti tämäkin johtuu siitä, että mulla ja meillä ei ole tarpeeksi kivaa lapsiystävällistä tekemistä. Olen aina tosi iloinen, kun käy vieraita, mutta ei mun ystävät juuri vieraile toistensa luona, kun aina tavataan baarissa. Tai sitten ne vierailee joo muiden luona, mutta mä olen niitä tyyppejä, joita on tavattu vaan baarissa. Mä tykkään kyllä edelleenkin käydä baarissa - musta on mielettömän kivaa istua Vaasankadulla jossain kuppilassa ja jutskailla niitä näitä. Mut en mä sinne vauvaa voi viedä.
Tänään oli lämmin päivä ja käytiin kolmistaan kävelyllä, vauvakin pääsi ihmettelemään maailmaa ensimmäistä kertaa ihan kunnolla. Se vaan tuijotti arskojensa takaa puita ja kukkia ja oli lähes katatonisessa lumoutuneisuuden tilassa. Heti tuli hyvä fiilis. Sellaista luontevaa lapsitekemistä. Kohta alkaa isä-han loma ja toivottavasti me nyt päästään vähän ihmisten ilmoille kolmistaan niin voisi ehkä jotenkin sopeutua tähän lapsiperhe-elämään. Lintsille oltais ainakin menossa ja toivottavasti jossain olisi jotain tyyppejä puistossa ja me voitaisiin liittyä seuraan. Mieluusti sellaisessa puistossa, jonka lähellä joku asuu, että muut pääsee pissalle ja meikä vaihtamaan vaipan. Joo ja sit meidän pitäisi käyttää yksi risteilylahjakortti, mutta saan sydämentykytyksiä jo pelkästä ajatuksesta. Vauvan kanssa ulkomailla, APUA.
Niin ja siis ei saatana, odotan niitä täti-han me&i-kutsuja. Argh.
Sä olet kyllä ihan mahdottoman hyvä miettimään näitä juttuja :) Nyt kun mä luin tän sun jutun niin aloin miettimään että onko se oma aika tosiaan sitä että olet ilman lapsia?
VastaaPoistaTosiaan niinkuin monessa kappaleessa tuossa omassa kirjoituksessa jauhoinkin, mua vaivaa nyt omalla kohdalla se ettäkun en koe saavani mitään virtapiikkiä siitä mun "omasta ajasta". Mustakin on kiva istua baarissa ja mennä ilman lapsia. Mutta en saa siitä mitään "no kyllä nyt taas jaksaa"-potkua. Kyllä mä aion yhä edelleenkin tulla ja mennä kun tilaisuus on mutta vähän ärsii että siitä pitäisi käyttää nimikettä oma aika tai varsinkaan että siitä pitäisi puhua niin että "jaksat sitten paremmin lasten kanssa". Ja sekin on musta hassua että kun olet himassa niin se oma aika on puheissa ihan toisella tavalla ja sitä korostetaan ihan toisella tapaa kuin silloin kun olet duunissa.
En mäkään mitenkään erityisesti virkisty. Joskus ehkä pieni tuulettuminen oikealla hetkellä estää hermoromahduksen.
PoistaSe on kyllä kiva huomata, että kaipaa lasta. Tai ei silleen akuutisti, mutta sitten kun tulee kotiin, joku söpö pieni tuhisee siellä.
Mä olen päätynyt vähän samalle kannalle. Ylipäänsä aikuinen seura ja joku tekeminen helpottais joskus. Tai vaikka se, että näkis ihmisiä ympärillään. Neljän seinän sisälle jääminen saattaa olla pahinta, ja silti mäkin sitä teen jatkuvasti (toisaalta täällä mua ei kyllä yhtään auta se, että meen kävelemään noille autioille kaduille).
VastaaPoistaMut kaikesta huolimatta olen alkanut ihan hirveästi kaivata sellaista höpötystuokiota jonkun kanssa ihan kahdestaan. Siis ettei aina olis lapset ja miehet häärimässä ympärillä. Mä olen aiemmin kaivannut omia hetkiä jo ihan parisuhteessa ja joskus aiemmin myös kaverisuhteissa piti toisinaan ottaa pientä hajurakoa kavereihin eli mulla se oman tilan kaipuu tuntuu olevan ihan joku sisäänrakennettu ominaisuus - mä välillä ihmettelen miten olen kestänyt näinkin kauan hengailla näin läheisesti jatkuvasti jonkun kanssa.
Nyt pitää lukea Kukkiksen alkuperäinen juttu.
Joo, kyllä mä kaipaan myös yksinoloa. Ihan tosi akuutisti välillä - ennen vauvaa asuttiin miehen kanssa omissa kodeissamme ja nähtiin ehkä kerran, pari viikossa. Ja se oli hyvä. Töissä saatoin hautautua tietokoneen taakse ja olla omissa ajatuksissani samalla kun tein duunia. Nyt olen yhtäkkiä koko ajan jonkun kanssa.
PoistaNoh, iltaisin vauvan nukahdettua me vetäydytään eri huoneisiin eikä todellakaan tehdä mitään yhdessä. Ja se on kyllä hyvä.