Fifty-fifty

Olisikohan a-ha onnellisempi, jos meillä olis mikroaaltouuni? Se sais safkaa parissakymmenessä sekunnissa sen sijaan, että joutuu odottelemaan vesihauteessa kylpevää tuttipulloa. Maitomäärien kasvaessa puhutaan minuuteista. Usein sen saa onneksi väliaikaisesti hiljaiseksi tunkemalla tissin suuhun.

Jälitarkastuksessa tohtori kysyi imetänkö "fifty-fifty", kun kerroin osittaisimettäväni. Mistäs ihmeestä sen sitten tietäis? Imetän pääasiallisesti joka syöttökerralla molemmat rinnat ennen korviketta ja yöunet poikanen vetelee rintamaidolla usein kokonaan.

Tohtori myös muistutti, että imettäminen ei toimi ehkäisynä, "ainakaan tollanen osittaisimetys." Aijaa. Mites, toimisko se kuitenkin fifty-fifty?

Ensipäivien imetyskriisin jälkeen olen todennut, että suhtaudun hommaan melko neutraalisti. En saa kiksejä läheisistä tissituokioistamme, mutta eipä tässä mitään kummoisia ongelmiakaan ole. Välillä oli aika karseita herumimiskipuja, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. Pari kertaa olen huomannut miettiväni, että poikasen tehokas imu, täydellinen imuote ja mun upeat rinnanpäät menee ihan hukkaan pulloruokinnassa, mutta sitten tulen taas järkiini.

Mietin asettaisinko itselleni jonkun tavoitteen, mutta luulen, että imettelen niin kauan kun se ei ahdista ja lapsonen jaksaa hommasta kiinnostua. Tällä metodilla olen selvinnyt satunnaisista rintaraivareistakin mainiosti: odottelen aina hetken aikaa, että pentu rauhoittuu, ja jos ei sittenkään maistu, annan pulloa. Missään nimessä en aio pitää sitä enää nälässä vaan kasvatan korvikemääriä sitä mukaa, kun nälkä kasvaa. Ne alun pari päivää oli ihan riittävästi mun psyykelle.

Välillä kyllä mietin, että mitäs me sitten tehdään, jos vauvalle puhkeaa maitoallergia. Mun puolelta raukkaparka on perinyt allergia-alttiuden, isänsä puolelta se on turvassa. Mutta turhapa sitäkään on murehtia etukäteen. Käytän säästöni sitten erikoiskorvikkeisiin, jos on pakko.

Olisimme kuitenkin allergioiden kohderyhmää, vaikka lapsi eläisi kokonaan rintamaidolla - sitä ei tiedä mikä tilastollinen nappi napsahtaa. Valitettavasti ihmisaivo ei osaa ajatella tilastollisesti, joten etenkin näissä imetyshommissa normi tuntuu olevan oman kokemuksen yleistäminen: "ei se imetys voi mitenkään hyödyllistä olla, koska mun mies söi pulloa ja ihan terve se on". Tai sitten vastakohtana kaverin FB-kaverin seinällä se joku, joka hämmentyi kaverin vauvan flunssasta, koska "sillähän pitäisi olla immuniteetti, jos rintamaidolla elää." Tällä logiikalla me saadaan niistä pöpöistä puolet.

Tuhannen bodyn nainen

Joulu ei mennyt ihan putkeen. Aattoaamun kohteessa lensi laatta, joten pysyttelimme suosiolla kotona nykertämässä juustoja. Tapanina oli tarkoitus tarpoa naapurikuntaan jämäaterialle, mutta meistä pienimmän kitinöiden syyksi osoittautui nuha. Menin sitten yksin. Poissaollessani nuhasta ei kuulemma ollut tietoakaan, mutta lapsoselle piti laulaa koko ajan, jotta se olisi pysynyt tyytyväisenä.

Nyt pieni potilas koisaa vauvapesä 2.0:ssa - the NU-ha versionissa eli äp-laatikon kannesta rakennetussa, pääpuolesta nostetussa hökötyksessä. Minä olen juonut jo tunnin kahvia ja tilaillut vauvalle vaatteita alennusmyynneistä. Poppineitsyys meni.

Collegehaalari ei ole yöpuku

Tässä yksi päivä tuijotin youtubesta opetusvideoita aiheesta kuinka pukea vauvalle body. Ne nimittäin jää sen päähän kiinni. Olin ennalta fiksu ja hommasin ihan pienimpiä kokoja kietaisumallisina, mutta en niin fiksu, että olisin tehnyt saman isommille vaatteille myös. En mä arvannut, että koko 62 alkaa olla nafti jo kakskuiselle. Onkohan ton isä sittenkin se yksi kaksimetrinen?!

Vihaan bodyja, koska niiden kanssa pitää pukea myös housut. Näin ollen vauvani pukeutuu pääasiallisesti kokohaalareihin. Näitä superkäteviä kokopukuja markkinoidaan mulle kuitenkin yöpukuina, joten raskausaikana jätin ne kauppaan. Minä en mitään yöpukuja käytä, joten ajattelin ettei vauvakaan tarvitse, ja sijoitin vauvanvaatenormin mukaisesti bodyihin ja housuihin. Tajusin virheeni siinä vaiheessa, kun avasin äitiyspakkauslaatikon ja lukuisat kummin kaimoilta tulleet nyssäkät. Ei jumalauta näitä bodyja.

Isä-han puputupuna 70-luvulta, jolloin potkupuvut olivat vielä päivävaatteita

Aion altistaa itseni paheksunnalle ja viedä vauvan ensi viikolla jopa neuvolaan yöpuvussa, koska siellähän sitä saa taas pukea ja riisua ja vielä valvovien silmien alla. Yöpuku on paras tapa välttää turha pukemishetkukus, joka altistaa vauvan omille silmilleen oksentamiselle.

Vauvaihminen

Kun sitä katsoo, tuntuu hämmentävällä tavalla siltä kuin katsoisi itseään. Kai se sitten on jotenkin mun näköinen. Jotain tuttua sen silmissä, vaikka onkin vielä mysteeri kuka niiden takana oikeastaan on.

Se ei vakuta kauhean pieneltä. Ehkä koska se on lähes koko ajan sylissä, ihan lähietäisyydellä, ja on tietenkin suuri persoona.

Mutta sitten kun katsoo itseään peilistä vauva sylissä, tajuaa millainen rääpäle se oikeasti on. Sellainen pieni lintunen, joka hakkaa päällään mun olkapäätä, tuijottaa silmät kierossa ja suu auki jotain kaukaista valopistettä tai hieroo nenäänsä muhun tukka pystyssä.

Nimi miestä myöten

Vauvalla on nyt isä. Vakuutin lastenvalvojalle, etten ollut paneskellut muita vaikka en ole ollenkaan varma onko tosiaan näin. Olisihan sitä mielenkiinnosta voinut kokeilla mitä käy, jos kerron, että on noita suhteita ollut muitakin. Sateenkaariperheet ainakin pakotetaan dna-testeihin. Mutta isyysyhommien järjestyttyä vauvalle voidaan nyt hommata nimi.

Mun sukunimen antaminen tuntui vielä paljon järjettömämmältä ajatukselta kun isäni adoptio* kävi ilmi. Adoptio on mun mielestä täysin validi tapa tulla perheen ja suvun jäseneksi, mutta kun on systemaattisesti annettu koko elämän ajan ymmärtää ettei ole tarpeeksi hyvä ko. sukuun, niin voin ymmärtää että tuollainen tieto vähän kirpaisee. Enkä siksi tahdo osaltani olla tätä sukua jatkamassa. Omaa nimeäni en kuitenkaan vaihda, koska olen monella tapaa just niin idiootti kuin ne muutkin, ansaitsen olla osa sitä lössiä.

Kutsumanimelle asetin sellaiset vaatimukset, että kaikki top kymppi -listat on poisluetut, mutta kikkailemaan en ryhdy. Itse leikin päikkärin pihalla muurahaisten kanssa leikkiä nimeltä 12 Anttia ja kun pääsin kouluun, meidän luokalla oli neljä Anttia. Kun a-ha-vauva menee kouluun, sen kaverit on todennäköisimmin Onneja, Kaapoja ja Sofioita.

Halusin että nimi on suomenkielinen ja taipuu luonnollisesti. Lähipiirissä on yks Kaiku, joka taipuu Kaiulle, ja yks Kivi, joka taipuu Kiville. Mun oma nimi taipuu eri tavalla kuin se juttu, mitä se tarkoittaa. Sukupuolineutraalius olisi ollut bonusta, mutta en keksinyt mitään luontevaa. Tunnen kolme Ruu-vauvaa, ja siitä tulee ankeet Nalle Puh -vibat. Nalle Puh on saatanasta.

Valitsin sitten nimen, jonka kuvittelin olevan ihan tavallinen ja silti sopivan harvinainen. Äänneasultaan kaunis ja helppo lausua. Isä-hakin sen hyväksyi.

Ja vitut. Nimen aiheuttama reaktio on useimmiten tyrmistys. "Aika kummallinen", "Sehän on sukunimi", "Tollanen trendikäs pappanimi". Ainoastaan mielenterveyden ammattilainen ja amerikkalainen exäni ovat hyväksyneet sen mukisematta. Eli metsään meni, mutta nimi pysyy. Luulisin, että viranomaisille ei kuitenkaan ole siihen mitään sanomista, koska se on IHAN TAVALLINEN NIMI!!!

Niin ja toka etunimi on maailman tärkeimmän bändin toinen perustajajäsen. Tämä tieto on sentään otettu hyvin vastaan, etenkin isä-han ystävien taholta. Tästä voi myös päätellä etten ole jaksanut pitää nimeä salassa nimijuhliin saakka - en luota kykyymme järjestää kyseisiä pippaloita lähiaikoina, kun joku tiskaaminenkin tuntuu ylitsepääsemättömältä. Olen siis kertonut niille, jotka ovat tavanneet vauvan. Ja koska a-ha oli se joka oli mahassa, tyypille piti keksiä äkkiä oikea nimi, että pääsisin yli siitä, että sektion takia en osaa edelleenkään yhdistää tuota vauvaa pallomahan sisältöön. Mutta menköön bloginimenä edelleen.

* Kakkailme on muuten uudelleennimetty biologisen äidin mukaan.

Tuutilullaa 2

Oho, se on nukkunut öisin.

Mutta koska tässä elämäntilanteessa äidin kuuluu olla ihmisraunio, tyyperö on päättänyt että päiväunet on heikoille. Tänään se valvoi 13 tuntia, kahdeksasta yhdeksään. Saattaa olla pidempäänkin, koska se heräsi viideltä, mutta mölisi itsekseen tyytyväisenä, kun otin sen kainaloon ja nukahdin vielä pariksi tunniksi.

Niin että tämä oli sellainen päivä, että unohdin käydä vessassa. Iltaa kohden yliväsynyt vauva ei oikein viihdy yksin.

Ja luonnollisesti tämä on myös se päivä, kun isä-halla menee töissä pitkään. Ei ole vielä näkynyt.

Rutiini

Mulle on alkanut valjeta, että kaikki rakentaa aktiivisesti vauvoilleen rutiineja. Hiipivä ahdistus. En osaa.

Edelleen ainoa nukkumiseen liittyvä rutiini, johon kykenen, on valojen sammuttaminen noin puolenyön maissa. Joskus sekin unohtuu, kun oma rytmi on ihan hukassa. Ja kuinka helkutin tylsää onkaan valvoa yksin pimeässä, myönnän että olen sortunut välillä itsekin siihen näkemiseen ja jopa seurusteluun.

Neuvolantädin suosittelema yökkäreiden pukeminen osana rutiinia on jotain ihan järjetöntä. Tyyppi puklaa kolmet vaatteet päivässä - miten ihmeessä se tajuaisi, että tää sininen eläinjuttu on nyt niinku yövaate ja vihreä pupujuttu on niinku päivävaate?

Sitten kun en enää jaksa valvoa pimeässä (yleensä kasin pintaan kun vielä kukutaan), päätän että on aamu, laitan valot päälle ja avaan verhot, taputtelen käsiä, hihkun ja soitan youtubesta popsi popsi porkkanaa. Viestin että nyt on menoa ja meininkiä. Harkitsen kirkasvalolamppua, jolla voisin sokaista pimeyden prinssin.


Vauvateknoa. Hymy suodaan välisoiton söpöille synasoundeille, näin uskottelen itselleni.

Ehkä sitten kun se alkaa syödä ihmisten ruokaa, se tajuaa että tää puuro on nyt aamujuttu ja tää puuro on nyt iltajuttu... Just. Jos vaikka kuitenkin aloittais ostamalla sille sen sängyn.

Tissis äsid

Tänään lohduttelin telkkarissa itkevää vauvaa. Täähän alkaa sujua.

Viime yönä sain pienhenkilön tainnutettua seuraavalla metodilla:

Siinä se tuijotteli ja mölisi aikansa ja vaipui sitten uneen. Olisihan pitänyt tajuta jo aiemmin mikä acid-vauvaa viihdyttää.

Perjantaina aiheutin hänelle jälleen hylkäyskokemuksen, kun lähdimme isä-han kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä ulos. Ceephax Acid Crew oli niin hyvä, että liikuttuneena mietin että sen äidin täytyy olla siitä todella ylpeä. Saatoin myös toivoa, että vauva olisi vielä mahassa niin sekin olisi päässyt mukaan.

Olisin toki voinut luovuttaa ja jäädä kotiin, koska minä olin se, jota vauvan hoitajalle jättäminen eniten kauhistutti. Mutta päätin etten anna äitierityisten kiintymysasiantuntijoiden horinoiden saastuttamien aivojeni sanella elämääni vaan luotan siihen toiseen puoleen, joka kertoo, että vauva pärjää silloin tällöin muutaman tunnin ilman mua. Tämä puoli on päättänyt, että tissit sanelevat poissaololle suotavan keston: kun alkaa kiristää, on aika mennä kotiin. Pumppua en rupea raahaamaan mukana.

Tässä äitiytymisen myötä olen pohtinut useaan otteeseen, että se kiintymyssuhde, josta nyt puhutaan, ei ole se sama kiintymyssuhde, josta muistan esitelmöineeni kehityspsykan opintojen yhteydessä. Siitä on kyllä aikaa, mutta missään en muista mainitun, että juuri äidin pitää hengailla vauvan kanssa 24/7 ensimmäiset kolme vuotta. Käytännössä se kuitenkin on usein äiti, koska tissi.

Mutta juu, saatan muistaa väärin. Sen sijaan muistan kyllä ne karmaisevan traumatisoivat videot varhaisesta vuorovaikutuksesta. Luennoitsija pisti pyörimään kolme pätkää erilaisesta vuorovaikutuksesta: oli ne ihanasti kujertelevat äiti-vauva-parit ja sitten oli se kaamea hirviömutsi, joka ei jaksanut reagoida vauvaan. Siitä on nähty monet painajaiset raskausaikana, etenkin siellä masennuksen syvimmässä alhossa.

Ehkä jos jaksan, sukellan tämän äitimanian juurille tässä joskus, mutta saatan olla jaksamatta. Sinkkonen kiinnostaa ja ehkä myös sitä Searsia voisi lukea. Mua nimittäin kiinnostaa, että miksi jengi on hulluna johonkin jäbään, joka on kirjoittanut mm. teoksen nimeltä The Complete Book of Christian Parenting and Child Care: A Medical and Moral Guide to Raising Happy Healthy Children.

Vauva siis pärjäsi kotona tätinsä kanssa mainiosti. Annoin myös tälle kolmen lapsen äidille luvan imettää, mutta ei sen tarvinnut tuollaiseen arveluttavaan toimeen ryhtyä: tuijottelivat kuulemma toisiaan tyytyväisinä muutaman tunnin ilmankin. Täti ei olisi halunnut lähteä pois ollenkaan.

Jotain se täti oli vauvalle kuitenkin tehnyt, koska kun tultiin kotiin, tyyppi väläytti muutaman ihan oikean hymyn (ei siis pierusellaisia) ja kun iskin sen mahalleen lattialle, se nosti päätään ja kuikuili ympärilleen. Ihan ekaa kertaa. Päättelin, että se on niin traumatisoitunut, että sen piti opetella uusia temppuja tehdäkseen vaikutuksen vanhempiinsa, että ne ei enää koskaan olisi poissa sen luota. Nyyh.

Kuppa

Maanantaina meninkin liian hyvin. Vaavi nukkui koko kaupunkireissun. Tänään menin kahville stadiin. Juuri kun sain kaffen ja sämpylän tarjottimelle, pienhenkilö alkoi itkeä. Multa meni pasmat ihan sekaisin, unohdin panna maitoon kahvia enkä tajunnut miten saan sen tarjottimen kuskattua pöytään.

Pöydässä otin huutavan vauvan syliin ja tuijotin sitä hermostuneena monta minuuttia kunnes seuralaiseni (se suvereeni vertaishenkilö) ehdotti, että jos kokeilisin laittaa sen vaunuun, kun se kerta nukkuu taas. Jes hyvä idea, se olikin hiljaa noin 10 minuuttia. Sitten jouduin ottamaan sen taas ulos ja kuvittelin sen kakanneen.

Suunnattiin kauppakeskuksen sinänsä oikein erinomaisiin vauvafasiliteettitiloihin, joissa hosuin jälkikasvuni hoitopöydälle ja totesin, että se oli vain pieraissut. Vaihdoin kuitenkin vaipan, koska puhdas vaippa rauhoittaa mua aina, vaikka siellä ei olisi kuin vähän pissaa. Sen tehtyäni tajusin unohtaneeni pestä kädet ja aloin pelätä, että vauva saa nyt kupan tai jonkun muun kamalan pippelitulehduksen. Mainittakoon nyt täälläkin, asia kun herätti FB:ssa kummastusta, että minä en pese käsiäni aina ennen vaipanvaihtoa tai edes keitä tuttipulloja joka päivä. Siinä hetkessä paniikki vaan tiivistyi johonkin olemattomaan pöpöön.

Vertaishekilö kysyi mitäs sit tehdään. Mä halusin kotiin. Bussissa vauva itki. Pidin sen tuttia kädellä suussa, silitin poskea (vitut se mitään hamuilurefleksiä laukaise) ja kuiskin jotain rauhottavaa mahdollisimman hiljaa ettei kanssamatkustajat pitäisi mua hulluna yksinpuhelijana*.

IHAN MIELETTÖMÄN IHANAA OLLA KOTONA. Vaikka vähän korpeekin, kun poikaystävä on taas ulkona. Hyvä sen on mennä, kun ei ole mitään tyhmää äidinvaistoa. Epäreilua. Mutta mullapa on karkkia.

* Minullahan on perheessä useampikin oikeasti hullu yksinpuhelija, enkä ole niistä siksi moksiskaan, mutta jotenkin tuntuu että usein äitejä nolottaa jutella vauvoilleen julkisesti. Päätin jo kauan sitten olevani erilainen ja vaikka laulan vauvalle bussissa, jos on pakko, mutta ei se olekaan niin helppoa. Äh.

Tuutilullaa

Ihan mieletöntä, että noin pienellä on säännöllinen vuorokausirytmi. Kello kahdelta yöllä silmät räpsähtää auki ja pysyvät uteliaina ja tuikkivaisina aamuseiskaan asti. Välillä se huutaa ja yritän tavoittaa huudon syyn. Istun ja hyssytän sitä pimeässä, syötän ja vaihdan vaippaa. Ei sillä voi olla nälkä, se söi just! Ai mutta kaks tuntia onkin mennyt, tötteröä naamaan sit vaan.

Eilen itketti ja vitutti ehkä ekan kerran ihan oikeesti. Olin nukkunut illalla seitsemästä kymmeneen, koska aamulla neuvola ja jostain käsittämättömästä syystä usean tunnin mittainen keskustassa riekkuminen kahden tunnin unilla. Ostin synttärilahjakortilla uniraamatun ja itselleni imetysmekon, koska kattelin että se on siedettävä vaikka en koskaan tulis raottaneeksi sitä luukkua. Ostaminen on kivaa. Mutta ei ne iltapäikkärit riittäneet mihinkään, nukutti jo siinä puol kahdelta ja tiesin että edessä on viiden tunnin valvominen.

Isä-ha sanoi että tuo vauva mulle jos haluat nukkua. Vauva huutaa, tartun tarjoukseen, vien makkariin (nukun itse olohuoneessa). Viiden minsan päästä sieltä kuuluu voitonriemuinen "Se haluaa NÄHDÄ!" Aaaaaargh. No totta vitussa se haluaa nähdä, koska sillä on päivä! Mutta jumalauta, me EI leikitä sen kanssa öisin. Öisin on pimeetä ja ollaan hiljaa. Ehkä joku päivä se tajuaa.

En kyllä ole järin toiveikas - esittelin äsken ikkunasta vauvalle lumista maisemaa ja päivänvalon viimeisiä rippeitä. Pimeyden prinssi siristeli silmiään kärsivän näköisenä. Whatever, soitan sille sitten Curea, vuoraan äitiyspakkauslootan viininpunaisella loimusametilla ja annan tyypin nähdä.

Bilettäjämutsi

Torstaina kävin baarissa. Tai siis klubilla, bileissä, muistojuhlissa. Juttelin yhden tutun kanssa, että että ei noita bileitä voi laskea oikein baariksi, se on enemmän niin kuin joku seurakunnan kerho, jonne tullaan kerran kuussa, koska siellä on tuttua ja turvallista. On myös huomattavasti enemmän ok äitylin käydä kerhossa kuin baarissa, jos kotona on kuukauden vanha vauva, joten syleilin tätä ajatusta.

Jotkut olivat iloisesti yllättyneitä, että pääsin paikalle. Toiset vaikuttivat vähän hämmentyneiltä. Ja sitten oli se yksi ihana, jotka oli että JEE, nyt juodaan hämäriä drinkkejä niin kuin silloin yks sunnuntai, kun näiden muistojuhlien aihe drinkkiliputti meidät. Se oli hieman pettynyt, kun sai juoda drinkkinsä yksin, en mä kyennyt. Join karpalolonkeron, jota jostain syystä päädyin puolustamaan exäni nyxälle. Ihan varmuuuden vuoksi.

Musta muuten tuntuu, että jengi on enemmään huolissaan imettävän äidin alkoholiannoksista kuin raskaana olevan. Se yks viini ruoan kanssa on ihan jees, kun maha on pystyssä, mut vauva kainalossa se ei ole jees. Ehkä se johtuu siitä, että se vauva ihan oikeesti on siinä - se herättää kollektiivisen suojeluvaiston ihmisissä.

Mutta oikeasti kaverini pingottavat näitä juttuja vähemmän kuin minä. Se oli yksi niistä syistä, että uskalsin lähteä vauvaa tekemään, kun tiesin että lähiympäristöni antaisi mun tehdä jutut tavallani. Joka nyt sitten ei olekaan ihan niin rento ja reipas kuin toivoin.

Sain mä silti hokea muutaman kerran, että on sillä vauvalla isäkin. Toinen exäni oli huolissaan isä-han pärjäämisestä. Muistutin, että vauvan ensipäivät sen ensisijainen hoitaja oli sen isä, kun minä makasin tokkurassa letkuissa ja hyljeksin kupeitteni hedelmää.

Jaksoin hillua puoli yhteen. Kävin vessassa katselemassa salaa vauvan kuvia (joku hakkasi vihaisena oveen) ja osoitin kaverille lyhyttä pyylevää kaljua miestä ja kerroin, että tuo näyttää ihan mun vauvalta. Päätin, että ehkä meen sen pirun vauvan luo sitten, kun en osaa olla erossa vaikka kovasti haluaisinkin.

Tottelevaisuudesta

Siis ihan hirveetä pitää vauvaa mahallaan, kun se ulvoo nenu kiinni lattiassa. Uaaa. Ehkä sen faija saa hoitaa nää liikeharjoitukset, niin kuin on uhonnut. Kun pitää motoriikkahommia ydinosaamisaslueenaan duuninsa puolesta. Sen pitää vain ensin ymmärtää, että ennen puuhun kiipeilyä ja juoksentelua pitää suorittaa tylsiä juttuja kuten pään kannattelua ja kieriskelyä lattialla.

Hyvin etäisesti asian läheltä liippaa tämä Rosa Meriläisen kolumni Hyvin kasvatettu tyttö ei tottele. Mua hieman ärsyttää, että tottelemattomuus ja sitä kautta terve auktoriteettien kyseenalaistaminen esitetään aina jotenkin fyysisen kautta. Että lapsen pitää riehua, rikkoa maljakoita ja osoittaa mieltään kovaäänisesti, jotta se oppii ajattelemaan omilla aivoillaan. Tämä on yhtä järjetön ajatus kuin se, että terveessä parisuhteessa pitää riidellä. Terveessä parisuhteessa kohdataan ongelmat ja osataan käsitellä negatiiviset tunteet tavalla tai toisella - riiteleminen ei ole missään nimessä välttämätöntä. Konfliktit voi selvittää myös ihan vain keskustelemalla.

Kaikesta päätellen jälkikasvuni on perinyt molempien vanhempiensa sopuisan temperamentin. Ei hän huuda suoraa huutoa, jos haluaa jotain, vaan pyytää niin kiltisti kuin pikkuvauva nyt voi. Paitsi siis silloin kun on nenä lattiassa. Se on myös hyvin tarkkaavainen ja tykkää jutella enemmän kuin heilua siinä lattialla. Etenkin klo 2-6 yöllä olis kiva jutella.

Voihan se olla että tyyppi tykkää isompana hyppiä sängyllä (ihan ok, olen varautunut) ja rikkoa tavaroita (ihan ok, olen varautunut), mutta on myös paljon mahdollista, että se kapinoi turvautumalla esimerkiksi manipulointiin, passiivisen vastarintaan, mököttämiseen tai ihan vaan yleiseen kierouteen. Tai sitten se voi olla niin nero, että kieputtaa meitä miten tykkää, eikä me edes tajuta mitään. Eikä sen tarvitse rikkoa yhtään maljakkoa. Itsekään en rikkonut, mitä nyt ne pari puuta kaadoin (joulukuusi ja juhannuskoivu), ja olen silti ihan tarpeeksi tuhma tyttö.

Love comes quickly?

Sairaalasta kotiuduttuani suuntasin Stokkan joulupallolandiaan ihastelemaan kimaltelevia koristuksia kuuseen ja aiheutin vastasyntyneelle hylkäyskokemuksen, kun kehtasin jättää hänet isänsä hoiviin. Podin asiaankuuluvaa syyllisyyttä ja ihmettelin sisäistä ääntä, joka kertoi että mun pitäisi mennä äkkiä takaisin kotiin, kun nautiskelin latteani kahvilan rauhassa.

Sisäinen ääni oli siitä hämmentävä, että vielä muutama päivä sitten ollessani kaupungilla mietin että voisin ihan hyvin karata kokonaan, hylätä vauvan ilman että sydämeni siitä särkyisi. Muistan joskus aikaisemmin ihmetelleeni miten joku voi hylätä lapsensa, mutta yhtäkkiä tajusin paremmin, nyt kun se lapsi tässä on. Kun se on kuitenkin vielä aika vieras. Se on myös jotenkin epäinhimillinen vaisto-olento, ei varsinaisesti omanlaisensa persoonallisuus, vaikka päivä päivältä enemmän sellaiseksi kasvaakin*. Jos en olisi sitä halunnut, pystyisin varmasti työntämään tämän orastavan kiintymyksen sivuun ja luopumaan. Hirviö.

Mielenkiintoisen lisäsäväyksen asiaan tuo vasta eilen saamani yllättävä tieto: isäni on adoptoitu. Tämä selvisi hänelle itselleenkin vasta isänsä perunkirjoituksen yhteydessä. Hän oli luonnollisesti järkyttynyt, mutta en jotenkin itse osaa heittäytyä mihinkään identiteettikriisiin. Pikemminkin minua kiinnostaa biologisen isoäitini tarina näiden omien vauvakelojeni myötä.

Osaan olla kauhistumatta näitä ajatuksia, olin varautunut, ja oln saanut niille siunauksen neuvolantädiltä ja mielenterveyden ammattilaiselta. Mutta onhan se räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä minun kuuluisi tuntea. Hoidan pikkuista, koska minun täytyy, jonkinlaiseen yleiseen suojeluvaistoon nojautuen - onko se sitten äidinvaisto, en ole varma. Se on se sama vietti, joka on saanut minut kiintymään exän oksentelevaan koiraankin sekä kaikenlaisiin muihin avuttomiin ja söpöihin pikkuotuksiin.

Toisaalta kun tarkastelen tunne-elämääni, huomaan että tämä on minulle ihan tyypillinen tapa kiintyä. Leimaudun helposti kaikenlaisiin ihmisiin ja olen aina kokenut intensiivisiä rakkaudellisia tunteita lyhyissäkin kohtaamisissa, mutta luopuminen ei ole vaikeaa. Vasta pidemmän ajan kuluessa ja yhteisten kokemusten karttuessa tunteeni syvenevät sellaisiksi, että uskallan luottaa niiden pysyvyyteen. Sitten rakastankin ikuisesti, vaikka yksipuolisestikin. Ja tyytyväisenä, ei rakkaus tarvitse vastakaikua ollakseen olemassa. Uskallan kyseenalaistaa myyttisen äidinrakkauden ainakin omalla kohdallani: luulen että kyseessä on ihan sama tunne, joka sitoo minua muihinkin ihmisiin ja siksi voin olettaa, että se syttyy minussa samoin, hiljalleen.

Eli ei, ei se rakkaus iske kuin metrinen leka, kyllä se on niin että you don't fall in love by chance, you choose.

* Nyt sillä alkaa olla jo asiaa! HIH. Kää. Äninää ja haudantakaista korinaa. Vauva-ha <3

Kakkailme

Pitäisköhän tota tyyppiä jossain vaiheessa pissattaa? Luulen että kakan sais ainakin hyvin pyydystettyä, koska sillä on ainutlaatuinen kakkailme, joka bongattiin jo synnärillä. Vielä ainutlaatuisemman siitä tekee se, että se on mun kakkailme. Yhytin sen kasvoiltani muutama päivä sitten.

Jäin miettimään että kumpi oli ensin: ominko minä vauvani ilmeen vai onko se esimerkiksi perinyt sen multa? En ole aikaisemmin tajunnut tarkkailla kasvojeni ilmeitä pöntöllä asioidessani, joten vaikea sanoa.

Joka tapauksessa ei ehkä olis kauhea homma kiikuttaa vauvaa lavuaarin ylle kun suu kääntyy kieroon kakkahymyyn. Kyllähän me nytkin hytkytellään sitä iltaisin mahan kupliessa ja töräytellään malliksi, että jospa pienokainen suvaitsisi plöräyttää osana (yhtä tyhjän kanssa olevia) iltarutiineja. Aika usein se jopa onnistuu.

Sitten toisaalta mieleeni on jäänyt Maaret Kallion varhaisen seksuaalikasvatuksen seminaarissa ilmoille heittämä ajatus siitä, että vessahätäviestintä on loukkaus vauvan yksityisyyttä kohtaan. Että ei saa rauhassa asioida vaippaan silloin kun itselle sopii, vaan vanhemmat hoputtavat sitä suolta toimimaan silloin kuin he sattuvat siinä lavuaarilla hengailemaan. Kyseessä oli vain heitto, joten jäi epäselväksi mitä Kallio on tarkemmin ottaen asiasta mieltä. Ehkä joku päivä kysyn, oli nimittäin sen verran poikkeuksellinen kannanotto.

Taidan kuitenkin olla itselleni armollinen ja pohtia tällaisia juttuja paremmin sitten kun saadaan akuutti kriisi ratkaistua ja vauva nukkumaan öisin. Toivon että kun se maaginen kolme kuukautta kilahtaa lasiin, ollaan jo voiton puolella. Siihen asti voin ehkä sinnitellä jopa saatanallisessa perhepedissä. Siinä on helppo siivoilla niitä aamuyön tunteina vaippaan pakerrettuja kakkaläjiä.

Vauvapaniikki

Tajusin tänään pelkääväni yhtä harvoista vertaiskontakteistani. Sille on niitä muksuja siunaantunut jo useampi ja jotenkin tuntuu, että äitihomma sujuu siltä luonnostaan (vaikka todennäköisesti sekin oli hukassa ensimmäisensä kanssa). Sillä on paljon vinkkiä ja neuvoa ja selvät sävelet sen suhteen miten heidän uusinta tulokastaan pitää hoitaa. Jos jokin ei toimi, se mukauttaa käytöstään lennossa. Eli ei vatvo uusia toimenpiteitä päivätolkulla niin kuin minä: "Apua vauvan jalka on kuiva, siihen pitää laittaa jotain! Laitan huomenna..."

Mun pitäisi mennä sen luo kylään ja pelkään, että se katsoo arvostellen kuinka vauveli repsahtelee mun sylissä miten sattuu. Vähän sama kun pelkään vaunujen kanssa liikkumista kaupungilla - mietin että näytän naurettavalta, kun jään joka kynnykseen jumiin.

Kotona osaan jo vähän relata. Etukäteen olin huolissani siitä, että pingottaisin poikaystävänkin edessä, kun sillä kuitenkin oli kokemusta vaipparallista ja muusta jo entisestään, mutta siitä olen päässyt sentään yli: en tyrkkää vauvaa heti sen syliin, jos menee sormi suuhun. Eli ehkä joskus jossain vaiheessa uskallan hoitaa vauvajutut omaan tyyliini myös vieraiden valvovien silmien alla!

Pitää ehkä myös muistaa, että tällainen lievä panikoiminen on itselleni tyypillistä kaikilla elämänalueilla. Esimerkiksi uuteen duuniin sopeutumisessa menee aina pidemmän aikaa ja mieluummin lykkään uusien tehtävien aloittamista viimeiseen asti, vaikka oppisin ne nopeammin vain tarttumalla toimeen: rakkaassa paskaduunissani välttelin sähköisten pumppukärryjen käyttämistä noin viisi vuotta. Vikat kolme vuotta huristelin menemään ja mietin, että mikä siinä nyt oli niin kamalaa.

Ehkä handlaan tän kaiken siihen mennessä, kun tuo menee kouluun. Onneksi kaikkien meidän ei tarvitse olla kätilöitä tai lastentarhanopeja. Se riittää, että selviän, selätän kaikki vaikeat tilanteet edes jotenkin. Mun ei tarvitse välttämättä oppia niistä mitään yleispätevää tai kasvaa lastenhoidon asiantuntijaksi, koska mun ei ole pakko tehdä lisää lapsia.

(Ai niin, lapsia ei tehdä, ne saadaan. Noh, tämä lapsi kyllä tehtiin. Se oli se helpoin osuus.)

Baby steps

Jokaikinen uusi asia tuntuu ihan valtavalta.

Stressasin ekaa neuvolakäyntiä aivan kohtuuttomasti*. Ajettiin eilen vaunujen kanssa kaksi pysäkinväliä harjoituksen vuoksi ja sydän oli kurkussa koko puolen kilsan ajan. Neuvolassa olin hukassa nyssäköideni kanssa, en tiennyt mihin lasken vauvan ja missä välissä otan takkini pois, vauva meinas kieppua pois hoitopöydältä, kun minä etsin neuvolakorttia jostain kassin pohjalta. AAARGH.

Käynnin jälkeen kävin invavessassa kädet täristen vaunujen kanssa. Meinasin saada slaagin, kun automaattinen vesihana meni päälle, kun vaunut tulivat puolen metrin päähän. En kuitenkaan sit siirtänyt niitä vaunuja, pissasin vaan pikaisesti ja annoin veden valua.

Harkitsin meneväni apteekkiin hakemaan Cuplatonia, mutta muistin että apteekin ovella on kynnys. Se kynnys oli liian korkea ylitettäväksi tällä kertaa, apteekkireissu edelleen edessä. Yritän ehkä vaan vältellä kaikkia paikkoja, joiden vaunuystävällisyydestä en ole varma. Mietin että jonkun kantosysteemin kanssa olo voisi olla varmempi, mutta sitten todennäköisesti pelkäisin kaatuvani.

Nyt olen jotenkin hukassa noiden ilmavaivojen kanssa. Hyssyttelin ja imettelin eilen joku kolme tuntia keskellä yötä ennen kuin isä-ha nousi lopulta ylös ja totesi, että vauvalla on ilmaa mahassa ja siksi se huutaa. Jaa. En ole tajunnut, että vauvoja pitää röyhtäyttää. Ehkä olen kuullut siitä joskus, mutta en ajatellut sen koskevan tätä vauvaa. Äsken heivasin sen vaivalloisesti olalle ja taputtelin - ja kas, sehän rauhoittui.

Mutta siis mitäs ihmettä, olenko hermoheikko kaikki tulevat vuodet? Koska kyllähän noita uusia juttuja tulee koko ajan eteen.

* Liittyykö tämä jotenkin kohtuun?

Synnytinkö edes?

Hmm. Mulla ei ole sellainen olo, että olisin synnyttänyt. Lapsivedet meni, 10 tuntia luonnollisia supistuksia ja päälle 10 tuntia oksitosiinilla vahvistettuja paskasupistuksia... Ja sitten a-ha eksyi ulostulomatkalla jonnekin ja pelmahti syliini jostain ihan puun takaa. Reissu jäi jotenkin kesken.

Liittyyköhän tämä siihen, että synnytys päättyi sektioon? Jos näin on, pääseekö asian kanssa sinuiksi joskus? Onko edes välttämätöntä, että pidän itseäni synnyttäneenä? Jotenkin vain annettiin ymmärtää, että synnyttäminen vaikuttaa käsitykseen itsestäni naisena aivan valtavasti ja heti ja sata salamaa ja elämä räjähtää. Ei mitään sellaista, olen ehkä vielä shokissa.

En myöskään näytä juuri synnyttäneeltä. Kymmenen päivää itse tapahtumasta ja olen hoikempi kuin vuosiin. Maha on enää aavistuksen turvoksissa. Rinnat ei mitenkään varsinaisesti tursua maitoa ja ovat muutenkin ihan samanalaiset kuin ennen raskautta. Jotain niistä kuitenkin taitaa tulla, koska vauva viihtyy niiden parissa aina vaan pidempään.

Kaikenlaista. Ehkä tämä homma vaan käynnistyy hitaammin kuin oletin. Neuvolantäti lohdutti, että vauvaan kiintyminen voi viedä puolikin vuotta ja tarvittaessa pääsee varhaisen vuorovaikutuksen spesialistin juttusille, jos huolettaa. Mutta ei mua vielä huoleta: toistaiseksi on ollut aika luontevaa virittäytyä vauvan kanssa samalle taajudelle, huomaan höpiseväni ja leperteleväni sille ihan ilman yrittämistä. En hermostunut edes silloin, kun se huusi ja tärisi raivosta koko päivän. Hyvä minä!

Vauva-ha

Lulin haluavani vauvan, mutta nyt kun vauva on ollut olemassa reilun viikon, tajusin haluavani lapsen. Luulin myös haluavani olla äiti, mutta mieluummin olisin vanhempi. Kivoimmillaan tuo vauva on hereillä ja tarkkaavaisena. Niinä lyhyinä hetkinä keskityn juttelemaan sille ja mietin kuinka mukavaa onkaan, kun se joskus vastaa selkeämmin takaisin.

Hoitamisesta en saa mitään kiksejä. Olen edelleen ihan paniikissa kun vaipassa on jotain ja homma onkin ulkoistettu isä-halle. Napatynkä on pelottava. Ja ruokailusta ei nyt kannata edes puhua. Neuvolantäti toi mukanaan toivon ja systeemin korvikemäärien vähentämiseksi, jonka seurauksena vauva kiljui eilen koko päivän ja illan nälkäänsä, kunnes tainnutettiin se kolminkertaisella korvikesatsilla.

Tänään se taas nukkuu. Kerää voimia uutta konserttia varten kenties.

Voi olla että imetyksen saaminen johonkin malliin toisi mukanaan noita kaipaamiani vuorovaikutushetkiä, mutta toistaiseksi vauva rinnalla on ollut parhaimmillaan helpottavaa ja pahimmillaan todella ahdistavaa. Pullolla sen saa onnellisen ja tyytyväisen näköiseksi, mutta sydäntä kalvava syyllisyys vie ilon noistakin hetkistä.

Mietin, että onko kaikilla imetysnatseilla ollut helppoa. Vai saako ongelmien selättäminen rinnan niin rottingille, että sitten on helppo patsastella muillekin että se vaatii vain vähän enemmän töitä. Niin tai näin, tällä hetkellä olen surullinen ja katkera. Töitä on tehty peräti muutaman päivän ajan ja sekin tuntuu olevan liikaa. Ja jos joku vegaani tulee aukomaan päätään lehmävauvoista, tungen sille kurkusta alas purkillisen Nannia.

Pullolapsi

Lapsi putkahti ulos mahan läpi 31.10.12 klo 20.03 parin vuorokauden yrittämisen jälkeen. Osastolla saimme perhehuoneen, jossa oli sentään yksityisyyttä, kun kaikki muu tuntui kaatuvan päälle. Sukulaiset kävivät kiintymässä vauvaan ensisilmäyksellä yksi toisensa jälkeen samalla kun itse toivoin, että pikkuinen nukkuisi omassa sängyssään ja kätilöt eivät nostelisi sitä puseroni sisään.

Muutin kyllä mieleni, kun maito ei noussut, ja a-ha laitettiin solariumiin ja lopulta minulta kiellettiin rinnalle ottaminen kokonaan ja passitettiin pumpulle. Missään vaiheessa en oikein tiennyt mitä tapahtuu ja miksi, ja kun vauva määrättiin pakkosyötöille pullosta 3 tunnin välein en enää edes yrittänyt ymmärtää. Verensokerit ja bilirubiini jotain.

Ekat maidot heruivat kaksi tuntia kotiin pääsyn jälkeen. Painotettiin kuitenkin pitämään vauva hyvin ruoassa, kun tyypillä on taipumusta mielummin nukkua kuin syödä, joten näin on tehty. Olen lukenut imetystukilistan pulloruoasta vierottamisosiota ja Väestöliiton pullonpyörittäjän opasta. Pumpannut, itkenyt, pesinyt, ollut välittämättä koko vitun tisseistä, itkenyt vähän lisää.

Kuvittelin, että imettäisin jos mieliala ei laskisi sellaiseksi, että tarvitsen lääkitystä. Mutta jotenkin unohdin ajatella, että mieliala voi laskea siksi, että imetys ei onnistu. En nimittäin tiedä riittävätkö voimat pullosta vierottamiseen, kun olen paniikissa ihan kaiken muunkin suhteen sekä edelleen jonkinasteisessa shokissa sairaalassa tapahtuneista asioista.

Ainoa lohdullinen asia on se, kun näen kuinka a-han isä syöttää vauvaansa pullolla ja molempien silmät loistavat. Sen verran hyvä äiti olen, että valitsin vauvalleni parhaan isän.

Natsimutsi vai Semai?

Jani Kaaro kirjoitti kiehtovan kolumnin lasten videopelaamisesta ja malesialaisesta Semai-heimosta, jossa lapsia ei rankaista tai kielletä.

Kommenteista löytyy ihan asiallista kritiikkiä siitä, että jonkin metsästäjä-keräilijäheimon logiikaa ei ehkä ihan suoraan voi soveltaa länsimäisen järjestäytyneen yhteiskunnan ilmiöihin, mutta eipä siitä tainnut olla kysekään. Jutun ydin oli mielestäni tässä:

Lapsen on itse löydettävä maailmansa ja itse opittava tarvitsemansa taidot, ja jos aikuiset puuttuvat tähän prosessiin ohjaamalla tai opettamalla, se on lapselle haitaksi.

Tämä on lähes täysin vastakkaista omalle asenteellemme, jossa koemme velvollisuudeksemme puuttua lapsen tekemisiin: Ohjata hänen kurssiaan; opettaa tietoja ja taitoja; ja muovata hänen luonnettaan, moraaliaan ja persoonallisuuttaan.

Minulla ei ole tässä vaiheessa mitään haisua siitä millainen vanhempi minusta tulee. Kuvittelen että kiellän ne asiat, jotka ovat oikeasti vaarallisia tai haitallisia ja käsken tehdä ne asiat, jotka ovat välttämättömiä - muuten annan muksun rellestää ja tutkia aika vapaasti. Todellisuudessa saatan olla ylisuojeleva hössöttäjä, joka hokee ei ei ja ei ihan vaan tottumuksesta ja vähentää viikkorahasta, jos kyynärpäät on ruokapöydällä*.

Samalla jossain takaraivossa tykyttää kuitenkin tietoisuus siitä, että vaikka tämä tuleva ihminen luonnollisesti omaksuu ympäristöstään asenteita, rajoituksia ja vapauksia, loppujen lopuksi minulla on aika vähän valtaa siihen, millaiset polut hän lopulta valitsee kuljettavakseen.

Kai tämä on tietoisuus on noussut siitä, kun on kelaillut koko raskausajan omaa lapsuuttaan - tajunnut että on näiden lähtökohtien luonnollinen tulos ja samalla kuinka käsittämättömän randomia koko homma lopulta on. Aika todennäköistä onkin, että olen enimmäkseen ihan pihalla ja hosun ympäriinsä miten parhaaksi näen, enkä vaan ehdi ajatella mitään kasvattamista, koska kaikki energia menee siihen, että pidän meidät hengissä. Ja a-hasta tulee silti ihan hyvä aikuinen.

Luenkin kaikkia näitä kasvatusoppaita ja -näkemyksiä enemmänkin niksipirkkana kuin jonain kokonaisvaltaisina kasvatusfilosofioina. Painan mieleen hyviä kikkakolmosia kiperien tilateiden varalla ja toivon, että jaksan olla kiinnostunut lapsestani niin paljon, että osaan määritellä sille ne tarvittavat rajat ja tukea sitä sen omissa taipumuksissa. Vaikka se sitten haluaisi pelata Minecraftia, kun itse tajuan tasan tarkkaan tetristä ja timanttipeliä.

* Pidin pienenä kaverini perheen kasvatusmetodeja aika kauhistuttavina ja olin salaa kiitollinen, että meillä meltiin Semai-hengessä. Toisaalta ne myös teki ruokaa yhdessä ja lauloi, oli niillä kivaakin.

Tytöstä polvi paranee

Äitini kävi kylässä ja toi tuliaisiksi neuvolakorttini ja tuttipullon. Neuvolakortista selvisi sellainen kiehtova seikka, että minua on imetetty kokonaista 24 kk. Vauvakirjaanikin on täytetty sellaisella pieteetillä, että voin vaan päätellä mielenterveysongelmista kärsineen opiskelijaäitini hoitaneen vahinkovauvaansa antaumuksella.

Kun eräs terveydenhoitoalan ammattilainen tiedusteli miten taustani vaikuttaa suhtautumiseeni tulevaan ja omiin käsityksiini äitiydestä, niin saatoin vain sanoa, että jos oma äitini on suoriutunut olosuhteet huomioon ottaen noinkin hyvin, ei mulla pitäisi olla mitään ongelmaa. Kyllä se pikemminkin luottamusta omiin kykyihin lisää kuin vaikka huolta huonoista geeneistä. En ole katkera mistään (joku muu varmasti olisi, mutta mua ei ole kasvatettu siihenkään) eli ei ole tarvetta väen vängällä tehdä kaikkea juuri päinvastaisesti, mutta toisaalta ei ole suorituspaineitakaan olla joku täydellinen pullantuoksuinen äiti.

Tai jos jotain suorituspaineita on, ne olen löytänyt ihan itse internetistä. Hiukan hankalaahan tässä viidakossa on luovia, kun kaikki mitä tekee on jonkun mielestä väärin ja sen ilmaisemiseen on vielä näppärä kanava, mutta luotan myös siihen, että olen oppinut muillakin elämänalueille tekemään minulle sopivia valintoja. Jopa sellaisia, jotka ovat muiden mielestä suorastaan pöyristyttäviä.

Että jos vaan suinkin saan a-han omin voimin ruokittua, niin olen iloinen, mutta on myös mukavaa, että taaperoimettäjä-äitini lupasi tuoda tarvittaessa lisää tuttipulloja.

Toive

Voisko olla joku sellainen palvelu, joka listaisi missä blogeissa on juuri nyt kuohuttavaa keskustelua kommenttilaatikossa? Haluaisin lukea jotain vääntöä jonkun ventovieraan oletetuista kauneusleikkauksista ja ihmissuhdesäädöistä, huonosta äitiydestä tai edes kauhistuttavista Angry Birds -sympatioista.

OON LUKENUT JO KOKO INTERNETIN. Luen sitten kirjaa.

Tuskastus

Laskettu aika on vasta ensi viikon lopulla, mutta sanoisin, että mun päänsisäinen laskettu aika on ihan hollilla, ellei peräti mennyt jo. Jos keskityn kuuntelemaan, keho lähettää viestiä, että pikkuhiljaa olis aika kahdentua tai kellään ei ole enää kivaa. Tunne siitä, että meidän olis a-han kanssa turvallisinta lakata olemasta sisäkkäin, voimistuu.

Millä tätä voi perustella? Ei kai millään muulla kuin sillä saakelin intuitiolla. Sillä että jonnekin tuonne lokakuun puoleenväliin asti mulla oli tunne siitä, että meillä on molemmilla kaikki hyvin näin, vaikka vähän epämukavaa alkaa olla. Sitten alkoi pikku hiljaa olla sellainen fiilis, että tuo yksi alkaa raivata tietään ulos. Neuvolassa oltiin samaa mieltä. Mikä sitten taas vastasi hyvin sitä jo joskus kesällä päässäni muotoutunutta ajatusta, että syntymähetki tulee olemaan lokakuun puolella.

Mutta hämärähommiahan nämä ovat. Onneksi huomenna on neuvola. Neuvolantäti lisää mun turvallisuudentunnetta.

Sf-mitta se vaan nousee, mieliala laskee

Neste-episodi ei ollut hyvä homma. Jos nyt tekisin sen perhanan v-käyrätestin, olisin joku saakelin Nina Mikkonen. Samalla kun koko raskaus korpeaa entistä enemmän, itseluottamus vajoaa jonnekin maan rakoon.

Olin jo lähes varma, että synnytys menee ihan hyvin ja ei se vauvanhoitokaan mitään rakettitiedettä voi olla, mutta nyt heinäkuiset huolet nostavat taas päätään. Mihin ihmeeseen mä olen oikein ryhtynyt?! Mitä jos pää ei kestä. Ja mitä jos kroppa ei kestä. En osaa, en tiedä mitä tapahtuu, mistä sen synnytyksen alkamisen sitten tunnistaa.

Oikeastaan tajusin vasta tuon keskiviikkoisen myötä millaisen matkan olen tässä jo tehnyt: olen aloittanut nollasta, ilman minkäänlaista kokemusta vauvoista tai edes läheisten raskauksista, ja rakentanut luottamusta siihen, että tämä kroppa hoitaa kyllä homman kotiin ja myöhemmin Siperia opettaa ja pärjään vauvan kanssa. Olen tietoisesti päättänyt herkistyä omalle intuitiolle, testaillut sitä sellaisella uteliaalla asenteella. Fiilistellyt kaikkia kehossa tapahtuvia apinajuttuja ja uuteen rooliin mahdollisesti valmistavia päävammoja sekä tietty itse a-ha:ta, joka on jo tavallaan tuttu.

Yritin selittää poikaystävälle, miksi olen apea. Ei se ihan tainnut tajuta, kertoi vaan että itselleen pitää antaa lupa erehtyä. Ehkä sillä on pointti, ehkä mua nolottaa, kun menin sairaalaan, eikä se ollutkaan mitään.

Onko mulla liian korkeat odotukset sen suhteen, että voisin jotenkin kontrolloida synnytystä (tai tätä raskautta)? Ei mun mielestä. Olen toki tehnyt toiveita, valmentanut itseäni parhaaksi katsomillani tavoilla, miettinyt miten mahdollisesti voisin hyödyntää juttuja muilta elämänalueilta. Mutta en mä mielestäni ole missään vaiheessa kuvitellut, että voisin päättää miten homma lopulta menee. Osaan kuvitella itseni leikkauspöydällekin. Tai sitten valehtelen itselleni, on sekin ihan mahdollista.

Mutta totuus on, että väärä hälytys veti vähän mattoa alta ja olen taas aika hukassa koko synnytyksen ja vauvahomman kanssa. Melkein yhdeksän kuukauden aikana kovalla päänsisäisellä duunilla rakennettu rento ja luottavainen olo on tipotiessään. Tuntuu että olisin tarvinnut sitä tähän loppuun.

Huijattu olo

Sairaalareissusta jäi idiootti olo. Mietin kerronko kenellekään, vai tuleeko jotain tyypillinen ensisynnyttäjä tai kyl sen sit tietää -kommenttia. Tämä liittynee siihen jo valmiiksi varpaillaan olemiseen.

Mutta eiköhän jokainen täysjärkinen tilassani oleva olisi käynyt tsekattavana tilanteessa, jossa keskellä katua lorahtaa saappaantäydeltä. Etenkin kun sitä edeltää sarja kummallisia supistuksia, joita tarkkaillessaan unohtaa tarkkailla ikkunan takana vilistävää maisemaa. Yritän lohduttautua sillä, etten sentään juossut heti taksiin, vaan soitin sairaalaan ja toimin ohjeiden mukaisesti. Aamulla jätin eeppisen sairaalakassin kotiin, en uskonut että jään osastolle (enkä oikeasti usko tarvitsevani kauheasti kamaa synnytyksessä. Se kassi on vain joku rituaali, johon haluan osallistua).

Käytyämme a-han kanssa käyrillä päätin mennä vielä äänestämään ja ostamaan lisää vadelmanlehtiteetä. Huomasin olevani ensimmäistä kertaa vittuuntunut koko raskauteen, kuuntelin musiikkia ja haikailin taakse jääneiden bändäripäivien perään. Mietin miksi en käynyt lauantain bileissä edes moikkaamassa tyyppejä, joiden perässä olen jaksanut juosta ympäri Eurooppaa. Viikonloppuna halusin vain kotiin, nyt halusin viikonloppuni takaisin, vaikka se keikkakin oli oikeastaan aika huono.

Reagoin varmaan pettymykseen. Olen valmis siihen, että vauva tulee, mutta en siihen että se antaa ymmärtää tulevansa ja sitten ei tulekaan. Vauvat on just tollasii.

Ai että nukkua pitäisi

Ja seurata vauvan liikkeitä ja lapsiveden väriä. A-ha liikkuu omaan verkkaiseen tahtiinsa (sain siihen vähän eloa mutakakulla) ja vedet jäi naapurikuntaan, eikä niitä ole sen koommin näkynyt.

Mietin jo, että voisiko sittenkin kyseessä olla väärä hälytys ja vaikka spontaani ejakulaatio, mutta harvemmin sitä kai ejakuloi, kun vaeltaa itkuisena ja väsyneenä sateessa pimeällä tiellä ajettuaan bussipysäkkinsä ohi.

Ilman unta en kyllä koitoksesta ehkä selviä. Samalla olen huolissani, että supistukset eivät tästä voimistu ja joudun käynnistykseen. Onneksi sain juuri tänään erinomaisia supistuksenedistämisvinkkejä: jos en jää aamulla sairaalaan, katson huomenna koko päivän eläinvideoita. Kuuntelen Age of Lovea ja keskityn muutenkin just niihin juttuihin, jotka saa omat oksitosiinit virtaamaan.

EDIT klo 19.10: "Tämä tikku näyttää nyt näin. Nämä jää joskus mysteereiksi". Heh. Ehkä joka raskauteen kuuluu vähintään yksi väärä hälytys ja mysteeriksi jäävät litimärät sukat.

Liigaa plokeja

Sen tietää siitä, kun kello 4:28 googlaa fraasin "Se on Duplo, ei Dublo" ihan vain varmistaakseen ettei tämä behmoinen dublo ole joku nettimutsien inside-läppä, jota ei vaan tajua. Ei se taida olla.

Perusasioiden äärellä, osa II: ruokavalion udet tuulet

Raskaus kaiketi tuo mukanaan omituisia syömiseen liittyviä mielihaluja.

Liitutaulua en sentään ole halunnut nuolla ja ainoa ruoka-aine, jota en enää jostakin syystä siedä, on tuore pinaatti. Pääasiallisesti kasvispitoista ruokavaliotani olen tuunannut hieman verisempään suuntaan ja joinakin öinä olen löytänyt itseni jääkaapilta kittaamasta kylmää maitoa. Viimeksi join maitoa lapsena. Ei mitenkään poikkeuksellista, uskoisin.

Jonkinlaista omituisuutta ruokahaluissani on kuitenkin ollut havaittavissa:

- Kaupan parkkipaikalla maassa oleva kökkäre (mahdollisesti koirankakkaa) muistutti mielestäni grillattua kanankoipea.
- Yksi päivä halusin syödä bussin lattialla makoilevan ruskean koiran, koska se näytti suklaalta.
- Olen myös kuolannut Alkon esitteen symboleja, jotka ilmaisevat mihin käyttöön viini passaa parhaiten: nam juustoa! Ooh herkullinen lammas!
- Mitä ihmettä ne sellaiset jauhoiset läpinäkyvissä pötköissä myytävät karkintapaiset ovat? Jotain laihdutusvalmisteita tai urheilulisäravinteita? Ihansama, niitä olisi saatava. Jos en saa, voisin myös imeskellä vitamiiniporetabletteja.

Yllätin myös itseni olemalla alkuraskaudessa melko hysteerinen näiden syömisjuttujen suhteen. Kieltäydyin voileipäkakusta, kun kuorrutteessa oli tuorejuustoa. Vasta sitten kun annoin itselleni anteeksi etten olekaan sellainen rento odottaja, joka osaa aina käyttää aivojaan riskien arvioimiseen myös raskauteen liittyvissä jutuissa, pystyin hellittämään vähän. Ensimmäisen sushiannokseni söin epäluuloisena ja pienessä paniikissa, tokasta osasin jo nauttiakin.

Jos siis jo raskausaikana olen joutunut muuttamaan mieltäni ja käsitystä itsestäni useampaan otteeseen, voin uskoa että omien asenteiden jumppaamista on luvassa vielä paljon paljon enemmän, kun vauva syntyy. Varmaan ja etenkin myös ruoka-asioissa.

PS. Sinänsä itse ruokaan liittymätön asia, mutta sitäkin kiintoisampi huomio: olen alkanut kuolata ja tiputella ruokaa suustani syödessä. Olen miettinyt että ehkä kehon hienomotoriikka kärsii kaiken kaikkiaan, kun kaikki on suuressa myllerryksen tilassa. Ainakin tekee helpommaksi samaistua pikkupilttiin, joka ei saa sitä safkaa ihan sinne minne pitäisi.

Pallomahojen salaseurassa

Kovin moni on sanonut, että haluaisi lukea mun kirjoittamaa raskausblogia. Olen toki kovin otettu kaverien luottamuksesta tuottamaani kirjallista sisältöä kohtaan, mutta todellisuudessa en ole varma jaksaisivatko ne lukea kumminkaan. Yritin selittää yhdelle miksi.

En ole nimittäin yhtään varma onko minulla äitihommista tässä vaiheessa mitään uutta sanottavaa. Tämä raskaus kun tuntuu olevan vähän sellainen julkinen salaseura: kaikki siihen liittyvä matsku, ajatukset ja informaatio, on kyllä vapaasti kaikkien saavutettavissa ja internetistä luettavissa, mutta harvemmin kukaan eksyy sen pariin, jos aihe ei ole itselle ajankohtainen.

Sitten kun raskaus alkaa ensimmäistä kertaa, kaikki on uutta ja ihmeellistä ja sitä huomaa ajattelevansa aivan uudenlaisia ajatuksia, jotka haluaisi jakaa kaikille. Aika pian huomaa, että nämä ajatukset eivät olekaan kovin ainutlaatuisia, vaan osa ison äitilössin jaettua kokemusta. Jokaista uutta oivallusta tai herännyttä kysymystä löytyy kommentoimaan joku kolmen äiti kokemuksen syvällä rintaäänellä. Aika usein siinä on vähän sellaista päähäntaputtelun meininkiä, toivotellaan noob tervetulleeksi salaseuraan ja jaellaan niitä kallisarvoisia neuvoja (jotka pahimmillaan on luettu suoraan jostain neuvolan lappusista). Joillekin tämä tuntuu olevan ihan ok, mutta minua ärsyttää. Tuntuu että kokemukseltani yritetään riistää osa sen merkityksestä, kun heti rynnätään kertomaan, että been there done that.

Jos taas kirjoittaisin lapsettomille ystävilleni, voisin kirjoittaa mitä vain raskauteen liittyvää ja se saattaisi olla jännää, jos vain pukisin sen tarpeeksi raflaavaan asuun ja unohtaisin pahimmat masuasukkikliseet (jotka aiheuttavat useimmissa kuvotusta). Osa ystävistäni olikin ihan liekeissä, kun paljastin, että mahassa olevat vauvat ovat karvaisia ja tämän päälle vielä syövät sitä karvaa lapsiveden mukana ja paskantavat sen synnyttyään. Sen sijaan tuskin kukaan raskauden kokenut saa tästä tiedosta kauheita säväreitä. Joku pätevä äippä saattaisi kyllä muistuttaa mikä sen karvan hieno nimi on.

Aika mielenkiintoista keskustelua syntyi myös, kun ihmiset kauhistelivat Arizonan lakimuutosta, jonka mukaan äidit ovat raskaana kaksi viikkoa ennen hedelmöittymistä. Siinä sitten ruodittiin raskausmatikkaa oikein olan takaa ja kerroin, että kyllä minäkin vähän ekalla neuvolakäynnillä järkytyin, kun kuulin olevani kaksi viikkoa pidemmällä raskaudessa kuin olin maalaisjärjelläni päätellyt. Pohdin jopa että mitäs jos joku ehkä haluaisi abortin ja hänelle selviäisi, että aikaa onkin pari viikkoa vähemmän tehdä päätös. Mutta kaiken nyt tietämäni valossa en sitten taas osaa enää ajatella uutista niin, että "omg kaikki naiset on siis defaulttina raskaana koko ajan" kuten moni tuntui tekevän. Kuilu paksumahojen ja sellaisten asioihin perehtymättömien välillä aukesi siinä silmieni edessä koko komeudessaan.

On siis kovin haasteellista löytää jutuille sisältöä tai näkökulmaa, joka kiinnostaa sekä lapsellisia että lapsettomia. Ei kai sitä oikeasti tarvitsisikaan, mutta kehittäisin kyllä itselleni tästä ihan kohtuuttomia suorituspaineita, jos kirjailisin näitä juttuja avoimemmin.

Halusin kuitenkin kokeilla, että jäsentyvätkö nämä kaikki ajatukset joiksikin järkeviksi kokonaisuuksiksi. Koska sellainen yksityinen internetin nurkka, jossa olen saanut fiilistellä kaikki ekat potkut, söpöt vauvanvatteet ja turhat pelot ilman pelkoa siitä, että joku tulee jakamaan siihen viisauksiaan tai huokailemaan kyllästyneenä, mulla onkin jo.

Välilihaa valmentamassa

Neuvolantäti kysyi eilen pelottaako synnytys. Yllätyksekseni vastasin, että pikemminkin alan olla loppua kohti rauhallisempi. Tämä on kuulemma yleistä, kun olo alkaa olla kurja ja kärsimätön ja haluaisi vauvan vain ulos.

Alkuraskauden väliliha-ahdistus on kadonnut. Äitini on purkanut omaa synnytystraumaansa kertomalla minulle kauhujuttuja repeämistään, minkä seurauksena olin vuosia ihan satavarma, että en todellakaan synnytä ikinä. Mutta sitten tuli viiva tikkuun ja välilihan kanssa piti tulla sinuiksi.

Pohdin puolivitsillä, että jonkinlainen fistausohjelma voisi olla paikallaan. Tämä herätti keskustelua, koska eihän se nyt ole sama puskea päätä ulos jalkojen välistä kuin nyrkkiä sisään. Kuitenkin välilihan valmistamiseen myydään välineitä, jonka sukulaisia voi ostaa erotiikkaliikkeistä.

Konteksti vaikuttaa toki siihen onko tavoitteena seksuaalinen nautinto vai jokin muu - fistauksessa ja dildoleikeissä tunne täysinäisyydestä ja venymisestä voi olla joillekin justiinsa se juttu, kun taas synnytyksessä välilihassa tuntuva paine on vain välttämätön osa prosessia, kehon viesti siitä että jotain oleellista tapahtuu. Luulisin. Mutta samat paikat ne on siinä kurituksen kohteena, enkä jaksa uskoa että gynekologien vempeleellä venytetty väliliha on yhtään sen synnytysvalmiimpi kuin kotikonstein valmennetut ihopoimut.

Noh, aika rauhassa on väliliha saanut olla. Ostin hierontaöljyä, kun halvalla sai. Muistan sen olemassaolon joskus, mutta ei se venyttely ole kauheasti inspiroinut. Oikeastaan eniten on helpottanut se, kun on kieltäytynyt uskomasta hyväntahtoisia neuvojia, jotka jaksavat muistuttaa, että "älä vaan lue mitään kauhutarinoita" ja lukenut kaikki hirveimmät synnytysstoorit. Ja siihen päälle vähän dataa synnytysasentojen vaikutuksesta repeämien todennäköisyyksiin ja muuta hyödyllistä ja hyödytöntä.

Tässä vaiheessa olen jo hyväksynyt sen, että voin yrittää vaikuttaa jossain määrin omilla toimillani omiin kipupisteisiini (fyysisiin ja henkisiin), mutta loppujen lopuksi kaikki menee kuitenkin miten menee. Ei pelota enää.

Puolustuskannalla

Olen ehkä tavoittanut sisäisen av-mammani. Tai ainakin tajunnut jotakin siitä miksi joku sellaiseksi päätyy. Suojeluvaisto vauvaa kohtaan heräsi lähes välittömästi positiivisen raskaustestin myötä, mutta nyt oman reviirin vahtiminen on mennyt siihen pisteeseen, että olen jatkuvasti puolustuskannalla: suojelen jopa kaikkia vauvaan liittyviä ajatuksiani.

Tämän myötä otan kaikki ihan hyvää tarkoittavat neuvot henkilökohtaisina loukkauksina. En halua kuulla, että kannattaa antaa koiran nuolla vauvaa vastuskyvyn kasvattamiseksi eikä todellakaan tarvitse muistuttaa, että kannattaa hakkia tilava vaippakassi. Itsestäänselvyyksien lisäksi oikeasti ihan hyvätkin neuvot saavat täystyrmäyksen, jopa sellaiset joita en ehkä itse olisi tullut ajatelleeksi. Samalla kuitenkin tiedostan neuvomisen olevan jokin merkittävä osa kollektiivista äitiyttä (johon osallistuvat mielellään myös lapsettomat naiset) ja yritän siksi suhtautua siihen suopeasti.

Saatan närkästyä jopa kritiikistä, joka ei ole millään tavalla minulle suunnattu. Esimerkkinä toimikoon vierailulla käynyt tuttavaperhe, joka oli tuohtunut bussikuskin nykivästä ajotyylistä. Huono bussikuski ei millään tavalla voi olla mun moka, mutta koska perhe oli tulossa minun luokseni kylään, ensireaktioni oli puolustaa minun luokseni kuljettavaa joukkoliikennevälinettä, sitä liikennöivää yhtiötä ja jotakin sen nimettömistä kuljettajista. Ei mitään järkeä.

Toinen ystäväni huomioi, että kotimme ei näytä siltä, että täällä on kohta vauva. Siis mitäh, väitätkö ettei meidän koti ole hyvä vauvalle?! Kieltämättä kaikki vaunut, vaatteet ja muut vauvaromppeet oli siivottu kaappeihin juhlien tieltä eikä pinnasänkyäkään vielä ole. Uskoisin kaverini kuitenkin ilmaisseen ihan vain oletuksensa siitä miltä lapsiperheen koti ehkä näyttäisi, koskapa heti perään huomautti ettei tunne ketään muuta lisääntynyttä.

Varmaankin voin vyöryttää osan syystä internetille, jonka äärellä roikkumalla ei kovin ruusuista kuvaa äitien välisestä lojaalisuudesta saa. Tällä taistelutantereella sietääkin pitää puolensa. Mutta uskon kuitenkin olevani edes jossain määrin immuuni kaikelle nettiskeidalle - onhan täällä tullut pyörittyä - ja syytän siis tästäkin aivonyrjähdyksestä jotakin elimellisesti raskaana olemiseen liittyvää.

Keskusteluja (m)a-han kanssa

Mietin pitkään, että mitenköhän ihmeessä tuon mahan kanssa kuuluu oikein olla vuorovaikutuksessa, mitä ihmeen virikkeitä sille voi tarjota?

Mutta sitten tulivat nämä sekavat univajakkipäivät ja huomasin keskittyväni kaikkeen muuhun kuin mahamöngerryksiin. Itkin kyllä kipeitä potkuja öisin ja särkevää selkää päivisin, mutta unohdin että mun sisällä on joku tyyppikin.

Tuli vähän huono omatunto. Niinpä laitoin käden määrätietoisesti mahan päällä näkyville möykyille* ja juttelin vähän. Keskityin olemaan itse rauhallinen niin kuin teen joskus hoitokoiran kanssa, kun se riehuu, ja siirsin näitä rauhoittavia viboja sisäänpäin. Yritin hengittää suoraan kohtuun niin kuin joogassa opetettiin.

Olen kyllä unohtanut laulaa a-halle Eternal Flamea joka päivä, vaikka oli tarkoitus, joten älyllinen kehitys on nyt ehkä niin ja näin, eikä sillä ole valmiina tynnyttävää ja tunnistettavaa tuutulaulua syntyessään. Jossain vaiheessa jopa luin itsekseni ääneen Tatua ja Patua, kun halusin testata että onko niistä mihinkään (totesin hyväksi, Joulupukille duunia).

Kaiken kaikkiaan uskon että maha huomaa kyllä, että huomioin sitä, puhun suoraan sille. Mystinen juttu. Se saattoi myös huomata, kun yhtenä huolentäyteisenä päivänä tökin vatsanahkaa paniikissa ja vingutin sille kaverin lapsen Sophie-kirahvia niin antaumukselle etten ehkä enää ikinä halua kuulla sitä ääntä. Vittuili sitten takaisin eikä suostunut heilumaan kuin vasta seuraavana päivänä.

*En todellakaan tajua mikä möykky on mikäkin ruumiinosa vaikka tiedän suunnilleen miten päin mahassa oleillaan. Ekan kerran kun neuvolantäti tarttui vauvaa päästä mahan päältä ja piti sitä sivusta paikoillaan saadakseen sydänäänet, olin aivan mykistynyt ihailusta. Olen kyllä edelleenkin.

Perusasioiden äärellä, osa I: nukkumishommat laskussa

Kahden täysin unettoman yön jälkeen kahdentoista tunnin setti, ylös iltapäivästä ja vielä päälle iltapäikkärit kahdeksan aikaan - lopputulemana blogipuuhastelua viiden aikaan aamusta, poikaystävän kello soi 25 minuutin päästä. Kun rekat aloittavat piippauskonsertin ikkunan takana kuuden aikaan, on yleensä hyvä hetki edes yrittää sitä nukkumista (tai vaihtoehtoisesti syödä aamiaista). A-hakin on meuhkannut kulkiluiden kohdilla jo muutaman tunnin ja yrittää ehkä kertoa, että voitais vaihtaa makuuasentoon.

Neuvolantäti on siitä reilu, että käski nukkua silloin kun nukuttaa ja aina voi ottaa päivällä takaisin olen kuullut muidenkin äitiyslomalaisten muistuttavan. Arveluttaa vain miten helppo tästä on sitten sujahtaa äitimaailmaan, jossa leikkipuistossa ollaan viimeistään klo 9 myös viikonloppuisin ja niitä neuvola-aikoja saa aamukahdeksalta. Vertaisverkostojen puuttuessa tarkistin jo varmuuden vuoksi paikalliset perhekahvilatkin ja jäin miettimään, että ihanko tosi pääsen paikalle ennen kymmentä.

Joka tapauksessa vauvalle pitäisi kai luoda jokin vuorokausirytmi ja harvinaisen rytmitajuttomana olen huolissani.