Tarina vaatteesta

Joskus ehkä pari vuotta sitten, kun vauva oli vielä vain varovainen ajatus, kävelin keskustassa pienen liikkeen ohi. Ikkunassa roikkui pikkuruinen mekko, jossa oli parvi mustia lintuja. Taisivat olla mustarastaita, mutta mä päätin, että ne ovat kottaraisia, koska paras ystäväni kerran nimesi minut kottaraiseksi. Koko taiteilijanimeni on Kottarainen Nieminen.

Päätin että joku päivä pieni tyttäreni kottarainen mininieminen saa tuon mekon omakseen. Kun viivat tuli tikkuun alettiin arvuutella onko lapsi tyttö, poika vai ehkä koira, niin kuin eräs sen serkuista epäili. Mä ajattelin vain sitä mekkoa. Kun kaveri sitten heilutteli rakenneultrassa kiveksiään, mietin taas sitä mekkoa. Ei sitten tullut tytärtä.

Suoraan sanoen mulle oli aivan sama mikä sieltä tulee, mutta sen mekon olisi halunnut, ja vaikka oonkin tosi sp-neutraali, niin en mä laita pojalleni mekkoa ellei se itse sellaista pyydä. Myös röyhelöt ja puhvihihat on vähän liikaa. Tämä saattaakin olla edessä pikemmin kuin luulen, koska kun olimme lauantaina lapsen kanssa shoppailemassa, se takertui kaupassa pinkkiin prinsessaunelmaan aivan ihastuneena.

Tällä kertaa tyllihirvitys jäi kauppaan, mutta ostin jotain muuta. Työntelin taas vauvaa uneen Kiasman aukiolla, jossa on keskustan parhaat mukulakivet, kun joku tyttö tyrkkäsi mulle käteen flyerin jostain disainmyyjäisistä postitalossa. Päätin käydä siellä, kävin jopa nostamassa käteistä, vaikka en mitään meinannut ostaa.

Ja kas. Siellä oli se mekko. Ja sen lisäksi siellä oli tämä:

En saanut mekkoa, mutta sain hupparin! Koskaan en ole mistään lapsen vaatteesta ollut näin tohkeissani. Hipeltelen vaan ja salaa toivon, että olisin itse kokoa 86/92.

Ken aasilla ratsastaa

Pukine, Name it

Vihdoinkin

Täti-ha järjestää me&i-kutsut! Nyt kyllä. Täyttymys.

Tuhannen bodyn nainen

Joulu ei mennyt ihan putkeen. Aattoaamun kohteessa lensi laatta, joten pysyttelimme suosiolla kotona nykertämässä juustoja. Tapanina oli tarkoitus tarpoa naapurikuntaan jämäaterialle, mutta meistä pienimmän kitinöiden syyksi osoittautui nuha. Menin sitten yksin. Poissaollessani nuhasta ei kuulemma ollut tietoakaan, mutta lapsoselle piti laulaa koko ajan, jotta se olisi pysynyt tyytyväisenä.

Nyt pieni potilas koisaa vauvapesä 2.0:ssa - the NU-ha versionissa eli äp-laatikon kannesta rakennetussa, pääpuolesta nostetussa hökötyksessä. Minä olen juonut jo tunnin kahvia ja tilaillut vauvalle vaatteita alennusmyynneistä. Poppineitsyys meni.

Collegehaalari ei ole yöpuku

Tässä yksi päivä tuijotin youtubesta opetusvideoita aiheesta kuinka pukea vauvalle body. Ne nimittäin jää sen päähän kiinni. Olin ennalta fiksu ja hommasin ihan pienimpiä kokoja kietaisumallisina, mutta en niin fiksu, että olisin tehnyt saman isommille vaatteille myös. En mä arvannut, että koko 62 alkaa olla nafti jo kakskuiselle. Onkohan ton isä sittenkin se yksi kaksimetrinen?!

Vihaan bodyja, koska niiden kanssa pitää pukea myös housut. Näin ollen vauvani pukeutuu pääasiallisesti kokohaalareihin. Näitä superkäteviä kokopukuja markkinoidaan mulle kuitenkin yöpukuina, joten raskausaikana jätin ne kauppaan. Minä en mitään yöpukuja käytä, joten ajattelin ettei vauvakaan tarvitse, ja sijoitin vauvanvaatenormin mukaisesti bodyihin ja housuihin. Tajusin virheeni siinä vaiheessa, kun avasin äitiyspakkauslaatikon ja lukuisat kummin kaimoilta tulleet nyssäkät. Ei jumalauta näitä bodyja.

Isä-han puputupuna 70-luvulta, jolloin potkupuvut olivat vielä päivävaatteita

Aion altistaa itseni paheksunnalle ja viedä vauvan ensi viikolla jopa neuvolaan yöpuvussa, koska siellähän sitä saa taas pukea ja riisua ja vielä valvovien silmien alla. Yöpuku on paras tapa välttää turha pukemishetkukus, joka altistaa vauvan omille silmilleen oksentamiselle.