Tarina vaatteesta

Joskus ehkä pari vuotta sitten, kun vauva oli vielä vain varovainen ajatus, kävelin keskustassa pienen liikkeen ohi. Ikkunassa roikkui pikkuruinen mekko, jossa oli parvi mustia lintuja. Taisivat olla mustarastaita, mutta mä päätin, että ne ovat kottaraisia, koska paras ystäväni kerran nimesi minut kottaraiseksi. Koko taiteilijanimeni on Kottarainen Nieminen.

Päätin että joku päivä pieni tyttäreni kottarainen mininieminen saa tuon mekon omakseen. Kun viivat tuli tikkuun alettiin arvuutella onko lapsi tyttö, poika vai ehkä koira, niin kuin eräs sen serkuista epäili. Mä ajattelin vain sitä mekkoa. Kun kaveri sitten heilutteli rakenneultrassa kiveksiään, mietin taas sitä mekkoa. Ei sitten tullut tytärtä.

Suoraan sanoen mulle oli aivan sama mikä sieltä tulee, mutta sen mekon olisi halunnut, ja vaikka oonkin tosi sp-neutraali, niin en mä laita pojalleni mekkoa ellei se itse sellaista pyydä. Myös röyhelöt ja puhvihihat on vähän liikaa. Tämä saattaakin olla edessä pikemmin kuin luulen, koska kun olimme lauantaina lapsen kanssa shoppailemassa, se takertui kaupassa pinkkiin prinsessaunelmaan aivan ihastuneena.

Tällä kertaa tyllihirvitys jäi kauppaan, mutta ostin jotain muuta. Työntelin taas vauvaa uneen Kiasman aukiolla, jossa on keskustan parhaat mukulakivet, kun joku tyttö tyrkkäsi mulle käteen flyerin jostain disainmyyjäisistä postitalossa. Päätin käydä siellä, kävin jopa nostamassa käteistä, vaikka en mitään meinannut ostaa.

Ja kas. Siellä oli se mekko. Ja sen lisäksi siellä oli tämä:

En saanut mekkoa, mutta sain hupparin! Koskaan en ole mistään lapsen vaatteesta ollut näin tohkeissani. Hipeltelen vaan ja salaa toivon, että olisin itse kokoa 86/92.

Vahingot kiertoon

Tuli tilaisuus luopua pieniksi jääneistä vauvanvaatteista. Siis todellakin, tilaisuus, jollakin on oikea tarve! Kaverin kaveri saa yllärivauvan. No on sitä kuulemma odotettu vuosia, mutta nyt sopis noutaa pikkuinen lähikunnasta asap. Vauvakamaa ei ole.

Toisin kuin esimerkiksi Leopardikuningatar, mä en voi kaivella kätköjäni euronkuvat silmissä kiiluen. Voisin toki nakutella huutonettiin muutaman ihanan poika vauvan vaate paketin ei HV, mutta luulen, että se vaiva olisi suurempi kuin mulle koituva hyöty.

Mutta nyt on ongelma. Kaapeissa on seuraavanlaisia hynttyitä:

- Muisto-osasto eli "Aww, sillä oli nämä housut ainakin kaksi viikkoa" "Aww, sillä oli tämä paita päällä kerran nimijuhlissa" "Aww se näytti tässä söpöltä, vaikka tämä oli pieni jo saapuessaan". Nämä pitää säästää. On siellä toki muutama ihan aito lempparikin, jotka tulee kulkemaan mukanani varastosta varastoon.
- Merkkiosasto eli törsäsinpä kerrankin länsinaapurilaiseen luomupuuvillaan. Vaate osoittautunut käytössä hankalaksi tai huononmalliseksi, mutta siitä saattaisi saada vitosen kymmensenttisen sijaan.
- Takaisin alkuperäiseen osoitteeseen jatkokiertoon eli täti-han kätköt.
- Ihanuudet, joita en käyttänyt syystä tai toisesta ja joilla ei ole jälleenmyyntiarvoa, mutta joihin takerrun silti.
- Tylsä perustrikoo, jota on kyllä käytetty.
- Superosasto eli kaikki ihan ässät kietaisubodyt ja housut, jotka mahtuu aina vaan.

Tämä viimeisin aiheuttaa eniten päänvaivaa, koska en tiedä mitä sille tekisin - säästänkö mä näitä siltä varalta, että lähipiiristä löytyy niille joskus käyttäjä vai annanko tälle vieraalle, jolla on se tarve? Mitä jos joudun joskus johonkin mielenhäiriöön ja kuvittelen haluavani lisää vai...vauvoja? Mitä jos mun veljeni haluaakin vauvoja? Eikö sille olis kiva säilöä sellainen toimiva survival kit? Mä en selvästikään ole vielä valmis päästämään irti siitä ajatuksesta, että jotain vauvoja on vielä tulossa elämääni. Ja ne vauvat ansaitsee vain PARASTA.

On kuitenkin jotenkin noloa lahjoittaa pelkkää seminukkaista (mutta toki käyttökelpoista ja ehjää) trikoota, joten olen höystänyt lahjoituskassia käyttämättömillä ihanuuksilla, parilla ässällä ja merkkirievulla ja jättänyt kaikki ankeet potkarit pois. Ihan vaan ettei se aiheuttaisi saajassaan samanlaista antikliimaksia kuin äitiyspakkaus meikäläisessä.

Pakkauksesta päätyi pari riepua muisto-osastoon, mutta muuten jäi kyllä käyttämättä se setti. Ei siksi että ne vaatteet olivat rumia (mun vauvalla on eimmäkseen rumia vaatteita), vaan koska ne vaatteet ei vaan toimineet. Nalleoksennuslakana kyllä näyttäisi olevan mytyssä tuossa lattialla, sillä sen päällä vaihdetaan vaippoja.

Niin että saa sitä päätään vaivattua tällaisillakin olennaisuuksilla. Heitin lahjakassiin myös meille sopimattomat korviketötsät ja äitiyspakkauksen kestovaipat, vaikka joku ääni sisälläni sanoo, että ei saa laittaa vahinkoa kiertoon. Mutta kun joidenkin mielestä ne on just parhaita - jos vaikka tämän nyssykän vastaanottaja olisi sellainen.

Lomafiilis

Kuvittelin että ei tästä kotiäitihommasta mitään kesälomaa saisi, mutta niin vaan onkin eri meininki, kun isä-han loma alkoi.

Eka lomapäivä alkoi lääkärireissulla, josta en uskonut tulevan yhtään mitään, koska mystisesti vauvan iho on sileä kuin, öööh, vauvan peppu. Mutta oirekuvaukset, valokuvat ja jo kokeiltujen juttujen selostaminen vakuuttivat lääkärin ja saatiin se pirun lähete sinne allergiasairaalaan. Jos en olisi tajunnut pitää silloin ekojen ihottumien aikaan parin viikon taukoa kiinteissä, pompottelu olisi jatkunut - oltaisiin vaan saatu neuvo pitää tauko. HUH. Ja nyt on kaks kiloa Essex Plussaa reseptillä, jee.

Lääkäristä koko kuvio kuulostaa vain hankalalta atooppiselta iholta ja sitä se sattaa ollakin. Vaikka uskon kyllä, että mekin jotain ruokapahiksia vielä löydetään. Nyt vauva syö viittä kasvista, kahta hedelmää ja riisiä, joten on tässä vielä ruokia kartoitettavana.

Nautittiin lounas kahvilassa Punavuoressa ja sinne tuli joku latteisi, jonka muksu flirttasi meidän vauvalle. Mietin vähän että kysyisinkö siltä isiltä muistaako kun me vedettiin skumppakännit Flamingon Onnelassa, kun siellä oli Snap! ja Technotronic, mutta oon vähän ujo niin en tohtinut. Tämän jälkeen vauvasta otettiin passikuva - isä-ha meni valokuvausliikkeesseen vauva kainalossa tsekkaamaan miten homma toimii ja kun se tuli minuutin päästä ulos, vauva oli jo kuvattu. Kätsyä.

Shoppailtiin vähän miesten Tiimarissa jotain hehkulamppuja ja törmättiin mun vanhaan heilaan/kaveriin/"kollegaan" ja sain sille kerrottua, että jos tulee jotain siistiä (tai vähemmän siistiä) proggista, joka tarvitsee edes osa-aikaista työvoimaa, niin meikä on käytettävissä. Olen kotona jos mitään ihmeellistä ei tule eteen, mutta jos jostain putoaa syliin unelmien työpaikka, en kyllä epäröi hetkeäkään. Kaveri mainitsi myös yhden vapaaehtoispohjalta duunaillun hommelin - oltiin molemmat siinä työryhmässä -, joka vaan jäi kesken. Olen itsekin miettinyt, että siihen voisi hakea jonkun rahoituksen, ja mä väsäisin ne jutut loppuun. Mulla on ideoita ja mahdollisuuksia, nyt vaan tarvitaan rohkeutta toteuttaa niitä.

Lopulta matkattiin vielä täti-han luo me&i-kekkereille. Esittelijä oli legendaarisen vaivaannuttava, se oli ihan lovena valkoisiin boifrendfarkkuihin. Isä-ha ja täti-han mies jumittivat makkarissa ja mä kävin ilmoittamassa niille, kun oli tullut aika hypistellä. Jälleenmyyntiarvo mainittiin ekan viiden minuutin aikana, ja ehdotinkin isä-halle, että hommattais sammakkotrikoopeitto sijoituksena. Kuulemma just oli joku kaupitellut jotain vanhaa peittoa 450 eurolla Facebookissa!!!! Jotenkin siinä esittelyä kuunnellessani ihan oikeasti kuvittelin haluavani ihania jogapäntsejä ja siipipaitoja ja vauvalle froteeshortseja, mutta onneksi tulin järkiini ennen sitä hypistelyosuutta. Voisin vetäistä sen yhdenkin koltun ihan hyvin niskaani, mutta kuolisin häpeästä, jos joku tunnistaisi että mulla on me&i-vaate. Ostan ne samat trikoorytkyt henkkamaukalta vaan.

Sellaisen huomion tein, että sekä näillä miikkarikikkareilla että niillä bloggaajien Nosh-kekkereilla yleisöstä tuli ihan hirveesti sellaista tuotebuustausta - kutsujen vieraat huutelivat esittelijälle kuinka nämä ei ole menneet miksikään miljoonassa pesussa ja tämäkin on mahtunut vuoden. Siis että asiakkaat tekee myyntityön esittelijän puolesta. Mutta toisaalta näiden kotikutsumerkkien meininki onkin kai word-of-mouth-markkinointi ja kutsut on sellainen kollektiivinen hypetystilaisuus. Siihen on helppo mennä mukaan vaikka olis oikeesti sitä mieltä, että ne sammakko-oksennukset on karseita.

Kaiken kaikkiaan siis ihan nappisuoritus tämä päivä. Mun vauva on oikeesti aika rento. Se itki ainostaan kerran, kun pudotin vahingossa sen naamalle käytetyn vaipan, eli oli ihan hyvä syy. Soseen se veteli siististi mun sylissä keskellä serkkuhärdelliä ja nukahti helposti, kun päästiin kotiin. Ihana söpö vauva!

PS. Hän osaa ryömiä pehmeällä alustalla. Peppu ei nouse ainoastaan konttauskorkeudelle vaan ihan suorille jaloille. Hjelp.

Maailma vittuilee

Mulla on vaateteknisiä ongelmia. Hillun M- ja L-koon välissä ja maha on jollain ihan omilla käyrillään edelleen. Vaa'alle en aio enää astua ellei neuvolantäti pakota, mutta pari senttiä jos sais pois sieltä täältä, olis helpompi löytää päällepantavaa omasta kaapista tai edes vaatekaupasta. Pitäisi siis ehkä urheilla tai jotain (ja käskeä Isä-han lopettaa Kinder-munien piilotusleikki - tänään löysin kuusi). Ikinä en kyllä ole mitään urheillut, joten todennäköisesti maha jää höllymään tähän muotoon tästä iäisyyteen.

Päätin kuitenkin reipastua ja lähteä edes uimaan. Itseasiassa tarkoitukseni on ollut lähteä uimaan jo aika kauan, mutta tänään otin itseäni niskata, ja pakkasin uimakamppeet. Isä- ja vauva-ha olivat lähdössä samalla ovenavauksella kauppaan joten optimoitiin kaikki syöttämiset ja pukemiset. Juuri ennen lähtöä ajattelin käydä vielä vessassa.

Menkat alkoi. En sitten mennyt uimaan. Sen sijaan menin kahvilaan syömään omenapiirakkaa ja lukemaan tätä Liinan kirjablogista bongaamaani dystooppista äitiskifiä.

Menen uimaan ehkä huomen.... eiku hitto, menkat kestää monta päivää. En mene koskaan uimaan.

Tuhannen bodyn nainen

Joulu ei mennyt ihan putkeen. Aattoaamun kohteessa lensi laatta, joten pysyttelimme suosiolla kotona nykertämässä juustoja. Tapanina oli tarkoitus tarpoa naapurikuntaan jämäaterialle, mutta meistä pienimmän kitinöiden syyksi osoittautui nuha. Menin sitten yksin. Poissaollessani nuhasta ei kuulemma ollut tietoakaan, mutta lapsoselle piti laulaa koko ajan, jotta se olisi pysynyt tyytyväisenä.

Nyt pieni potilas koisaa vauvapesä 2.0:ssa - the NU-ha versionissa eli äp-laatikon kannesta rakennetussa, pääpuolesta nostetussa hökötyksessä. Minä olen juonut jo tunnin kahvia ja tilaillut vauvalle vaatteita alennusmyynneistä. Poppineitsyys meni.

Collegehaalari ei ole yöpuku

Tässä yksi päivä tuijotin youtubesta opetusvideoita aiheesta kuinka pukea vauvalle body. Ne nimittäin jää sen päähän kiinni. Olin ennalta fiksu ja hommasin ihan pienimpiä kokoja kietaisumallisina, mutta en niin fiksu, että olisin tehnyt saman isommille vaatteille myös. En mä arvannut, että koko 62 alkaa olla nafti jo kakskuiselle. Onkohan ton isä sittenkin se yksi kaksimetrinen?!

Vihaan bodyja, koska niiden kanssa pitää pukea myös housut. Näin ollen vauvani pukeutuu pääasiallisesti kokohaalareihin. Näitä superkäteviä kokopukuja markkinoidaan mulle kuitenkin yöpukuina, joten raskausaikana jätin ne kauppaan. Minä en mitään yöpukuja käytä, joten ajattelin ettei vauvakaan tarvitse, ja sijoitin vauvanvaatenormin mukaisesti bodyihin ja housuihin. Tajusin virheeni siinä vaiheessa, kun avasin äitiyspakkauslaatikon ja lukuisat kummin kaimoilta tulleet nyssäkät. Ei jumalauta näitä bodyja.

Isä-han puputupuna 70-luvulta, jolloin potkupuvut olivat vielä päivävaatteita

Aion altistaa itseni paheksunnalle ja viedä vauvan ensi viikolla jopa neuvolaan yöpuvussa, koska siellähän sitä saa taas pukea ja riisua ja vielä valvovien silmien alla. Yöpuku on paras tapa välttää turha pukemishetkukus, joka altistaa vauvan omille silmilleen oksentamiselle.