Jes, Taikinanaama
antoi syyn kaivaa tämä teksti luonnoksista!
Sukupuolisensitiivisestä kasvattamisesta vouhottaminen kypsyttää - siis sen dissaaminen. Lapsi kasvaa kyllä johonkin sukupuoleen ihan kasvattamatta ja eiköhän tässä ole sukupuolisensitiivisyyden tai -neutraaliuden ydin. En kyllä ole lukenut mitään sukupuolisensitiivisyysopasta, joten saatan olla väärässä. Mutta pidän kyllä itseäni sensitiivisenä kaikille sukupuolihommeleille ihan jo koulutustaustani ja oman sukupuolikokemukseni myötä.
Mä olen kyllä lasta ihan poikana puhutellut, mutta samalla myös korjannut itseäni jos olen jotain älyttömyyksiä suustani päästellyt. Saatan keskustella lapselle esim. näin: "Voi että oot niin söpö poika että kaikki tytöt kyllä sit juoksee sun perässä. Tai pojat. Tai sinä niiden perässä. Saat olla tyttökin, jos tahdot, eikä tartte juosta jos ei kiinnosta."
Se ei mene rikki, jos sille ei paukuta kalloon että oot poika. Ei se varmaan mene rikki ilman noita mun tarkennuksiakaan, mutta ne nyt on mulle tärkeitä juttuja, niin ne tulee vaan suusta ulos. Joka tapauksessa mun lapsi kasvaa siihen sukupuoleen, joka siitä tuntuu hyvältä, ihan kasvattamatta. Mun tehtävä on vaan olla herkkänä ja kuulostella että kuka ja millainen hän on ja tukea sen minuutta. Ei sen sukupuolta. Ja sit vastaan sen kysymyksiin parhaan tietoni mukaan, kun se alkaa kysellä. Onneksi mulla on paljon tietoa.
Usein ihmisillä, jotka sp-sensitiivistä kasvatusta harjoittavat, on taustalla vahva oma kokemus siitä, että heidän ei ole annettu olla omanlaisiaan tyttöjä, poikia tai jotain siltä väliltä. Se avartaa omaa maailmankuvaa huomattavasti kun sukupuoleen kasvaminen ei olekaan ongelmatonta. Kokemukseni mukaan tällaiset ihmiset ovat herkkiä huomaanaan sellaistakin stereotyypittelyä, joka menee syvemmälle kuin joku lelupreferenssi tai vaatteiden väri. Eräs tuttuni esim. on kysynyt lapseltaan miksi tyttöleijonalla on ripset, mutta poikaleijonalla ei. Ihan hyvä kysymys, itse en tiedä vastausta tähän.
Olen tätä mieltä varmaan koska itse kasvoin kieroon, enkä tanssinut esimerkiksi Vanhojen tansseja, koska oma tyttöys ahdisti ja kaikenmaailman katrilleissa mut yritettiin pistää siihen tyttölokeroon. Osallistuin kuitenkin nököttämällä jumppasalin reunalla jättisuuressa miesten polyesteripuvussa, jonka olin hommannut kirpparilta. Jatkoilla pussailin ihanaa poikaa (mietin oonko nyt hetero vai homo vai mitä), joka tahtoi isona laivastoon ja floristiksi ja tanssi balettia. Paasasin jotain stereotypioista epäilijöille ja hyväksyin sen, että vika ei ollut mussa, vasta kun se poika meni myöhemmin naimisiin jonkun Mikan kanssa.
Mutta siinä muutamia vuosia pähkäiltyäni aloin pikku hiljaa sopeutua omaan kroppaani, pukeuduin joskus naiseksi ihan vaan silleen
performatiivisesti, ja lopulta tulin siihen tulokseen että tää on ihan hyvä näin. Matka oli ehkä pidempi kuin keskivertotyypillä, mutta opin ihan sikana ja löysin myös kutsumukseni (vielä en tiedä miten sitä toteuttaisin). Mun sukupuoli-identiteetistä tuli vahva, koska en vain lainannut sitä jostain, vaan kokosin ihan oman.
Mun omaa reissua ei olisi mitenkään helpottanut se, jos mun sukupuolen kehitystä olis jotenkin
tuettu, koska sitä olisi todennäköisesti tuettu vain yhteen suntaan sen perusteella mitä värkkejä jalkojeni välistä löytyy. Kuuntelevaa korvaa olisin ehkä kaivannut, mutta en sitten kehdannut puhua. Luin mielummin kirjoja aiheesta.
Mikäköhän mun pointti oli? Se että sukupuolikasvatus (ja seksuaalikasvatus, mut se on toinen stoori) ehkä vaativat pääasiassa havainnointikykyä, vastaanottavaisuutta ja toisen ihmisen kokemuksen kunnioittamista.
Tietääkseni edes sukupuolineutraalisti kasvatetuilta (siis senhän on se kauhein) ei näitä sukupuoleen liittyviä kysymyksiä kielletä, niitä käsitteitä ehkä vaan pohditaan yhdessä vähän syvällisemmin. Jalkojen välissä olevista asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, mutta ei vedetä suoraa johtopäätöstä, että jos siellä on pimppi niin sit on nainen. Koska tosiasiassa näinhän asia ei aina ole. Se että yleensä on, ei poista sitä tosiseikkaa, että keskuudessamme vaeltaa esimerkiksi synnyttäneitä miehiä, joilla on vahva äiti-identiteetti. Muistan ikuisesti erään koulutuksen, jossa lössi sosiaalialalla työskenteleviä ihmisiä meni ihan puihin, kun kohtasivat tällaisen tyypin. Niiden maailmankuva suorastaan
mureni silmissä. Mun tavoite on kasvattaa pojastani sellainen tyyppi, jolle tällaisen ihmisen kohtaaminen on ihan luontevaa.
