Tarina vaatteesta

Joskus ehkä pari vuotta sitten, kun vauva oli vielä vain varovainen ajatus, kävelin keskustassa pienen liikkeen ohi. Ikkunassa roikkui pikkuruinen mekko, jossa oli parvi mustia lintuja. Taisivat olla mustarastaita, mutta mä päätin, että ne ovat kottaraisia, koska paras ystäväni kerran nimesi minut kottaraiseksi. Koko taiteilijanimeni on Kottarainen Nieminen.

Päätin että joku päivä pieni tyttäreni kottarainen mininieminen saa tuon mekon omakseen. Kun viivat tuli tikkuun alettiin arvuutella onko lapsi tyttö, poika vai ehkä koira, niin kuin eräs sen serkuista epäili. Mä ajattelin vain sitä mekkoa. Kun kaveri sitten heilutteli rakenneultrassa kiveksiään, mietin taas sitä mekkoa. Ei sitten tullut tytärtä.

Suoraan sanoen mulle oli aivan sama mikä sieltä tulee, mutta sen mekon olisi halunnut, ja vaikka oonkin tosi sp-neutraali, niin en mä laita pojalleni mekkoa ellei se itse sellaista pyydä. Myös röyhelöt ja puhvihihat on vähän liikaa. Tämä saattaakin olla edessä pikemmin kuin luulen, koska kun olimme lauantaina lapsen kanssa shoppailemassa, se takertui kaupassa pinkkiin prinsessaunelmaan aivan ihastuneena.

Tällä kertaa tyllihirvitys jäi kauppaan, mutta ostin jotain muuta. Työntelin taas vauvaa uneen Kiasman aukiolla, jossa on keskustan parhaat mukulakivet, kun joku tyttö tyrkkäsi mulle käteen flyerin jostain disainmyyjäisistä postitalossa. Päätin käydä siellä, kävin jopa nostamassa käteistä, vaikka en mitään meinannut ostaa.

Ja kas. Siellä oli se mekko. Ja sen lisäksi siellä oli tämä:

En saanut mekkoa, mutta sain hupparin! Koskaan en ole mistään lapsen vaatteesta ollut näin tohkeissani. Hipeltelen vaan ja salaa toivon, että olisin itse kokoa 86/92.

Vahingot kiertoon

Tuli tilaisuus luopua pieniksi jääneistä vauvanvaatteista. Siis todellakin, tilaisuus, jollakin on oikea tarve! Kaverin kaveri saa yllärivauvan. No on sitä kuulemma odotettu vuosia, mutta nyt sopis noutaa pikkuinen lähikunnasta asap. Vauvakamaa ei ole.

Toisin kuin esimerkiksi Leopardikuningatar, mä en voi kaivella kätköjäni euronkuvat silmissä kiiluen. Voisin toki nakutella huutonettiin muutaman ihanan poika vauvan vaate paketin ei HV, mutta luulen, että se vaiva olisi suurempi kuin mulle koituva hyöty.

Mutta nyt on ongelma. Kaapeissa on seuraavanlaisia hynttyitä:

- Muisto-osasto eli "Aww, sillä oli nämä housut ainakin kaksi viikkoa" "Aww, sillä oli tämä paita päällä kerran nimijuhlissa" "Aww se näytti tässä söpöltä, vaikka tämä oli pieni jo saapuessaan". Nämä pitää säästää. On siellä toki muutama ihan aito lempparikin, jotka tulee kulkemaan mukanani varastosta varastoon.
- Merkkiosasto eli törsäsinpä kerrankin länsinaapurilaiseen luomupuuvillaan. Vaate osoittautunut käytössä hankalaksi tai huononmalliseksi, mutta siitä saattaisi saada vitosen kymmensenttisen sijaan.
- Takaisin alkuperäiseen osoitteeseen jatkokiertoon eli täti-han kätköt.
- Ihanuudet, joita en käyttänyt syystä tai toisesta ja joilla ei ole jälleenmyyntiarvoa, mutta joihin takerrun silti.
- Tylsä perustrikoo, jota on kyllä käytetty.
- Superosasto eli kaikki ihan ässät kietaisubodyt ja housut, jotka mahtuu aina vaan.

Tämä viimeisin aiheuttaa eniten päänvaivaa, koska en tiedä mitä sille tekisin - säästänkö mä näitä siltä varalta, että lähipiiristä löytyy niille joskus käyttäjä vai annanko tälle vieraalle, jolla on se tarve? Mitä jos joudun joskus johonkin mielenhäiriöön ja kuvittelen haluavani lisää vai...vauvoja? Mitä jos mun veljeni haluaakin vauvoja? Eikö sille olis kiva säilöä sellainen toimiva survival kit? Mä en selvästikään ole vielä valmis päästämään irti siitä ajatuksesta, että jotain vauvoja on vielä tulossa elämääni. Ja ne vauvat ansaitsee vain PARASTA.

On kuitenkin jotenkin noloa lahjoittaa pelkkää seminukkaista (mutta toki käyttökelpoista ja ehjää) trikoota, joten olen höystänyt lahjoituskassia käyttämättömillä ihanuuksilla, parilla ässällä ja merkkirievulla ja jättänyt kaikki ankeet potkarit pois. Ihan vaan ettei se aiheuttaisi saajassaan samanlaista antikliimaksia kuin äitiyspakkaus meikäläisessä.

Pakkauksesta päätyi pari riepua muisto-osastoon, mutta muuten jäi kyllä käyttämättä se setti. Ei siksi että ne vaatteet olivat rumia (mun vauvalla on eimmäkseen rumia vaatteita), vaan koska ne vaatteet ei vaan toimineet. Nalleoksennuslakana kyllä näyttäisi olevan mytyssä tuossa lattialla, sillä sen päällä vaihdetaan vaippoja.

Niin että saa sitä päätään vaivattua tällaisillakin olennaisuuksilla. Heitin lahjakassiin myös meille sopimattomat korviketötsät ja äitiyspakkauksen kestovaipat, vaikka joku ääni sisälläni sanoo, että ei saa laittaa vahinkoa kiertoon. Mutta kun joidenkin mielestä ne on just parhaita - jos vaikka tämän nyssykän vastaanottaja olisi sellainen.

Lomafiilis

Kuvittelin että ei tästä kotiäitihommasta mitään kesälomaa saisi, mutta niin vaan onkin eri meininki, kun isä-han loma alkoi.

Eka lomapäivä alkoi lääkärireissulla, josta en uskonut tulevan yhtään mitään, koska mystisesti vauvan iho on sileä kuin, öööh, vauvan peppu. Mutta oirekuvaukset, valokuvat ja jo kokeiltujen juttujen selostaminen vakuuttivat lääkärin ja saatiin se pirun lähete sinne allergiasairaalaan. Jos en olisi tajunnut pitää silloin ekojen ihottumien aikaan parin viikon taukoa kiinteissä, pompottelu olisi jatkunut - oltaisiin vaan saatu neuvo pitää tauko. HUH. Ja nyt on kaks kiloa Essex Plussaa reseptillä, jee.

Lääkäristä koko kuvio kuulostaa vain hankalalta atooppiselta iholta ja sitä se sattaa ollakin. Vaikka uskon kyllä, että mekin jotain ruokapahiksia vielä löydetään. Nyt vauva syö viittä kasvista, kahta hedelmää ja riisiä, joten on tässä vielä ruokia kartoitettavana.

Nautittiin lounas kahvilassa Punavuoressa ja sinne tuli joku latteisi, jonka muksu flirttasi meidän vauvalle. Mietin vähän että kysyisinkö siltä isiltä muistaako kun me vedettiin skumppakännit Flamingon Onnelassa, kun siellä oli Snap! ja Technotronic, mutta oon vähän ujo niin en tohtinut. Tämän jälkeen vauvasta otettiin passikuva - isä-ha meni valokuvausliikkeesseen vauva kainalossa tsekkaamaan miten homma toimii ja kun se tuli minuutin päästä ulos, vauva oli jo kuvattu. Kätsyä.

Shoppailtiin vähän miesten Tiimarissa jotain hehkulamppuja ja törmättiin mun vanhaan heilaan/kaveriin/"kollegaan" ja sain sille kerrottua, että jos tulee jotain siistiä (tai vähemmän siistiä) proggista, joka tarvitsee edes osa-aikaista työvoimaa, niin meikä on käytettävissä. Olen kotona jos mitään ihmeellistä ei tule eteen, mutta jos jostain putoaa syliin unelmien työpaikka, en kyllä epäröi hetkeäkään. Kaveri mainitsi myös yhden vapaaehtoispohjalta duunaillun hommelin - oltiin molemmat siinä työryhmässä -, joka vaan jäi kesken. Olen itsekin miettinyt, että siihen voisi hakea jonkun rahoituksen, ja mä väsäisin ne jutut loppuun. Mulla on ideoita ja mahdollisuuksia, nyt vaan tarvitaan rohkeutta toteuttaa niitä.

Lopulta matkattiin vielä täti-han luo me&i-kekkereille. Esittelijä oli legendaarisen vaivaannuttava, se oli ihan lovena valkoisiin boifrendfarkkuihin. Isä-ha ja täti-han mies jumittivat makkarissa ja mä kävin ilmoittamassa niille, kun oli tullut aika hypistellä. Jälleenmyyntiarvo mainittiin ekan viiden minuutin aikana, ja ehdotinkin isä-halle, että hommattais sammakkotrikoopeitto sijoituksena. Kuulemma just oli joku kaupitellut jotain vanhaa peittoa 450 eurolla Facebookissa!!!! Jotenkin siinä esittelyä kuunnellessani ihan oikeasti kuvittelin haluavani ihania jogapäntsejä ja siipipaitoja ja vauvalle froteeshortseja, mutta onneksi tulin järkiini ennen sitä hypistelyosuutta. Voisin vetäistä sen yhdenkin koltun ihan hyvin niskaani, mutta kuolisin häpeästä, jos joku tunnistaisi että mulla on me&i-vaate. Ostan ne samat trikoorytkyt henkkamaukalta vaan.

Sellaisen huomion tein, että sekä näillä miikkarikikkareilla että niillä bloggaajien Nosh-kekkereilla yleisöstä tuli ihan hirveesti sellaista tuotebuustausta - kutsujen vieraat huutelivat esittelijälle kuinka nämä ei ole menneet miksikään miljoonassa pesussa ja tämäkin on mahtunut vuoden. Siis että asiakkaat tekee myyntityön esittelijän puolesta. Mutta toisaalta näiden kotikutsumerkkien meininki onkin kai word-of-mouth-markkinointi ja kutsut on sellainen kollektiivinen hypetystilaisuus. Siihen on helppo mennä mukaan vaikka olis oikeesti sitä mieltä, että ne sammakko-oksennukset on karseita.

Kaiken kaikkiaan siis ihan nappisuoritus tämä päivä. Mun vauva on oikeesti aika rento. Se itki ainostaan kerran, kun pudotin vahingossa sen naamalle käytetyn vaipan, eli oli ihan hyvä syy. Soseen se veteli siististi mun sylissä keskellä serkkuhärdelliä ja nukahti helposti, kun päästiin kotiin. Ihana söpö vauva!

PS. Hän osaa ryömiä pehmeällä alustalla. Peppu ei nouse ainoastaan konttauskorkeudelle vaan ihan suorille jaloille. Hjelp.

Eko

Mulla ei ole oikeesti mitään millä jeesustella, mutta tässä mun kaksi kovinta ekotekoa:

1. Erosin ympäristöekonomiexästä niin, että se saattoi jatkaa väikkäriään ja maailman pelastamista, eikä sen tartte esim. paimentaa mun muksuja. Se olis varmaan painostanut mut käyttämään kestovaippoja, koska se ei koskaan ajatellut, että yhden ihmisen pienet teot on yks kärpäsenpaska tunkiolla, vaikka se pyöritteli päivät pitkät jotain öljyfutuurijuttuja. Se on kyllä hieno mies, tekee mieli aina vieläkin pyytää sitä selittämään jotain, jos en tajua. Koska se on mahdollisesti ollut mun poikaystävistä ainoa, joka on selvästi fiksumpi kuin minä. Ja siis luotan siihen, että se pelastaa maailman.

2. Meidän kotona ei ole yhtään uutta huonekalua. Tää nykyinen poikaystävä siirtelee töissä tavaraa paikasta A paikkaan B. Sitä tavaraa menee aika vitun paljon roskiin ja sitä se sit raijaa tonne meidän rappukäytävään, koska sen voi ehkä joskus myydä. Juu, mitään ei ole myynyt. Jos joku tarttee valkosia muurameita, meiltä liikenis.



Onneksi sillä on yleensä hyvä maku. Toi nojatuoli on kyllä mun perintökalu: isomummoni raijasi sen mukanaan lähtiessään evakkoon. Mulla oli ollut aiemmin joku mielikuva, että kun lähdettiin evakkoon, sitä jotakuinkin siltä seisomalta juostiin pommikoneita karkuun ja tarvottiin paljain jaloin läpi metsien ja soiden ja päädyttiin sit johonkin kaupunkiin. Ei se ihan niin tainnut mennä, jos saattoi nojatuolin ottaa messiin.

Oikeassa alakulmassa näkyy syöttiksen kulma. Siihen tänään sisukkaasti köytin lapseni pyyhkeellä ja iskin kurkun kouraan. Se järsi sitä kurkkua antaumuksella alaleukaan eilen puhjennutta hampaanreunaa apuna käyttäen. Sitten se kurkku putosi lattialle ja heitin sen roskiin tuhansien muiden ruoantähteiden seuraksi.

Sen ekoinen se.

Kaljatölkit kuvausrekvisiittaa.

Vihdoinkin

Täti-ha järjestää me&i-kutsut! Nyt kyllä. Täyttymys.

Vauva joka vihasi välitiloja

Oli kyllä sellainen sukulointireissu Espoon peräkylille että toista ei tule vähään aikaan. Mestoilla vauva oli itse aurinko, söi kaikkien lähelle tulevien sormia ja nuoli mun naamaa tyytyväisenä koko reissun ajan. Ongelmia ilmaantui taas, kun piti päästä päikkäreille. Joku siinä valveen ja unen välissä hirvittää sitä ihan sikana. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kärryttely pihapiirissä, just kun grilli(!) kävi kuumimmillaan.

Paluumatka oli hirveä. Lähdimme sillä hetkellä, kun väsy kävi liian kovaksi ja vauva vaipuikin sitten aika pian vaunuihin. Mutta oltiin hiukka liian ajoissa ja tyyppi heräsi jo ennen bussiin pääsyä, kun oltiin jo tarvottu kylmässä ja kuolleessa lähiössä lähes tunti. Stadiin päästiin jotenkuten tuttipulloa naamaan tunkemalla, mutta keskustassa kävi sitten katastrofi: Isä-ha kurvasi semihipsterikiesit kiireessä kinokseen ja toisen etupyörän alumiininen pinna katkesi kuin tulitikku. Voihan perkele. Nyt olis paras olla varapyöriä siellä liikkeessä tai mä en pääse mihinkään. Ei sillä että mä minnekään olisin menossa, mutta tiistaina olis neuvola, joka on jo kerran peruttu.

Toka bussimatka mentiin kolmella pyörällä kiljuvan vauvan kanssa. Ei lohduttanut syli eikä pullo, joten se vaan raivosi hysteerisenä vaunuissa keskustasta teollisuusalueelle.

Helpottaako tää koskaan? Tuleeko tosta meidän pikkunakesta koskaan matkamiestä? Auttaako se kun saa kattella maailmaa ja istua? Yää, tuli ihan sellanen bussifobia tosta, ei huvita entisenkään vertaa lähteä minnekään :/ Pitääkö mun nyt saakeli opetella kantamaan sitä repussa ulkonakin.

Läpimurto!

Kiintymyslapseudessa toistuvasti epäonnistunut vauvani nukahti kantoreppuun.

Nostin sen kyllä siitä sänkyyn, koska en jaksa vaellella ympäriinsä n. 40 minuuttia. Mutta siis mitä mahdollisuuksia tämä avaakaan! Neuvolareissuilla voin juoda alakerran kahviossa kaffet vauva repussa (Rakastan sitä kahvilaa. Asuin ennen siinä lähellä ja kävin siellä joskus muuten vaan). Kun tämä talvi ja takatalvi ja takatalven talvi väistyvät, voin käydä beibin kanssa kävelyllä ihmettelemässä puidenlatvoja. Kesällä voidaan raahata sitä kaikenmaailman lapsteritapahtumiin - arskat ja peltorit puuttuu vielä. Voidaan mennä MUSEOON ja RAVINTOLAAN. Ja Heurekaan katsomaan jähmetettyjä ruuuumiita. Uujee.

Todennäköisesti en tee mitään ylläolevista, mutta siis teoriassa tämä kaikki on nyt mahdollista.

PS. Vauvan posket punoittaa aika pahasti. Allergiaepäily nostaa rumaa päätään. Yää.

Välineistön päivitys

Vauvalla on uusia välineitä: Manduca ja tärisevä sitteri. Ensimmäisessä se tuntuu välillä ahdistuvan, enkä kyllä ihmettele miksi. Ei mustakaan olis kiva olla liiskaantuneena jonkun hikisen tissin ja hamppuisen hippipussin väliin. Mitä jos vaikka tahtoiskin olla kiintymysvanhempi, mutta ei omista kiintymysvauvaa? Mutta olishan se kätsy, joten aion tunkea sitä sinne jatkossakin. Uskon että joku päivä sille tulee todellinen tarve.

Sitteri tuli lainaan kaverilta kreivin aikaan rotavirusrokotuksen jälkeisiä päiviä rauhoittamaan. Pari kertaa sain hysteerisen itkun rauhoitettua kirahvikuosisilla calming vibrationsilla. Vauva oli aluksi vähän hämmentynyt, mutta lösähti sitten laiskanlinnaansa kuin joku Homer Simpson. Kuola vain valuu, kun se röhnöttää siinä.

Eilen asensin sitteriin sen mukana tulleen apinahärpättimen tuhoisin seurauksin. Pyöräytyin apinaa ensin kerran ja sain hymyn. Sitten pyöräytin apinaa toistamiseen ja vauvapolo säikähti ja sai kohtauksen. Se itki varmaan vartin. Apinalelu on pannassa. Vaikka siis tunnetusti vauvoilla on kultakalojen muisti, ne unohtaa äitinkin parissa tunnissa, joten eiköhän apinalelukin ole jo unohtunut. En silti uskalla kokeilla.

Tuhannen bodyn nainen

Joulu ei mennyt ihan putkeen. Aattoaamun kohteessa lensi laatta, joten pysyttelimme suosiolla kotona nykertämässä juustoja. Tapanina oli tarkoitus tarpoa naapurikuntaan jämäaterialle, mutta meistä pienimmän kitinöiden syyksi osoittautui nuha. Menin sitten yksin. Poissaollessani nuhasta ei kuulemma ollut tietoakaan, mutta lapsoselle piti laulaa koko ajan, jotta se olisi pysynyt tyytyväisenä.

Nyt pieni potilas koisaa vauvapesä 2.0:ssa - the NU-ha versionissa eli äp-laatikon kannesta rakennetussa, pääpuolesta nostetussa hökötyksessä. Minä olen juonut jo tunnin kahvia ja tilaillut vauvalle vaatteita alennusmyynneistä. Poppineitsyys meni.

Collegehaalari ei ole yöpuku

Tässä yksi päivä tuijotin youtubesta opetusvideoita aiheesta kuinka pukea vauvalle body. Ne nimittäin jää sen päähän kiinni. Olin ennalta fiksu ja hommasin ihan pienimpiä kokoja kietaisumallisina, mutta en niin fiksu, että olisin tehnyt saman isommille vaatteille myös. En mä arvannut, että koko 62 alkaa olla nafti jo kakskuiselle. Onkohan ton isä sittenkin se yksi kaksimetrinen?!

Vihaan bodyja, koska niiden kanssa pitää pukea myös housut. Näin ollen vauvani pukeutuu pääasiallisesti kokohaalareihin. Näitä superkäteviä kokopukuja markkinoidaan mulle kuitenkin yöpukuina, joten raskausaikana jätin ne kauppaan. Minä en mitään yöpukuja käytä, joten ajattelin ettei vauvakaan tarvitse, ja sijoitin vauvanvaatenormin mukaisesti bodyihin ja housuihin. Tajusin virheeni siinä vaiheessa, kun avasin äitiyspakkauslaatikon ja lukuisat kummin kaimoilta tulleet nyssäkät. Ei jumalauta näitä bodyja.

Isä-han puputupuna 70-luvulta, jolloin potkupuvut olivat vielä päivävaatteita

Aion altistaa itseni paheksunnalle ja viedä vauvan ensi viikolla jopa neuvolaan yöpuvussa, koska siellähän sitä saa taas pukea ja riisua ja vielä valvovien silmien alla. Yöpuku on paras tapa välttää turha pukemishetkukus, joka altistaa vauvan omille silmilleen oksentamiselle.

Välilihaa valmentamassa

Neuvolantäti kysyi eilen pelottaako synnytys. Yllätyksekseni vastasin, että pikemminkin alan olla loppua kohti rauhallisempi. Tämä on kuulemma yleistä, kun olo alkaa olla kurja ja kärsimätön ja haluaisi vauvan vain ulos.

Alkuraskauden väliliha-ahdistus on kadonnut. Äitini on purkanut omaa synnytystraumaansa kertomalla minulle kauhujuttuja repeämistään, minkä seurauksena olin vuosia ihan satavarma, että en todellakaan synnytä ikinä. Mutta sitten tuli viiva tikkuun ja välilihan kanssa piti tulla sinuiksi.

Pohdin puolivitsillä, että jonkinlainen fistausohjelma voisi olla paikallaan. Tämä herätti keskustelua, koska eihän se nyt ole sama puskea päätä ulos jalkojen välistä kuin nyrkkiä sisään. Kuitenkin välilihan valmistamiseen myydään välineitä, jonka sukulaisia voi ostaa erotiikkaliikkeistä.

Konteksti vaikuttaa toki siihen onko tavoitteena seksuaalinen nautinto vai jokin muu - fistauksessa ja dildoleikeissä tunne täysinäisyydestä ja venymisestä voi olla joillekin justiinsa se juttu, kun taas synnytyksessä välilihassa tuntuva paine on vain välttämätön osa prosessia, kehon viesti siitä että jotain oleellista tapahtuu. Luulisin. Mutta samat paikat ne on siinä kurituksen kohteena, enkä jaksa uskoa että gynekologien vempeleellä venytetty väliliha on yhtään sen synnytysvalmiimpi kuin kotikonstein valmennetut ihopoimut.

Noh, aika rauhassa on väliliha saanut olla. Ostin hierontaöljyä, kun halvalla sai. Muistan sen olemassaolon joskus, mutta ei se venyttely ole kauheasti inspiroinut. Oikeastaan eniten on helpottanut se, kun on kieltäytynyt uskomasta hyväntahtoisia neuvojia, jotka jaksavat muistuttaa, että "älä vaan lue mitään kauhutarinoita" ja lukenut kaikki hirveimmät synnytysstoorit. Ja siihen päälle vähän dataa synnytysasentojen vaikutuksesta repeämien todennäköisyyksiin ja muuta hyödyllistä ja hyödytöntä.

Tässä vaiheessa olen jo hyväksynyt sen, että voin yrittää vaikuttaa jossain määrin omilla toimillani omiin kipupisteisiini (fyysisiin ja henkisiin), mutta loppujen lopuksi kaikki menee kuitenkin miten menee. Ei pelota enää.