Olen elossa

En ole lukenut kenenkään juttuja pitkään pitkään aikaan, mutta nyt tuntui hyvältä lukea kaikkien kuulumiset.

Olen viettänyt elämäni kesää. Poissa on viime vuoden ahdistukset ja vitutukset siitä kuinka muut saavat mennä ja itse on jumissa kotona. Olen saanut mennä ja olen ollut ihan mielelläni välillä jumissa.

Olen keskittynyt rakkauteen. Fyysiseen ja henkiseen. Pitkän kuivan kauden jälkeen olen taas löytänyt itsestäni eeppisen seikkailijattaren ja koetellut omia rajojani toden teolla. Aivan mahtavaa.

Olen myös saattanut löytää ensimmäisen ihkaoikean lapsellisen ystäväperheen. Tapasin mukavan pariskunnan, kun osallistuin kesäheilani kanssa tapahtumaan, jossa maattiin ventovieraiden kanssa alasti läjässä. Internet paljasti, että asumme lähekkäin ja lapsillamme on juuri passeli ikäero. Kaikenlaista.

Kesäheila on rikastuttanut elämääni hyvässä ja pahassa. Olen joutunut pohtimaan miten paljon altistan lastani valitsemalleni elämäntavalle ja todennut, että ihan niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Ja hyvältä tuntuu se, kun poika tarttuu kesäheilaa kädestä, taluttaa sen tutkimaan kiviä ja halaa sen jalkoja. Ihan mahtavaa, jos lapsenikin oppii, että rakkautta kyllä riittää jaettavaksi asti. Sen isäkin on jo tottunut ajatukseen ja kuuntelee vuodatuksiani siitä kuinka kesäheila on välillä todella ärsyttävä. Moikkaavat toisiaan kohteliaasti, kun kohtaavat meidän keittiössä lounasaikaan.

En tiedä millaiseen uomaan elämä asettuu syksyllä, kun perheemme aloittaa viralliset ruuhkavuodet ja äiti koulun. Yksi ammattikorkeakoulu kun päätti, että olen potentiaalisesti soveltuva sosiaalialalle. Koulureppu on jo ostettu ja yritän asennoitua siihen, että tulen opiskelemaan teini-ikäisten kanssa. Toisaalta se on ihan hauskaakin, saan olla se kypsä ja kokenut aikuisopiskelija!

Lasta ei tarvitse laittaa vielä päivähoitoon, koska lapsen yksi läheinen päätti päräyttää vuorotteluvapaalle ja ottaa hänet hoiviinsa. Olen huojentunut. Olisi kivaa, jos se osaisi sanoa muutakin kuin mopo ja kakka päiväkotiin mennessään. Nyt on vielä vähän enemmän aikaa opetella.

Tähdellisempää tekemistä

Voi internet, olen pahoillani. Minulla ei tunnu riittävän aikaa sinulle. Sen sijaan riittää aikaa tökkiä jotain millin paperilipareita toisten samanmoisten alle nuppineulan ja pinsettien avulla.

Sen verran voin kertoa, että lapsi sen sijaan on unohtanut tähdet aivan tyystin ja keskittyy tällä hetkellä Barpapapoihin ("päpä"), Pikku Päkään ("päpä"), Pikku Poroon ("päpä"), pandoihin ("päpä") ja pingviineihin ("päpä"). Sekä tietty BRRRRRRRRRRRRRRRRR.

Ootteko tulossa huomenna?

Kysyttiin minulta tänään muskarin päätteeksi. Käännekohta äitisosiaalisuudessa: joku haluaa varmistaa, että olen tulossa seurakunnan kerhoon. Hyvä fiilis!

' Muutenkin elämä on aika huippua just nyt. Siihen on ehkä tulossa uusia sävyjä. Harmaan sävyjä, if you know what I mean. Kyllä lämmittää olla muutakin kuin äiti. Se näkyy postaustahdissa, mutta en aio pyytää sitä anteeksi.

Eka päivä taaperona

Vai vaaperona vai mitä se nyt on. On siis takana. Tänään lapsi täytti yhden vuoden ja synttärilahjaksi annettiin sille unikoulu osa kaksi. Kuulosti siltä ettei ollut lahja mieleen, mutta huoli se sen sitten yllättävän nopeasti kuitenkin ja simahti pinnikseen ekaa kertaa moneen kuukauteen.

Yksivuotiaat on mahtavia! Tää meillä asuva kävelee ympäriinä ja hokee bäpä eli barbapapa. Sitten se piiloutuu täkin alle ja syöksähtelee päin seiniä ja ovenkarmeja.

Se osoittaa kaukosäätimellä telkkaria, jos tahtoo sen päälle (ei se sitä jaksa katsoa, mutta päälle on saatava) ja pyyhkii sormella meidän puhelimia. CD:n se osaa ottaa kotelostaan ja laittaa itse soittimeen, kun tahtoo kuunnella musiikkia. Se on järjestänyt levyhyllyni uusiksi - taputtaa itselleen joka kerta, kun saa levyn takaisin hyllyyn.

Kävelevän lapsen paras puoli on muuten se, että sitä voi ottaa käsistä ja sitten tanssitaan! Jee!

Huolimatta teknologian kiehtovuudesta, lapsi ei ole vielä hylännyt ensirakkauttaan eli kirjoja. Valitettavasti pahvisivuiset ei jaksa enää innostaa eli nyt se lukee paperisia kirjoja. Ei se niitä tahalleen revi, mutta joskus sattuu vähän ronskisti kääntämään sivua ja sitten sitä pitää vähän maistaakin. En kuitenkaan tahdo tuota kieltää, kun se tykkää niistä niin. Ja omiahan ne on, luettavaksi tarkoitettu.

Lainasin sille kirjastosta noita pahvikirjoja, kun ajattelin että jos uudet kelpaisi. Se lukikin koko kotimatkan merkkiteosta nimeltä Isot kuljetusautot ja päristeli perhanasti. En tajua miten se voi rakastaa noin paljon autoja. Autot on tylsiä.

Hoitopäivän jälkeen lapsi on jotenkin rohkaistunut ja muskarissa ja kerhossa se ei ole enää se, jonka kädestä viedään tavaroita vaan se, joka nappaa kaverin kurkunpalan. Ihan kuin eri ihminen! Se on sosiaalinen! Keskiviikkona katselin huoneen toiselta puolelta kun se tutki yhdessä Juhon 1v1kk kanssa pistorasiaa. Vuoron perään sitä osoittelivat, mutta eivät koskeneet, koska mun lapsi pyöritti ponnekkaasti päätä joka kerta, kun sormi meni liian lähelle. Sniisk.

Niin ja vähän olen ehkä lämmennyt ajatukselle siitä, että noita olis toinenkin,kun tää nykyinen on niin mahtava. Hupsista. Onneksi isä-ha on jyrkästi eri mieltä niin ei tule hommattua itseään kahden lapsen liriin.

Mä osaan!

Nimittäin dokata! Lapsen syntymän myötä olen huomannut, että kykyni heittäytyä alkoholinhuuruiseen hauskanpitoon on kadonnut. Ei se nyt sinänsä huono juttu ole, että stoppi tulee siinä kolmannen tuopin kohdalla - neljäs menee yleensä alas siinä toivossa, että se hauska humala olisi sittenkin juuri sen kupin pohjalla, mutta ei se ole toistaiseksi ollut.

Juon siis nykyään melkoisen vähän. Edelleen, hieno homma, koska tilanne ei tosiaan ole aina ollut näin. Mutta sitten kun olisi mahdollisuus, niin on ikävää ettei osaa rentoutua ja antaa mennä vaan. Koska kyllä mun mielestä on kivaa aina välillä päihtyä. Musta tulee iloinen, sosiaalinen ja hauska kännissä eli olen siinä mielessä onnekas juoppo.

Este on henkistä laatua: aina on ollut mielessä se, että seuraavana päivänä pitää olla skarppina vauvan kanssa. Äitien ei kuulu kännätä. En tule humalaan, alkaa vain väsyttää. Jotain.

Siksi olikin aivan ihanaa löytää itsensä Vaasankadun valloituksen jälkeen aamuyöstä ystävän keittiöstä Sambuca-pullon ääreltä, analysoida haluttomuuden anatomiaa melko seksuaaliorientoituneen viiteryhmäni jäsenenä, vertailla yliluonnollisia kokemuksia ja pohdiskella sitä millaista lapsuutta ihanalle muruselleni olen rakentamassa (toim. huom. oikein hyvää lapsuutta). Nukkua kaverin vieressä monta tuntia putkeen ja juoda aamulla rauhassa kahvit. Joku toinen äiti-ihminen oli kuulemma joskus jatkojen jälkeen nukkunut neljään iltapäivällä, mutta mun silmät räpsähti auki klo 10.30. Ihan hyvin sekin.

Vaikka hiukan bussimatkalla heikottikin, krapula tuntuu aivan tavattoman virkistävältä. Väsyttää, mutta ei siksi että on hoidellut herätyksiä koko yön vaan siksi että on ollut niin kivaa. Tulin kotiin ja odotin kuulevani sen suloisen läts läts -äänen, kun pikkutyyppi konttaa innoissaan vastaan naama hymyssä, mutta näemmä perheeni onkin ulkoilemassa. Kaiken ihanuuden päälle sain siis rauhallisen hetken yksin kotona! Luksusta.

Berlinki

Isä-ha sai viime viikolla yllärivapaapäivän ja lähdimme porukalla ikkunaremppaa pakoon kaupungille. Syysaurinko lämmitti justiinsa sopivasti, sellainen sää että voi pitää hupparia, mutta ei tule kuuma - täydellistä! Meistä kolmesta kukaan ei tykkää auringosta, vauvakin rupeaa aina kitisemään, jos se joutuu aurinkoon.

Todettiin molemmat, että nyt on enemmän lomafiilis kuin koko kesäloman aikana oli. Fiilisteltiin Helsinkiä ja oltiin että hei mehän ollaan vähän niinku Berliinissä. Käytiin brunssilla Kiasman kahvilassa ja käppäiltiin siitä Aleksia pitkin Senaatintorille, jossa oli se iso kirche. Haahuiltiin Suomen Pankin kulmille, jossa kuvattiin jotain leffaa, jossa oli heppa. Vauva ihmetteli heppaa ja omppuja puussa.

Käytiin kahvilla Kreuzhaassa ja jatkettiin Tervasaaren leikkipuistoon, jossa vauva fiilisteli sorsia. Terviksen jälkeen pikkutyyppi alkoi olla jo aika naatti, mutta vedettiin riskillä vielä Lasten kaupunkiin, joka olikin ihan huippu. Vauva diggasi Ufox-ilmankostuttimesta ja niistä sinisistä muovipusseista, jotka laitetaan kenkien suojaksi. Oli niin siistiä, että vietiin seuraavana päivänä serkutkin.

Sit hilpaistiin vielä Mäkkäristä safkaa, köh, ja kotimatkalla pysähdyttiin täti-han luona hakemassa parit talvikengät koossa 23.

Kotimatkalla vauva sammui ja se ei meinannut herätä millään, kun se kannettiin ylös. Mut kyl se sit virkosi ja tapasi vielä illan päätteeksi elämänsä ekan elävän leppäkertun (ajatella, vasta nyt, meidän leppisfani), joka sai siltä köniin ja pissasi skweee-levylle.

Sen pituinen se. Berlinki on paras!

Tarina vaatteesta

Joskus ehkä pari vuotta sitten, kun vauva oli vielä vain varovainen ajatus, kävelin keskustassa pienen liikkeen ohi. Ikkunassa roikkui pikkuruinen mekko, jossa oli parvi mustia lintuja. Taisivat olla mustarastaita, mutta mä päätin, että ne ovat kottaraisia, koska paras ystäväni kerran nimesi minut kottaraiseksi. Koko taiteilijanimeni on Kottarainen Nieminen.

Päätin että joku päivä pieni tyttäreni kottarainen mininieminen saa tuon mekon omakseen. Kun viivat tuli tikkuun alettiin arvuutella onko lapsi tyttö, poika vai ehkä koira, niin kuin eräs sen serkuista epäili. Mä ajattelin vain sitä mekkoa. Kun kaveri sitten heilutteli rakenneultrassa kiveksiään, mietin taas sitä mekkoa. Ei sitten tullut tytärtä.

Suoraan sanoen mulle oli aivan sama mikä sieltä tulee, mutta sen mekon olisi halunnut, ja vaikka oonkin tosi sp-neutraali, niin en mä laita pojalleni mekkoa ellei se itse sellaista pyydä. Myös röyhelöt ja puhvihihat on vähän liikaa. Tämä saattaakin olla edessä pikemmin kuin luulen, koska kun olimme lauantaina lapsen kanssa shoppailemassa, se takertui kaupassa pinkkiin prinsessaunelmaan aivan ihastuneena.

Tällä kertaa tyllihirvitys jäi kauppaan, mutta ostin jotain muuta. Työntelin taas vauvaa uneen Kiasman aukiolla, jossa on keskustan parhaat mukulakivet, kun joku tyttö tyrkkäsi mulle käteen flyerin jostain disainmyyjäisistä postitalossa. Päätin käydä siellä, kävin jopa nostamassa käteistä, vaikka en mitään meinannut ostaa.

Ja kas. Siellä oli se mekko. Ja sen lisäksi siellä oli tämä:

En saanut mekkoa, mutta sain hupparin! Koskaan en ole mistään lapsen vaatteesta ollut näin tohkeissani. Hipeltelen vaan ja salaa toivon, että olisin itse kokoa 86/92.

Ilonaihe

Olen luonnostellut jo kaksi tekstiä, mutta molemmat on sellaista kitinää, että en mä nyt viitsi niitä julkaista. On vaan vähän toivoton fiilis.

Sitten muistin, että vauvahan täyttää syksyllä YKSI VUOTTA! Mä voin järjestää sille synttärit! Juhlitaan vauvavuoden loppumista ja sitä että kohta helpottaa! Pidetään tämä majakkana pimeässä.

PS. Lapsi oppi taputtamaan ja pinsettiotteen. Se myös hihkaisee aina iloisena äiti, kun tulee isä-han kanssa kävelyltä ja näkee mut. Se on nero. Tulispa lisää sanoja, sanat on kivoja. Mutta yritän olla odottamatta, koska saatan joutua odottamaan aika pitkään.

EDIT: PS2. Lisäilonaihe - en ole ajatellut varmaan viikkoon sitä yhtä elämäni miestä, jonka näkeminen suisti mut viime kesänä murheen alhoon. Kyl niistä aina pääsee yli vaikka ei uskoiskaan, kun sydän on säpäleinä. Tulee nimittäin uusia murheita!

Elämänsisältöä

Muutama vuosi sitten pysähdyin ihmettelemään, että miksipä en toteuttaisi haaveitani, töissä kun käyn ja rahaa on. Näin siis hommasin itselleni jotain, jota toivoin joka vuosi joulupukilta 8-vuotiaasta lähtien, mutta en koskaan saanut.


Arvatkaa kumpi on meikä.

No mutta, syntikoissa on se ikävä puoli että niitä pitää opetella sekä soittamaan että ohjelmoimaan. Kun on tällainen laiskiainen, yhdessä olisi jo riittävästi. Toki jos tahtoo tehdä vaikkapa teknoa, ei ole niin välttämätöntä osata soitaa. Sen sijaan jos tahtoo soittaa kiipparia hevibändissä, riittää, että laittaa jostain digipaskasta minkä vaan presettisoundin pulputtamaan ja soittaa vitun nopeesti. Mutta jos haaveilee tulevaisuudesta synapopparina vielä aikuisiälläkin niin kyllä se vekotin pitää hallita ihan kunnolla, jos ei tahdo olla tosi nolo.

Voin kertoa, että osaan ehkä soittaa pari sointua ja olen tallentanut vehkeeseen pari ihan ok-patchia (ne on siis niitä erilaisia ääniä, joita synat tuottavat ja niitä vänkätään noilla nappuloilla - ja joka synalla on oma sointinsa, jonka voi tunnistaa biiseistä, jos on vähän nörtti), mutta siinä se. Mulla on hieno analoginen syntetisaattori, jolla voin tehdä vaikutuksen poikiin baarissa, mutta jota en osaa käyttää ja jokaa lojuu hylättynä treeniksellä. Musta tuli sittenkin nolo.

En usko, että tässä elämäntilanteessa musta kuoriutuu itseohjautuva tehopakkaus, joka julkaisee ensialbuminsa lapsen ollessa 2-vuotias. Syna jää siis perinnöksi pojalle. Tykkään ajatuksesta, koska isä-ha opetteli soittamaan saman syntikan sisarmallilla, johon sen isä joskus tuhlasi ruokarahat. Mutta koska tulen hulluksi, jos en tee muuta kuin hoidan vauvaa, mun on pakko keksiä joku toinen harrastus.

Samoihin aikoihin, kun hommasin synan, mietin mitä muuta olen aina kuvitellut tekeväni ja päädyin steppitunnille. Siis ei mitään aerobikkiä, hyih, vaan siis kopsuttelemaan kengänkärjellä lattiaa. Se oli todella hauskaa, olin sellaisessa harrastelijaryhmässä, jossa oli sekä lukiolaisia että eläkeläisiä. Totesin, että tässä hommassa kaivattaisiin rytmitajua, mutta jatkoin silti, vaikka koputin lattiaa aina väärään aikaan.

Vaikka oli kivaa, homma kaatui siihen, että mun elämä oli liian epäsäännöllistä. Olin suhteessa joka tapahtui tosi outoihin yöaikoihin ja vaati panostamista ja spontaaniutta. Lisäksi mulla oli kaksi duunia ja iltaopintoja siihen päälle. En vaan päässyt sinne tunneille ikinä ja putosin kärryiltä.

Mutta nythän mun elämä on tosi tosi säännöllistä! Isä-han työt ovat sen verran joustavia, että olisi ehkä mahdollisuus pyhittää tiistai-illat napsuttelulle ja kepin heilutukselle. Jospa siis palaisin syksyllä tanssitunneille ja tutustuisin niihin kivoihin eläkeläisiin. Joudun kyllä ostamaan uudet kengät, koska jalka levisi raskauden myötä kaksi kokonumeroa, mutta ehkä sen verran voi panostaa.

Tishi

Ei kelpaa. Tää tais olla tässä. Mutta sain puol vuotta täyteen! Olen sankari-imettäjä!

Mulla on tuolla luonnoksissa jemmassa mustimmat ja synkimmät imetysajatukset matkan varrelta, mut en tiedä kehtaanko julkaista niitä. Nyt puhutaan kuitenkin mun tisseistä. Asiasta joka ei sinänsä kenellekään kuulu. Ja jota kuitenkin olen täällä internetissä retostellut oikeen urakalla (en sentään Facebookissa, joku raja hei. Ahdistun jengin imetys- ja kakkapäivityksistä siellä vaikka blogeissa ne on ihan jees. Anonyymimpaa ehkä.)

Ehkä tekee mieli repostella, koska en voi leveillä imettäneeni suositusten mukaisesti, ja mun mielestä jos tahdotaan olla imetysmyönteisiä, niin sit tilaa kyllä pitää antaa niillekin, jotka on imettäneet sen vähän minkä ovat pystyneet. Nythän asia ei oikeastaan ole niin. Imetysmyönteisimmät tyypit ovat oikeastaan korvikevastaisia, mistä seuraa, että iso osa imettäjistä jää tän imetysmyönteisyysshaiban ulkopuolelle elikkäs kaikki osittaisimettäjät.

Kah siihenhän sainkin kiteytettyä sen olennaisimman, joka mua on tässä matkan varrella eniten rassannut.

Pää pyörällä

Aloin epäillä, että vauvalla on joku vakava neurologinen härö, kun se on alkanut heiluttaa päätään villisti puolelta toiselle. Silleen ihan pikkuvauvamaisesti. Sitten kävi ilmi, että mun humputellessa sunnuntaina blogikutsuilla, isä-ha oli leikkinyt beibin kanss päänpyöritysleikkiä. Nyt se pyörittää sitä aina innostuessaan. Lietsottiin tätä heiluttamalla kaikki päätä yhtä aikaa.

Tämä on eka kerta, kun olen todistanut vauvan ihan oikeesti matkivan jotain juttua. Eiköhän se ole sitä tehnyt aiemminkin, mutta nyt palaute on välitöntä. Ihan mahtavaa, se kasvaa!

Mindfulness-vanhemmuus

Mä olen oivaltanut, että vauva voi hyvin, jos on läsnä. Se ei tarkoita ainoastaan sitä, että höpöttelisin ja vuorovaikuttaisin sen kanssa aktiivisesti ihan koko ajan, vaan sitä, että suoritan näitä kotipäiviä jotenkin tietoisesti.

Silloin kun kutittelen vauvaa, kutittelen vauvaa enkä kuikuile kännykkää. Ja silloin kun keitän kahvia, saan keittää kahvia, eikä mun tarvitse koko aikaa tarkistella että pärjääkö tuo vauva nyt. Toki mä sille vähän huhuilen, jos se kitisee, mut pääasiallisesti keskityn kahviini ja hauduttelen sitä rauhassa pressopannussa enkä hötkyile ja stressaa.

Päiväunille nukahtaminen ottaa aina aikansa, mut vähemmän, jos heittäydyn siihen nukuttamiseen enkä haaveile vain siitä, että kohta saan juodakin sitä kahvia.

Koska mun exä on dharma king ja Mindfulness Finlandin toimitusjohtaja (ette tiedä kuinka koomista tämä on, koska ette tunne sitä), niin mä olen omaksunut joitakin näitä itäisiä viisauksia sen pahemmin hurahtamatta. Yritän vaan muistaa elää tätä hetkeä ja tiedostaa, että kaikilla teoilla on seuraukset - sekä välittömät että kauaskantoisemmat. Jopa sillä kahvinkeitolla.

Aina en tietenkään onnistu, joskus väsyttää ihan kohtuuttomasti, mutta ne päivät kun pidän tämän mielessä, on niitä parhaimpia. Niin kuin vaikka eilinen, joka oli lähes nappisuoritus. Lisää näitä, niin tästä selviää!

2 h

On muuten ihan eri asia heräillä kahden tunnin välein kuin yhden tunnin välein. Tätä ei varmaan olisi ikinä uskonut sanovansa ennen kuin asetti itsensä tähän vauvaloukkuun. Silloin sitä oli aivan kuollut, kun torstaina tuli biletettyä niin että töihin piti selvitä kuuden tunnin unilla. NE UNIVELAT SAI NUKKUA JO SEURAAVANA YÖNÄ POIS. En enää ikinä valita tuollaisista, jos mulla on joskus mahdollisuus nukkua viikonloppuna pitkään (kuinka vanhana noi herää itsekseen katsomaan piirrettyjä?).

Mutta siis, kun herää tunnin välein, tulee yleensä repäistyksi sieltä syvästä unesta väkivaltaisesti. Kahden tunnin pätkillä on mahdollisuus, että saattaa saada nukkua kokonaisen unisyklin, niin että herätys ei tunnu niin kertakaikkisen pahalta. Sen sijaan se, että perhepeti synkronisoisi vauvan ja äidin (ei isän, koska isät ei saa nukkua perhepedissä ja miksi nukkuisivatkaan, kun on mahdollisuus olla nukkumatta) unisyklit on jotain niin diippiä skeidaa ettei oo tosikaan. Kaikki me perhepeteilijät ollaan ihan kukkuluuruu, en ole kuullut yhdestäkään, joka olis virkeä.

Aika monet tissivauvat osaa imutella itsekseen niin, että äiti hädintuskin havahtuu, mutta ne sitten imutteleekin koko ajan niin että varsinaisesta nukkumisesta ei voi puhua. Mun vauva harrastaa tota usein aamuyöstä, mutta aina välillä sielä sängystä on oikeesti hypättävä lämmittämään pullo. Sen hyvä puoli on siinä, että vauva tulee helpommin siirrettyä vähän sivummalle niin, ettei tartte ihan nokatusten yrittää "nukkua".

Mut joo, se ei ollut pointti vaan ihana armollinen kaksi tuntia. Noiden kaksituntisten seurauksena puhkuin tänään energiaa ja suoritin seuraavat asiat klo kahteen mennessä:

- imuroin
- tiskasin
- hinkkasin hellan ja keittiön tasot
- pesin koneellisen pyykkiä
- huuhtelin vessan lattialta pölyt pois
- pyyhin pahimmat pölyt
- sisustin ja järjestelin
- nukutin vauvan kaksille päiväunille
- tarjosin vauvalle laadukasta vuorovaikutusta
- join rauhassa aamukahvia ja katsoin jamie oliveria telkkarista

WTF.