Tulin vain kertomaan

että provosoiduin imetyskeskustelusta internetissä ja koin pakottavaa tarvetta kommentoida.

It's not over yet!

Relaktaatio!

Tässä yksi päivä tunsin, kun paita kostui. Mitä helvettiä, multa tulee maitoa?! Tiedän toki, että sitä voi herua vaikka kuinka kauan imettämisen lopettamisen jälkeenkin, mutta hämmästyin silti, että tuo kovin tiukassa ollut nektari päätti alkaa virtailla jälleen.

Yhtäkkiä päässäni alkoi risteillä huimia visioita vauvan ja äidin yhteisistä kainalohetkistä ja taaperoimetyksestä. Minä voin alkaa imettää uudelleen! Tikistin pari pisaraa ja yritin houkutella lelua näpräävää lasta rinnalle. Se tykkää kyllä näprätä lelujen lisäksi myös tissejäni ja oli ihan messissä, kun esittelin sille maitopisaroita nännien päällä. Katseli ja kokeili sormella ja vähän hörähti. Mutta ei sille kyllä tullut mieleenkään imeä.

Että se siitä taaperoimetyksestä sitten. Uskon että olisin kyllä jatkanut imetystä vaikka kuinka pitkään, jos lapsi olisi ollut tissiorientoitunut, mutta eipä sitä koskaan kauheasti kiinnostanut. Ei pakolla.

Tishi

Ei kelpaa. Tää tais olla tässä. Mutta sain puol vuotta täyteen! Olen sankari-imettäjä!

Mulla on tuolla luonnoksissa jemmassa mustimmat ja synkimmät imetysajatukset matkan varrelta, mut en tiedä kehtaanko julkaista niitä. Nyt puhutaan kuitenkin mun tisseistä. Asiasta joka ei sinänsä kenellekään kuulu. Ja jota kuitenkin olen täällä internetissä retostellut oikeen urakalla (en sentään Facebookissa, joku raja hei. Ahdistun jengin imetys- ja kakkapäivityksistä siellä vaikka blogeissa ne on ihan jees. Anonyymimpaa ehkä.)

Ehkä tekee mieli repostella, koska en voi leveillä imettäneeni suositusten mukaisesti, ja mun mielestä jos tahdotaan olla imetysmyönteisiä, niin sit tilaa kyllä pitää antaa niillekin, jotka on imettäneet sen vähän minkä ovat pystyneet. Nythän asia ei oikeastaan ole niin. Imetysmyönteisimmät tyypit ovat oikeastaan korvikevastaisia, mistä seuraa, että iso osa imettäjistä jää tän imetysmyönteisyysshaiban ulkopuolelle elikkäs kaikki osittaisimettäjät.

Kah siihenhän sainkin kiteytettyä sen olennaisimman, joka mua on tässä matkan varrella eniten rassannut.

Tissivamma

Eilen laitoin television päälle, koska kaipasin hengähdystaukoa intensiivisen vauvan kanssa seurustelusta (se suhtautuu intensiivisesti myös telkkariin). Sieltä tuli Nolot vartalot, joka on eksplisiittisyydessään aivan ainutlaatuinen ohjelma! Tällä kertaa vuorossa oli mies, jolla oli käyrä penis, sekä nainen, jolla oli oudot tissit.

Tämä outotissisyys sai sellaisen diagnoosin kuin Tuberous Breast Deformity ja saman tien kun hommasta kerrotiin vähän tarkemmin, mä päätin, että mulla on putkitissit. Tuntomerkit täsmäsi.

Oikeastaan olen aina ollut sitä mieltä, että mun puberteetti jäi jotenkin kesken. Siinä oli kaikkee silloin, oltiin muuttamassa uuteen asuntoon ilman äitiä, ja taisin olla vähän pihalla. Kroppa reagoi niin, että murrosikä alkoi, mutta ei saavuttanut päämääräänsä. Mun mielestä kehoni on aina muistuttanut joiltain osin sellaista kuustoistakesäisen vartaloa. Mutta siihen olen tyytynyt joidenkin varhaisen aikuisiän kriisien jälkeen ja kaikenlaista kivaa on tänkin varren kanssa tullut koettua.

Raskaana ollessani äitini esitti huolensa siitä, että pystynkö imettämään, kun mulla on niin pienet tissit - todella huomaavaista häneltä. Mutta mulla tosiaankin on aika huomattavan pienet rinnat siihen nähden että mun äiti on varsin uhkea. Ilmoitin että tissien koko ei estä imetystä millään tavalla. Samalla olin kuitenkin hieman huolissani, että tuleeko näistä mun ketunnenistä minkäänlaista ravintoa lapsukaiselle. No eihän niistä sitten alkuun tullutkaan.

Luonnollisesti halusin tietää vaikuttaako putkitissit imetykseen ja näinhän ne näyttäis vaikuttavan, kun sitä varsinaista rintakudosta on vähemmän ja maitorauhaset voi olla alikehittyneet. Kiehtovaa! En keksi tätäh nyt mitään näppärää loppukaneettia, kunhan totean että tissei on joka lähtöön ja ei ehkä kannattais tehdä minkäänlaisia oletuksia kaverin maitorauhasten toiminnasta omiensa perusteella.

Punainen poika

Mullakin olis luonnoksissa kaikkia tosi päräyttäviä seksi- ja kirjajuttuja, mutta eipä ne nyt niin nappaa. Sen sijaan olen pohtinut jo muutamia päiviä punaläikkäistä poikaani. TAAS. Maanantaina soitan neuvolaan, mutta sitä ennen pyörittelen päässäni seuraavia kysymyksiä:

- Kauan kestää päästä julkisella maitoaltistukseen?
- Antaako neuvolalääkäri edes lähetettä sellaiseen vai kertooko, että vauvani on atooppinen tms?
- Kannattaako mun hoitaa vauva oireettomaksi ennen vajaan parin viikon päästä olevaa neuvolalääkäriä em. syistä?
- Eli ostanko Sibicortia ja/tai maidotonta erityskorviketta heti huomenna tai maanantaina?
- Lopetanko imetyksen vai aloitanko jonkun kreisin dieetin? Jos se on maitoallergia, niin toki mun kantsii olla dieetillä ja yrittää tehostaa imetystä sen sijaan että juottaisin vitun kallista korviketta enemmän. Mut jos se onkin jokin muu allergia, niin miten ihmeessä saan sen kiinni?
- Soitanko suoraan yksityiselle?
- Otanko vakuutuksen ensin? Se maksais reilu 400 euroa. Varaa on, olen säästänyt just tällaisia pelleilyjä varten (tai sit että pääsisin joskus Losiin vauvan kummitädin luo, mut kyl maito menee edelle).
- Poika ei saa muuta kuin bataattia, tänään kokeilin parsakaalia (veti sen innokkaasti puhisten, itkeskeli ja puklaili illalla). Lopetanko ne taas? Yli viikon oli ilman mitään, ei eroa ihossa.
- Miksi en ostanut toista bisseä?



:(

Ja miks isä-ha ei ole ihan hysterian partaalla niin kuin minä?! Se on sitä mieltä, että mä haluan lapsen olevan allerginen. Selvästikään se ei itse ole koskaan ollut yliherkkä millekään, kun tuollaisia laskettelee. Mä olen sellainen tyypillinen 80-luvun allergikko, jolle jäi lapsuusiän välttämisdieetti päälle: tajusin pari viikkoa sitten, että voin syödä cashew-pähkinöitä. Maistoin ensin yhden ja sitten vähän useamman. Ei mitään reaktiota. Kuinkakohan vuotta mä olisin niitä voinut syödä?

PS. Tää homma kuvaa tosi hyvin sitä miten ulalla olen ihan koko ajan. Mä olen harpannut vauvan myötä keskelle omaa epämukavuusaluetta ja lamaannun ihan totaalisesti kaikenlaisten pikkuongelmien edessä. Joku muu olis kiikuttanut vauvan lääkäriin jo viikko sitten, kun mä täällä vielä pähkäilen.

Ruokajuttui

Mulla on henkinen este kiinteiden aloituksen suhteen. Tarkkailen vauvaa ja kyttäilen oikeaa hetkeä. Tahtoisin odottaa, että se neljä kuukautta tulee täyteen, mutta korvikemäärät vaan kasvaa ja päivällä ruokailujen välit lyhenevät. Joka toisella kerralla vauva ei huoli rintaa - yöllä onneksi kelpaa. Tai yöllä ja yöllä. Täsmäsyötän sen mennessäni nukkumaan, ja aika usein se nukkuu jopa puoli seiskaan aamulla. Jos imetys kaatuu siihen, että vauva tahtoo nukkua, niin kaatukoon sitten.

Sit taas samalla aika siistiä, että kohta se saa syödä aikuisten juttuja. Jännittää että onkohan se nirso vai kulinaristi, mitkä on sen suosikkeja. Syöminen kyllä selvästi kiinnostaa: tänään vauva oli aika kärttyinen, mutta lusikoidessani linssikeittoa kitusiin, se nauroi.

Pitäisi päättää ehkä lihapolitiikka. Minä olen sekasyöjä, mutta isä-ha:lla oli hippimutsi eli se ei syö mitään elukoita. Paitsi että kesällä se söi viisi nakkia ja voi pahoin. Ei ollut muuta ruokaa. Kai tuolle vauvalla voi noita eläinkunnan tuotteita tarjoilla, mutta ne jää kyllä pitkälti pois, kun siirtyy meidän kanssa samojen patojen ääreen. Pitää ehkä pohtia tarkemmin ravintoarvoja sitten.

Olen antanut sille lusikan leikittäväksi. Se yrittää tunkea sitä suuhun, mutta osuu enimmäkseen silmään. Lusikka on vähän pitkä ja vauva vasta tajunnut, että kädessä olevilla tavaroilla voi tehdä jotain.

En tiiä. Ehkä mä teen valmiiksi ne möhnät pakkaseen savulta haisevalla sauvasekoittimellani. Ostan jonkun purkkiliman kaupasta. Tilaan sen fukin mikron. Äkkiäkös nämä pari viikkoa menee.

Ja vittu tällä muuten haisee kakka. Kukakohan olis?

Hienosti

Neuvolakorttiin kirjattiin, jotta hienosti, hienosti ja hienosti. Kaikki taitaa siis olla hienosti.

Hienosti tulee myös rinnoista maitoa, totesi neuvolantäti (jollain piti se rokotuksia rääkyvä pikkuinen rauhoittaa). "Kiva että menee hienosti, kun tämä imetys on sulle tärkeää". Oli sitä mieltä että sujuu hienosti, kun ajatellaan lähtötilannetta. Aion tästä lähtien ajatella näin. Kuulemma useat vauvat vetävät tässä vaiheessa tuplana meidän korvikeannosta, jotenka ehkäpä tämä homma menee sitten fifty-fifty.

Jo minä olenkin sitä tissiä lapsen suuhun tunkenut. Mutta onko se mulle tärkeää? Oli se kai silloin aluksi kun oli paska fiilis kaikesta. Nyt kun mietin niin joudun myöntämään, että ei, ei se ole mulle kovin tärkeetä. Olen huojentunut, että vauva saa annoksensa sitä maailman parasta ravintoa, mutta nyt kun olen saanut nauttiä tästä pullolapsen suomasta (suhteellisesta) vapaudesta, en tiedä kestäisinkö puolen vuoden täysimetysvankilaa. Alkuperäinen suunnitelma oli opettaa muksu mahdollisuuksien mukaan pullolle, mutta silloin kuvittelin pumppaavani sitä maitoa talteen. Kuvittelin muuten myös ostavani niitä saakelin lasipulloja, kunnes tajusin, että en osaa pelätä muovista irtoavia kemikaaleja. En vaan todellakaan osaa.

Kai mä olen vähän tällainen keskitien kulkija tässä äitiydessä. Olen kyllä teesi-antiteesti-synteesi-tyyppi muissakin elämää koskevissa valinnoissa. Tasapainotteleva, diplomaattinen vaaka, toisaalta-toisaalta-ihminen. Mun nukkumisjärjestelykin on kummallinen välimuoto ja meillä on jotain rutiineja, mutta ne toistuu aina vähän sinne päin eikä todellakaan aina samaan aikaan.

Sain myös kiinteitä ruokia koskevia ohjelappusia. Veikkaan, että en jaksa joka hiton sosetta itse vääntää - katsotaan mitä tyyppi tahtoo syödä. Herneenversoja varmaan ainakin, se nauraa kun ne roikkuu mun suupielistä. Saa se syödä sorminkin, mutta kieltäydyn kutsumasta sitä sormiruokailuksi. Tämä päätös kypsyi kun taannoisella lounaalla kuulin ystäväni höpisevän vauvalleen, että äiti valitsee tästä nyt sulle sormiruokailtavaksi sopivaa. Tuli sellainen puistatus, että pakkoko niitä omia kasvatusideologioita on vauvalle pakko avata, eikö sille voi antaa ihan vaan ruokaa.

Rupesi tämä blogikin hävettämään. Tuo pieni poika on mun lapsi, eikä mikään identiteettiprojekti.

Fifty-fifty

Olisikohan a-ha onnellisempi, jos meillä olis mikroaaltouuni? Se sais safkaa parissakymmenessä sekunnissa sen sijaan, että joutuu odottelemaan vesihauteessa kylpevää tuttipulloa. Maitomäärien kasvaessa puhutaan minuuteista. Usein sen saa onneksi väliaikaisesti hiljaiseksi tunkemalla tissin suuhun.

Jälitarkastuksessa tohtori kysyi imetänkö "fifty-fifty", kun kerroin osittaisimettäväni. Mistäs ihmeestä sen sitten tietäis? Imetän pääasiallisesti joka syöttökerralla molemmat rinnat ennen korviketta ja yöunet poikanen vetelee rintamaidolla usein kokonaan.

Tohtori myös muistutti, että imettäminen ei toimi ehkäisynä, "ainakaan tollanen osittaisimetys." Aijaa. Mites, toimisko se kuitenkin fifty-fifty?

Ensipäivien imetyskriisin jälkeen olen todennut, että suhtaudun hommaan melko neutraalisti. En saa kiksejä läheisistä tissituokioistamme, mutta eipä tässä mitään kummoisia ongelmiakaan ole. Välillä oli aika karseita herumimiskipuja, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. Pari kertaa olen huomannut miettiväni, että poikasen tehokas imu, täydellinen imuote ja mun upeat rinnanpäät menee ihan hukkaan pulloruokinnassa, mutta sitten tulen taas järkiini.

Mietin asettaisinko itselleni jonkun tavoitteen, mutta luulen, että imettelen niin kauan kun se ei ahdista ja lapsonen jaksaa hommasta kiinnostua. Tällä metodilla olen selvinnyt satunnaisista rintaraivareistakin mainiosti: odottelen aina hetken aikaa, että pentu rauhoittuu, ja jos ei sittenkään maistu, annan pulloa. Missään nimessä en aio pitää sitä enää nälässä vaan kasvatan korvikemääriä sitä mukaa, kun nälkä kasvaa. Ne alun pari päivää oli ihan riittävästi mun psyykelle.

Välillä kyllä mietin, että mitäs me sitten tehdään, jos vauvalle puhkeaa maitoallergia. Mun puolelta raukkaparka on perinyt allergia-alttiuden, isänsä puolelta se on turvassa. Mutta turhapa sitäkään on murehtia etukäteen. Käytän säästöni sitten erikoiskorvikkeisiin, jos on pakko.

Olisimme kuitenkin allergioiden kohderyhmää, vaikka lapsi eläisi kokonaan rintamaidolla - sitä ei tiedä mikä tilastollinen nappi napsahtaa. Valitettavasti ihmisaivo ei osaa ajatella tilastollisesti, joten etenkin näissä imetyshommissa normi tuntuu olevan oman kokemuksen yleistäminen: "ei se imetys voi mitenkään hyödyllistä olla, koska mun mies söi pulloa ja ihan terve se on". Tai sitten vastakohtana kaverin FB-kaverin seinällä se joku, joka hämmentyi kaverin vauvan flunssasta, koska "sillähän pitäisi olla immuniteetti, jos rintamaidolla elää." Tällä logiikalla me saadaan niistä pöpöistä puolet.

Tissis äsid

Tänään lohduttelin telkkarissa itkevää vauvaa. Täähän alkaa sujua.

Viime yönä sain pienhenkilön tainnutettua seuraavalla metodilla:

Siinä se tuijotteli ja mölisi aikansa ja vaipui sitten uneen. Olisihan pitänyt tajuta jo aiemmin mikä acid-vauvaa viihdyttää.

Perjantaina aiheutin hänelle jälleen hylkäyskokemuksen, kun lähdimme isä-han kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä ulos. Ceephax Acid Crew oli niin hyvä, että liikuttuneena mietin että sen äidin täytyy olla siitä todella ylpeä. Saatoin myös toivoa, että vauva olisi vielä mahassa niin sekin olisi päässyt mukaan.

Olisin toki voinut luovuttaa ja jäädä kotiin, koska minä olin se, jota vauvan hoitajalle jättäminen eniten kauhistutti. Mutta päätin etten anna äitierityisten kiintymysasiantuntijoiden horinoiden saastuttamien aivojeni sanella elämääni vaan luotan siihen toiseen puoleen, joka kertoo, että vauva pärjää silloin tällöin muutaman tunnin ilman mua. Tämä puoli on päättänyt, että tissit sanelevat poissaololle suotavan keston: kun alkaa kiristää, on aika mennä kotiin. Pumppua en rupea raahaamaan mukana.

Tässä äitiytymisen myötä olen pohtinut useaan otteeseen, että se kiintymyssuhde, josta nyt puhutaan, ei ole se sama kiintymyssuhde, josta muistan esitelmöineeni kehityspsykan opintojen yhteydessä. Siitä on kyllä aikaa, mutta missään en muista mainitun, että juuri äidin pitää hengailla vauvan kanssa 24/7 ensimmäiset kolme vuotta. Käytännössä se kuitenkin on usein äiti, koska tissi.

Mutta juu, saatan muistaa väärin. Sen sijaan muistan kyllä ne karmaisevan traumatisoivat videot varhaisesta vuorovaikutuksesta. Luennoitsija pisti pyörimään kolme pätkää erilaisesta vuorovaikutuksesta: oli ne ihanasti kujertelevat äiti-vauva-parit ja sitten oli se kaamea hirviömutsi, joka ei jaksanut reagoida vauvaan. Siitä on nähty monet painajaiset raskausaikana, etenkin siellä masennuksen syvimmässä alhossa.

Ehkä jos jaksan, sukellan tämän äitimanian juurille tässä joskus, mutta saatan olla jaksamatta. Sinkkonen kiinnostaa ja ehkä myös sitä Searsia voisi lukea. Mua nimittäin kiinnostaa, että miksi jengi on hulluna johonkin jäbään, joka on kirjoittanut mm. teoksen nimeltä The Complete Book of Christian Parenting and Child Care: A Medical and Moral Guide to Raising Happy Healthy Children.

Vauva siis pärjäsi kotona tätinsä kanssa mainiosti. Annoin myös tälle kolmen lapsen äidille luvan imettää, mutta ei sen tarvinnut tuollaiseen arveluttavaan toimeen ryhtyä: tuijottelivat kuulemma toisiaan tyytyväisinä muutaman tunnin ilmankin. Täti ei olisi halunnut lähteä pois ollenkaan.

Jotain se täti oli vauvalle kuitenkin tehnyt, koska kun tultiin kotiin, tyyppi väläytti muutaman ihan oikean hymyn (ei siis pierusellaisia) ja kun iskin sen mahalleen lattialle, se nosti päätään ja kuikuili ympärilleen. Ihan ekaa kertaa. Päättelin, että se on niin traumatisoitunut, että sen piti opetella uusia temppuja tehdäkseen vaikutuksen vanhempiinsa, että ne ei enää koskaan olisi poissa sen luota. Nyyh.

Vauva-ha

Lulin haluavani vauvan, mutta nyt kun vauva on ollut olemassa reilun viikon, tajusin haluavani lapsen. Luulin myös haluavani olla äiti, mutta mieluummin olisin vanhempi. Kivoimmillaan tuo vauva on hereillä ja tarkkaavaisena. Niinä lyhyinä hetkinä keskityn juttelemaan sille ja mietin kuinka mukavaa onkaan, kun se joskus vastaa selkeämmin takaisin.

Hoitamisesta en saa mitään kiksejä. Olen edelleen ihan paniikissa kun vaipassa on jotain ja homma onkin ulkoistettu isä-halle. Napatynkä on pelottava. Ja ruokailusta ei nyt kannata edes puhua. Neuvolantäti toi mukanaan toivon ja systeemin korvikemäärien vähentämiseksi, jonka seurauksena vauva kiljui eilen koko päivän ja illan nälkäänsä, kunnes tainnutettiin se kolminkertaisella korvikesatsilla.

Tänään se taas nukkuu. Kerää voimia uutta konserttia varten kenties.

Voi olla että imetyksen saaminen johonkin malliin toisi mukanaan noita kaipaamiani vuorovaikutushetkiä, mutta toistaiseksi vauva rinnalla on ollut parhaimmillaan helpottavaa ja pahimmillaan todella ahdistavaa. Pullolla sen saa onnellisen ja tyytyväisen näköiseksi, mutta sydäntä kalvava syyllisyys vie ilon noistakin hetkistä.

Mietin, että onko kaikilla imetysnatseilla ollut helppoa. Vai saako ongelmien selättäminen rinnan niin rottingille, että sitten on helppo patsastella muillekin että se vaatii vain vähän enemmän töitä. Niin tai näin, tällä hetkellä olen surullinen ja katkera. Töitä on tehty peräti muutaman päivän ajan ja sekin tuntuu olevan liikaa. Ja jos joku vegaani tulee aukomaan päätään lehmävauvoista, tungen sille kurkusta alas purkillisen Nannia.

Pullolapsi

Lapsi putkahti ulos mahan läpi 31.10.12 klo 20.03 parin vuorokauden yrittämisen jälkeen. Osastolla saimme perhehuoneen, jossa oli sentään yksityisyyttä, kun kaikki muu tuntui kaatuvan päälle. Sukulaiset kävivät kiintymässä vauvaan ensisilmäyksellä yksi toisensa jälkeen samalla kun itse toivoin, että pikkuinen nukkuisi omassa sängyssään ja kätilöt eivät nostelisi sitä puseroni sisään.

Muutin kyllä mieleni, kun maito ei noussut, ja a-ha laitettiin solariumiin ja lopulta minulta kiellettiin rinnalle ottaminen kokonaan ja passitettiin pumpulle. Missään vaiheessa en oikein tiennyt mitä tapahtuu ja miksi, ja kun vauva määrättiin pakkosyötöille pullosta 3 tunnin välein en enää edes yrittänyt ymmärtää. Verensokerit ja bilirubiini jotain.

Ekat maidot heruivat kaksi tuntia kotiin pääsyn jälkeen. Painotettiin kuitenkin pitämään vauva hyvin ruoassa, kun tyypillä on taipumusta mielummin nukkua kuin syödä, joten näin on tehty. Olen lukenut imetystukilistan pulloruoasta vierottamisosiota ja Väestöliiton pullonpyörittäjän opasta. Pumpannut, itkenyt, pesinyt, ollut välittämättä koko vitun tisseistä, itkenyt vähän lisää.

Kuvittelin, että imettäisin jos mieliala ei laskisi sellaiseksi, että tarvitsen lääkitystä. Mutta jotenkin unohdin ajatella, että mieliala voi laskea siksi, että imetys ei onnistu. En nimittäin tiedä riittävätkö voimat pullosta vierottamiseen, kun olen paniikissa ihan kaiken muunkin suhteen sekä edelleen jonkinasteisessa shokissa sairaalassa tapahtuneista asioista.

Ainoa lohdullinen asia on se, kun näen kuinka a-han isä syöttää vauvaansa pullolla ja molempien silmät loistavat. Sen verran hyvä äiti olen, että valitsin vauvalleni parhaan isän.

Tytöstä polvi paranee

Äitini kävi kylässä ja toi tuliaisiksi neuvolakorttini ja tuttipullon. Neuvolakortista selvisi sellainen kiehtova seikka, että minua on imetetty kokonaista 24 kk. Vauvakirjaanikin on täytetty sellaisella pieteetillä, että voin vaan päätellä mielenterveysongelmista kärsineen opiskelijaäitini hoitaneen vahinkovauvaansa antaumuksella.

Kun eräs terveydenhoitoalan ammattilainen tiedusteli miten taustani vaikuttaa suhtautumiseeni tulevaan ja omiin käsityksiini äitiydestä, niin saatoin vain sanoa, että jos oma äitini on suoriutunut olosuhteet huomioon ottaen noinkin hyvin, ei mulla pitäisi olla mitään ongelmaa. Kyllä se pikemminkin luottamusta omiin kykyihin lisää kuin vaikka huolta huonoista geeneistä. En ole katkera mistään (joku muu varmasti olisi, mutta mua ei ole kasvatettu siihenkään) eli ei ole tarvetta väen vängällä tehdä kaikkea juuri päinvastaisesti, mutta toisaalta ei ole suorituspaineitakaan olla joku täydellinen pullantuoksuinen äiti.

Tai jos jotain suorituspaineita on, ne olen löytänyt ihan itse internetistä. Hiukan hankalaahan tässä viidakossa on luovia, kun kaikki mitä tekee on jonkun mielestä väärin ja sen ilmaisemiseen on vielä näppärä kanava, mutta luotan myös siihen, että olen oppinut muillakin elämänalueille tekemään minulle sopivia valintoja. Jopa sellaisia, jotka ovat muiden mielestä suorastaan pöyristyttäviä.

Että jos vaan suinkin saan a-han omin voimin ruokittua, niin olen iloinen, mutta on myös mukavaa, että taaperoimettäjä-äitini lupasi tuoda tarvittaessa lisää tuttipulloja.