Nytkö sitä pitää alkaa kasvattaa?

Olemme kohdanneet ensimmäisen kasvatuksellisen haasteemme. Mulle on hieman epäselvää, koska lasta pitää alkaa komentaa, mutta nyt se ymmärtää selvästi mitä EI tarkoittaa, joten aika saattaa olla kypsä. Luonnollisesti eillä saadaan vauva pois vaarallisten asioiden kuten sähköjohtojen ja muovipussien luota, mutta nyt on ilmennyt myös tarve suojella kanssaihmisiä vauvalta.

Jälkikasvumme rakastaa muita ihmisiä. Uskoisin että aika monet vauvat ovat kovia flirttejä eikä siinä mitään. Mutta meidän vauva harrastaa tough lovea. Hän käy käsiksi. Jos esimerkiksi matkustamme bussilla ja viereen parkkeeraa toiset vaunut, meidän vauvamme kurottaa omista kieseistään ja länttää kätensä naapurin naamaan. Perjantain puistopiknikillä paikalle sattui toinen, hieman pienempi teknovauva, joka sai tuta lapsen hellyydenosoitukset: nenästä vaan lujaa kiinni ja kita ojossa märkää kahden hampaan pusua antamaan.

Mä olen antanut vauvan kiipeillä mua pitkin ja repiä mua miten on lystännyt, koska olen ajatellut, että vauvat tekee sitä ja se on ok. Mutta ei se voi muita repiä. Pitäsiköhän mun nyt sitten johdonmukaisesti alkaa kieltää kaikki fyysisest rakkaudenosoitukset? Mitä mä oikeastaan haluan vauvalle opettaa? Sille voi toki sanoa, että "nätisti", mutta eihän se tiedä mitä nätisti tarkoittaa. Ehkä pitää vain selittää, että muita ei saa koskea ilman lupaa. Muuten se vielä kourii isona naisia perseestä ja sitähän me emme halua.

Tajunnanvirtaa sukupuolihommeleista

Jes, Taikinanaama antoi syyn kaivaa tämä teksti luonnoksista!

Sukupuolisensitiivisestä kasvattamisesta vouhottaminen kypsyttää - siis sen dissaaminen. Lapsi kasvaa kyllä johonkin sukupuoleen ihan kasvattamatta ja eiköhän tässä ole sukupuolisensitiivisyyden tai -neutraaliuden ydin. En kyllä ole lukenut mitään sukupuolisensitiivisyysopasta, joten saatan olla väärässä. Mutta pidän kyllä itseäni sensitiivisenä kaikille sukupuolihommeleille ihan jo koulutustaustani ja oman sukupuolikokemukseni myötä.

Mä olen kyllä lasta ihan poikana puhutellut, mutta samalla myös korjannut itseäni jos olen jotain älyttömyyksiä suustani päästellyt. Saatan keskustella lapselle esim. näin: "Voi että oot niin söpö poika että kaikki tytöt kyllä sit juoksee sun perässä. Tai pojat. Tai sinä niiden perässä. Saat olla tyttökin, jos tahdot, eikä tartte juosta jos ei kiinnosta."

Se ei mene rikki, jos sille ei paukuta kalloon että oot poika. Ei se varmaan mene rikki ilman noita mun tarkennuksiakaan, mutta ne nyt on mulle tärkeitä juttuja, niin ne tulee vaan suusta ulos. Joka tapauksessa mun lapsi kasvaa siihen sukupuoleen, joka siitä tuntuu hyvältä, ihan kasvattamatta. Mun tehtävä on vaan olla herkkänä ja kuulostella että kuka ja millainen hän on ja tukea sen minuutta. Ei sen sukupuolta. Ja sit vastaan sen kysymyksiin parhaan tietoni mukaan, kun se alkaa kysellä. Onneksi mulla on paljon tietoa.

Usein ihmisillä, jotka sp-sensitiivistä kasvatusta harjoittavat, on taustalla vahva oma kokemus siitä, että heidän ei ole annettu olla omanlaisiaan tyttöjä, poikia tai jotain siltä väliltä. Se avartaa omaa maailmankuvaa huomattavasti kun sukupuoleen kasvaminen ei olekaan ongelmatonta. Kokemukseni mukaan tällaiset ihmiset ovat herkkiä huomaanaan sellaistakin stereotyypittelyä, joka menee syvemmälle kuin joku lelupreferenssi tai vaatteiden väri. Eräs tuttuni esim. on kysynyt lapseltaan miksi tyttöleijonalla on ripset, mutta poikaleijonalla ei. Ihan hyvä kysymys, itse en tiedä vastausta tähän.

Olen tätä mieltä varmaan koska itse kasvoin kieroon, enkä tanssinut esimerkiksi Vanhojen tansseja, koska oma tyttöys ahdisti ja kaikenmaailman katrilleissa mut yritettiin pistää siihen tyttölokeroon. Osallistuin kuitenkin nököttämällä jumppasalin reunalla jättisuuressa miesten polyesteripuvussa, jonka olin hommannut kirpparilta. Jatkoilla pussailin ihanaa poikaa (mietin oonko nyt hetero vai homo vai mitä), joka tahtoi isona laivastoon ja floristiksi ja tanssi balettia. Paasasin jotain stereotypioista epäilijöille ja hyväksyin sen, että vika ei ollut mussa, vasta kun se poika meni myöhemmin naimisiin jonkun Mikan kanssa.

Mutta siinä muutamia vuosia pähkäiltyäni aloin pikku hiljaa sopeutua omaan kroppaani, pukeuduin joskus naiseksi ihan vaan silleen performatiivisesti, ja lopulta tulin siihen tulokseen että tää on ihan hyvä näin. Matka oli ehkä pidempi kuin keskivertotyypillä, mutta opin ihan sikana ja löysin myös kutsumukseni (vielä en tiedä miten sitä toteuttaisin). Mun sukupuoli-identiteetistä tuli vahva, koska en vain lainannut sitä jostain, vaan kokosin ihan oman.

Mun omaa reissua ei olisi mitenkään helpottanut se, jos mun sukupuolen kehitystä olis jotenkin tuettu, koska sitä olisi todennäköisesti tuettu vain yhteen suntaan sen perusteella mitä värkkejä jalkojeni välistä löytyy. Kuuntelevaa korvaa olisin ehkä kaivannut, mutta en sitten kehdannut puhua. Luin mielummin kirjoja aiheesta.

Mikäköhän mun pointti oli? Se että sukupuolikasvatus (ja seksuaalikasvatus, mut se on toinen stoori) ehkä vaativat pääasiassa havainnointikykyä, vastaanottavaisuutta ja toisen ihmisen kokemuksen kunnioittamista.

Tietääkseni edes sukupuolineutraalisti kasvatetuilta (siis senhän on se kauhein) ei näitä sukupuoleen liittyviä kysymyksiä kielletä, niitä käsitteitä ehkä vaan pohditaan yhdessä vähän syvällisemmin. Jalkojen välissä olevista asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, mutta ei vedetä suoraa johtopäätöstä, että jos siellä on pimppi niin sit on nainen. Koska tosiasiassa näinhän asia ei aina ole. Se että yleensä on, ei poista sitä tosiseikkaa, että keskuudessamme vaeltaa esimerkiksi synnyttäneitä miehiä, joilla on vahva äiti-identiteetti. Muistan ikuisesti erään koulutuksen, jossa lössi sosiaalialalla työskenteleviä ihmisiä meni ihan puihin, kun kohtasivat tällaisen tyypin. Niiden maailmankuva suorastaan mureni silmissä. Mun tavoite on kasvattaa pojastani sellainen tyyppi, jolle tällaisen ihmisen kohtaaminen on ihan luontevaa.

Raivohullu kilariämmä

Se en ole minä.

Mun piti kommentoida Pihalla kotona -blogin huutamisjuttua, mutta ajatus lähti taas harhailemaan, niin laitetaan tänne muistiin. Olen nimittäin tätä pohdiskellut tässä, koska ei siihen montaa kuukautta mene, kun vauvaa pitää alkaa kasvattaa. Ai joo, PeNallkin taisi olla hetki sitten huono päivä.

Vielä en ole kokenut tarvetta vauvaa komentaa tai ojentaa. Olen kuitenkin harjoituksen nimissä aina sanonut sille painokkaasti EI, kun se nappaa mun silmälasit, ja perään selittänyt, että ne menee rikki ja sitten äiti ei (ihan oikeasti) näe. Saan varmaan sanoa tämän joku tuhat miljoonaa kertaa, mutta pidän sitä jonkinlaisena johdonmukaisuusharjoituksena. Mun pitää jaksaa kieltää (toivon mukaan harvat ja tarkasti valitut) kielletyt asiat AINA.

Mutta niin siitä huutamisesta. Iisinä ja diplomaattisena tyyppinä mua hiukan väsyttää joskus se, että sellaisen tulistuvan temperamentin ajatellaan olevan se oletusarvo ja ne jotka ei mesoa, on jotenkin "epäilyttäviä", ei "osaa riidellä" tai "patoaa tunteitaan". Kun ongelma on nimenomaan siinä, että ei tunnisteta sitä toisen tapaa ilmaista tunteita ja sitten yks huutaa ja yks yrittää selittää jotain - sitä huutajaa ärsyttää, kun ei saa kunnon palautetta ja rauhallisempaa tyyyppiä ahdistaa tai sylettää se, kun toinen on niin tunteissaan ettei kuuntele.

Tasan yhdelle miehelle olen huutanut päin naamaa, että vitun paskapää, saatana. Mutta se olikin sellainen suhde, joka perustui valtapeleihin: sekä sovittuihin että vaiettuihin. Tämä henkilö toi esiin luonteeni ääripäät, mikää oli yhtäaikaa virkistävää ja kuluttavaa. Muuten en sitten olekaan juuri menettänyt malttiani ikinä, joten tuntuisi oudolta, että nyt yhtäkkiä rupeaisin kauheasti raivoamaan, kun on tuo lapsi.

En vielä tiedä miten tulen diilaamaan uhman kanssa. Saatan ahdistua tai sitten olen tasainen, turvallinen ja määrätietoinen. Todennäköisesti todellisuus asettuu jonnekin näiden välimaastoon. Joskus saattaa myös palaa pinna, mutta pidän epätodennäköisenä, että musta kuoriutuisi ihan uusi, jatkuvasti huutava ihminen. Mulle ei huudettu kotona, me ei isä-han kanssa huudeta toisillemme ja toistaiseksi lapsikin on ollut aika leppoisa kaveri. Ehkä vähän herkkis ennemmin kuin kovin räiskyvä. Onkin todennäköisempää, että sillä on jotakuinkin samanlainen temperamentti kuin vanhemmillaan, mutta toki ollaan varauduttu myös siihen, että se on veistetty ihan eri puusta ja haastaa meitä sitten päivittäin. Odotan pelonsekaisella kiinnostuksella.

Vaikka olenkin itse tällainen lauhkea lammas, mielestäni on kyllä ok suuttua ja raivota, mutta ei se missään nimessä välttämätöntä ole - ei lasten kanssa, ei parisuhteessa. Sitten perästä pyydetään anteeksi ja selitetään, jos on tarve. Eipä siinä sen kummempaa. Mutta niitä negativiisia tunteita voi toden totta ilmaista muutenkin kuten vaikka ihan vaan sanomalla rauhallisesti että nyt minua ärsyttää, koska käyttäydyt noin. Toki munkin tunneilmaisussani on heikkouksia (osaan esim. vittuilla), joiden kanssa joudun elämään ja joiden kanssa joudun tekemään duunia, mutta sitä en pidä heikkoutena, että ei ole tapana korottaa ääntä tai paiskoa kamaa.

PS. Eräs ystäväni jaksaa aina ihmetellä, miksi seksuaalisuutta pyritään kontrolloimaan, mutta aggressiivista käyttäytymistä vaivihkaa boostataan tällaisella parisuhdediskurssilla, jossa huutaminen on intohimoisen suhteen merkki tai puhdistaa ilmaa. Sitä voidaan yhdessä ihmetellä joo. Ihmetteleminen on muuten yksi ihana passiivisaggressiivisuuden muoto, erityisesti internettyyppillinen.

Taide

Nyt tulis Skavabölen pojat telkkarista. Mun piti käydä katsomassa se isolta kankaalta, mutta en saanut aikaiseksi. Sit mun piti vuokrata se, mutta otinkin aina jotain hömppää. Nyt asettauduin television ääreen jätskin kanssa ja päätin katsoa sen vihdoin.

Sitten tajusin, että en halua nähdä sitä. Mulla on siitä 90-luvun teatteriesityksestä hämäriä muistoja. Muistan Ville Virtasen ja junan valot, jotka olivatkin kolme taskulamppua. Paljoa muuta en muista, enhän ollut edes kymmentä täyttänyt. Mutta ne muistot saavat luvan riittää, en halua tahrata niitä elokuvalla.

Taisin rampata tätini seurana jos jonkinlaisessa kulttuuritapahtumassa kouluikäisenä enkä ole ollenkaan varma olivatko ne ikätasoon sopivia. Berliinin taivaan alla me käytiin katsomassa kahdesti, koska se oli mun mielestä niin hyvä. Timo Harakka oli samassa näytöksessä. Berliinissä etsin sen pirun Potsdamer Platzin, joka oli totaalinen antikliimaksi. Oikeasti en muista tuostakaan elokuvasta mitään muuta kuin tunnelmia ja satunnaisia kuvia. Näin sen kyllä jokunen vuosi sitten uudestaan Lasipalatsin aukiolla ulkoilmanäytoksessä, mutta taisin keskittyä lämpimänä pysymiseen ja punkkupulloon leffan sijasta.

Suostuukohan tuo poika sit seuraksi kaikkiin sivistäviin juttuihin? Vai tahtooko se vain skeitata ja röökata salaa. Ja tuliko musta sittenkään kovin kulturellia vaikka niin kovasti taidekasvatettiin ja mahdollisuuksia tarjottiin? Mulle on jäänyt sellainen olo, että käytiin taidenäyttelyssä hieman liian usein ja lopputuloksena on sitten tällainen paatunut taiteenvihaaja. Veljeni taas välttyi liialta tuputtamiselta ja siitäpä tulikin sitten käsityöläinen, jonka alanvalintakriteeri oli sellainen, että pääsykokeessa pitää saada piirtää.

Lapsuuden matkamuistoihin Pariisista ja Varsovasta liittyy kaikkiin jotain hämärää nykytaidetta ja totaalista pitkästymistä. Yksi kohde oli kuitenkin ylitse muiden: Kaapelitehtaalla oli joskus sellainen näyttely kuin Ilmastohuoneet. Sinne oli rakennettu jännittäviä tiloja, joissa oli kussakin eri ilmasto: oli kosteaa, kuivaa, viileää, trooppista, subtrooppista, arktista. Tuollaista on hyvä lastenkulttuuri, elämyksellistä. Tykkään myös Alexander Reichsteinin jutuista, jotka ovat tulleet aikuisiällä tutuiksi töiden kautta.

Joku roti näissä hommissa on siis pidettävä. Todennäköisesti suurin vaara piilee siinä, että tuputan lapselle musahommia, kun en itse saanut sitä harrastaa, ja se kostaa hakemalla kuvataideakatemiaan tekemään jotain kolmen pennin tila-aikataidetta.

Uusi iltarutiini

Iltarutiinit on edelleen sekaisin, koska ihan sama mitä tekee, nukahtaminen tuntuu aiheuttavan pienokaisessa hysteriaa. Jos sitä pitää joskus huudattaa jonkinlaisen unikoulun yhteydessä, se mahdollisesti tukehtuu omaan kuolaansa. Niinpä ollaan menty vähän whatever works -linjalla tässä jonkin aikaa.

Nyt tuntuu löytyneen yksi resepti huudon minimoimiseksi:

ACID.


Phuture - Acid Tracks

Me ollaan ehkä puoliksi läpällä soitettu lapselle acidia, koska se nyt on meidän juttu, ilman acidia minä ja isä-ha ei oltais koskaan tavattu (tai ilman jallua, mutta se voi ehkä odottaa). Olen kuitenkin aina ajatellut, että eiköhän toi lapsi tahdo mieluummin kuunnella lastenlauluja tai hempeitä tuutulurituksia - ja niitä olen sille tarjonnut. Koska se on aina jotenkin vähän plääh, kun vanhemmat selittävät into piukeena kuinka lapset rakastavat niiden lempimusaa (vaikka itsekin kuuntelin pikkuisena mieluiten Sparksia). Ja sitten ne muksut kuitenkin menee pähkinöiksi jostain Hevisauruksesta tai Robinista, kun niille siihen tarjotaan mahdollisuus. Olen sitä mieltä, että kyllä lapsilla on oikeus kuunnella myös paskaa.

Niin tässä kuitenkin on käynyt, että vauva vaipuu transsiin, kun laittaa soimaan acidia tai vanhaa housea, ja isä-ha tanssittaa sitä studion puolella. Sen silmät menee utuisiksi ja suu repsottaa vähän auki, koko lapsi on ihan lötkönä käsivarsilla. Musiikissa pitää nimenomaan olla menoa ja meininkiä, kumeita bassoja, clappeja, kunnon biitti. Siinä transsissa se siiretään makkarin puolelle, jossa se saa vikan kerran ruokaa ja sitten nukahtaa rauhallisena (vaipat, yökkärit ja mahdolliset kylvyt ennen jytää).



Kaikki lukemani unioppaat ovat painottaneet iltojen rauhoittamista, mölyn vaimentamista ja hiljaisia hellittelyhetkiä. Olenkin kokenut vähän huonoa omaatuntoa tästä meidän iltajytkeestä: se ei voi olla hyväksi kehittyville aivoille, over-stimulation, alert alert! Voisin kuvitella, että vanhempi lapsi riehaantuisi tanssimisesta ja diskoamisesta, mutta tällä hetkellä vaikutus on päinvastainen, joten ehkä nyt kokeillaan pitää tämä sääntönä eikä poikkeuksena. Koko perheen jokailtainen joraushetki on nimittäin aika kiva.


Jamie Principle - Waiting On My Angel

Niin ja monta vuotta nukahdin itse napit korvilla - ihan samaan jumputukseen. Nykyään nukahdan mieluiten hiljaisuudessa.

Tuutulaulut tarjosi Trax Records.

Väkijuomista

Tässä portviinilasillista nautiskellessani tuli mieleen, että mun kantani vauvaan ja viinaan on vielä vähän auki. Tää on puhuttanut täällä internetäitien hiekkiksella viime aikoina, ja kävi taas mielessä, kun yksi pummisetä ilmaantui nimiäisiin suoraan bileistä ja jonkinverran viinalta haiskahtavana.

Alunperin en ollut tajunnut ajatella koko asiaa kunnes isä-ha tuli yksi kerta vauvan ekojen elinviikkojen aikana kotiin aikasta kännissä. Se oli selkeesti unohtanut, että tiputti mun raskausaikana alkoholinkulutustaan aika reippaasti ja veteli vanhaan malliin. Meni päähän. Siinähän sitten tajusin, että saakeli, ei vauvaa voi hoitaa tossa kuosissa, ja käskin sen pysyä kaukana. Isä-ha pyysi anteeksi ja vetäytyi miesluolaansa. Episodi ei ole toistunut.

Tähän mielipiteenmuodostukseen vaikuttaa varmaan kaikilla eniten oma tausta ja miten haluaa toimia toisin tai samoin. Mun isäni on alkoholisti, jolle jäi nuorena opiskelijabileet päälle. Se kävi sen verran syvällä, että sen kaverit asui metsässä hylätyssä autossa, mutta sitten se löysi jumalan ja on nyt ollut raittiina ainakin vuosikymmenen. Isän meininkien takia meillä kotona kavahdettiin kaikkea liköörikonvehtia vahvempaa. Itseasiassa niitä liköörikonvehtejakin syötiin vähän syyllisinä.

Tämä johti siideripullojen vaatekaappikätköihin täysi-ikäisenä ja jonkinlaisen jälkimurrosikään parikymppisenä, jolloin homma lähti vähän käsistä. Suhteeni alkoholiin ei ole ollut ongelmaton ja vasta ihan viime vuosina olen oppinut nauttimaan siitä nimenomaan nautintoaineena enkä puhtaasti päihteenä. Tätä eroa ei tässä maassa osata tehdä: höpistään jostain eurooppalaisista juomatavoista ja sit taivastellaan boolimaljaa rippijuhlissa. Yksi tai kaksi lasia ruoan kanssa on okei, mutta aperitiivit ja kahvikonjakit päälle on jo dokaamista. Jos äiti nauttii muutamana iltana viikossa lasin viiniä niin "kuulostaa alkkikselta". Ymmärrän kyllä tämän konsensuksen, kun miettii miten viina tässä maassa niittää populaa, mutta mun mielestä tällainen diskurssi ei hirveesti edesauta niiden eurooppalaisten juomatapojen lanseeraamista tai mitään muutakaan järkevää alkoholikäyttäytymistä.

Juomahommat normalisoituvat kotona vasta, kun pikkuveli laittoi rohkeesti kaljansa jääkaappiin ja tuli pari kertaa kännissä kotiin. Sen jälkeen uskallettiin veikan kanssa ehdottaa jouluksi kinkkuviiniä ja tätini muistelee sitä herkkuvalkkaria vieläkin. Äitinikin maistoi snapsilasillisen ja ilmoitti olevansa kännissä. Kaikilla oli kivaa.

Useamman viikkoannoksen terveysvaikutuksista voidaan toki aina keskustella, mutta jos nyt lähdetään siitä, että terveyttään voi tärvellä myös esimerkiksi harrastamalla aitajuoksua. Voidaan myös ajatella että meikän alkolimyönteisyys on joku syvältä kumpuava defenssi, jolla peitän ongelmani. Sitä mieltä ei kuitenkaan yllättäen ollut neuvolantäti nro 1, joka häkeltyi kun täytettiin isä-han kanssa ensikäynnin alkkislotto rehellisesti. Se kertoi että yleensä ihmiset kaunistelevat siinä vastauksiaan, joten meidän selonteko ilahdutti, ei anna syytä huoleen. Tän perusteella usalsin olla piilottamatta kirjahyllyn viskikirjoja (ja mun seksikirjoja, mutta ehkä niistä joskus toiste) neuvolantäti kakkosen kotikäynnillä vaikka pelkäsin, että ne johtaa suoraan lastensuojeluilmoitukseen.

En siis haluaisi, että muksu kasvaa viinanpelkoiseksi, mutta ei toisaalta turhan huolettomaksikaan. Tahtoisin, että sille syntyy sellainen luonteva ja kunnioittava suhde alkoholiin. En haluaisi että lapsestani kuoriutuu denoja halveksiva nirppis, joka kuvittelee olevansa turvassa alkoholismilta, eikä osaa tarkkailla omaa päihdekäyttäytymistään kriittisesti. On ihan ok, että viina menee päähän, se on sen ominaisuus, mutta toivottavasti se ei ole ainakaan aina itsetarkoitus. Jos meinaa lähteä lapasesta, tipaton tammikuu ei ole ratkaisu - parempi vähentää pysyvästi annoksia. Semmoisia elämän oppitunteja.

Pummisedän pummeilujen jälkeen isä-ha muisteli lapsuuttaan, johon myös kuului kosteat aikuisbileet. Oli siellä kuulemma aina joku Rauski, joka soitteli nakuna kitaraa, mutta kun sen oma isä oli aina selvinpäin, ei hommasta jäänyt paha maku suuhun (vaikka äiti kuulemma saattoi juodakin). Mun kokemukset ovat samansuuntaisia noista punssikarkkikuumotuksista huolimatta - isäni kun tajusi pysytellä poissa kotoa deekiksellä ollessaan. Näillä siis varmaan mennään. Ainakin toinen vanhempi selvinpäin lapsen läsnäollessa, muut saa juoda. Toki voidaan tiukentaa linjaa, jos alkaa näyttää siltä, että laps reagoi ja on vaikka peloissaan (ei tarttee linkkaa sitä hirviövideota), mutta ehkä tässä(kin) asiassa tahtoisin mielummin selittää kuin piilottaa.

Being boring

Tuntuu että mun tän hetkinen puuhailukiintiö täyttyy vauvan kanssa askartelusta. Vaipat, rasvat, tuttipullot, tekstiilit ja muut vaatii kaikki pientä säätämistä, jonka jälkeen jaksan ehkä just ja just ruokkia itseni. En vaan ole kovin puuhakas ihminen, teen mielummin ajatustyötä.. Ahahah just joo.

Pienenä nysväsin itsekseni päivät pitkät, tein barbielle sata mekkoa yhdessä illassa. Nyt oon puhunut ehkä kuukauden bodyn jatkopaloista. Joka kerta kun mies ähisee vauvalle liian pientä hynttyytä niskaan, kerron että mä teen niitä bodyn jatkopaloja. Nyt oon niin pitkällä että valitsin jo pienten vaatteiden kasasta jatkopaloiksi uhrattavat vermeet. Ehkä ens viikolla jaksan leikata ne.

Jotkut nimiäiset olis parin viikon päästä. Ehkä ne järjestää itse itsensä, jos en ajattele niitä.

Saamattomuudesta huolimatta elämä on asettunut johonkin uomaan. Vauvalla alkaa olla jonkin sortin rytmi: nukahtaa 23:30 ja 00:30 välillä. Ujeltaa ja pyöriskelee sitä ennen sängyssä parikin tuntia, mutta on ihan tyytyväinen siinä itsekseen. Se laulaa joskus soittorasian mukana minuuttitolkulla. Eka unipätkä on kolme-viis tuntia ja sit heräilyä parin tunnin välein. Ylös kympin, yhdentoista aikaan. Ekat päikkärit tunnin päästä heräämisestä ja loppupäivä vedetään vielä vaihtelevasti.

Ihan kiva. En varsinaisesti kaipaa vauvaa, joka menee nukkumaan kasilta ja herää kukonlauluun. Mutta sopeudun toki siihenkin, jos jostain syystä kahden yökukkujan vauva päättää olla aamuvirkku.

Mä uskon että omaan sänkyyn siirtäminen menee ihan hyvin sitten kun siihen raaskin ryhtyä. Vielä uskallan mennä hetken erikoisella sivuvaunuratkaisullamme (kapea sänky työnnettynä sohvaan kiinni, mun jalat vauvan pään vieressä etten kuule joka kähinää), kun tyyppi ei ole kääntynyt.

Päivisin vauvan kanssa me jutellaan, katotaan telkkaria, ihmetellään kämppää (kuskaan sitä ympäriinsä ja selitän eri tavaroista), käydään ehkä S-marketissa. Pari kertaa olen uskaltautunut kaupungille - viime viikon kahvittelu meni ihan hyvin ja tajusin, että ei mun vauva enää itke kauheasti. Ihan hyvä lattevauva siis! Ehkä mahavaivat helpottaa tai jotain.

Tavallaan ihan sairaan tylsää elämää, mutta oikeastaan viihdyn ihan hyvin näin. Vauva on just söpöin ja paras.

Vauva ei myöskään kuollut kynsivallintulehdukseen, vaikka hetken luulin näin käyvän. Liottelin sen kättä kahvikupissa ja se selvisi hengissä. Tarpeeksi draamaa siinä.

Rutiini

Mulle on alkanut valjeta, että kaikki rakentaa aktiivisesti vauvoilleen rutiineja. Hiipivä ahdistus. En osaa.

Edelleen ainoa nukkumiseen liittyvä rutiini, johon kykenen, on valojen sammuttaminen noin puolenyön maissa. Joskus sekin unohtuu, kun oma rytmi on ihan hukassa. Ja kuinka helkutin tylsää onkaan valvoa yksin pimeässä, myönnän että olen sortunut välillä itsekin siihen näkemiseen ja jopa seurusteluun.

Neuvolantädin suosittelema yökkäreiden pukeminen osana rutiinia on jotain ihan järjetöntä. Tyyppi puklaa kolmet vaatteet päivässä - miten ihmeessä se tajuaisi, että tää sininen eläinjuttu on nyt niinku yövaate ja vihreä pupujuttu on niinku päivävaate?

Sitten kun en enää jaksa valvoa pimeässä (yleensä kasin pintaan kun vielä kukutaan), päätän että on aamu, laitan valot päälle ja avaan verhot, taputtelen käsiä, hihkun ja soitan youtubesta popsi popsi porkkanaa. Viestin että nyt on menoa ja meininkiä. Harkitsen kirkasvalolamppua, jolla voisin sokaista pimeyden prinssin.


Vauvateknoa. Hymy suodaan välisoiton söpöille synasoundeille, näin uskottelen itselleni.

Ehkä sitten kun se alkaa syödä ihmisten ruokaa, se tajuaa että tää puuro on nyt aamujuttu ja tää puuro on nyt iltajuttu... Just. Jos vaikka kuitenkin aloittais ostamalla sille sen sängyn.

Tissis äsid

Tänään lohduttelin telkkarissa itkevää vauvaa. Täähän alkaa sujua.

Viime yönä sain pienhenkilön tainnutettua seuraavalla metodilla:

Siinä se tuijotteli ja mölisi aikansa ja vaipui sitten uneen. Olisihan pitänyt tajuta jo aiemmin mikä acid-vauvaa viihdyttää.

Perjantaina aiheutin hänelle jälleen hylkäyskokemuksen, kun lähdimme isä-han kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä ulos. Ceephax Acid Crew oli niin hyvä, että liikuttuneena mietin että sen äidin täytyy olla siitä todella ylpeä. Saatoin myös toivoa, että vauva olisi vielä mahassa niin sekin olisi päässyt mukaan.

Olisin toki voinut luovuttaa ja jäädä kotiin, koska minä olin se, jota vauvan hoitajalle jättäminen eniten kauhistutti. Mutta päätin etten anna äitierityisten kiintymysasiantuntijoiden horinoiden saastuttamien aivojeni sanella elämääni vaan luotan siihen toiseen puoleen, joka kertoo, että vauva pärjää silloin tällöin muutaman tunnin ilman mua. Tämä puoli on päättänyt, että tissit sanelevat poissaololle suotavan keston: kun alkaa kiristää, on aika mennä kotiin. Pumppua en rupea raahaamaan mukana.

Tässä äitiytymisen myötä olen pohtinut useaan otteeseen, että se kiintymyssuhde, josta nyt puhutaan, ei ole se sama kiintymyssuhde, josta muistan esitelmöineeni kehityspsykan opintojen yhteydessä. Siitä on kyllä aikaa, mutta missään en muista mainitun, että juuri äidin pitää hengailla vauvan kanssa 24/7 ensimmäiset kolme vuotta. Käytännössä se kuitenkin on usein äiti, koska tissi.

Mutta juu, saatan muistaa väärin. Sen sijaan muistan kyllä ne karmaisevan traumatisoivat videot varhaisesta vuorovaikutuksesta. Luennoitsija pisti pyörimään kolme pätkää erilaisesta vuorovaikutuksesta: oli ne ihanasti kujertelevat äiti-vauva-parit ja sitten oli se kaamea hirviömutsi, joka ei jaksanut reagoida vauvaan. Siitä on nähty monet painajaiset raskausaikana, etenkin siellä masennuksen syvimmässä alhossa.

Ehkä jos jaksan, sukellan tämän äitimanian juurille tässä joskus, mutta saatan olla jaksamatta. Sinkkonen kiinnostaa ja ehkä myös sitä Searsia voisi lukea. Mua nimittäin kiinnostaa, että miksi jengi on hulluna johonkin jäbään, joka on kirjoittanut mm. teoksen nimeltä The Complete Book of Christian Parenting and Child Care: A Medical and Moral Guide to Raising Happy Healthy Children.

Vauva siis pärjäsi kotona tätinsä kanssa mainiosti. Annoin myös tälle kolmen lapsen äidille luvan imettää, mutta ei sen tarvinnut tuollaiseen arveluttavaan toimeen ryhtyä: tuijottelivat kuulemma toisiaan tyytyväisinä muutaman tunnin ilmankin. Täti ei olisi halunnut lähteä pois ollenkaan.

Jotain se täti oli vauvalle kuitenkin tehnyt, koska kun tultiin kotiin, tyyppi väläytti muutaman ihan oikean hymyn (ei siis pierusellaisia) ja kun iskin sen mahalleen lattialle, se nosti päätään ja kuikuili ympärilleen. Ihan ekaa kertaa. Päättelin, että se on niin traumatisoitunut, että sen piti opetella uusia temppuja tehdäkseen vaikutuksen vanhempiinsa, että ne ei enää koskaan olisi poissa sen luota. Nyyh.

Tuutilullaa

Ihan mieletöntä, että noin pienellä on säännöllinen vuorokausirytmi. Kello kahdelta yöllä silmät räpsähtää auki ja pysyvät uteliaina ja tuikkivaisina aamuseiskaan asti. Välillä se huutaa ja yritän tavoittaa huudon syyn. Istun ja hyssytän sitä pimeässä, syötän ja vaihdan vaippaa. Ei sillä voi olla nälkä, se söi just! Ai mutta kaks tuntia onkin mennyt, tötteröä naamaan sit vaan.

Eilen itketti ja vitutti ehkä ekan kerran ihan oikeesti. Olin nukkunut illalla seitsemästä kymmeneen, koska aamulla neuvola ja jostain käsittämättömästä syystä usean tunnin mittainen keskustassa riekkuminen kahden tunnin unilla. Ostin synttärilahjakortilla uniraamatun ja itselleni imetysmekon, koska kattelin että se on siedettävä vaikka en koskaan tulis raottaneeksi sitä luukkua. Ostaminen on kivaa. Mutta ei ne iltapäikkärit riittäneet mihinkään, nukutti jo siinä puol kahdelta ja tiesin että edessä on viiden tunnin valvominen.

Isä-ha sanoi että tuo vauva mulle jos haluat nukkua. Vauva huutaa, tartun tarjoukseen, vien makkariin (nukun itse olohuoneessa). Viiden minsan päästä sieltä kuuluu voitonriemuinen "Se haluaa NÄHDÄ!" Aaaaaargh. No totta vitussa se haluaa nähdä, koska sillä on päivä! Mutta jumalauta, me EI leikitä sen kanssa öisin. Öisin on pimeetä ja ollaan hiljaa. Ehkä joku päivä se tajuaa.

En kyllä ole järin toiveikas - esittelin äsken ikkunasta vauvalle lumista maisemaa ja päivänvalon viimeisiä rippeitä. Pimeyden prinssi siristeli silmiään kärsivän näköisenä. Whatever, soitan sille sitten Curea, vuoraan äitiyspakkauslootan viininpunaisella loimusametilla ja annan tyypin nähdä.

Tottelevaisuudesta

Siis ihan hirveetä pitää vauvaa mahallaan, kun se ulvoo nenu kiinni lattiassa. Uaaa. Ehkä sen faija saa hoitaa nää liikeharjoitukset, niin kuin on uhonnut. Kun pitää motoriikkahommia ydinosaamisaslueenaan duuninsa puolesta. Sen pitää vain ensin ymmärtää, että ennen puuhun kiipeilyä ja juoksentelua pitää suorittaa tylsiä juttuja kuten pään kannattelua ja kieriskelyä lattialla.

Hyvin etäisesti asian läheltä liippaa tämä Rosa Meriläisen kolumni Hyvin kasvatettu tyttö ei tottele. Mua hieman ärsyttää, että tottelemattomuus ja sitä kautta terve auktoriteettien kyseenalaistaminen esitetään aina jotenkin fyysisen kautta. Että lapsen pitää riehua, rikkoa maljakoita ja osoittaa mieltään kovaäänisesti, jotta se oppii ajattelemaan omilla aivoillaan. Tämä on yhtä järjetön ajatus kuin se, että terveessä parisuhteessa pitää riidellä. Terveessä parisuhteessa kohdataan ongelmat ja osataan käsitellä negatiiviset tunteet tavalla tai toisella - riiteleminen ei ole missään nimessä välttämätöntä. Konfliktit voi selvittää myös ihan vain keskustelemalla.

Kaikesta päätellen jälkikasvuni on perinyt molempien vanhempiensa sopuisan temperamentin. Ei hän huuda suoraa huutoa, jos haluaa jotain, vaan pyytää niin kiltisti kuin pikkuvauva nyt voi. Paitsi siis silloin kun on nenä lattiassa. Se on myös hyvin tarkkaavainen ja tykkää jutella enemmän kuin heilua siinä lattialla. Etenkin klo 2-6 yöllä olis kiva jutella.

Voihan se olla että tyyppi tykkää isompana hyppiä sängyllä (ihan ok, olen varautunut) ja rikkoa tavaroita (ihan ok, olen varautunut), mutta on myös paljon mahdollista, että se kapinoi turvautumalla esimerkiksi manipulointiin, passiivisen vastarintaan, mököttämiseen tai ihan vaan yleiseen kierouteen. Tai sitten se voi olla niin nero, että kieputtaa meitä miten tykkää, eikä me edes tajuta mitään. Eikä sen tarvitse rikkoa yhtään maljakkoa. Itsekään en rikkonut, mitä nyt ne pari puuta kaadoin (joulukuusi ja juhannuskoivu), ja olen silti ihan tarpeeksi tuhma tyttö.

Kakkailme

Pitäisköhän tota tyyppiä jossain vaiheessa pissattaa? Luulen että kakan sais ainakin hyvin pyydystettyä, koska sillä on ainutlaatuinen kakkailme, joka bongattiin jo synnärillä. Vielä ainutlaatuisemman siitä tekee se, että se on mun kakkailme. Yhytin sen kasvoiltani muutama päivä sitten.

Jäin miettimään että kumpi oli ensin: ominko minä vauvani ilmeen vai onko se esimerkiksi perinyt sen multa? En ole aikaisemmin tajunnut tarkkailla kasvojeni ilmeitä pöntöllä asioidessani, joten vaikea sanoa.

Joka tapauksessa ei ehkä olis kauhea homma kiikuttaa vauvaa lavuaarin ylle kun suu kääntyy kieroon kakkahymyyn. Kyllähän me nytkin hytkytellään sitä iltaisin mahan kupliessa ja töräytellään malliksi, että jospa pienokainen suvaitsisi plöräyttää osana (yhtä tyhjän kanssa olevia) iltarutiineja. Aika usein se jopa onnistuu.

Sitten toisaalta mieleeni on jäänyt Maaret Kallion varhaisen seksuaalikasvatuksen seminaarissa ilmoille heittämä ajatus siitä, että vessahätäviestintä on loukkaus vauvan yksityisyyttä kohtaan. Että ei saa rauhassa asioida vaippaan silloin kun itselle sopii, vaan vanhemmat hoputtavat sitä suolta toimimaan silloin kuin he sattuvat siinä lavuaarilla hengailemaan. Kyseessä oli vain heitto, joten jäi epäselväksi mitä Kallio on tarkemmin ottaen asiasta mieltä. Ehkä joku päivä kysyn, oli nimittäin sen verran poikkeuksellinen kannanotto.

Taidan kuitenkin olla itselleni armollinen ja pohtia tällaisia juttuja paremmin sitten kun saadaan akuutti kriisi ratkaistua ja vauva nukkumaan öisin. Toivon että kun se maaginen kolme kuukautta kilahtaa lasiin, ollaan jo voiton puolella. Siihen asti voin ehkä sinnitellä jopa saatanallisessa perhepedissä. Siinä on helppo siivoilla niitä aamuyön tunteina vaippaan pakerrettuja kakkaläjiä.

Natsimutsi vai Semai?

Jani Kaaro kirjoitti kiehtovan kolumnin lasten videopelaamisesta ja malesialaisesta Semai-heimosta, jossa lapsia ei rankaista tai kielletä.

Kommenteista löytyy ihan asiallista kritiikkiä siitä, että jonkin metsästäjä-keräilijäheimon logiikaa ei ehkä ihan suoraan voi soveltaa länsimäisen järjestäytyneen yhteiskunnan ilmiöihin, mutta eipä siitä tainnut olla kysekään. Jutun ydin oli mielestäni tässä:

Lapsen on itse löydettävä maailmansa ja itse opittava tarvitsemansa taidot, ja jos aikuiset puuttuvat tähän prosessiin ohjaamalla tai opettamalla, se on lapselle haitaksi.

Tämä on lähes täysin vastakkaista omalle asenteellemme, jossa koemme velvollisuudeksemme puuttua lapsen tekemisiin: Ohjata hänen kurssiaan; opettaa tietoja ja taitoja; ja muovata hänen luonnettaan, moraaliaan ja persoonallisuuttaan.

Minulla ei ole tässä vaiheessa mitään haisua siitä millainen vanhempi minusta tulee. Kuvittelen että kiellän ne asiat, jotka ovat oikeasti vaarallisia tai haitallisia ja käsken tehdä ne asiat, jotka ovat välttämättömiä - muuten annan muksun rellestää ja tutkia aika vapaasti. Todellisuudessa saatan olla ylisuojeleva hössöttäjä, joka hokee ei ei ja ei ihan vaan tottumuksesta ja vähentää viikkorahasta, jos kyynärpäät on ruokapöydällä*.

Samalla jossain takaraivossa tykyttää kuitenkin tietoisuus siitä, että vaikka tämä tuleva ihminen luonnollisesti omaksuu ympäristöstään asenteita, rajoituksia ja vapauksia, loppujen lopuksi minulla on aika vähän valtaa siihen, millaiset polut hän lopulta valitsee kuljettavakseen.

Kai tämä on tietoisuus on noussut siitä, kun on kelaillut koko raskausajan omaa lapsuuttaan - tajunnut että on näiden lähtökohtien luonnollinen tulos ja samalla kuinka käsittämättömän randomia koko homma lopulta on. Aika todennäköistä onkin, että olen enimmäkseen ihan pihalla ja hosun ympäriinsä miten parhaaksi näen, enkä vaan ehdi ajatella mitään kasvattamista, koska kaikki energia menee siihen, että pidän meidät hengissä. Ja a-hasta tulee silti ihan hyvä aikuinen.

Luenkin kaikkia näitä kasvatusoppaita ja -näkemyksiä enemmänkin niksipirkkana kuin jonain kokonaisvaltaisina kasvatusfilosofioina. Painan mieleen hyviä kikkakolmosia kiperien tilateiden varalla ja toivon, että jaksan olla kiinnostunut lapsestani niin paljon, että osaan määritellä sille ne tarvittavat rajat ja tukea sitä sen omissa taipumuksissa. Vaikka se sitten haluaisi pelata Minecraftia, kun itse tajuan tasan tarkkaan tetristä ja timanttipeliä.

* Pidin pienenä kaverini perheen kasvatusmetodeja aika kauhistuttavina ja olin salaa kiitollinen, että meillä meltiin Semai-hengessä. Toisaalta ne myös teki ruokaa yhdessä ja lauloi, oli niillä kivaakin.