Vai vaaperona vai mitä se nyt on. On siis takana. Tänään lapsi täytti yhden vuoden ja synttärilahjaksi annettiin sille unikoulu osa kaksi. Kuulosti siltä ettei ollut lahja mieleen, mutta huoli se sen sitten yllättävän nopeasti kuitenkin ja simahti pinnikseen ekaa kertaa moneen kuukauteen.
Yksivuotiaat on mahtavia! Tää meillä asuva kävelee ympäriinä ja hokee bäpä eli barbapapa. Sitten se piiloutuu täkin alle ja syöksähtelee päin seiniä ja ovenkarmeja.
Se osoittaa kaukosäätimellä telkkaria, jos tahtoo sen päälle (ei se sitä jaksa katsoa, mutta päälle on saatava) ja pyyhkii sormella meidän puhelimia. CD:n se osaa ottaa kotelostaan ja laittaa itse soittimeen, kun tahtoo kuunnella musiikkia. Se on järjestänyt levyhyllyni uusiksi - taputtaa itselleen joka kerta, kun saa levyn takaisin hyllyyn.
Kävelevän lapsen paras puoli on muuten se, että sitä voi ottaa käsistä ja sitten tanssitaan! Jee!
Huolimatta teknologian kiehtovuudesta, lapsi ei ole vielä hylännyt ensirakkauttaan eli kirjoja. Valitettavasti pahvisivuiset ei jaksa enää innostaa eli nyt se lukee paperisia kirjoja. Ei se niitä tahalleen revi, mutta joskus sattuu vähän ronskisti kääntämään sivua ja sitten sitä pitää vähän maistaakin. En kuitenkaan tahdo tuota kieltää, kun se tykkää niistä niin. Ja omiahan ne on, luettavaksi tarkoitettu.
Lainasin sille kirjastosta noita pahvikirjoja, kun ajattelin että jos uudet kelpaisi. Se lukikin koko kotimatkan merkkiteosta nimeltä Isot kuljetusautot ja päristeli perhanasti. En tajua miten se voi rakastaa noin paljon autoja. Autot on tylsiä.
Hoitopäivän jälkeen lapsi on jotenkin rohkaistunut ja muskarissa ja kerhossa se ei ole enää se, jonka kädestä viedään tavaroita vaan se, joka nappaa kaverin kurkunpalan. Ihan kuin eri ihminen! Se on sosiaalinen! Keskiviikkona katselin huoneen toiselta puolelta kun se tutki yhdessä Juhon 1v1kk kanssa pistorasiaa. Vuoron perään sitä osoittelivat, mutta eivät koskeneet, koska mun lapsi pyöritti ponnekkaasti päätä joka kerta, kun sormi meni liian lähelle. Sniisk.
Niin ja vähän olen ehkä lämmennyt ajatukselle siitä, että noita olis toinenkin,kun tää nykyinen on niin mahtava. Hupsista. Onneksi isä-ha on jyrkästi eri mieltä niin ei tule hommattua itseään kahden lapsen liriin.
torstai 31. lokakuuta 2013
maanantai 28. lokakuuta 2013
Energiaa! Huutomerkkejä!
Tulipas ihan virkistynyt olo, kun teki pari päivää jotakin ihan muuta! Lauantaina juhlittiin ystävän polttareita iltapäivästä aina tappiin asti. Sunnuntaina lepäsin. Ja tänään kävin vähän jumppaamassa jumahtaneita aivonystyröitä valintakokeissa.
En oikein osannut valmistautua, koska en tiennyt mitä kokeessa on luvassa - olisin esimerkiksi saattanut kerrata vähän jotain prosenttilaskuja.. Köh. Muuten luulen, että skillsejä vaativat testiosiot meni ihan jees, mutta luonteen soveltuvuudesta ihmisalalle en vaan voi tietää. Jos ne kattovat, että tosta ei ole näihin hommiin, niin eihän sille sitten mitään voi.
Ryhmähaastattelussa olin mielestäni erinomainen. Muut olivat myös ihan asiallisia, mutta mun mielestä juttelivat ehkä vähän itsestäänselvyyksiä. Parin kommenttini jälkeen huomasin haastattelijoiden nyökkäävän varovaisesti ja raapustavan jotain papereihinsa eli ehkä onnistuin sanomaan jotain vakuuttavaa. Saatoin myös päästää sammakkoja suustani eli aika fifty-sixty taisi mennä tuo.
Koska haen aikuislinjalle, lisäpisteitä ropisee alan työkokemuksesta. Mitä mulla ei ole. Pidän siis mahiksiani laihanlaisina, mutta kokeessa oli silti kiva käydä ja tuli sellainen fiilis, että jos ei nyt natsaa niin syksyllä sitten uudestaan yrittämään. Paitsi siis jos ne testit leimaa mut psykopaatiksi. Ihan hyvin voin olla vielä himassa vuoden nyt kun olen tähän tottunut eli kiire ei ole.
Lisäbonarina lapsen ja tätini (äitinikin kävi) päivä sujui kuulemma erinomaisesti. Tätini antoi poikaselle arvosanaksi 10+ hoitolapseudesta ja nyt hän on kuulemma onnellinen. Kiva huomata, että lapsi on selvästi valmis myös muiden tuttujen tyyppien hoivattavaksi. Kun tämä sujui niin hyvin, saattaa olla mahdollisuus, että minä ja isä-ha päästään joskus vaikka treffeille. Ooh! Nukuttamista vähän kriiseilin etukäteen, mutta pikkuinen oli sitten simahtanut kiltisti syliin.
Ja sitten loppuun vielä käytävällä kuultu kuolematon lausahdus kanssahakijalta:
Olisi pitänyt vastata, että ne meidät testanneet psykologit pääsivät myös kouluun ihan ilman mitään palikkatestejä.
En oikein osannut valmistautua, koska en tiennyt mitä kokeessa on luvassa - olisin esimerkiksi saattanut kerrata vähän jotain prosenttilaskuja.. Köh. Muuten luulen, että skillsejä vaativat testiosiot meni ihan jees, mutta luonteen soveltuvuudesta ihmisalalle en vaan voi tietää. Jos ne kattovat, että tosta ei ole näihin hommiin, niin eihän sille sitten mitään voi.
Ryhmähaastattelussa olin mielestäni erinomainen. Muut olivat myös ihan asiallisia, mutta mun mielestä juttelivat ehkä vähän itsestäänselvyyksiä. Parin kommenttini jälkeen huomasin haastattelijoiden nyökkäävän varovaisesti ja raapustavan jotain papereihinsa eli ehkä onnistuin sanomaan jotain vakuuttavaa. Saatoin myös päästää sammakkoja suustani eli aika fifty-sixty taisi mennä tuo.
Koska haen aikuislinjalle, lisäpisteitä ropisee alan työkokemuksesta. Mitä mulla ei ole. Pidän siis mahiksiani laihanlaisina, mutta kokeessa oli silti kiva käydä ja tuli sellainen fiilis, että jos ei nyt natsaa niin syksyllä sitten uudestaan yrittämään. Paitsi siis jos ne testit leimaa mut psykopaatiksi. Ihan hyvin voin olla vielä himassa vuoden nyt kun olen tähän tottunut eli kiire ei ole.
Lisäbonarina lapsen ja tätini (äitinikin kävi) päivä sujui kuulemma erinomaisesti. Tätini antoi poikaselle arvosanaksi 10+ hoitolapseudesta ja nyt hän on kuulemma onnellinen. Kiva huomata, että lapsi on selvästi valmis myös muiden tuttujen tyyppien hoivattavaksi. Kun tämä sujui niin hyvin, saattaa olla mahdollisuus, että minä ja isä-ha päästään joskus vaikka treffeille. Ooh! Nukuttamista vähän kriiseilin etukäteen, mutta pikkuinen oli sitten simahtanut kiltisti syliin.
Ja sitten loppuun vielä käytävällä kuultu kuolematon lausahdus kanssahakijalta:
Mun kaveri opiskelee sosiologiaa yliopistolla. Ei sinne ole mitään psykologisia testejä tai edes haastattelua, pitää lukea vaan kirjoja. Tavallaan aika outoa, että sinne voi päästä kuka tahansa... vinoutunut henkilö.
Olisi pitänyt vastata, että ne meidät testanneet psykologit pääsivät myös kouluun ihan ilman mitään palikkatestejä.
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
30+1
En tahdo nukkumaan, koska vielä on MUN päivää jäljellä yksi tunti. Mun piti lähteä yksin stadiin puhaltelemaan serpentiiniä syntymiseni kunniaksi, mut oltiinkin sitten ihan kotona kolmistaan vaan.
Lahjaksi sain hyvät yöunet lapselta - se kai pukaa jotain hampaita, huonosti on kuitenkin nukkunut - ja aamukahvit isä-halta. Se oli kuulemma katsellut mulle kahvikapselikonetta, mutta olivat kai sitten olleet vähän tyyriitä. Mä olin tosi hämmentynyt, että sille oli edes tullut jotain niin mainiota mieleen! Me ei juuri lahjoja harrasteta.
Se kuitenkin halusi muistaa mua jotenkin, joten kaivoi kukkarosta pari kybää ja käski mun käydä ostamassa itselleni patterilla kulkeva puujuna. Oijoi! Jos lapsi on kiltisti, ehkä sekin saa leikkiä sillä.
Tänään vuosia täytti myös paikallinen seurakuntatalo, joten sinne kiiruhdimme aamulla täyttymään taas pyhästä hengestä ja ilmaisesta kaffesta. Pappi kertoili vähän historiikkia: "Joku on ollut täällä koko kirkon 40-vuotisen taipaleen alusta asti, mukana lasten elämässä. Kukahan se on?" Olin ihan varma, että se sanoo Jeesus, ja meinasin oksentaa vähän, mutta onneksi kyseessä olikin lastenohjaaja. Vähän ihmettelin, että miten joku ei opi 40 vuodessa laulamaan Jumalan kämmenellä oikein, mutta totesin sitten, että ehkä seurakunnan lapsityöntekijän työnkuvaan kuuluu laulaa kovaa ja korkealta ohi.
Muuten tapahtuma meni aika lailla tuttuun tyyliin: minä istuin hiljaa paikallani, lapsonen istui tyhjässä uima-altaassa muiden vauvojen kanssa ja ihmetteli yksikseen palloja, joita muut pikkuiset varastivat sen kädestä. Mentiin me viidakkoseikkailuratakin läpi ja lapsi sai silittää pehmokrokotiilia. Aijai.
Lahjaksi sain hyvät yöunet lapselta - se kai pukaa jotain hampaita, huonosti on kuitenkin nukkunut - ja aamukahvit isä-halta. Se oli kuulemma katsellut mulle kahvikapselikonetta, mutta olivat kai sitten olleet vähän tyyriitä. Mä olin tosi hämmentynyt, että sille oli edes tullut jotain niin mainiota mieleen! Me ei juuri lahjoja harrasteta.
Se kuitenkin halusi muistaa mua jotenkin, joten kaivoi kukkarosta pari kybää ja käski mun käydä ostamassa itselleni patterilla kulkeva puujuna. Oijoi! Jos lapsi on kiltisti, ehkä sekin saa leikkiä sillä.
Tänään vuosia täytti myös paikallinen seurakuntatalo, joten sinne kiiruhdimme aamulla täyttymään taas pyhästä hengestä ja ilmaisesta kaffesta. Pappi kertoili vähän historiikkia: "Joku on ollut täällä koko kirkon 40-vuotisen taipaleen alusta asti, mukana lasten elämässä. Kukahan se on?" Olin ihan varma, että se sanoo Jeesus, ja meinasin oksentaa vähän, mutta onneksi kyseessä olikin lastenohjaaja. Vähän ihmettelin, että miten joku ei opi 40 vuodessa laulamaan Jumalan kämmenellä oikein, mutta totesin sitten, että ehkä seurakunnan lapsityöntekijän työnkuvaan kuuluu laulaa kovaa ja korkealta ohi.
Muuten tapahtuma meni aika lailla tuttuun tyyliin: minä istuin hiljaa paikallani, lapsonen istui tyhjässä uima-altaassa muiden vauvojen kanssa ja ihmetteli yksikseen palloja, joita muut pikkuiset varastivat sen kädestä. Mentiin me viidakkoseikkailuratakin läpi ja lapsi sai silittää pehmokrokotiilia. Aijai.
tiistai 15. lokakuuta 2013
Kotiäidin ruokaympyrä
Kahvia keittelin pressopannulla Parisiennesta, kunnes se alkoi maistua pölyltä. Mutteripannulla mennään tätä nykyä. Maidon pitää olla mahdollisimman käsiteltyä rasvatonta hylamaitoa (jota myös tappajamaidoksi kutsumme), lämmitettynä, vaahdotettuna, ripauksella sokeria.
Parhaat mokkapalat saa mielestäni seuraavalla vegaanisella ohjeella. Voi sen toki tehdä voillakin, jos lehmät ei ole lähellä sydäntä, mut soijamaitoa en vaihtais pois.
6 dl jauhoja
4 dl sokeria
3-4 rkl kaakaota
6 tl leivinjauhetta
2 rkl vaniljasokeria
150 g sulaa margariinia
n. 1 dl vahvaa kahvia
n. 3 dl soijamaitoa
n. 200 C, n. 25 min
kuorrutus
vähän sulaa margariinia
kaakaota pari rkl
tomusokerii
kahvii
Tosi kiva kun mokkiksia tulee aina pellillinen niin ei lopu kesken!
torstai 10. lokakuuta 2013
Internetin suosituin
Offlinenä charmini ei siis oikein pure, mutta onneksi olen suosittu somessa! Tein eilen kaksi lapsiaiheista päivitystä Facebookiin.
Perhekerho-päivityksestä tykkäsi 17 ihmistä (lapsellisia ja ei-lapsellisia) ja siitä kehkeytyi kiehtova keskustelu kotiäitien yksinäisyydestä ja myyttisistä koti-isistä.
Iltasatu-päivityksestä tykkäsi 25 ihmistä, hipsteriexäni kommentoi hymiöllä.
Täytän siis tarkoitustani tuuttaamalla frendien fiidit täyteen lapsijuttuja, jotka eivät ärsytä vaan ilahduttavat. Koska vituttaa ne ihmisvihaajat, jotka katselee mielummin kuvia pekonista kuin mun ihanasta mussukasta.
Perhekerho-päivityksestä tykkäsi 17 ihmistä (lapsellisia ja ei-lapsellisia) ja siitä kehkeytyi kiehtova keskustelu kotiäitien yksinäisyydestä ja myyttisistä koti-isistä.
Iltasatu-päivityksestä tykkäsi 25 ihmistä, hipsteriexäni kommentoi hymiöllä.
Täytän siis tarkoitustani tuuttaamalla frendien fiidit täyteen lapsijuttuja, jotka eivät ärsytä vaan ilahduttavat. Koska vituttaa ne ihmisvihaajat, jotka katselee mielummin kuvia pekonista kuin mun ihanasta mussukasta.
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
Jessen luona kuokkimassa
Voihan. Nämä mun sosiaalistumisyritykset on jotenkin surkuhupaisia.
Tänään kärräilin lapsen määrätietoisesti ison tien toiselle puolelle seurakunnan perhekerhoon. Kun tultiin paikalle, pari äitiä ja vetäjä juttelivat joistain ihmisistä, joita en tunne, eivätkä tervehtineet. Istuin kuitenkin piiriin ja annoin lapsen pällistellä muita muksuja.
Piirin täytyttyä aloitettiin aamupäivän hengellinen osuus - kun oli ensin todettu, että mehän ollaankin kaikki tuttuja. Tässä vaiheessa olisi ehkä pitänyt älähtää, että me ollaan ekaa kertaa, mutta minulle se oli se hetki, jona muutuin näkymättömäksi. Vauva oli jotenkin liekeissä alttaripöydälle asetetusta kukasta (tähti!), mutta muuten osoitti, että ei ole omppu kauas puusta pudonnut: ujosteli jalkojani vasten ja kieltäytyi soittamasta triangelia.
Sitten vähän lauleskeltiin jotain syyslauluja, vauvat konttailivat toistensa päällä ja mun jälkikasvuni hypisteli syksyn lehteä esittävää paperia hieman etäämmällä. Lauluhomman jälkeen alkoi minulle viime viikolla mainostettu muonitus. Lapsi jäi tutkimaan salin toiseen päähän jotain kirjaa ja minä siirryin reippaasti kahveineni ison pöydän ääreen muiden äitien luo. Jossain vaiheessa huomasin, että pöydässä käytiin kahta keskustelua: yhdessä päässä hammaslääkäreistä ja toisessa joistain ihmisistä, joita minä en tunne. Itse istuin keskellä, enkä puhunut kenellekään mitään. Välillä huhuilin lasta seuraksi, mutta se imeskeli tyytyväisenä Duplo-ukkoa yksinään jossain nurkassa.
Se äiti, jonka kanssa juttelusta rohkaistuneena olin tullut paikalle, yritti kyllä ihailtavasti keskustella kanssani - kysyi samat kysymykset kuin viimeksi -, mutta eipä sekään mitään voi, jos keskustelukumppani vastaa yhdellä sanalla eikä osaa viedä jutustelua mitenkään eteenpäin luontevasti.
Tunnin jälkeen vetäjä pisti läsnäololistan kiertämään. Mulle valkeni, että se ei olekaan varsinainen vetäjä, vaan joku seurakunta-aktiivi, joka tuurasi niitä tällä kertaa. Ehkä annan anteeksi kykenemättömyyden ottaa säälittäviä ekakertalaisia huomioon. Yritin tavoitella läsnäololistaa, mutta se vietiin nenäni edestä ja vikana sitten raapustin sinne loppuun lapseni ja itseni nimen. Ehkä ne vetäjät sitten näkee siitä, että siellä oli joku uusi tyyppikin.
Loppupiiriin en mahtunut, koska olin sen muodostuessa noutamassa tähtiä näkevää lasta ikkunan luota, joten sanottiin Jesselle heipat silleen soveliaasti vähän piirin ulkopuolella. Eiköhän mennä uudestaankin, kyllä nimittäin kopallinen leluja lapsen harhauttamiseksi ja ilmanen kahvi kotiäidille kelpaa.
Tänään kärräilin lapsen määrätietoisesti ison tien toiselle puolelle seurakunnan perhekerhoon. Kun tultiin paikalle, pari äitiä ja vetäjä juttelivat joistain ihmisistä, joita en tunne, eivätkä tervehtineet. Istuin kuitenkin piiriin ja annoin lapsen pällistellä muita muksuja.
Piirin täytyttyä aloitettiin aamupäivän hengellinen osuus - kun oli ensin todettu, että mehän ollaankin kaikki tuttuja. Tässä vaiheessa olisi ehkä pitänyt älähtää, että me ollaan ekaa kertaa, mutta minulle se oli se hetki, jona muutuin näkymättömäksi. Vauva oli jotenkin liekeissä alttaripöydälle asetetusta kukasta (tähti!), mutta muuten osoitti, että ei ole omppu kauas puusta pudonnut: ujosteli jalkojani vasten ja kieltäytyi soittamasta triangelia.
Sitten vähän lauleskeltiin jotain syyslauluja, vauvat konttailivat toistensa päällä ja mun jälkikasvuni hypisteli syksyn lehteä esittävää paperia hieman etäämmällä. Lauluhomman jälkeen alkoi minulle viime viikolla mainostettu muonitus. Lapsi jäi tutkimaan salin toiseen päähän jotain kirjaa ja minä siirryin reippaasti kahveineni ison pöydän ääreen muiden äitien luo. Jossain vaiheessa huomasin, että pöydässä käytiin kahta keskustelua: yhdessä päässä hammaslääkäreistä ja toisessa joistain ihmisistä, joita minä en tunne. Itse istuin keskellä, enkä puhunut kenellekään mitään. Välillä huhuilin lasta seuraksi, mutta se imeskeli tyytyväisenä Duplo-ukkoa yksinään jossain nurkassa.
Se äiti, jonka kanssa juttelusta rohkaistuneena olin tullut paikalle, yritti kyllä ihailtavasti keskustella kanssani - kysyi samat kysymykset kuin viimeksi -, mutta eipä sekään mitään voi, jos keskustelukumppani vastaa yhdellä sanalla eikä osaa viedä jutustelua mitenkään eteenpäin luontevasti.
Tunnin jälkeen vetäjä pisti läsnäololistan kiertämään. Mulle valkeni, että se ei olekaan varsinainen vetäjä, vaan joku seurakunta-aktiivi, joka tuurasi niitä tällä kertaa. Ehkä annan anteeksi kykenemättömyyden ottaa säälittäviä ekakertalaisia huomioon. Yritin tavoitella läsnäololistaa, mutta se vietiin nenäni edestä ja vikana sitten raapustin sinne loppuun lapseni ja itseni nimen. Ehkä ne vetäjät sitten näkee siitä, että siellä oli joku uusi tyyppikin.
Loppupiiriin en mahtunut, koska olin sen muodostuessa noutamassa tähtiä näkevää lasta ikkunan luota, joten sanottiin Jesselle heipat silleen soveliaasti vähän piirin ulkopuolella. Eiköhän mennä uudestaankin, kyllä nimittäin kopallinen leluja lapsen harhauttamiseksi ja ilmanen kahvi kotiäidille kelpaa.
keskiviikko 2. lokakuuta 2013
Viimeistä kuukautta viedään
Meillä asuu pieni 11 kuukautta vanha ihminen, joka tepastelee muutaman askeleen, pyllähtää, jatkaa matkaa samalla taputtaen ja hokee koko ajan tähti. Tähden se löysi mun paidasta ja sen jälkeen niitä onkin sitten näkynyt joka puolella. Yleensä tähdet on etäisesti tunnistettavissa tähdiksi (ruuveja, kukkia jne), mutta myös esimerkiksi isoisä on tähti.
Ruokahommat on edelleen vaiheessa, mutta lapsi oppi laittamaan tavaroita purkkiin (eikä vaan ottamaan niitä sieltä pois) ja kiinnostui samalla lusikasta. Eli nyt se osaa törkätä sen ruokapurkkiin ja siitä suuhun. Jos laitan ruoan lautaselle, sinne menee koko käsi eli tää purkkilinja on kätsympi.
Öisin se syö kerran tai kaksi, hohhoijaa, mutta päivisin se on alkanut nukkua! Joskus nukutaan yhdessä tunnin tai kahden aamupäikkärit, mutta iltapäiväunille vauva menee joka tapauksessa kahdentoista jälkeen ja parhaimmillaan se posottaa 2,5 tuntia. Ihan mieletöntä, tää päivittäinen lepohetki on niin ihana.
Sitteri on edelleen käytössä nukutusvälineenä, mutta välillä jaksan odottaa lapsen nukahtavan itsekseen. Siihen menee tolkuttoman kauan ja nukahtamista edeltää hillitön möyriminen pitkin studion lattiaa. Möyrimiseen liittyy olennaisena osana myös vieressä pötköttävän vanhemman naamalle istuminen.
---
Musta tuntuu, että tunnen lapseni jo jotenkin. Välillä toki katson sitä ja ihmettelen, että kuka tuo on ja mitä se täällä tekee, mutta alan jo hahmottaa jälkeläiseni luonnetta. Tyyppi on pääasiallisesti rauhallinen ja varovainen, tutkii kaikenlaisia asioita tosi tarkkaan. Viihtyy hyvin omissa puuhissaan, jos vain olen näköetäisyydellä. Väsyneenä hän on hyvin vakava ja vähän herkkis, mutta muuten on kovin tyytyväinen, utelias ja sinnikäs.
Vierastavasta vauvasta on kuoriutunut pieni seuramies, joka osallistuu vitseihin käkättämällä tekonaurua ja tarjoaa kaikille maissinaksujaan (ja hammasharjaansa). Ventovieraille se lämpeää edelleen hitaasti, mutta tutut naamat saa sen tärisemään ja hihkumaan riemusta. Myös muskariäidit ja -vauvat on jo kavereita ja niitä käydään aina moikkailemassa laulujen lomassa.
Musiikki on muutenkin tosi jees: marakassit heiluu, kattiloita paukutetaan ja Mimmien Panda-video saa aikaan hillitöntä pepun heilutusta. Lähikirjastossa kuulemamme hiphop-luento oli myös hitti - NWA:n gangstarap-klassikko sai lapsen hytkymään sylissä niin fiiliksissä, että kanssalainaajat repeilivät. Eklektinen musamaku, etten sanoisi.
Lapsi on myös kovin tottelevainen: kerran se konttasi muskarissa kauheella vauhdilla pistorasioiden luo, mutta sanoin ei ja hain sen pois. Se konttasi heti takaisin, istahti puolen metrin päähän pistorasiasta ja pyöritti päätään. Myös digiboksia silitellään vähän salaa ja pyöritellään päätä. Väsyneenä kiellot kyllä aiheuttavat itkun. Ja se puree edelleen.
---
Mä itse olen solahtanut tähän kotiäitihommaan enkä enää kaipaa töihin. Käymme muskarissa ja läheisellä joutomaalla maistelemassa kasvustoa ja tökkimällä lapiolla maata. Tänään bongasin asukastalosta poistuvan äidin lapsineen ja kävin juttusille. Ensi viikolla mennään siis ehkä myös seurakunnan perhekerhoon, jossa on kuulemma aamupalapöytä. Kyllä mä nyt yhdestä hartaudesta aina selviän. Aamupalan tähden.
Saatoin kyllä hakea johonkin kouluunkin, mutta en ajattele sitä ennen kuin jos sinne jostain syystä pääsen sisään. Tulojen romahdettua kotihoidontuelle ollaan hiukan väännetty tätä talouspuolta ja jos ei nyt totuta tilanteeseen, työt saattavat houkuttaa ennemmän. Siis hypoteettiset työt, joita en usko löytyvän.
Mielialani on enimmäkseen aika jees ja olen alkanut nauttia tästä äitinä olemisesta. Kun lapsi nyt vaan on niin mahtava tyyppi ja maailman söpöin, miksen nauttisi!
Ruokahommat on edelleen vaiheessa, mutta lapsi oppi laittamaan tavaroita purkkiin (eikä vaan ottamaan niitä sieltä pois) ja kiinnostui samalla lusikasta. Eli nyt se osaa törkätä sen ruokapurkkiin ja siitä suuhun. Jos laitan ruoan lautaselle, sinne menee koko käsi eli tää purkkilinja on kätsympi.
Öisin se syö kerran tai kaksi, hohhoijaa, mutta päivisin se on alkanut nukkua! Joskus nukutaan yhdessä tunnin tai kahden aamupäikkärit, mutta iltapäiväunille vauva menee joka tapauksessa kahdentoista jälkeen ja parhaimmillaan se posottaa 2,5 tuntia. Ihan mieletöntä, tää päivittäinen lepohetki on niin ihana.
Sitteri on edelleen käytössä nukutusvälineenä, mutta välillä jaksan odottaa lapsen nukahtavan itsekseen. Siihen menee tolkuttoman kauan ja nukahtamista edeltää hillitön möyriminen pitkin studion lattiaa. Möyrimiseen liittyy olennaisena osana myös vieressä pötköttävän vanhemman naamalle istuminen.
---
Musta tuntuu, että tunnen lapseni jo jotenkin. Välillä toki katson sitä ja ihmettelen, että kuka tuo on ja mitä se täällä tekee, mutta alan jo hahmottaa jälkeläiseni luonnetta. Tyyppi on pääasiallisesti rauhallinen ja varovainen, tutkii kaikenlaisia asioita tosi tarkkaan. Viihtyy hyvin omissa puuhissaan, jos vain olen näköetäisyydellä. Väsyneenä hän on hyvin vakava ja vähän herkkis, mutta muuten on kovin tyytyväinen, utelias ja sinnikäs.
Vierastavasta vauvasta on kuoriutunut pieni seuramies, joka osallistuu vitseihin käkättämällä tekonaurua ja tarjoaa kaikille maissinaksujaan (ja hammasharjaansa). Ventovieraille se lämpeää edelleen hitaasti, mutta tutut naamat saa sen tärisemään ja hihkumaan riemusta. Myös muskariäidit ja -vauvat on jo kavereita ja niitä käydään aina moikkailemassa laulujen lomassa.
Musiikki on muutenkin tosi jees: marakassit heiluu, kattiloita paukutetaan ja Mimmien Panda-video saa aikaan hillitöntä pepun heilutusta. Lähikirjastossa kuulemamme hiphop-luento oli myös hitti - NWA:n gangstarap-klassikko sai lapsen hytkymään sylissä niin fiiliksissä, että kanssalainaajat repeilivät. Eklektinen musamaku, etten sanoisi.
Lapsi on myös kovin tottelevainen: kerran se konttasi muskarissa kauheella vauhdilla pistorasioiden luo, mutta sanoin ei ja hain sen pois. Se konttasi heti takaisin, istahti puolen metrin päähän pistorasiasta ja pyöritti päätään. Myös digiboksia silitellään vähän salaa ja pyöritellään päätä. Väsyneenä kiellot kyllä aiheuttavat itkun. Ja se puree edelleen.
---
Mä itse olen solahtanut tähän kotiäitihommaan enkä enää kaipaa töihin. Käymme muskarissa ja läheisellä joutomaalla maistelemassa kasvustoa ja tökkimällä lapiolla maata. Tänään bongasin asukastalosta poistuvan äidin lapsineen ja kävin juttusille. Ensi viikolla mennään siis ehkä myös seurakunnan perhekerhoon, jossa on kuulemma aamupalapöytä. Kyllä mä nyt yhdestä hartaudesta aina selviän. Aamupalan tähden.
Saatoin kyllä hakea johonkin kouluunkin, mutta en ajattele sitä ennen kuin jos sinne jostain syystä pääsen sisään. Tulojen romahdettua kotihoidontuelle ollaan hiukan väännetty tätä talouspuolta ja jos ei nyt totuta tilanteeseen, työt saattavat houkuttaa ennemmän. Siis hypoteettiset työt, joita en usko löytyvän.
Mielialani on enimmäkseen aika jees ja olen alkanut nauttia tästä äitinä olemisesta. Kun lapsi nyt vaan on niin mahtava tyyppi ja maailman söpöin, miksen nauttisi!
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)