Energiaa! Huutomerkkejä!

Tulipas ihan virkistynyt olo, kun teki pari päivää jotakin ihan muuta! Lauantaina juhlittiin ystävän polttareita iltapäivästä aina tappiin asti. Sunnuntaina lepäsin. Ja tänään kävin vähän jumppaamassa jumahtaneita aivonystyröitä valintakokeissa.

En oikein osannut valmistautua, koska en tiennyt mitä kokeessa on luvassa - olisin esimerkiksi saattanut kerrata vähän jotain prosenttilaskuja.. Köh. Muuten luulen, että skillsejä vaativat testiosiot meni ihan jees, mutta luonteen soveltuvuudesta ihmisalalle en vaan voi tietää. Jos ne kattovat, että tosta ei ole näihin hommiin, niin eihän sille sitten mitään voi.

Ryhmähaastattelussa olin mielestäni erinomainen. Muut olivat myös ihan asiallisia, mutta mun mielestä juttelivat ehkä vähän itsestäänselvyyksiä. Parin kommenttini jälkeen huomasin haastattelijoiden nyökkäävän varovaisesti ja raapustavan jotain papereihinsa eli ehkä onnistuin sanomaan jotain vakuuttavaa. Saatoin myös päästää sammakkoja suustani eli aika fifty-sixty taisi mennä tuo.

Koska haen aikuislinjalle, lisäpisteitä ropisee alan työkokemuksesta. Mitä mulla ei ole. Pidän siis mahiksiani laihanlaisina, mutta kokeessa oli silti kiva käydä ja tuli sellainen fiilis, että jos ei nyt natsaa niin syksyllä sitten uudestaan yrittämään. Paitsi siis jos ne testit leimaa mut psykopaatiksi. Ihan hyvin voin olla vielä himassa vuoden nyt kun olen tähän tottunut eli kiire ei ole.

Lisäbonarina lapsen ja tätini (äitinikin kävi) päivä sujui kuulemma erinomaisesti. Tätini antoi poikaselle arvosanaksi 10+ hoitolapseudesta ja nyt hän on kuulemma onnellinen. Kiva huomata, että lapsi on selvästi valmis myös muiden tuttujen tyyppien hoivattavaksi. Kun tämä sujui niin hyvin, saattaa olla mahdollisuus, että minä ja isä-ha päästään joskus vaikka treffeille. Ooh! Nukuttamista vähän kriiseilin etukäteen, mutta pikkuinen oli sitten simahtanut kiltisti syliin.

Ja sitten loppuun vielä käytävällä kuultu kuolematon lausahdus kanssahakijalta:

Mun kaveri opiskelee sosiologiaa yliopistolla. Ei sinne ole mitään psykologisia testejä tai edes haastattelua, pitää lukea vaan kirjoja. Tavallaan aika outoa, että sinne voi päästä kuka tahansa... vinoutunut henkilö.

Olisi pitänyt vastata, että ne meidät testanneet psykologit pääsivät myös kouluun ihan ilman mitään palikkatestejä.

Suuri paluupostaus

Terveisiä unikoulu vol. 2:sta! Toiset ne vierottaa ysikuisiaan yösyömisistä, meillä taas yritetään luopua - tadaa - sitteristä.

Vauva ei ole suostunut nukkumaan missään muualla viimeiseen pariin viikkoon. Olemme yrittäneet siirtää nukkuvana omaan sänkyyn, mutta huuto on alkanut heti. Ikään kuin taaperon kokoinen jötikkä kippurassa sitterissä yöunia vetelemässä ei olisi tarpeeksi järjetöntä, nukutus on vaatinut raakaa lihasvoimaa: ei ole kelvannut hentoinen hytkytys, vaan se helvetillinen kapistus on pitänyt nostaa vauvoineen päivineen ilmaan joka seitsemännellä hetkutuksella (en tiedä mistä isä-ha keksi tämän matemaattisen nukutuskaavan, mutta se on toiminut).

Heräilyt ovat vähän rauhoittuneet, kun on annettu pulloa huuleen öisin, mutta koska en halua että vauvani kasvaa kieroon, unikoulu on jälleen ohjelmassa. No, nyt se nukkuu siellä sängyssä. Eiköhän tämä toimi, kun toimi viimeksikin.

Päivät on menneet saamattomassa koomassa, mutta ahdistus on onneksi tipotiessään - kiitos päälääkkeiden. Niistä voi olla montaa mieltä, mutta olen yksi niistä onnekkaista (?), joille ne kolisevat. Olo helpotti parissa päivässä. Fysiikassa ei mitään vikaa verikokeiden mukaan eli ehkä mun pitää vaan hyväksyä, että tarvitsen säännöllisesti sapuskaa ja enemmän unta kuin tämä elämäntilanne sallii. Ehkä joskus musta tulee taas toimintakykyinen yksilö, nyt mennään matalalentoa. Se on ihan ok.

Vauva on oppinut viimeisten viikkojen aikana ryömimään, nousemaan itse istumaan, konttaamaan, seisomaan tukea vasten ja vähän siinä ottamaan askeliakin. Kuten joskus toivoin, tämä on helpottanut nostelua, koska nyt pikkutyyppi konttaa perässä kaikkialle. Välillä se menee omille tutkimusmatkoilleen mun sukkalaatikolle tai kirjahyllylle. Tämä onkin melko yleinen näky:

Lapsi jaksaa lukea vaikka kuinka kauan. Toivottavasti harrastus säilyy (= saan itsekin lukea joskus rauhassa!) Myyrä ja tuo rattaissa killuva leppäkerttukirja ovat tällä hetkellä lemppareita. Se tykkää myös kaikesta missä on koira tai hattivatteja.

Itse sain pitkästä aikaa uppouduttua kirjaan niin, että en olisi muuta halunnut vapaahetkinäni tehdä. Lionel Shriverin The Post-Birthay World vaikutti aluksi tylsältä, mutta sitten tarina veikin mukanaan ja tahkoin romaanin loppuun eilen. Lukeminen on parasta! Internet tästä vähän kärsi, kun en jaksanut seurailla mitä tapahtuu, mutta eipä tuo näytä mua kaivanneen. Nyt pitäisi sitten keksiä mitä seuraavaksi lukisi. Kirjoja on vaivaiset 16 kesken Kindlessä, että eiköhän sieltä jotain löydy.

Elämänsisältöä

Muutama vuosi sitten pysähdyin ihmettelemään, että miksipä en toteuttaisi haaveitani, töissä kun käyn ja rahaa on. Näin siis hommasin itselleni jotain, jota toivoin joka vuosi joulupukilta 8-vuotiaasta lähtien, mutta en koskaan saanut.


Arvatkaa kumpi on meikä.

No mutta, syntikoissa on se ikävä puoli että niitä pitää opetella sekä soittamaan että ohjelmoimaan. Kun on tällainen laiskiainen, yhdessä olisi jo riittävästi. Toki jos tahtoo tehdä vaikkapa teknoa, ei ole niin välttämätöntä osata soitaa. Sen sijaan jos tahtoo soittaa kiipparia hevibändissä, riittää, että laittaa jostain digipaskasta minkä vaan presettisoundin pulputtamaan ja soittaa vitun nopeesti. Mutta jos haaveilee tulevaisuudesta synapopparina vielä aikuisiälläkin niin kyllä se vekotin pitää hallita ihan kunnolla, jos ei tahdo olla tosi nolo.

Voin kertoa, että osaan ehkä soittaa pari sointua ja olen tallentanut vehkeeseen pari ihan ok-patchia (ne on siis niitä erilaisia ääniä, joita synat tuottavat ja niitä vänkätään noilla nappuloilla - ja joka synalla on oma sointinsa, jonka voi tunnistaa biiseistä, jos on vähän nörtti), mutta siinä se. Mulla on hieno analoginen syntetisaattori, jolla voin tehdä vaikutuksen poikiin baarissa, mutta jota en osaa käyttää ja jokaa lojuu hylättynä treeniksellä. Musta tuli sittenkin nolo.

En usko, että tässä elämäntilanteessa musta kuoriutuu itseohjautuva tehopakkaus, joka julkaisee ensialbuminsa lapsen ollessa 2-vuotias. Syna jää siis perinnöksi pojalle. Tykkään ajatuksesta, koska isä-ha opetteli soittamaan saman syntikan sisarmallilla, johon sen isä joskus tuhlasi ruokarahat. Mutta koska tulen hulluksi, jos en tee muuta kuin hoidan vauvaa, mun on pakko keksiä joku toinen harrastus.

Samoihin aikoihin, kun hommasin synan, mietin mitä muuta olen aina kuvitellut tekeväni ja päädyin steppitunnille. Siis ei mitään aerobikkiä, hyih, vaan siis kopsuttelemaan kengänkärjellä lattiaa. Se oli todella hauskaa, olin sellaisessa harrastelijaryhmässä, jossa oli sekä lukiolaisia että eläkeläisiä. Totesin, että tässä hommassa kaivattaisiin rytmitajua, mutta jatkoin silti, vaikka koputin lattiaa aina väärään aikaan.

Vaikka oli kivaa, homma kaatui siihen, että mun elämä oli liian epäsäännöllistä. Olin suhteessa joka tapahtui tosi outoihin yöaikoihin ja vaati panostamista ja spontaaniutta. Lisäksi mulla oli kaksi duunia ja iltaopintoja siihen päälle. En vaan päässyt sinne tunneille ikinä ja putosin kärryiltä.

Mutta nythän mun elämä on tosi tosi säännöllistä! Isä-han työt ovat sen verran joustavia, että olisi ehkä mahdollisuus pyhittää tiistai-illat napsuttelulle ja kepin heilutukselle. Jospa siis palaisin syksyllä tanssitunneille ja tutustuisin niihin kivoihin eläkeläisiin. Joudun kyllä ostamaan uudet kengät, koska jalka levisi raskauden myötä kaksi kokonumeroa, mutta ehkä sen verran voi panostaa.

Omalla ajalla

Mun piti kommentoida aiheesta Kukkikselle, mutta kirjoitankin tämän nyt tänne.

Mua ärsyttää oma aika siinä mielessä, että se rakentaa sellaista turhan jyrkkää eroa sen välille, että on lapsielämä ja sit se muu elämä. Mun tavoite on kuitenkin sopeutua siihen, että mun elämässä on nyt lapsi, ja siellä omalla ajalla jään aina haikailemaan sitä aikaa kun se oli mun koko elämä eikä tarvinnut ajatella lasta.

Tämä ei tarkoita että mun mielestä olis jotenkin kypsymätöntä haikailla vanhaa takaisin tai että en saisi haluta omaa aikaa. Mä olin valmis luopumaan vapaudestani, kun lähdin vauvaa tekemään, mutta se ei tarkoita, että olisin oikeasti ollut valmis sillä sekunnilla, kun vauva syntyi. En koe tästä kaihoilusta syyllisyyttä - se on musta vaan ärsyttävää. Tahtoisin että ping oltaisiin kymmenen vuoden päässä ja ehkä lapsellisuus olisi normaali olotila eikä joku tällainen uusi ja outo tilanne, jota vertaan aikaan ennen lasta. Haluaisin osata päästää irti siitä entisestä elämästä.

Oikeasti tämäkin johtuu siitä, että mulla ja meillä ei ole tarpeeksi kivaa lapsiystävällistä tekemistä. Olen aina tosi iloinen, kun käy vieraita, mutta ei mun ystävät juuri vieraile toistensa luona, kun aina tavataan baarissa. Tai sitten ne vierailee joo muiden luona, mutta mä olen niitä tyyppejä, joita on tavattu vaan baarissa. Mä tykkään kyllä edelleenkin käydä baarissa - musta on mielettömän kivaa istua Vaasankadulla jossain kuppilassa ja jutskailla niitä näitä. Mut en mä sinne vauvaa voi viedä.

Tänään oli lämmin päivä ja käytiin kolmistaan kävelyllä, vauvakin pääsi ihmettelemään maailmaa ensimmäistä kertaa ihan kunnolla. Se vaan tuijotti arskojensa takaa puita ja kukkia ja oli lähes katatonisessa lumoutuneisuuden tilassa. Heti tuli hyvä fiilis. Sellaista luontevaa lapsitekemistä. Kohta alkaa isä-han loma ja toivottavasti me nyt päästään vähän ihmisten ilmoille kolmistaan niin voisi ehkä jotenkin sopeutua tähän lapsiperhe-elämään. Lintsille oltais ainakin menossa ja toivottavasti jossain olisi jotain tyyppejä puistossa ja me voitaisiin liittyä seuraan. Mieluusti sellaisessa puistossa, jonka lähellä joku asuu, että muut pääsee pissalle ja meikä vaihtamaan vaipan. Joo ja sit meidän pitäisi käyttää yksi risteilylahjakortti, mutta saan sydämentykytyksiä jo pelkästä ajatuksesta. Vauvan kanssa ulkomailla, APUA.

Niin ja siis ei saatana, odotan niitä täti-han me&i-kutsuja. Argh.