Nytkö sitä pitää alkaa kasvattaa?

Olemme kohdanneet ensimmäisen kasvatuksellisen haasteemme. Mulle on hieman epäselvää, koska lasta pitää alkaa komentaa, mutta nyt se ymmärtää selvästi mitä EI tarkoittaa, joten aika saattaa olla kypsä. Luonnollisesti eillä saadaan vauva pois vaarallisten asioiden kuten sähköjohtojen ja muovipussien luota, mutta nyt on ilmennyt myös tarve suojella kanssaihmisiä vauvalta.

Jälkikasvumme rakastaa muita ihmisiä. Uskoisin että aika monet vauvat ovat kovia flirttejä eikä siinä mitään. Mutta meidän vauva harrastaa tough lovea. Hän käy käsiksi. Jos esimerkiksi matkustamme bussilla ja viereen parkkeeraa toiset vaunut, meidän vauvamme kurottaa omista kieseistään ja länttää kätensä naapurin naamaan. Perjantain puistopiknikillä paikalle sattui toinen, hieman pienempi teknovauva, joka sai tuta lapsen hellyydenosoitukset: nenästä vaan lujaa kiinni ja kita ojossa märkää kahden hampaan pusua antamaan.

Mä olen antanut vauvan kiipeillä mua pitkin ja repiä mua miten on lystännyt, koska olen ajatellut, että vauvat tekee sitä ja se on ok. Mutta ei se voi muita repiä. Pitäsiköhän mun nyt sitten johdonmukaisesti alkaa kieltää kaikki fyysisest rakkaudenosoitukset? Mitä mä oikeastaan haluan vauvalle opettaa? Sille voi toki sanoa, että "nätisti", mutta eihän se tiedä mitä nätisti tarkoittaa. Ehkä pitää vain selittää, että muita ei saa koskea ilman lupaa. Muuten se vielä kourii isona naisia perseestä ja sitähän me emme halua.

Vauvojen kohtaamisen paluu

Mun leikkipuistourassa on tapahtunut liikahdus eteenpäin. Törmäsin kaupassa kaverin kaveriin, jolla on jonkin verran vanhempi muksu. Kävi ilmi, että se käy meidän lähileikkipuistossa - tulee vaan sinne toiselta suunnalta kuin minä. Nyt on yritetty järkätä treffejä hiekkiksen reunalle.

Tänään jo piti nähdä, mutta sille tuli este, joten rohkeena likkana menin yksin. Ehdin juuri vauvojen kohtaamiselle. Ja voi hyvänen aika, siellä oli muitakin vauvoja! Tai siis, pari sellaista 1-vuotiasta ja sit se yksi vauva, jota puistotäti mainosti viimeksi. Jutskailtiin sen äidin kanssa pitkä tovi, ja sehän oli suorastaan luontevaa. Sen vauva oli kohdannut vauvanukkea vaikka kuinka usein, mutta silti se oli aina reippaasti tullut uudestaan laulelemaan puistotätien kanssa. Respect.

Ehkä me nähdään toistekin! Luonnollisestikaan en tiedä mikä uuden kaverini nimi on, se on vaan Frejan äiti.

Kosketuksesta

Luin tällaisen artikkelin lahjakkaiden lasten eksistentiaaliahdistukseta.

Mulla nousee aina niskakarvat pystyyn, kun puhutaan lahjakkuudesta tai älykkyydestä, kun niitä tunnutaan usein mitattavan tavoilla, joita en allekirjoita. Mutta jos vaihdettaan vaikka tuon lahjakkaan tilalle ajatteleva, niin artikkeli kyllä avasi koskettavasti lapsen heräämistä siihen, että hän on fundamentaalisesti yksin, elämä on sarja valintoja ja lopulta me kaikki kuolemme vailla varmaa tietoa tämän kaiken merkityksestä. Voi voi!

Ahdistusta lievittämään artikkelissa suositellaan vertaistuen tarjoamisen lisäksi koskettamista. Tässä vauvan kanssa ollessa mä olen pohtinut paljonkin tuota kosketusta. Olen ollut kovasti ahdistunut siitä, että pidänkö lasta tarpeeksi sylissä, kärsiikö kun ei saa nukkua vieressä tai kun en osannut kantaa sitä. Koska olen kyllä kovasti sitä mieltä, että kosketus todellakin on merkittävä tapa olla yhteydessä muihin ihmisiin ja ihan pikkuiselle lähestulkoon ainoa. Niin merkittävä, että pidän oikeudenriistona sitä, jos esimerkiksi parisuhteen varjolla kielletään oikeus koskettaa myös muita ihmisiä.

Äitini on kertonut, että en vauvana viihtynyt sylissä ja arvostin ronskeja otteita toisin kuin vaikka kyljessä kiehnäävä veljeni. Meillä on siis varmasti myös omia kosketus- ja läheisyystaipumuksia ja mitä todennäköisimmin minä vauvani vanhempana osaan jotakuinkin arvioida sen tarvetta olla sylissä. Ainakin paremmin kuin ulkopuoliset. Lisäksi se millaista läheisyyttä minä olen saanut ja oppinut arvostamaan siirtyy väistämättä lapselleni jollain tavalla eli tämä homma toimii molempiin suuntiin. Meistä jokainen on omien kosketustensa summa.

Niin, ja tämä sylittely ja läheisyys on sitä varhaista seksuaalikasvatusta. Eli kun meidän lapset tuosta sitten kasvavat, heillä on muisto näistä varhaisista läheisyyshetkistä ja ne vaikuttavat ehkä siihen millaisia he sitten ovat intiimisuhteissaan, millaisia kosketuksia arvostavat. He oppivat tuntemaan oman kehonsa rajoja ja toivottavasti kommunikoimaan niitä myös muille. Toki noita kosketuskokemuksia kertyy matkan varrella lisää, mutta mä uskon siihen, että tässä ihan alussa luodaan sitä seksuaalisuuden ydintä.

Se ydin on se minkä tavoittaessaan löytää nautinnon. Sen löytyminen vaatii yleensä vähän pidempää reissua, yritystä ja erehdystä ja omien rajojen kokeilua, mutta palkitsee kyllä lopulta. Ydin voi kadota jonnekin seksuaalisuuden representaatioiden (enkä todellakaan tarkoita vain pornoa) sekaan ja se pitää kaivella esiin sieltä (siihen saattaa auttaa esimerkiksi porno), löytää ne omat jutut.

Näin siis päädyimme eksistentiaaliahdistuksesta perversioihin. Jos mun nyt pitäisi vetää tämä jotenkin yhteen, niin voisin sanoa, että minulle oman seksuaalisuuteni ytimen tavoittaminen on ollut voimauttavin, korjaavin ja *lisää tähän kaikki muut ällöt ylisanat* kokemus.

PS. Onko joku lukenut tätä Taina Kinnusen kirjaa Vahvat yksin, heikot sylityksin? Mä luen sen ehkä. Sitten joskus, kun vaivaudun kirjastoon maksamaan sakkoni... Miksi niitä ei voi maksaa netissä?

Iltasatu

Vauva meni tänään nukkumaan klo 22.30. Se vaan valvoi ja valvoi.

Voisi vituttaa enemmän, jos meillä ei olisi ollut oikeastaan aika hauskaa. Hengailtiin kolmistaan studion lattialla. Vauva istui meidän välissä ja heittäytyi vuoron perään halaamaan meitä molempia. Tällainen äitiydenvihaajakin siinä heltyi, kun oma jälkikasvu rutisti kaikilla vauvanvoimillaan.

Sitten vauva perehtyi isänsä levylaukun sisältöön. Raret kakstoistatuumaiset se käänteli käsissään hyvin tarkkaavaisesti, mutta hämäykseksi laukkuun laitettu Popedan levy ei kiinnostanut. Aikaisemmin illalla Isä-ha yritti virittää kitaraansa, mutta vauva parahti lohduttomaan itkuun. Se pelkää sitä kitaraa todella. Mun synaa se ei pelkää. Olemme siis kasvattamassa teknopuristia.

Tämän jälkeen vauva esitteli uusia taitojaan: nousi itse istumaan ja pyrki seisomaan tukea (minua) vasten. Lopulta se saatiin nukkumaan.

Toivon että nämä kreisit yöt liittyy jotenkin noihin uusiin taitoihin ja vauva rauhoittuu taas jossain vaiheessa. Mutta jos ei, niin toivottavasti nämä illat on sitten yhtä täynnä rakkautta ja perheidylliä jatkossakin.

A-asia

Seuraa taas ruoka-aineahdistusta.

Hytkyttelimme vauvan sitteriin, koska ne narisi vatsakipuja eikä nukkunut. Syötyään iltapalaksi omenaa, jonka luulin sopivan. Ei nyt sitten kuitenkaan iltaa vasten näemmä.

Työn alla on myös riisieliminaatiokokeilu: kortisoni ei siloittanut läikikästä ihoa, mutta kaikkien riisijohdannaisten välttäminen sen teki. Voiteena ihan vaan perusvoide.

Ekasta vehnästä seurasi siis viiden päivän ripuli. Kaurapuuro ei ole juuri uponnut, mutta yksi aamu söi kaiken hyvällä ruokahalulla. Ja sitten oksensi kaaressa ulos kaiken mitä söi sinä päivänä. Ostin tattaria ja hirssiä, mutta en ole vielä kokeillut. En ole tainnut itse maistaa kumpaakaan ikinä.

En kyllä muista milloin olisi tullut sellaisia normaalia kiinteitä kakkapapanoita. Ehkä pitäisi taas palata siihen yhden hedelmän ja viiden kasviksen dieettiin ja katsoa mitä käy.

Siellä iho- ja allergiasairaalassa katsoivat että lapsi on allerginen munalle, mutta kaikki on muuten jees. Ei kyl ole. Eikä mulla ole aavistustaan miten joku siedättäminen tehdään. Kuinka usein noita sopimattomia pitää kokeilla ettei se kehitä jotain tappavaa reaktiota niihin? Niin ja pitääkö mun ehtiä maistattaa sillä KAIKKI maailman ruoka-aineet ekan vuoden loppuun mennessä? Jos se ei saa tänä kesänä mansikkaa, voiko se syödä koskaan mansikkaa?

Sekään ei ole jees, että mun pitäisi taas jaksaa vääntää itse kaikki vauvan safkat, koska kaikissa purkeissa on tota riisiä jossain muodossa. Ihan. Perseestä.

Ilonaihe

Olen luonnostellut jo kaksi tekstiä, mutta molemmat on sellaista kitinää, että en mä nyt viitsi niitä julkaista. On vaan vähän toivoton fiilis.

Sitten muistin, että vauvahan täyttää syksyllä YKSI VUOTTA! Mä voin järjestää sille synttärit! Juhlitaan vauvavuoden loppumista ja sitä että kohta helpottaa! Pidetään tämä majakkana pimeässä.

PS. Lapsi oppi taputtamaan ja pinsettiotteen. Se myös hihkaisee aina iloisena äiti, kun tulee isä-han kanssa kävelyltä ja näkee mut. Se on nero. Tulispa lisää sanoja, sanat on kivoja. Mutta yritän olla odottamatta, koska saatan joutua odottamaan aika pitkään.

EDIT: PS2. Lisäilonaihe - en ole ajatellut varmaan viikkoon sitä yhtä elämäni miestä, jonka näkeminen suisti mut viime kesänä murheen alhoon. Kyl niistä aina pääsee yli vaikka ei uskoiskaan, kun sydän on säpäleinä. Tulee nimittäin uusia murheita!

Irtiotto

Olipas mukavaa olla pois vauvan luota ihan silleen kunnolla ja pitkään. Muutaman tunnin iltavapaat ei paljoa virkistä, mutta kun on koko päivän poissa, ehtii jo vähän tavoittaa osasia kadonneesta itsestään.

Menomatkalla Särkänniemeen keskustelimme sisaruksista ja yritin saada jotain synninpäästöä, kun tämä vauvaelämä on mun mielestä niin kertakaikkisen perseestä, etten halua elää tätä ikinä uudestaan, joten vauvalle ei ainakaan lähiaikoina ole tulossa sisaruksia. Keskustelu meni kuitenkin koko ajan siihen, kuinka kivaa kaverilla on kolmen sisaruksensa kanssa, joten totesin että ei tästä mitään tule. Onneksi toisella kaverilla oli ihan paskaa sisaruksensa kanssa, niin tasapainotti vähän.

Kaikki järkiargumentit puoltaa sitä, että vauvalla olis hyvä olla kaveri, mutta kun ajattelen niitä järkiargumentteja, aggressiot nousee pintaan ja haluan julistaa maailmalle, että äitiys on maailman suurin huijaus ja lapsen hoitaminen on kamalinta mitä olen ikinä tehnyt. En jaksa edes enää vakuutella, että vauva on silti ihaninta ja rakkainta mitä on, koska rakkaus siihen ei mitenkään kompensoi tätä vauvanhoidon täydellistä vittumaisuutta. Tai että hoidan sitä tietenkin silti, vaikka sylettää. No nyt tein niin kuitenkin.

Puhuin kyllä retken ajan pääasiallisesti vauvasta ja yritin esitellä sen kuvaa kuskille, joka yritti keskittyä liikennevaloihin. Joka puolella huvipuistoa oli pieniä söpöjä poikia, jotka näyttivät mun lapselta. Mietin jokaisessa laitteessa, kuinka kivaa sillä sitten saattaa olla tässä, kun se vähän kasvaa. Itkin, kun näin taaperon pyörätuolissa, vaikka sillä taaperolla oli tosi kivaa. Siitä huolimatta että tällä hetkellä vihaan äitiyttä sydämeni pohjasta, olen siis kuitenkin tyypillinen äiti. Hmph.

Kotona odottikin sitten keittiönpöydällä puoliksi syöty sosepurkki. Ei siinä mitään, mutta kun siinä sosepurkissa oli vehnää ja mahdollisesti kananmunaa, ja vauva oli ehkä juuri toipumassa edellisistä vehnistä. Itsehän sen purkin olin joskus ostanut, mutta unohdin mainita että älä sit tota ainakaan anna, niin se oli sitten juuri päivän menyyssä. Hajosin, vaikka vauva nukkui ihan tyytyväisenä ja elävänä. Ripuloi nyt sit vaan muutaman päivän lisää. Onneksi nesteytysjuoma on herkkua, jos sen tarjoilee ruiskulla suuhun.

Hullusta lapsuudesta, hullujen lapsista

Äiti, isä, täti - eli mun vanhemmat. Lapsen isovanhemmat, koska isänsä puolelta isovanhempia ei enää ole. Näillä mun porukoilla mennään siis.

Isäni ja äitini menivät tietääkseni naimisiin pikkuveljeni ristiäisissä (eikös tämä ole aika trendikästä nyt? Yllärihäät!) ja erosivat ehkä mahdollisesti vuoden sisään. Isäni opiskeli arvostetussa tiedekunnassa arvostettua alaa, mutta dokasi liikaa ja se sitten jäi. Äitini opiskeli ammattikoulussa vähemmän arvostettua alaa, mutta sairastui skitsofreniaan, kun olin neljän, eli sekin sitten jäi. Kaikenlaista sekoilua taisi sijoittua ensimmäisiin vuosiini - kävin kuulemma kovasti terapiassa jo ihan vaunuvauvana.

Ennen kuin menin kouluun, tätini hyppäsi puikkoihin ja muutimme vastavalmistuneeseen kaupungin vuokra-asuntoon nelistään - äiti, täti, veli ja minä. Tämä on se perhe, jossa koen kasvaneeni, vaikka ekat vuodet menikin muunlaisella kombolla. En hirveästi muista varhaisista vuosista mitään kuin joitain hetkiä ja tunnelmia. Sen kun olin parivuotiaana Pori Jazzeilla Urban Saxin keikalla ja sen kun äitini heitti spagetit seinään, koska se oli myrkytetty. Spagetissa oli kokonaisia herkkusieniä ja jauhelihaa.

Tätini tasapainoisuus piti porukan kasassa niinäkin aikoina, kun äidillä ei mennyt kovin hyvin ja hän makoili terassillamme alasti naapureiden iloksi, tilasi kolme taksia päästäkseen Alepaan hakemaan röökiä tai jutteli seinäkellossa asuvalle Claes Anderssonille. Peruskouluvuosiani rytmitti äidin sairaalajaksot ja kaverini ovat väittäneet, että olin aina vähemmän kireä, kun äiti oli hoidossa. Ihan mahdollista. Mä en muista. Luin paljon, kuuntelin synapoppia ja söin salaa karkkia. Todella paljon kaikkea näitä kolmea.

Ennen mun lukion alkamista tätini päätti että nyt riitti ja etsi asunnon vain meille kolmelle. Tämä oli helpotus kaikille paitsi äidillemme tietysti - hän kotiutui sairaalasta tuettuun asumismuotoon, joka oli tavallaan ihan jees, mutta tavallaan aika huono, koska siellä asui sen kanssa ihan tosi huonossa kunnossa olevaa porukkaa. Katatonista, itseään seinää vasten hinkuttavaa väkeä. Äitini on aina ollut melko skarppi, eikä siitä aina huomaa sen sairautta (jos ei osaa etsiä sitä tiettyä psykoottista tuiketta sen silmissä), joten pahasti kroonistunut seura ei ihan ehkä tukenut sen kuntoutumista parhaalla mahdollisella tavalla. Mut sieltä se ponnisti kuitenkin, asuu nyt kaupungilla vuokralla ja käy kolme kertaa viikossa töissä.

Tätini on mulle edelleen läheisempi kuin äiti, mutta vauvan myötä olen joskus jopa ihan itse soittanut äidilleni enkä vain vastannut kyllästyneenä joo joo sen kolme kertaa päivässä puhelimessä esittämiin typeriin kysymyksiin. Niin se kai on, että lasten myötä saa selvittää ne välinsä omiinkin vanhempiinsa. Äidin suhteen tämä on mennyt oikeen kivasti ja tykkään, kun se tulee kylään.

Isän kanssa onkin ollut vähän hankalampaa. Kaikkina näinä lapsuusvuosina se oli poissa, mutta en sitä osannut kaivata, kun ei sitä ollut koskaan ollutkaan. Sen vanhemmat on aika pimeetä väkeä, joten olen aina ajatellut, että sillä on siinä ihan tarpeeksi taakkaa eikä mun tarvitse olla sellainen tyypillinen alkoholisti-isän tytär, joka kantaa kaunaa ja postaa facebookiin aina isänpäivänä hämäriä avautumisia. Ollaan kuitenkin otettu yhteen aina silloin tällöin, koska olen aivan selvästi isäni jälkeläinen: analyyttinen, vähän vittumainen ja silloin harvoin kun loukkaannun kunnolla, pitkävihainen. Äitini ja veljeni ovat leppoisampia, herkempiä ja taiteellisempia (ja sitten taas tavallaan eivät ole, mutta ehkä syväanalyysit meidän luonteista eivät nyt ole tarpeellisia).

Isäni raitistui kymmenisen vuotta sitten, tuli uskoon ja luki itsensä maisteriksi. Oltiin sen publiikissa pari vuotta sitten. Sitä ennen se mm. asui maalla jossain yhteisössä, jossa kasvatettiin vuohia ja sikoja. Sillä on kuitenkin ollut muita murheita: se toimi pitkään omaishoitajana puolisolleen, joka viitisen vuotta sitten menehtyi jouluaattona tukehtumalla kinkunpalaan. Siis voiko olla jollain ihmisellä niin huono karma, että kaikki paska sataa aina niskaan? Isäni vähän skitsahti - kirjaimellisesti - ja rupesi hengailemaan maan alla asuvien henkiolentojen kanssa. Nyt se on kai taas ihan maanpäällisten olentojen joukossa, mutta aika huonosti sillä menee. Se tulee aina silloin tällöin katsomaan vauvaa, mutta se voisi yhtä hyvin asua Turussa, sillä asumme kaupungin vastakkaisilla laidoilla ja poikittaisliikenne on mitä on. Terveys ei ole hyvä, kiitos viinan.

Mutta ihan hyvä tyyppi se on. Sen huumorintaju on mustaakin mustempi ja hyvinä hetkinä se osaa tarkastella elämäänsä tämän huumorilinssin läpi. Muutoin se on aika tosikko. Äitinikin on vähän tosikko, mikä viittaisi siihen, että ihmisen, jonka mieli on hajonnut, tulee olla vähän tosikko selvitäkseen, mutta kyllä sekin osaa tarvittaessa suhtautua kepeästi elämään ja tähän tilanteeseen, jossa nyt kaiken tämän jälkeen ollaan. Mun yhden exän mielestä sillä on huikea huumorintaju, mutta se taitaa olla ainoa, joka tajuaa äitini vitsejä.

Meiltä ei ole koskaan rakkautta ja hyväksyntää puuttunut - päinvastoin. Koska vanhempani ovat niin kertakaikkisen epäonnist(unutt)a sakkia kaikilla virallisilla mittareilla, mutta silti meillä on ollut aika kivaa, olemme eläneet veljeni kanssa siinä vilpittömässä uskossa, että kaikenlaisten ihmisten elämä on arvokasta. Olemme saaneet olla vähän pellossa ja luoda oman normistomme ja silti meistä on tullut suht kunniallisia kansalaisia. Ja ennen kaikkea omaehtoisia ja ajattelevia ihmisiä, hyviä tyyppejä. Toisaalta tähän vaikuttaa se, että meillä on ollut tätini ansiosta sellaista sosiaalista pääomaa, jota kaikilla väliinputojaperheillä ei ole: olemme saaneet harrastaa taidetta ja kulttuuria, saaneet tuntea paljon erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista ja koulunkäyntiämme on aina tuettu.

Taustani takia mun on kuitenkin aina joskus hirveän vaikea elää näiden äitiyteeni kohdistuvien paineiden kanssa. Mun järki sanoo, että se on ihan yksi ja sama nukkuukko vauva vieressä vai pinniksessä, kun kaiken tämän sekoilun jälkeen mäkin olen nyt tässä, masennusjaksoista huolimatta melko tyytyväisenä ja ennen kaikkea vailla katkeruutta. Mutta samalla se epävarmuus on jossain syvällä - ja samalla pinnassa, siihen osuu helposti - ja pelkään että väärillä valinnoilla siirrän vaan sukupolvien yli ulottuvaa paskaa eteenpäin.

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että mielenterveysongelmat eivät ole este hyvälle vanhemmuudelle - pidän kaikkia vanhempiani hyvinä heikkouksista huolimatta - eikä niitä tarvitse hävetä. Tämän takia edellämainitut julkeudelle altistuneet naapuritkin ehkä toivottivat meidät paria poikkeusta lukuunottamatta tervetulleiksi joukkoonsa ja pitivät meistä lapsista tarvittaessa huolta sen sijaan, että olisivat soitelleet jotain lastensuojeluilmoituksia. Jos naapurustoon muutti uusi perhe, sen lapset oppivat aika äkkiä, että tuolla asuu se skitsofreenikko, mutta se ei tee pahaa, ja jos se makaa eteisessä ja puhelee itsekseen, sen yli voi hypätä ja mennä yläkertaan rauhassa leikkimään. Ja mikä tärkeintä, niiden vanhemmat oppivat tämän.

Kehitys kehittyy

Mutta jostain positiivista tähänkin päivään: vauva toisti perässäni kolme kertaa äiti. Sitten se kyllästyi tyhmään leikkiin ja alkoi raakkua kuin jokin kaamea haaskalintu. Se on kyllä sanonut hellästi äithi myös rakkaalle kaukosäätimelleen, että vaikea arvioida mitä sen päässä liikkuu.

Ja kyl se ryömiikin. Todella kömpelösti ja aika varovaisesti (ei poistu näköetäisyydeltä), mutta kuitenkin. Jos jossakin on leivänmuru (tai se kaukosäädin), siellä on kohta myös vauva.

Mun vauva! Toivottavasti tämä sekoäitivaihe jää lyhyeksi.

EDIT: Muistiin laitettakoon, että tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen vauva mönki eteisen matolla ja oppi uusia juttuja ihan silmissä. Nyt isä-ha huusi suihkusta, että vauva on noussut siellä konttausasentoon pari kertaa. Nää jutut tosiaan tapahtuu sellaisissa hurjissa ryöpsähdyksissä.

Hätätilanne

Korkkasin hätätilanteita vasten ostamani pikakahvin. Vaaran merkit olivat jo ilmassa - en ole jaksanut vaahdottaa maitoa muutamaan päivään. Onneksi olen pressopannulainen enkä mutteripannulainen. Mietin vaan millaisia palovammoja olisin jo saanut ylikiehuneista espressoista.

Lasken päiviä keskiviikkoon, kun pääsen lääkäriin. En enää oikein tiedä mitä odotan. Todennäköisesti hajoan siellä ja kävelen ulos masennuslääkereseptin kanssa. Se olis ihan ok. Niistä ei ole kaikille hyötyä, mutta mulle ne kolisi kyllä, kun kerran kokeilin. Sain erottua, muutettua ja kirjoitettua elämäni ensimmäisen lopputyön niiden voimalla. Eli ehkäpä niillä voisi selvitä myös päiväuninukutuksista.

Huomenna isä-ha on häissä eli mun pitää selviytyä yksin. Laitoin tädilleni viestin. Jos se vaikka tulisi viemään vauvaa ulos, eroahdistushuutojen uhallakin. Nimittäin varmaan sille vauvallekin on parempi olla ulkona innokkaan hoitotädin kanssa, kun tuijottaa hölmistyneenä lattialle luhistunutta itkevää äitiä.

Ja onneksi olen lähdössä sunnuntaina päiväksi Särkänniemeen kavereiden kanssa. Tulee niin oikeaan saumaan tämä reissu.

Uupuneet varpaat

Olen taas sellaisessa jamassa, että väsymys tuntuu varpaissa asti. Se on sellaista kaikennielevää uupumusta, joka tuntuu lihaksissa vähän samalla tavalla kuin kuume. Tosin mulla ei koskaan nouse kuume. Väsymys ei kaikkoa univelkojen kuittaamisellakaan.

Poikaystävä huomautti, että ei ole koskaan tuntenut yhtä väsynyttä ihmistä kuin minä. Tätini aina muistuttaa että liikunta piristää, mutta ajatus on naurettava, koska on hetkiä, jolloin en jaksa edes mennä vessaan vaikka on hätä.

Varasin siis itselleni ensi viikolle ajan arvauskeskukseen. Raskauden aikana kilpirauhasarvoissa oli jotain hämärää, mutta ei tarpeeksi hämärää, että lääkäri olisi ollut kiinnostunut niistä. En muista arvoja, niitä ei taidettua kertoa mulle. Mua olisi vähän kiinnostanut jutella niistä enemmänkin, koska vaikka vihaan oireshoppailua internetissä, mulla olis about ne kaikki vajaatoimintaan viittaavat.

Nyt olen jostain saanut päähäni, että tämä on ratkaisu kaikkiin ongelmiini. Saan jotain pillereitä ja nousen tahmasta, joka on hidastanut elämääni ehkä viimeiset 3-5 vuotta.

Todennäköisesti kaikki veriarvot on ihan supereita ja mun on hyväksyttävä itseni tällaisena. En kestä. Haluan olla sairas.

Tukiverkosto

Kerroin taannoin päivittäneeni deittiprofiiliani. Noh, vanhat heilat ne siellä enimmäkseen kirjoittelee enkä ole jaksanut kauhean aktiivisesti uutta haeskella. Näillä mennään, millä on siunattu (tuossa kuorsaa lapsen pissaisella leikkimatolla jalkojeni juuressa).

Tänään kuitenkin sain sydäntäsärkevän yhteydenoton. Nimimerkki hornyboy tahtoi kovasti tutustua muhun ja vauvaani. Viesti oli melkoisen liikkis, joten kävin tsekkaamassa sen kuvat, joissa se patsasteli Dressmann-boksereissa ja saatoin melkein haistaa Axen ruudun läpi. En jaksanut vastata, joten heppu aivan suivaantui ja kysyi enkö todellakaan halua antaa edes mahdollisuutta.

Olen niin kiltti, että kerroin hänelle kohteliaasti, että vauva vie energian, emmä jaksa, sori. Hornyboy tarttui haasteeseen ja vastasi

I can give a hand to do your babysitting too! I have experiece on that as I was also helping a friend to take care of her 2 kids. so, it will make your life a bit easier and save at least some of your time or energy! then we can have some fun together in those free times..... :P

Niin että jos joku vielä kaipaa niitä turvaverkkoja arkeen niin hornyboylta irtoaisi!

Vauvojen kohtaaminen

Vein tänään vauvan läheiseen leikkipuistoon vauvojen kohtaamiseen. Valitettavasti muut vauvat näyttivät olevan lomalla.

Kohtaaminen tapahtui keskellä puistoa puun katveessa viltillä. Tunsin kaikkien taaperoiden äitien, edistyksellisten puistoisien, av-mammojen ja mammajengien katseet niskassani, kun vauvani kohtasi yksin puistotätiä ja tämän sylissä roikkunutta virttynyttä vauvanukkea. Mahtoi näyttää säälittävältä - ei tosin yhtä säälittävältä kuin minä palloilemassa ympäriinsä puistoa orvon näköisenä. Täti kyseli multa kovasti kaikkea imetyksestä (?), päivärytmeistä ja isovanhemmista eli yritti varmaan korvata sitä merkittävää aikuiskontaktia, joka jäi siinä uupumaan.

Vauvalla oli kyllä kivaa. Se repi vauvanuken päätä, hihkui ja flirttaili laulavalle tädille ja imeskeli puiston kuolaisia leluja. Että ei kai tämä ihan turha reissu ollut. Tätikin lohdutteli, että viime viikollakin oli yks päivä joku Freja-vauva ja pari viikkoa sitten kokonaista seitsemän vauvaa! Että ehkä siellä jossain lähiön uumenissa asuu mun vauvan tulevat hiekkalaatikkokaverit. Tai sitten ei.

Jotta nöyryytykseni olisi ollut täydellinen, puistoruokailemaan saapuvat isommat lapset saartoivat meidän rattaat nurkkaan polkupyörillään kohtaamisen aikana. Vietin sitten kymmenen minuuttia nostellen lukittuja fillareita pois tieltä eroahdistuneen vauvan rääkyessä metrin päässä.

Kohtaamisen jälkeen vauva nukahti ja pääsin lukemaan läheisen puistopläntin nurmikolle. Eilen näin samaisella puistopläntillä kaksi äitiä vauvoineen piknikillä. Vähän olin kade.