Luin tällaisen artikkelin lahjakkaiden lasten eksistentiaaliahdistukseta.
Mulla nousee aina niskakarvat pystyyn, kun puhutaan lahjakkuudesta tai älykkyydestä, kun niitä tunnutaan usein mitattavan tavoilla, joita en allekirjoita. Mutta jos vaihdettaan vaikka tuon lahjakkaan tilalle ajatteleva, niin artikkeli kyllä avasi koskettavasti lapsen heräämistä siihen, että hän on fundamentaalisesti yksin, elämä on sarja valintoja ja lopulta me kaikki kuolemme vailla varmaa tietoa tämän kaiken merkityksestä. Voi voi!
Ahdistusta lievittämään artikkelissa suositellaan vertaistuen tarjoamisen lisäksi koskettamista. Tässä vauvan kanssa ollessa mä olen pohtinut paljonkin tuota kosketusta. Olen ollut kovasti ahdistunut siitä, että pidänkö lasta tarpeeksi sylissä, kärsiikö kun ei saa nukkua vieressä tai kun en osannut kantaa sitä. Koska olen kyllä kovasti sitä mieltä, että kosketus todellakin on merkittävä tapa olla yhteydessä muihin ihmisiin ja ihan pikkuiselle lähestulkoon ainoa. Niin merkittävä, että pidän oikeudenriistona sitä, jos esimerkiksi parisuhteen varjolla kielletään oikeus koskettaa myös muita ihmisiä.
Äitini on kertonut, että en vauvana viihtynyt sylissä ja arvostin ronskeja otteita toisin kuin vaikka kyljessä kiehnäävä veljeni. Meillä on siis varmasti myös omia kosketus- ja läheisyystaipumuksia ja mitä todennäköisimmin minä vauvani vanhempana osaan jotakuinkin arvioida sen tarvetta olla sylissä. Ainakin paremmin kuin ulkopuoliset. Lisäksi se millaista läheisyyttä minä olen saanut ja oppinut arvostamaan siirtyy väistämättä lapselleni jollain tavalla eli tämä homma toimii molempiin suuntiin. Meistä jokainen on omien kosketustensa summa.
Niin, ja tämä sylittely ja läheisyys on sitä varhaista seksuaalikasvatusta. Eli kun meidän lapset tuosta sitten kasvavat, heillä on muisto näistä varhaisista läheisyyshetkistä ja ne vaikuttavat ehkä siihen millaisia he sitten ovat intiimisuhteissaan, millaisia kosketuksia arvostavat. He oppivat tuntemaan oman kehonsa rajoja ja toivottavasti kommunikoimaan niitä myös muille. Toki noita kosketuskokemuksia kertyy matkan varrella lisää, mutta mä uskon siihen, että tässä ihan alussa luodaan sitä seksuaalisuuden ydintä.
Se ydin on se minkä tavoittaessaan löytää nautinnon. Sen löytyminen vaatii yleensä vähän pidempää reissua, yritystä ja erehdystä ja omien rajojen kokeilua, mutta palkitsee kyllä lopulta. Ydin voi kadota jonnekin seksuaalisuuden representaatioiden (enkä todellakaan tarkoita vain pornoa) sekaan ja se pitää kaivella esiin sieltä (siihen saattaa auttaa esimerkiksi porno), löytää ne omat jutut.
Näin siis päädyimme eksistentiaaliahdistuksesta perversioihin. Jos mun nyt pitäisi vetää tämä jotenkin yhteen, niin voisin sanoa, että minulle oman seksuaalisuuteni ytimen tavoittaminen on ollut voimauttavin, korjaavin ja *lisää tähän kaikki muut ällöt ylisanat* kokemus.
PS. Onko joku lukenut tätä Taina Kinnusen kirjaa Vahvat yksin, heikot sylityksin? Mä luen sen ehkä. Sitten joskus, kun vaivaudun kirjastoon maksamaan sakkoni... Miksi niitä ei voi maksaa netissä?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste seksitäti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste seksitäti. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 24. heinäkuuta 2013
Kosketuksesta
Tunnisteet:
elämä
,
hellyys
,
ihmissuhteet
,
kiintymys
,
kirjat
,
kosketus
,
läsnäolo
,
mielenterveys
,
pojasta polvi ja pudonneet omenat
,
seksitäti
,
vuorovaikutus
maanantai 10. kesäkuuta 2013
Tajunnanvirtaa sukupuolihommeleista
Jes, Taikinanaama antoi syyn kaivaa tämä teksti luonnoksista!
Sukupuolisensitiivisestä kasvattamisesta vouhottaminen kypsyttää - siis sen dissaaminen. Lapsi kasvaa kyllä johonkin sukupuoleen ihan kasvattamatta ja eiköhän tässä ole sukupuolisensitiivisyyden tai -neutraaliuden ydin. En kyllä ole lukenut mitään sukupuolisensitiivisyysopasta, joten saatan olla väärässä. Mutta pidän kyllä itseäni sensitiivisenä kaikille sukupuolihommeleille ihan jo koulutustaustani ja oman sukupuolikokemukseni myötä.
Mä olen kyllä lasta ihan poikana puhutellut, mutta samalla myös korjannut itseäni jos olen jotain älyttömyyksiä suustani päästellyt. Saatan keskustella lapselle esim. näin: "Voi että oot niin söpö poika että kaikki tytöt kyllä sit juoksee sun perässä. Tai pojat. Tai sinä niiden perässä. Saat olla tyttökin, jos tahdot, eikä tartte juosta jos ei kiinnosta."
Se ei mene rikki, jos sille ei paukuta kalloon että oot poika. Ei se varmaan mene rikki ilman noita mun tarkennuksiakaan, mutta ne nyt on mulle tärkeitä juttuja, niin ne tulee vaan suusta ulos. Joka tapauksessa mun lapsi kasvaa siihen sukupuoleen, joka siitä tuntuu hyvältä, ihan kasvattamatta. Mun tehtävä on vaan olla herkkänä ja kuulostella että kuka ja millainen hän on ja tukea sen minuutta. Ei sen sukupuolta. Ja sit vastaan sen kysymyksiin parhaan tietoni mukaan, kun se alkaa kysellä. Onneksi mulla on paljon tietoa.
Usein ihmisillä, jotka sp-sensitiivistä kasvatusta harjoittavat, on taustalla vahva oma kokemus siitä, että heidän ei ole annettu olla omanlaisiaan tyttöjä, poikia tai jotain siltä väliltä. Se avartaa omaa maailmankuvaa huomattavasti kun sukupuoleen kasvaminen ei olekaan ongelmatonta. Kokemukseni mukaan tällaiset ihmiset ovat herkkiä huomaanaan sellaistakin stereotyypittelyä, joka menee syvemmälle kuin joku lelupreferenssi tai vaatteiden väri. Eräs tuttuni esim. on kysynyt lapseltaan miksi tyttöleijonalla on ripset, mutta poikaleijonalla ei. Ihan hyvä kysymys, itse en tiedä vastausta tähän.
Olen tätä mieltä varmaan koska itse kasvoin kieroon, enkä tanssinut esimerkiksi Vanhojen tansseja, koska oma tyttöys ahdisti ja kaikenmaailman katrilleissa mut yritettiin pistää siihen tyttölokeroon. Osallistuin kuitenkin nököttämällä jumppasalin reunalla jättisuuressa miesten polyesteripuvussa, jonka olin hommannut kirpparilta. Jatkoilla pussailin ihanaa poikaa (mietin oonko nyt hetero vai homo vai mitä), joka tahtoi isona laivastoon ja floristiksi ja tanssi balettia. Paasasin jotain stereotypioista epäilijöille ja hyväksyin sen, että vika ei ollut mussa, vasta kun se poika meni myöhemmin naimisiin jonkun Mikan kanssa.
Mutta siinä muutamia vuosia pähkäiltyäni aloin pikku hiljaa sopeutua omaan kroppaani, pukeuduin joskus naiseksi ihan vaan silleen performatiivisesti, ja lopulta tulin siihen tulokseen että tää on ihan hyvä näin. Matka oli ehkä pidempi kuin keskivertotyypillä, mutta opin ihan sikana ja löysin myös kutsumukseni (vielä en tiedä miten sitä toteuttaisin). Mun sukupuoli-identiteetistä tuli vahva, koska en vain lainannut sitä jostain, vaan kokosin ihan oman.
Mun omaa reissua ei olisi mitenkään helpottanut se, jos mun sukupuolen kehitystä olis jotenkin tuettu, koska sitä olisi todennäköisesti tuettu vain yhteen suntaan sen perusteella mitä värkkejä jalkojeni välistä löytyy. Kuuntelevaa korvaa olisin ehkä kaivannut, mutta en sitten kehdannut puhua. Luin mielummin kirjoja aiheesta.
Mikäköhän mun pointti oli? Se että sukupuolikasvatus (ja seksuaalikasvatus, mut se on toinen stoori) ehkä vaativat pääasiassa havainnointikykyä, vastaanottavaisuutta ja toisen ihmisen kokemuksen kunnioittamista.
Tietääkseni edes sukupuolineutraalisti kasvatetuilta (siis senhän on se kauhein) ei näitä sukupuoleen liittyviä kysymyksiä kielletä, niitä käsitteitä ehkä vaan pohditaan yhdessä vähän syvällisemmin. Jalkojen välissä olevista asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, mutta ei vedetä suoraa johtopäätöstä, että jos siellä on pimppi niin sit on nainen. Koska tosiasiassa näinhän asia ei aina ole. Se että yleensä on, ei poista sitä tosiseikkaa, että keskuudessamme vaeltaa esimerkiksi synnyttäneitä miehiä, joilla on vahva äiti-identiteetti. Muistan ikuisesti erään koulutuksen, jossa lössi sosiaalialalla työskenteleviä ihmisiä meni ihan puihin, kun kohtasivat tällaisen tyypin. Niiden maailmankuva suorastaan mureni silmissä. Mun tavoite on kasvattaa pojastani sellainen tyyppi, jolle tällaisen ihmisen kohtaaminen on ihan luontevaa.
Sukupuolisensitiivisestä kasvattamisesta vouhottaminen kypsyttää - siis sen dissaaminen. Lapsi kasvaa kyllä johonkin sukupuoleen ihan kasvattamatta ja eiköhän tässä ole sukupuolisensitiivisyyden tai -neutraaliuden ydin. En kyllä ole lukenut mitään sukupuolisensitiivisyysopasta, joten saatan olla väärässä. Mutta pidän kyllä itseäni sensitiivisenä kaikille sukupuolihommeleille ihan jo koulutustaustani ja oman sukupuolikokemukseni myötä.
Mä olen kyllä lasta ihan poikana puhutellut, mutta samalla myös korjannut itseäni jos olen jotain älyttömyyksiä suustani päästellyt. Saatan keskustella lapselle esim. näin: "Voi että oot niin söpö poika että kaikki tytöt kyllä sit juoksee sun perässä. Tai pojat. Tai sinä niiden perässä. Saat olla tyttökin, jos tahdot, eikä tartte juosta jos ei kiinnosta."
Se ei mene rikki, jos sille ei paukuta kalloon että oot poika. Ei se varmaan mene rikki ilman noita mun tarkennuksiakaan, mutta ne nyt on mulle tärkeitä juttuja, niin ne tulee vaan suusta ulos. Joka tapauksessa mun lapsi kasvaa siihen sukupuoleen, joka siitä tuntuu hyvältä, ihan kasvattamatta. Mun tehtävä on vaan olla herkkänä ja kuulostella että kuka ja millainen hän on ja tukea sen minuutta. Ei sen sukupuolta. Ja sit vastaan sen kysymyksiin parhaan tietoni mukaan, kun se alkaa kysellä. Onneksi mulla on paljon tietoa.
Usein ihmisillä, jotka sp-sensitiivistä kasvatusta harjoittavat, on taustalla vahva oma kokemus siitä, että heidän ei ole annettu olla omanlaisiaan tyttöjä, poikia tai jotain siltä väliltä. Se avartaa omaa maailmankuvaa huomattavasti kun sukupuoleen kasvaminen ei olekaan ongelmatonta. Kokemukseni mukaan tällaiset ihmiset ovat herkkiä huomaanaan sellaistakin stereotyypittelyä, joka menee syvemmälle kuin joku lelupreferenssi tai vaatteiden väri. Eräs tuttuni esim. on kysynyt lapseltaan miksi tyttöleijonalla on ripset, mutta poikaleijonalla ei. Ihan hyvä kysymys, itse en tiedä vastausta tähän.
Olen tätä mieltä varmaan koska itse kasvoin kieroon, enkä tanssinut esimerkiksi Vanhojen tansseja, koska oma tyttöys ahdisti ja kaikenmaailman katrilleissa mut yritettiin pistää siihen tyttölokeroon. Osallistuin kuitenkin nököttämällä jumppasalin reunalla jättisuuressa miesten polyesteripuvussa, jonka olin hommannut kirpparilta. Jatkoilla pussailin ihanaa poikaa (mietin oonko nyt hetero vai homo vai mitä), joka tahtoi isona laivastoon ja floristiksi ja tanssi balettia. Paasasin jotain stereotypioista epäilijöille ja hyväksyin sen, että vika ei ollut mussa, vasta kun se poika meni myöhemmin naimisiin jonkun Mikan kanssa.
Mutta siinä muutamia vuosia pähkäiltyäni aloin pikku hiljaa sopeutua omaan kroppaani, pukeuduin joskus naiseksi ihan vaan silleen performatiivisesti, ja lopulta tulin siihen tulokseen että tää on ihan hyvä näin. Matka oli ehkä pidempi kuin keskivertotyypillä, mutta opin ihan sikana ja löysin myös kutsumukseni (vielä en tiedä miten sitä toteuttaisin). Mun sukupuoli-identiteetistä tuli vahva, koska en vain lainannut sitä jostain, vaan kokosin ihan oman.
Mun omaa reissua ei olisi mitenkään helpottanut se, jos mun sukupuolen kehitystä olis jotenkin tuettu, koska sitä olisi todennäköisesti tuettu vain yhteen suntaan sen perusteella mitä värkkejä jalkojeni välistä löytyy. Kuuntelevaa korvaa olisin ehkä kaivannut, mutta en sitten kehdannut puhua. Luin mielummin kirjoja aiheesta.
Mikäköhän mun pointti oli? Se että sukupuolikasvatus (ja seksuaalikasvatus, mut se on toinen stoori) ehkä vaativat pääasiassa havainnointikykyä, vastaanottavaisuutta ja toisen ihmisen kokemuksen kunnioittamista.
Tietääkseni edes sukupuolineutraalisti kasvatetuilta (siis senhän on se kauhein) ei näitä sukupuoleen liittyviä kysymyksiä kielletä, niitä käsitteitä ehkä vaan pohditaan yhdessä vähän syvällisemmin. Jalkojen välissä olevista asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, mutta ei vedetä suoraa johtopäätöstä, että jos siellä on pimppi niin sit on nainen. Koska tosiasiassa näinhän asia ei aina ole. Se että yleensä on, ei poista sitä tosiseikkaa, että keskuudessamme vaeltaa esimerkiksi synnyttäneitä miehiä, joilla on vahva äiti-identiteetti. Muistan ikuisesti erään koulutuksen, jossa lössi sosiaalialalla työskenteleviä ihmisiä meni ihan puihin, kun kohtasivat tällaisen tyypin. Niiden maailmankuva suorastaan mureni silmissä. Mun tavoite on kasvattaa pojastani sellainen tyyppi, jolle tällaisen ihmisen kohtaaminen on ihan luontevaa.
Tunnisteet:
ihmissuhteet
,
kasvatus
,
seksitäti
,
sukupuoli
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
Analyysini kakkosen äiti-illasta
Vauvansa tarpeille epä-sensitiivinen, testosteronivajeessa piehtaroiva (koska nukkuu joskus vauvan vieressä, vaikka ei aisti sitä) isä-ha ruokki tuossa jälkikasvuaan sängyssä ja mä kruisailin kakkosen Äidit töihin -spektaakkeliin, valitettavasti vain siihen tokalle Isät kotiin -osuudelle. Se oli just niin käsittämätön kuin osasin odottaa. Kaikki vaan huutelivat omista poteroistaan ja puhuivat eri asioista.
Me teemme perheellemme sopivan yksilöllisen valinnan ja mä kökin kotona niin kauan kuin jaksan ja sit etsin varmaan töitä, mutta kannatan kyllä silti sitä saatanallista 666-mallia, koska varsin miesvaltaisella alalla oleva isä-ha pelkää menettävänsä työnsä, jos jää kotiin lapsen kanssa. Siinä on mulle ihan tarpeeks syytä kannattaa jonkinlaista yhteiskunnallista viestiä, että isienkin sopisi hoitaa lapsiaan. Se on nimittäin lapsen etu, että sillä on monta kartalla olevaa vanhempaa. Itselläni katson olevan kolme vanhempaa, joista pari tosin oli välillä aika hevisti ulos kartalta, mutta kuitenkin. Kokemukseni perheestä ylittää ydinperheen rajat.
Studiossa oli keskustelemassa mm. ihana Anna Moring, jonka queertutkimuksen kurssilla kirjoitinkin kerran esseen isyyden paikoista. Se oli diippiä shittiä - pohdin siinä isyyttä sen valossa, että olen kasvanut kahden naisen luotsaamassa perheessä ja siinä oli joku hämärä teoriakin, johon tätä omaa kokemustani peilasin. En nyt muista mitä Anna sanoi tässä äiti-illassa, muuta kuin että entä perheiden monimuotoisuus jota siis tsemppaan, mutta ihan yhtä kuuma se oli kuin aina ennenkin. Tuli vaan mieleen.
Moringin lisäksi siellä oli myös pelottava punatukkainen nainen, joka osoittautui the Erja Rusaseksi. Itse asiassa siitä mun piti kirjoittaa. En muista asiayhteyttä, mutta hän esitteli tällaisen tutkimustuloksen, että ne perheet, jotka laittoivat alle 12-kuukautisen lapsen päivähoitoon, olivat tulosten mukaan muita toimimattomampia (mitä se ikinä tarkoittaakaan). Mä jäin miettimään, että oliko tämä argumentti kotihoidon puolesta. Jos oli, se oli vähän nurinkurinen - tahtoiko hän sanoa, että varhainen päiväkodin aloittaminen tekee perheestä toimimattoman? Tai miksi haluaisitte laittaa lapsen päikkyyn ja assosioitua toimimattomaksi perheeksi? Vai että tämä todistaa päivähoidon huonoudesta, koska sen valitsevat toimimattomat perheet? Ehkä se oli vain toteamus eräästä tutkimustuloksesta, mutta kun meni se vähän ohi, niin jäin pyörittelemään tuota.
Huippu keskustelussa saavutettiin, kun isyystutkija Jouko Huttunen kertoi tuosta perhepedin alentavasta vaikutuksesta isien testosteronitasoihin. Siinä sitten yhtäkkiä pohdittiin, että ovatko koti-isät seksikkäitä ikään kuin sillä olisi jotain merkitystä. Maailman epäseksikkäin mies eli Leo Stranius (anteeksi Leo, each for their own) oli sitä mieltä että koti-isät ovat seksikkäitä ja Jouko Huttunen oli sitä mieltä että hän ei ollut seksikäs, mikä oli ihan ok (diggaan ehkä tästä Huttusesta, pitää perehtyä paremmin). Sen sijaan äitiaktiivi Eva Hämeenniemi oli ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä kotitöitä tekevä ja kokkaava mies on seksikäs ja hän mielellään vaihtaa makkaripalveluksia kokkailuun. Mykistävää. Jos 666-malli olis käytössä, hra Hämeenniemi sais ehkä ihan törkeesti pesää.
Me teemme perheellemme sopivan yksilöllisen valinnan ja mä kökin kotona niin kauan kuin jaksan ja sit etsin varmaan töitä, mutta kannatan kyllä silti sitä saatanallista 666-mallia, koska varsin miesvaltaisella alalla oleva isä-ha pelkää menettävänsä työnsä, jos jää kotiin lapsen kanssa. Siinä on mulle ihan tarpeeks syytä kannattaa jonkinlaista yhteiskunnallista viestiä, että isienkin sopisi hoitaa lapsiaan. Se on nimittäin lapsen etu, että sillä on monta kartalla olevaa vanhempaa. Itselläni katson olevan kolme vanhempaa, joista pari tosin oli välillä aika hevisti ulos kartalta, mutta kuitenkin. Kokemukseni perheestä ylittää ydinperheen rajat.
Studiossa oli keskustelemassa mm. ihana Anna Moring, jonka queertutkimuksen kurssilla kirjoitinkin kerran esseen isyyden paikoista. Se oli diippiä shittiä - pohdin siinä isyyttä sen valossa, että olen kasvanut kahden naisen luotsaamassa perheessä ja siinä oli joku hämärä teoriakin, johon tätä omaa kokemustani peilasin. En nyt muista mitä Anna sanoi tässä äiti-illassa, muuta kuin että entä perheiden monimuotoisuus jota siis tsemppaan, mutta ihan yhtä kuuma se oli kuin aina ennenkin. Tuli vaan mieleen.
Moringin lisäksi siellä oli myös pelottava punatukkainen nainen, joka osoittautui the Erja Rusaseksi. Itse asiassa siitä mun piti kirjoittaa. En muista asiayhteyttä, mutta hän esitteli tällaisen tutkimustuloksen, että ne perheet, jotka laittoivat alle 12-kuukautisen lapsen päivähoitoon, olivat tulosten mukaan muita toimimattomampia (mitä se ikinä tarkoittaakaan). Mä jäin miettimään, että oliko tämä argumentti kotihoidon puolesta. Jos oli, se oli vähän nurinkurinen - tahtoiko hän sanoa, että varhainen päiväkodin aloittaminen tekee perheestä toimimattoman? Tai miksi haluaisitte laittaa lapsen päikkyyn ja assosioitua toimimattomaksi perheeksi? Vai että tämä todistaa päivähoidon huonoudesta, koska sen valitsevat toimimattomat perheet? Ehkä se oli vain toteamus eräästä tutkimustuloksesta, mutta kun meni se vähän ohi, niin jäin pyörittelemään tuota.
Huippu keskustelussa saavutettiin, kun isyystutkija Jouko Huttunen kertoi tuosta perhepedin alentavasta vaikutuksesta isien testosteronitasoihin. Siinä sitten yhtäkkiä pohdittiin, että ovatko koti-isät seksikkäitä ikään kuin sillä olisi jotain merkitystä. Maailman epäseksikkäin mies eli Leo Stranius (anteeksi Leo, each for their own) oli sitä mieltä että koti-isät ovat seksikkäitä ja Jouko Huttunen oli sitä mieltä että hän ei ollut seksikäs, mikä oli ihan ok (diggaan ehkä tästä Huttusesta, pitää perehtyä paremmin). Sen sijaan äitiaktiivi Eva Hämeenniemi oli ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä kotitöitä tekevä ja kokkaava mies on seksikäs ja hän mielellään vaihtaa makkaripalveluksia kokkailuun. Mykistävää. Jos 666-malli olis käytössä, hra Hämeenniemi sais ehkä ihan törkeesti pesää.
Tunnisteet:
a-han isä
,
kuohunta
,
pää hajoaa
,
random
,
seksitäti
,
ulkomaailma
,
yhteiskunta
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
Kakkailme
Pitäisköhän tota tyyppiä jossain vaiheessa pissattaa? Luulen että kakan sais ainakin hyvin pyydystettyä, koska sillä on ainutlaatuinen kakkailme, joka bongattiin jo synnärillä. Vielä ainutlaatuisemman siitä tekee se, että se on mun kakkailme. Yhytin sen kasvoiltani muutama päivä sitten.
Jäin miettimään että kumpi oli ensin: ominko minä vauvani ilmeen vai onko se esimerkiksi perinyt sen multa? En ole aikaisemmin tajunnut tarkkailla kasvojeni ilmeitä pöntöllä asioidessani, joten vaikea sanoa.
Joka tapauksessa ei ehkä olis kauhea homma kiikuttaa vauvaa lavuaarin ylle kun suu kääntyy kieroon kakkahymyyn. Kyllähän me nytkin hytkytellään sitä iltaisin mahan kupliessa ja töräytellään malliksi, että jospa pienokainen suvaitsisi plöräyttää osana (yhtä tyhjän kanssa olevia) iltarutiineja. Aika usein se jopa onnistuu.
Sitten toisaalta mieleeni on jäänyt Maaret Kallion varhaisen seksuaalikasvatuksen seminaarissa ilmoille heittämä ajatus siitä, että vessahätäviestintä on loukkaus vauvan yksityisyyttä kohtaan. Että ei saa rauhassa asioida vaippaan silloin kun itselle sopii, vaan vanhemmat hoputtavat sitä suolta toimimaan silloin kuin he sattuvat siinä lavuaarilla hengailemaan. Kyseessä oli vain heitto, joten jäi epäselväksi mitä Kallio on tarkemmin ottaen asiasta mieltä. Ehkä joku päivä kysyn, oli nimittäin sen verran poikkeuksellinen kannanotto.
Taidan kuitenkin olla itselleni armollinen ja pohtia tällaisia juttuja paremmin sitten kun saadaan akuutti kriisi ratkaistua ja vauva nukkumaan öisin. Toivon että kun se maaginen kolme kuukautta kilahtaa lasiin, ollaan jo voiton puolella. Siihen asti voin ehkä sinnitellä jopa saatanallisessa perhepedissä. Siinä on helppo siivoilla niitä aamuyön tunteina vaippaan pakerrettuja kakkaläjiä.
Jäin miettimään että kumpi oli ensin: ominko minä vauvani ilmeen vai onko se esimerkiksi perinyt sen multa? En ole aikaisemmin tajunnut tarkkailla kasvojeni ilmeitä pöntöllä asioidessani, joten vaikea sanoa.
Joka tapauksessa ei ehkä olis kauhea homma kiikuttaa vauvaa lavuaarin ylle kun suu kääntyy kieroon kakkahymyyn. Kyllähän me nytkin hytkytellään sitä iltaisin mahan kupliessa ja töräytellään malliksi, että jospa pienokainen suvaitsisi plöräyttää osana (yhtä tyhjän kanssa olevia) iltarutiineja. Aika usein se jopa onnistuu.
Sitten toisaalta mieleeni on jäänyt Maaret Kallion varhaisen seksuaalikasvatuksen seminaarissa ilmoille heittämä ajatus siitä, että vessahätäviestintä on loukkaus vauvan yksityisyyttä kohtaan. Että ei saa rauhassa asioida vaippaan silloin kun itselle sopii, vaan vanhemmat hoputtavat sitä suolta toimimaan silloin kuin he sattuvat siinä lavuaarilla hengailemaan. Kyseessä oli vain heitto, joten jäi epäselväksi mitä Kallio on tarkemmin ottaen asiasta mieltä. Ehkä joku päivä kysyn, oli nimittäin sen verran poikkeuksellinen kannanotto.
Taidan kuitenkin olla itselleni armollinen ja pohtia tällaisia juttuja paremmin sitten kun saadaan akuutti kriisi ratkaistua ja vauva nukkumaan öisin. Toivon että kun se maaginen kolme kuukautta kilahtaa lasiin, ollaan jo voiton puolella. Siihen asti voin ehkä sinnitellä jopa saatanallisessa perhepedissä. Siinä on helppo siivoilla niitä aamuyön tunteina vaippaan pakerrettuja kakkaläjiä.
Tunnisteet:
kakkajutut
,
kasvatus
,
seksitäti
,
vessahätäviestintä
,
vuorovaikutus
,
yksityisyys
keskiviikko 10. lokakuuta 2012
Välilihaa valmentamassa
Neuvolantäti kysyi eilen pelottaako synnytys. Yllätyksekseni vastasin, että pikemminkin alan olla loppua kohti rauhallisempi. Tämä on kuulemma yleistä, kun olo alkaa olla kurja ja kärsimätön ja haluaisi vauvan vain ulos.
Alkuraskauden väliliha-ahdistus on kadonnut. Äitini on purkanut omaa synnytystraumaansa kertomalla minulle kauhujuttuja repeämistään, minkä seurauksena olin vuosia ihan satavarma, että en todellakaan synnytä ikinä. Mutta sitten tuli viiva tikkuun ja välilihan kanssa piti tulla sinuiksi.
Pohdin puolivitsillä, että jonkinlainen fistausohjelma voisi olla paikallaan. Tämä herätti keskustelua, koska eihän se nyt ole sama puskea päätä ulos jalkojen välistä kuin nyrkkiä sisään. Kuitenkin välilihan valmistamiseen myydään välineitä, jonka sukulaisia voi ostaa erotiikkaliikkeistä.
Konteksti vaikuttaa toki siihen onko tavoitteena seksuaalinen nautinto vai jokin muu - fistauksessa ja dildoleikeissä tunne täysinäisyydestä ja venymisestä voi olla joillekin justiinsa se juttu, kun taas synnytyksessä välilihassa tuntuva paine on vain välttämätön osa prosessia, kehon viesti siitä että jotain oleellista tapahtuu. Luulisin. Mutta samat paikat ne on siinä kurituksen kohteena, enkä jaksa uskoa että gynekologien vempeleellä venytetty väliliha on yhtään sen synnytysvalmiimpi kuin kotikonstein valmennetut ihopoimut.
Noh, aika rauhassa on väliliha saanut olla. Ostin hierontaöljyä, kun halvalla sai. Muistan sen olemassaolon joskus, mutta ei se venyttely ole kauheasti inspiroinut. Oikeastaan eniten on helpottanut se, kun on kieltäytynyt uskomasta hyväntahtoisia neuvojia, jotka jaksavat muistuttaa, että "älä vaan lue mitään kauhutarinoita" ja lukenut kaikki hirveimmät synnytysstoorit. Ja siihen päälle vähän dataa synnytysasentojen vaikutuksesta repeämien todennäköisyyksiin ja muuta hyödyllistä ja hyödytöntä.
Tässä vaiheessa olen jo hyväksynyt sen, että voin yrittää vaikuttaa jossain määrin omilla toimillani omiin kipupisteisiini (fyysisiin ja henkisiin), mutta loppujen lopuksi kaikki menee kuitenkin miten menee. Ei pelota enää.
Alkuraskauden väliliha-ahdistus on kadonnut. Äitini on purkanut omaa synnytystraumaansa kertomalla minulle kauhujuttuja repeämistään, minkä seurauksena olin vuosia ihan satavarma, että en todellakaan synnytä ikinä. Mutta sitten tuli viiva tikkuun ja välilihan kanssa piti tulla sinuiksi.
Pohdin puolivitsillä, että jonkinlainen fistausohjelma voisi olla paikallaan. Tämä herätti keskustelua, koska eihän se nyt ole sama puskea päätä ulos jalkojen välistä kuin nyrkkiä sisään. Kuitenkin välilihan valmistamiseen myydään välineitä, jonka sukulaisia voi ostaa erotiikkaliikkeistä.
Konteksti vaikuttaa toki siihen onko tavoitteena seksuaalinen nautinto vai jokin muu - fistauksessa ja dildoleikeissä tunne täysinäisyydestä ja venymisestä voi olla joillekin justiinsa se juttu, kun taas synnytyksessä välilihassa tuntuva paine on vain välttämätön osa prosessia, kehon viesti siitä että jotain oleellista tapahtuu. Luulisin. Mutta samat paikat ne on siinä kurituksen kohteena, enkä jaksa uskoa että gynekologien vempeleellä venytetty väliliha on yhtään sen synnytysvalmiimpi kuin kotikonstein valmennetut ihopoimut.
Noh, aika rauhassa on väliliha saanut olla. Ostin hierontaöljyä, kun halvalla sai. Muistan sen olemassaolon joskus, mutta ei se venyttely ole kauheasti inspiroinut. Oikeastaan eniten on helpottanut se, kun on kieltäytynyt uskomasta hyväntahtoisia neuvojia, jotka jaksavat muistuttaa, että "älä vaan lue mitään kauhutarinoita" ja lukenut kaikki hirveimmät synnytysstoorit. Ja siihen päälle vähän dataa synnytysasentojen vaikutuksesta repeämien todennäköisyyksiin ja muuta hyödyllistä ja hyödytöntä.
Tässä vaiheessa olen jo hyväksynyt sen, että voin yrittää vaikuttaa jossain määrin omilla toimillani omiin kipupisteisiini (fyysisiin ja henkisiin), mutta loppujen lopuksi kaikki menee kuitenkin miten menee. Ei pelota enää.
Tunnisteet:
kipu
,
neuvolantäti
,
neuvot
,
pelot
,
seksitäti
,
väliliha
,
välineurheilu
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)