Supervanhemmat

Mitä sille pitäisi syöttää? Mitä mä laitan sille päälle? Mitä me otetaan mukaan? Kummat rattaat me otetaan?

Isä-ha on heittäytynyt avuttomaksi palattuaan lomilta töihin. Tähän varmaan vaikuttaa kovasti se, että eroahdistunut vauva alkaa aina raivota sille, kun se tulee kotiin. Tosi tervetullut olo, uskoisin. Muistutin kyllä heti, että minulla ei ole ollut tapana kritisoida sen tapaa hoitaa lasta ja että uskon sen kyllä suoriutuvan kauppareissua koskevista päätöksistä, koska se on aivan kiitettävästi pitänyt lapsen hengissä, kun ollut omissa riennoissani.

Huomautin myös, että en jaksa olla se ainoa, joka tekee lasta koskevia päätöksiä enkä haluaisi että me uusinnetaan jotain paskoja sukupuolirooleja tässä meidän perheviritelmässä. Totuus kuitenkin on, että juuri niin me tehdään.

Emme ole kumpikaan kovin oma-aloitteisia tahi reippaita ihmisiä ja arjen pyörittäminen on aina välillä vähän haasteellista (annettakoon itselle sen verran armoa, että masennuksella on näppinsä pelissä). Koska minä olen nyt täällä kotona, nämä päätökset ja pikkujutut lipsuvat helposti heikoille harteilleni. Se alkaa tuntua ja näkyä - joka päivä kello kolme alan hajoilla. Vietän iltapäivän viimeiset tunnit itkua pidätellen. Sitten isä-ha tulee kotiin ja mikään ei muutu. Vauva on edelleen mun vastuullani. Kunnes hajoan ihan oikeasti ja lukittaudun vessaan tai jotain muuta kypsää.

Isä-ha ei pidä isäkuukautta. Ei siksi, että se ei olisi halunnut, vaan siksi että olemme molemmat kaavakekauhuisia ja minä kieltäydyin täyttelemästä papruja sen puolesta eli se sitten jäi. Vaikka ihan oikeasti olisin tarvinnut tähän kesään sen (l)isäkuukauden, jolloin (l)isäkädet ovat läsnä.

Tiesin, että isäkuukautta koskevat paperit tulevat postissa äidille, mutta silti sen kirjeen saapuminen masensi mua aivan tolkuttomasti. Tulin vihaiseksi ja voimattomaksi sen edessä, että minulle yritetään muiluttaa kaikki vauvaan liittyvät päätökset, vaikka lastenvalvojan luona allekirjoitettiin paperi, jossa lukee, että meillä on yhteishuoltajuus.

Tästäkin syystä olisi niin kivaa, että ihan defaultina isätkin olisivat himassa jonkin aikaa. Että se ei vaatisi jotain ylimääräisiä kommervenkkejä ja että se olisi normaali seuraus siitä, että pariskunnalle syntyy lapsi. Kun on meitä idiootteja, joilla riittää tahtoa, mutta ei välttämättä voimavaroja järjestää sitä elämäänsä tavalla, joka olisi oikeudenmukaisempi kaikkia kohtaan.

Niin että voisiko joku holhota meitä, please?

Kolmas kerta toden sanoo?

Maanantaina meillä on kolmas lääkäriaika.

Tänään kävin neuvolantätin tykönä puolivuotistarkastuttamassa lapsukaisen ja raportoin sille eilisestä terveyskeskuslääkäristä. Täti oli hieman hämmentynyt siitä, että se ei antanut meille lähetettä allergiasairaalaan taikka yhtäkään rasvareseptiä. Niinpä täti teki taikojaan ja löysi meille uuden ajan jonkun muun neuvolan lääkäriltä maanantaiksi ("tämä näkee ainoastaan lapsia, sen pitäisi tietää") ja kirjaili koneelle sydäntäsärkevän stoorin vauvani oireista ja kirjoitti loppuun "allergialähete?"

Se eka neuvolalääkäri kirjoitti sinne koneelle "iho hyvä, ei reagoi korvikkeeseen". Eilisen lääkärin mielestä iho oli varsin hyvä. Sitä en tiedä mistä se eka sen päätteli ja millä mittapuulla iho on hyvä, mutta whatever. Maanantain lääkäriin otan isä-han mukaan ja se saa lyödä nyrkkiä pöytään, koska minä en näemmä osaa.

Niin ja siis neuvolantädin mielestä iho ei ollut hyvä. "Katso, se on täynnä pieniä haavoja, sen täytyy sattua." Joo, niin on, ja ainakin se kirkuu kuin syötävä (meni just isä-han kanssa ulos ja kuulen ikkunasta). Tosin luulen, että sillä on korvatulehdus, mun piti sanoa sille eiliselle lääkärille, mutta se oli sellainen kaikkitietävä nuori mies, joka vakuutti mut siitä, että kaikki on jees, ja unohdin. Tosin luulis nyt et ne kattois lapsilta korvat aina? Suuhun se kyllä katsoi.

Oon vähän väsynyt ja ankee fiilis. Rauhoittelen kieriskelevää ja itkeskelevää vauvaa kaikki yöt. Voihan tämä olla ikäjuttu, mutta viime yönä se kyllä hinkkasi naamaansa lakanaan ja raapi tuskaisena. Vauvapolo :(

Niin ja eihän se allergiasairaala mitään ratkaise, sielläkin on kuulemma paska meno, mutta pääsisi edes eteenpäin.

Kerroin tästä pompottelusta tädilleni, joka alkoi muistella sitä kuinka etsi apua meidän äidille. "Että toinen on ihan seinähullu ja silti mitään ei tapahdu". No minähän en siitä paljoa muista, muuta kuin että äiti heitti myrkkyspagetit seinälle ja puhui kellolle. Ihana maailman paras julkinen terveydenhuolto.

Aijoo, tuo nuori mieslääkäri myös suomi mua siitä, että käyn väärässä neuvolassa ja sitten tulen vauvan vaivojen kanssa lähiterveyskeskukseeni. "Ihan hajoaa tää hoito". Siinähän hajoaa, ei mitenkään hirveesti kiinnosta lähiarvauskeskus, kun se hoito on ollut joka kerta hajottavaa. Pidän kiinni neuvolantädistäni kynsin hampain.

Ajankohtaista

Tässä näkemykseni kuohuttavista yhteiskunnallisista keskusteluista tiivistettynä.





Sitten tärkeämpiin aiheisiin: vauvallani on taas kuumetta ja se kakkaa tosi paljon ja sen peppu ärtyy. Veikkaisin taas hammasta, jos se ei olis nukkunut koko päivää. Ehkä se sai isä-han flunssan. En kestä. Ainakaan en anna sille mitään soseita.

Siis miten näitä voisi muka enempää tehdä, kun yhdenkin kanssa saa koko ajan olla huolissaan jostain. Pää hajoo.

Pääsinpä muuten osalliseksi miesflunssa sairastavaan isähenkilöön kohdistuvasta raivosta, joka tuntuu olevan melko yleisesti osa kotiäitien tunnerepertuaaria. Mies tuli duunista kotiin kuumeisena ja kaivautui peiton alle. Mä olin valmiiksi jo ihan poikki ja voin kuvitella, että pääni alkoi savuta. Vauva ei ollut nukkunut edes niitä puolen tunnin päikkäreitään koko päivänä ja mulla oli nälkä.

Läksin sitten kauppaan vänisevien vaunujen kanssa ja mietin, että sitten kun mä saan tän flunssan, niin mä hoidan tota vauvaa kotona kaikki päivät enkä todellakaan kaivaudu minnekään peiton alle. Tsägällä senkin nenä alkaa vuotaa ja sitä sitten imuttelen sillä pelottavalla letkulla, johon ihan oikeasti en haluaisi kajota. Illalla en saa taaskaan ruokaa, koska isä-ha pärjää mielestään purkkikermavaahdolla kuorrutetuilla einesporkkanaletuilla, joten sen ei sitten tarvitse tehdä enää koskaan ruokaa. Eli jos mä haluan ruokaa, teen sen itse. Aina. Jos en jaksa, saan jonkun huomautuksen, että ehkä sitä maitoa tulis enemmän, jos sä söisit jotain. AAAARGH.

Ja siis miten ärsyttävältä voi kuulostaa jonkun yskä?! Teki mieli tursottaa se hiljaiseksi sillä kermavaahdolla, kun vauva havahtui jokaiseen yölliseen köhään, koska jostain syystä kaikenmaailman teollisuusmelu on sen mielestä jees, mutta ihmisten äkilliset yskökset ja aivastukset on edelleen jotain niin hirveetä (vaikka yritänkin sitä karaista aivastamalla se sylissä).

Isä-ha, jos luet tätä, niin anteeksi. Mutta kun vittu.

Perheenrakennusvietti

Kun pissasin tikkuun, opin internetistä sellaisen sanan kuin lapsiluku. Toisin kuin saattaisi luulla, kyseessä ei ole kunkin perheen tosiasiallinen lapsimäärä vaan tavoitetila. Kun lapsiluku tulee täyteen, perhe on kokonainen.

Yritin kerran selittää ystävälle miltä vauvakuume tuntuu. Sehän on sellainen korventava tuntemus tuolla kupeissa, että lisäännyttävä olis. Se on täysin riippumaton siitä millaisia kokemuksia muiden lapsista on, vai onko sellaisia ollenkaan. Tai näin minä sen koin. Mitään järkisyitä sille ei voi keksiä, koska oikeastaan ainoastaan lapsettomuuden puolesta löytyy joitakin pitäviä järkiargumentteja (olen salaa sisimmässäni linkolalainen nihilisti: kaikki ihmiset veks vaan olis ehkä paras).

Sen sijaan tämä lapsilukuhomma, se on mulle vieras: mulla ei ole minkäänlaista tunnetta siitä kuinka monta lasta mun olisi saatava. Sain siis ainakin yhden ja nyt olen tyytyväinen, kun pääsin osalliseksi tästäkin seikkailusta. Saattaisin kyllä haluta lisää lapsia tai saattaisin olla haluamatta, mutta en pidä nykyistä asiantilaa mitenkään puuttellisena. UIkopuolelta tarkasteltuna osaan kyllä ajatella meitä kolmea ydinperheyksikkönä ja varmaan tämä tunne voimistuu vähitellen - ehkä sitten rupean kelaamaan jotain lapsilukua? Tänään kun viihdytettiin molemmat vauvaa TAAS terveyskeskuksessa (joku mystinen kuume), pääsin ehkä lähemmäs perhefiilistä kuin koskaan.

Mutta mulla ei toistaiseksi ole tunnetta siitä, että me oltaisiin jotenkin eridytty vanhoista perheistämme, johon itselläni kuuluu veli, äiti, täti, tädin vanha opiskelukaveri ja sen lapsi. Isä, veljen tyttöystävä ja täti-ha lapsineen heiluvat jossain lähimaastossa, raivaavat tietään kohti perhettäni. Tämä perhe on aina ollut kokonainen juuri tällaisena, joksi se on ajan kuluessa muokkaantunut, ja samalla se on avoin muutoksille. En usko että kukaan tämän perheen muistakaan jäsenistä on tuntenut minkäänlaista vajavaisuutta ilman tätä uutta lisäystä vaikka kaikki hänen saapumisestaan vilpittömän innoissaan ovatkin. Esimerkiksi tädin opiskelukaverin tytär kertoi tädilleni, että tuntuu kuin olisi saanut uuden sukulaisen. Tämä kokemus perheestä on siis jaettu, en elä yksin jossain hippikuplassa.

En nyt siis ajattele perhettä minään siistien city-sinkkujen kaveriperheenä, jonka kanssa syödään sunnuntaibrunsseja ja sitten unfriendataan facebookissa, kun esmes pussailee kaverin exää, vaan jonain sellaisena... yhteen hitsautuneena joukkona tyyppejä, jotka kokee olevansa pysyvästi kiinni toisissaan hyvässä ja pahassa, yhdessä eletyn ja koetun kautta. Minulle siis perhe ei ole koskaan ollut isä, äiti ja lapset, vaikka olen toki pienenä toivonut että olisikin. Kaikki tahtoo olla normaaleja.

Voi olla, että jos nyt haluaisinkin lisääntyä lisää ja se osoittautuisi haastavaksi, muuttaisin mieleni. Pääsisin ehkä käsiksi tuohon vajavaisuuden tunteeseen, kun mulla on vain tämä yksi lapsi. Lapsilukuihmiset kun ovat usein niitä samoja, jotka jaksavat muistuttaa, että lapsia saadaan, ei tehdä. Silti sitä perhettä rakennettaan aktiivisesti kohti lapsilukua, stressataan optimaalisia ikäeroja ja muuta kovin suunnitelmallista, joka on mielestäni hieman ristiriidassa tämän tekemättömyyden kanssa. Eikä siinä mitään, se on hienoa, jos tietää mitä tahtoo. Minä en tiedä.

Juurilla

Luin jostain, että vaipanvaihto on pienelle vauvalle elämys. Niin tota, koska se lakkaa olemasta elämys? Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, lopettaa kotona kökkimisen ja lähteä vauvan kanssa maailmalle, koska vaippa on vaihdettu jo aika monta kertaa. Suunnattiin mun lapsuuden maisemiin, Eppooseen.

Matkustin siis noin 1,5 tuntia kahdella bussilla Espoon kaupunginmuseon Vaunutreffeille kaverin seuraksi. Eka bussimatka meni unessa, mutta tokan pieni kulttuurinystävä kiljui alusta loppuun. Tunsin kanssamatkustajien katseet niskassani, mutta en nostanut vauvaa vaunuista, koska ne meinasivat kaatua koko ajan ja jonkun piti pitää niitä pystyssä. Pakkoko oli ostaa kiikkerän ketterät city-vaunut. Vauva vaikeni heti kun päästiin ulos ja valvoi vaunuissa tyytyväisenä. Sille pitää jotenkin opettaa, että joukkoliikenne on kiva asia.

Perillä kuuntelin lukiokaverin vetämän 20 minuutin opastuksen Espoon lähiöiden - erityisesti Tapiolan - historiasta ja yritin pitää tylsyyttään(!) önisevän vauva-han tyytyväisenä. Jälkeläisen ensimmäinen museoretki lopahti sitten Leppävaara-videon äärelle tissille nukahtamiseen. Muakin nukutti, koska se video oli daideellinen, eikä siinä näkynyt edes Maxin katolla ollutta oranssia kuutiota, jota bongatiin aina oman aikansa ottavan seutulinja 110:n ikkunasta silloin kun se oli kehälinja ja mentiin Stadiin väärää kautta (Siinä Maxin päällä on nyt Sello).

Kaveri bondasi muiden espoolaisäitien kanssa - ne oli jotenkin rennomman oloisia kuin esim. töölöläiset äidit - ja mä olin iloinen, kun museossa oli niin pimeää, ettei kukaan nähnyt lapseni naamaa: vauva näyttää ikkunalasin läpi lentäneeltä katutappelijalta, koska en vaan vittu saa niitä kynsiä tarpeeksi lyhyiksi.

En osaa sanoa sainko itse museokäynnistä irti kauheesti, varpaat tuli kipeeks kaikesta kävelemisestä ja pää kaikesta säätämisestä, mutta opin sentään että Kino-Tapiolan hoodeille rakennettiin joskus talollinen yksiöitä poikamiehille. Ties vaikka olis ollut sama talo, jossa joskus nuorena tyttönä pökerryin erään poikamiehen vessaan, kun siellä oli romanttisesti vähän liian monta kynttilää palamassa. Juuret ne on espoolaisellakin.

Oli kuitenkin ihan jees, että vauva-ha näki kerrankin muita vauvoi ja vaikka ympäriinsä remuamisessa on ihan kauhee homma, voisi sitä yrittää tehdä vähän enemmän. Kaverin taitavan yksvuotiaan seura oli myös kovin inspiroivaa ja tyyppi punkesi itsensä istumaan mun sylissä. Siinä se tönötti selkä suorana, söi sormiaan ja teki yökkäilyääniä. Mun pieni paljasjalkainen stadilainen, teollisuusalueen vauvakingi.

Analyysini kakkosen äiti-illasta

Vauvansa tarpeille epä-sensitiivinen, testosteronivajeessa piehtaroiva (koska nukkuu joskus vauvan vieressä, vaikka ei aisti sitä) isä-ha ruokki tuossa jälkikasvuaan sängyssä ja mä kruisailin kakkosen Äidit töihin -spektaakkeliin, valitettavasti vain siihen tokalle Isät kotiin -osuudelle. Se oli just niin käsittämätön kuin osasin odottaa. Kaikki vaan huutelivat omista poteroistaan ja puhuivat eri asioista.

Me teemme perheellemme sopivan yksilöllisen valinnan ja mä kökin kotona niin kauan kuin jaksan ja sit etsin varmaan töitä, mutta kannatan kyllä silti sitä saatanallista 666-mallia, koska varsin miesvaltaisella alalla oleva isä-ha pelkää menettävänsä työnsä, jos jää kotiin lapsen kanssa. Siinä on mulle ihan tarpeeks syytä kannattaa jonkinlaista yhteiskunnallista viestiä, että isienkin sopisi hoitaa lapsiaan. Se on nimittäin lapsen etu, että sillä on monta kartalla olevaa vanhempaa. Itselläni katson olevan kolme vanhempaa, joista pari tosin oli välillä aika hevisti ulos kartalta, mutta kuitenkin. Kokemukseni perheestä ylittää ydinperheen rajat.

Studiossa oli keskustelemassa mm. ihana Anna Moring, jonka queertutkimuksen kurssilla kirjoitinkin kerran esseen isyyden paikoista. Se oli diippiä shittiä - pohdin siinä isyyttä sen valossa, että olen kasvanut kahden naisen luotsaamassa perheessä ja siinä oli joku hämärä teoriakin, johon tätä omaa kokemustani peilasin. En nyt muista mitä Anna sanoi tässä äiti-illassa, muuta kuin että entä perheiden monimuotoisuus jota siis tsemppaan, mutta ihan yhtä kuuma se oli kuin aina ennenkin. Tuli vaan mieleen.

Moringin lisäksi siellä oli myös pelottava punatukkainen nainen, joka osoittautui the Erja Rusaseksi. Itse asiassa siitä mun piti kirjoittaa. En muista asiayhteyttä, mutta hän esitteli tällaisen tutkimustuloksen, että ne perheet, jotka laittoivat alle 12-kuukautisen lapsen päivähoitoon, olivat tulosten mukaan muita toimimattomampia (mitä se ikinä tarkoittaakaan). Mä jäin miettimään, että oliko tämä argumentti kotihoidon puolesta. Jos oli, se oli vähän nurinkurinen - tahtoiko hän sanoa, että varhainen päiväkodin aloittaminen tekee perheestä toimimattoman? Tai miksi haluaisitte laittaa lapsen päikkyyn ja assosioitua toimimattomaksi perheeksi? Vai että tämä todistaa päivähoidon huonoudesta, koska sen valitsevat toimimattomat perheet? Ehkä se oli vain toteamus eräästä tutkimustuloksesta, mutta kun meni se vähän ohi, niin jäin pyörittelemään tuota.

Huippu keskustelussa saavutettiin, kun isyystutkija Jouko Huttunen kertoi tuosta perhepedin alentavasta vaikutuksesta isien testosteronitasoihin. Siinä sitten yhtäkkiä pohdittiin, että ovatko koti-isät seksikkäitä ikään kuin sillä olisi jotain merkitystä. Maailman epäseksikkäin mies eli Leo Stranius (anteeksi Leo, each for their own) oli sitä mieltä että koti-isät ovat seksikkäitä ja Jouko Huttunen oli sitä mieltä että hän ei ollut seksikäs, mikä oli ihan ok (diggaan ehkä tästä Huttusesta, pitää perehtyä paremmin). Sen sijaan äitiaktiivi Eva Hämeenniemi oli ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä kotitöitä tekevä ja kokkaava mies on seksikäs ja hän mielellään vaihtaa makkaripalveluksia kokkailuun. Mykistävää. Jos 666-malli olis käytössä, hra Hämeenniemi sais ehkä ihan törkeesti pesää.