Kolmas kerta toden sanoo?

Maanantaina meillä on kolmas lääkäriaika.

Tänään kävin neuvolantätin tykönä puolivuotistarkastuttamassa lapsukaisen ja raportoin sille eilisestä terveyskeskuslääkäristä. Täti oli hieman hämmentynyt siitä, että se ei antanut meille lähetettä allergiasairaalaan taikka yhtäkään rasvareseptiä. Niinpä täti teki taikojaan ja löysi meille uuden ajan jonkun muun neuvolan lääkäriltä maanantaiksi ("tämä näkee ainoastaan lapsia, sen pitäisi tietää") ja kirjaili koneelle sydäntäsärkevän stoorin vauvani oireista ja kirjoitti loppuun "allergialähete?"

Se eka neuvolalääkäri kirjoitti sinne koneelle "iho hyvä, ei reagoi korvikkeeseen". Eilisen lääkärin mielestä iho oli varsin hyvä. Sitä en tiedä mistä se eka sen päätteli ja millä mittapuulla iho on hyvä, mutta whatever. Maanantain lääkäriin otan isä-han mukaan ja se saa lyödä nyrkkiä pöytään, koska minä en näemmä osaa.

Niin ja siis neuvolantädin mielestä iho ei ollut hyvä. "Katso, se on täynnä pieniä haavoja, sen täytyy sattua." Joo, niin on, ja ainakin se kirkuu kuin syötävä (meni just isä-han kanssa ulos ja kuulen ikkunasta). Tosin luulen, että sillä on korvatulehdus, mun piti sanoa sille eiliselle lääkärille, mutta se oli sellainen kaikkitietävä nuori mies, joka vakuutti mut siitä, että kaikki on jees, ja unohdin. Tosin luulis nyt et ne kattois lapsilta korvat aina? Suuhun se kyllä katsoi.

Oon vähän väsynyt ja ankee fiilis. Rauhoittelen kieriskelevää ja itkeskelevää vauvaa kaikki yöt. Voihan tämä olla ikäjuttu, mutta viime yönä se kyllä hinkkasi naamaansa lakanaan ja raapi tuskaisena. Vauvapolo :(

Niin ja eihän se allergiasairaala mitään ratkaise, sielläkin on kuulemma paska meno, mutta pääsisi edes eteenpäin.

Kerroin tästä pompottelusta tädilleni, joka alkoi muistella sitä kuinka etsi apua meidän äidille. "Että toinen on ihan seinähullu ja silti mitään ei tapahdu". No minähän en siitä paljoa muista, muuta kuin että äiti heitti myrkkyspagetit seinälle ja puhui kellolle. Ihana maailman paras julkinen terveydenhuolto.

Aijoo, tuo nuori mieslääkäri myös suomi mua siitä, että käyn väärässä neuvolassa ja sitten tulen vauvan vaivojen kanssa lähiterveyskeskukseeni. "Ihan hajoaa tää hoito". Siinähän hajoaa, ei mitenkään hirveesti kiinnosta lähiarvauskeskus, kun se hoito on ollut joka kerta hajottavaa. Pidän kiinni neuvolantädistäni kynsin hampain.

Neukkis

Kolmannes vuodesta lusittu -neuvola eli lähemmäs 5 kk neuvola takana. Semmonen perusmeininki. Vauva 70 cm, painaa 8,7 kg ja on kiva.

Täti oli sitä mieltä, että voi antaa päivällä desin kasvissosetta, illalla puolikkaan mokoman ja vielä hedelmää pälle, jos menee. Viljoja vasta sit myöhemmin. Tää on musta ihan jees neuvo, koska se on maltillinen. Ei mitään "anna kaikkea vaan ja paljon". En tiedä onko mun neuvolantäti kovin edistyksellinen, se antaa juuri niitä ohjeita, joita kriittiset kiintymys-, imetys-, luomu-, jne.-sivustot tahtovat kirjoittaa uusiksi, mutta toistaiseksi ne on toimineet mulle ihan hyvin. Esimerkiksi sen imetysohjaus ei ollut mitenkään kumouksellista, mutta mä sain homman toimimaan niillä vinkeillä ja etenkin tädin kannustavalla otteella. Ja kun sanon, että vauva saa vierottaa itsensä kun haluaa, en jaksa enää taistella, se sanoo että ei ole pakko ja tämäkin on hieno saavutus.

Sellaisista pienistä jutuista mä muistan miksi vaivaudun vanhoille hoodeille asti neuvolaan: neuvolantäti vaikkapa sanoo lapselle, että hienosti syöt sormia, ja rupattelee niitä näitä, että muistuttaa aina vanhemmille, jotka on niitä sormia suusta nyhtämässä, että silleen lapsi tutustuu kehoonsa, anna syödä vaan. Ja pippelillä pitää saada leikkiä. Nih. Niin munkin mielestä.

Mun mielestä sillä on sellainen mukavan lapsilähtöinen ote tohon hommaan, mutta silti se jaksaa aina myös kysellä miten vanhemmat jaksavat. Se tarkastelee perhettä kokonaisuutena, eikä tuijota liikaa käppyröitä. Se myös antaa sellaisia neuvoja, jotka se on räätälöinyt asiakkaan mukaan: eli vaikkapa meitä se pitää musikaalisena perheenä. Kyllä me kestetään se bussimatka tädin takia, ja kun kevät ja kesä tulevat, vähänkö mä hengaan Töölön puistoissa vauvan kanssa neuvolakäyntien jälkeen. Ei sinne välttämättä tulis muuten lähdettyä.

Önnönnöö

Mulla ei ole mitään hajua, mitä näiden soseiden kanssa pitäis tehdä. Kun vauva vetäis niitä vaikka kuinka ja jos idea on vähentää korvikeannosta, niin eikös se ole ihan toivottava asianlaita. Sitten taas neuvolan prujuissa puhutaan makuannoksista ja totuttamisesta, minkä voi tulkita niin, että ei ole pakko heti upota. Tai niin, että muu on KIELLETTY ja VÄÄRIN.

Olen nyt antanut aamulla 2 jääpalallista kasvista (tänään testasin kolmella, olis mennyt enemmänkin) ja illalla 2-3 tl hedelmäsosetta. En tiedä onko se liikaa vai liian vähän. Ja kiltisti pari makua viikossa. Sen voin sanoa, että mangoa piltti saa seuraavan kerran, kun osaa pyyhkiä oman takapuolensa. Minen noita mangovaippoja vaihda.


Vauva in the hood

No mutta mä pääsen itkemään tätä tiistaina neuvolantädille. Toivottavasti en ole tuhonnut pienokaisen suolinukkaa tai muuta kauheeta. Muutenkin mokasin, kun en aloittanut perunalla. Siis mitä vittuu, en mä syö itsekään ikinä perunaa, pakkoko sen on sitä syödä.

Niin ja mystinen kuume tais olla vauvarokko. Rokko-osuutta en bongannut, mutta kuume kesti tasan kolme päivää ja ainoa oire sen lisäksi oli kärttyisyys. Nyt mun vauva on taas normaali. Siis tota kakkatykkiominaisuutta lukuunottamatta.

Minä taasen en ole normaali - olen kärttyinen ja väsynyt. Muutama sekava yö takana. Menen kokoamaan 1000 palan palapeliäni, jossa on Venetsia. Täysin järjetön harrastus.

Hienosti

Neuvolakorttiin kirjattiin, jotta hienosti, hienosti ja hienosti. Kaikki taitaa siis olla hienosti.

Hienosti tulee myös rinnoista maitoa, totesi neuvolantäti (jollain piti se rokotuksia rääkyvä pikkuinen rauhoittaa). "Kiva että menee hienosti, kun tämä imetys on sulle tärkeää". Oli sitä mieltä että sujuu hienosti, kun ajatellaan lähtötilannetta. Aion tästä lähtien ajatella näin. Kuulemma useat vauvat vetävät tässä vaiheessa tuplana meidän korvikeannosta, jotenka ehkäpä tämä homma menee sitten fifty-fifty.

Jo minä olenkin sitä tissiä lapsen suuhun tunkenut. Mutta onko se mulle tärkeää? Oli se kai silloin aluksi kun oli paska fiilis kaikesta. Nyt kun mietin niin joudun myöntämään, että ei, ei se ole mulle kovin tärkeetä. Olen huojentunut, että vauva saa annoksensa sitä maailman parasta ravintoa, mutta nyt kun olen saanut nauttiä tästä pullolapsen suomasta (suhteellisesta) vapaudesta, en tiedä kestäisinkö puolen vuoden täysimetysvankilaa. Alkuperäinen suunnitelma oli opettaa muksu mahdollisuuksien mukaan pullolle, mutta silloin kuvittelin pumppaavani sitä maitoa talteen. Kuvittelin muuten myös ostavani niitä saakelin lasipulloja, kunnes tajusin, että en osaa pelätä muovista irtoavia kemikaaleja. En vaan todellakaan osaa.

Kai mä olen vähän tällainen keskitien kulkija tässä äitiydessä. Olen kyllä teesi-antiteesti-synteesi-tyyppi muissakin elämää koskevissa valinnoissa. Tasapainotteleva, diplomaattinen vaaka, toisaalta-toisaalta-ihminen. Mun nukkumisjärjestelykin on kummallinen välimuoto ja meillä on jotain rutiineja, mutta ne toistuu aina vähän sinne päin eikä todellakaan aina samaan aikaan.

Sain myös kiinteitä ruokia koskevia ohjelappusia. Veikkaan, että en jaksa joka hiton sosetta itse vääntää - katsotaan mitä tyyppi tahtoo syödä. Herneenversoja varmaan ainakin, se nauraa kun ne roikkuu mun suupielistä. Saa se syödä sorminkin, mutta kieltäydyn kutsumasta sitä sormiruokailuksi. Tämä päätös kypsyi kun taannoisella lounaalla kuulin ystäväni höpisevän vauvalleen, että äiti valitsee tästä nyt sulle sormiruokailtavaksi sopivaa. Tuli sellainen puistatus, että pakkoko niitä omia kasvatusideologioita on vauvalle pakko avata, eikö sille voi antaa ihan vaan ruokaa.

Rupesi tämä blogikin hävettämään. Tuo pieni poika on mun lapsi, eikä mikään identiteettiprojekti.

Being boring

Tuntuu että mun tän hetkinen puuhailukiintiö täyttyy vauvan kanssa askartelusta. Vaipat, rasvat, tuttipullot, tekstiilit ja muut vaatii kaikki pientä säätämistä, jonka jälkeen jaksan ehkä just ja just ruokkia itseni. En vaan ole kovin puuhakas ihminen, teen mielummin ajatustyötä.. Ahahah just joo.

Pienenä nysväsin itsekseni päivät pitkät, tein barbielle sata mekkoa yhdessä illassa. Nyt oon puhunut ehkä kuukauden bodyn jatkopaloista. Joka kerta kun mies ähisee vauvalle liian pientä hynttyytä niskaan, kerron että mä teen niitä bodyn jatkopaloja. Nyt oon niin pitkällä että valitsin jo pienten vaatteiden kasasta jatkopaloiksi uhrattavat vermeet. Ehkä ens viikolla jaksan leikata ne.

Jotkut nimiäiset olis parin viikon päästä. Ehkä ne järjestää itse itsensä, jos en ajattele niitä.

Saamattomuudesta huolimatta elämä on asettunut johonkin uomaan. Vauvalla alkaa olla jonkin sortin rytmi: nukahtaa 23:30 ja 00:30 välillä. Ujeltaa ja pyöriskelee sitä ennen sängyssä parikin tuntia, mutta on ihan tyytyväinen siinä itsekseen. Se laulaa joskus soittorasian mukana minuuttitolkulla. Eka unipätkä on kolme-viis tuntia ja sit heräilyä parin tunnin välein. Ylös kympin, yhdentoista aikaan. Ekat päikkärit tunnin päästä heräämisestä ja loppupäivä vedetään vielä vaihtelevasti.

Ihan kiva. En varsinaisesti kaipaa vauvaa, joka menee nukkumaan kasilta ja herää kukonlauluun. Mutta sopeudun toki siihenkin, jos jostain syystä kahden yökukkujan vauva päättää olla aamuvirkku.

Mä uskon että omaan sänkyyn siirtäminen menee ihan hyvin sitten kun siihen raaskin ryhtyä. Vielä uskallan mennä hetken erikoisella sivuvaunuratkaisullamme (kapea sänky työnnettynä sohvaan kiinni, mun jalat vauvan pään vieressä etten kuule joka kähinää), kun tyyppi ei ole kääntynyt.

Päivisin vauvan kanssa me jutellaan, katotaan telkkaria, ihmetellään kämppää (kuskaan sitä ympäriinsä ja selitän eri tavaroista), käydään ehkä S-marketissa. Pari kertaa olen uskaltautunut kaupungille - viime viikon kahvittelu meni ihan hyvin ja tajusin, että ei mun vauva enää itke kauheasti. Ihan hyvä lattevauva siis! Ehkä mahavaivat helpottaa tai jotain.

Tavallaan ihan sairaan tylsää elämää, mutta oikeastaan viihdyn ihan hyvin näin. Vauva on just söpöin ja paras.

Vauva ei myöskään kuollut kynsivallintulehdukseen, vaikka hetken luulin näin käyvän. Liottelin sen kättä kahvikupissa ja se selvisi hengissä. Tarpeeksi draamaa siinä.

Vauvakatsaus

Vauvablogeissa on tapana tehdä yhteenvetoja vauvan kehityksestä. Minä myös!

Vauvani, 2 kk, on 63 senttimetriä pitkä ja painaa noin 6,5 kiloa. Vauvankehittämislaitoksen mukaan hän kasvaa +2-käyrällä.

Joululahjavaatteet eivät mahdu päälle.

Pelkään että kyseessä on ns. virikelapsi. Valvoo parhaimmillaan 13 tuntia putkeen ja kyllästyy helposti, jos joutuu katselemaan samaa katon kohtaa useamman minuutin kerrallaan. Juttelee ja hihkuu mielellään Robert Armanille, kirjahyllylle tai sille tylsälle katolle.

Viuhtoo ja heiluu kontrolloimattomasti, vaipanvaihto hankalaa. Käyttää Pampersia kokoa 3, koska äitinsä ei ole tarpeeksi harrastunut, että jaksaisi roikkua kestovaippafoorumilla ja huutonetissä.

On tyytyväinen, jos sille laulaa esim. kestohittiä Äiti menis nyt pissalle. Ei pidä pusuista, tavallisista eikä eskimo. Ei häiriinny metelistä, rauhoittuu teknolla, mutta aivastus lähietäisyydellä aiheuttaa pienimuotoisen maailmanlopun.

Pitelee päätään, jos huvittaa. Kehittämislaitoksen täti ehdotti, että pidettäisiin mahallaan vaikka 20 kertaa päivässä lyhyitä aikoja, jos alkaa huutaa heti. Ei pidetä.

Rakastaa televisiota. Yritetään rajoittaa. Walking Deadia ei saa katsoa, Gilmore Girls on ok.

Synnytinkö edes?

Hmm. Mulla ei ole sellainen olo, että olisin synnyttänyt. Lapsivedet meni, 10 tuntia luonnollisia supistuksia ja päälle 10 tuntia oksitosiinilla vahvistettuja paskasupistuksia... Ja sitten a-ha eksyi ulostulomatkalla jonnekin ja pelmahti syliini jostain ihan puun takaa. Reissu jäi jotenkin kesken.

Liittyyköhän tämä siihen, että synnytys päättyi sektioon? Jos näin on, pääseekö asian kanssa sinuiksi joskus? Onko edes välttämätöntä, että pidän itseäni synnyttäneenä? Jotenkin vain annettiin ymmärtää, että synnyttäminen vaikuttaa käsitykseen itsestäni naisena aivan valtavasti ja heti ja sata salamaa ja elämä räjähtää. Ei mitään sellaista, olen ehkä vielä shokissa.

En myöskään näytä juuri synnyttäneeltä. Kymmenen päivää itse tapahtumasta ja olen hoikempi kuin vuosiin. Maha on enää aavistuksen turvoksissa. Rinnat ei mitenkään varsinaisesti tursua maitoa ja ovat muutenkin ihan samanalaiset kuin ennen raskautta. Jotain niistä kuitenkin taitaa tulla, koska vauva viihtyy niiden parissa aina vaan pidempään.

Kaikenlaista. Ehkä tämä homma vaan käynnistyy hitaammin kuin oletin. Neuvolantäti lohdutti, että vauvaan kiintyminen voi viedä puolikin vuotta ja tarvittaessa pääsee varhaisen vuorovaikutuksen spesialistin juttusille, jos huolettaa. Mutta ei mua vielä huoleta: toistaiseksi on ollut aika luontevaa virittäytyä vauvan kanssa samalle taajudelle, huomaan höpiseväni ja leperteleväni sille ihan ilman yrittämistä. En hermostunut edes silloin, kun se huusi ja tärisi raivosta koko päivän. Hyvä minä!

Vauva-ha

Lulin haluavani vauvan, mutta nyt kun vauva on ollut olemassa reilun viikon, tajusin haluavani lapsen. Luulin myös haluavani olla äiti, mutta mieluummin olisin vanhempi. Kivoimmillaan tuo vauva on hereillä ja tarkkaavaisena. Niinä lyhyinä hetkinä keskityn juttelemaan sille ja mietin kuinka mukavaa onkaan, kun se joskus vastaa selkeämmin takaisin.

Hoitamisesta en saa mitään kiksejä. Olen edelleen ihan paniikissa kun vaipassa on jotain ja homma onkin ulkoistettu isä-halle. Napatynkä on pelottava. Ja ruokailusta ei nyt kannata edes puhua. Neuvolantäti toi mukanaan toivon ja systeemin korvikemäärien vähentämiseksi, jonka seurauksena vauva kiljui eilen koko päivän ja illan nälkäänsä, kunnes tainnutettiin se kolminkertaisella korvikesatsilla.

Tänään se taas nukkuu. Kerää voimia uutta konserttia varten kenties.

Voi olla että imetyksen saaminen johonkin malliin toisi mukanaan noita kaipaamiani vuorovaikutushetkiä, mutta toistaiseksi vauva rinnalla on ollut parhaimmillaan helpottavaa ja pahimmillaan todella ahdistavaa. Pullolla sen saa onnellisen ja tyytyväisen näköiseksi, mutta sydäntä kalvava syyllisyys vie ilon noistakin hetkistä.

Mietin, että onko kaikilla imetysnatseilla ollut helppoa. Vai saako ongelmien selättäminen rinnan niin rottingille, että sitten on helppo patsastella muillekin että se vaatii vain vähän enemmän töitä. Niin tai näin, tällä hetkellä olen surullinen ja katkera. Töitä on tehty peräti muutaman päivän ajan ja sekin tuntuu olevan liikaa. Ja jos joku vegaani tulee aukomaan päätään lehmävauvoista, tungen sille kurkusta alas purkillisen Nannia.

Tuskastus

Laskettu aika on vasta ensi viikon lopulla, mutta sanoisin, että mun päänsisäinen laskettu aika on ihan hollilla, ellei peräti mennyt jo. Jos keskityn kuuntelemaan, keho lähettää viestiä, että pikkuhiljaa olis aika kahdentua tai kellään ei ole enää kivaa. Tunne siitä, että meidän olis a-han kanssa turvallisinta lakata olemasta sisäkkäin, voimistuu.

Millä tätä voi perustella? Ei kai millään muulla kuin sillä saakelin intuitiolla. Sillä että jonnekin tuonne lokakuun puoleenväliin asti mulla oli tunne siitä, että meillä on molemmilla kaikki hyvin näin, vaikka vähän epämukavaa alkaa olla. Sitten alkoi pikku hiljaa olla sellainen fiilis, että tuo yksi alkaa raivata tietään ulos. Neuvolassa oltiin samaa mieltä. Mikä sitten taas vastasi hyvin sitä jo joskus kesällä päässäni muotoutunutta ajatusta, että syntymähetki tulee olemaan lokakuun puolella.

Mutta hämärähommiahan nämä ovat. Onneksi huomenna on neuvola. Neuvolantäti lisää mun turvallisuudentunnetta.

Välilihaa valmentamassa

Neuvolantäti kysyi eilen pelottaako synnytys. Yllätyksekseni vastasin, että pikemminkin alan olla loppua kohti rauhallisempi. Tämä on kuulemma yleistä, kun olo alkaa olla kurja ja kärsimätön ja haluaisi vauvan vain ulos.

Alkuraskauden väliliha-ahdistus on kadonnut. Äitini on purkanut omaa synnytystraumaansa kertomalla minulle kauhujuttuja repeämistään, minkä seurauksena olin vuosia ihan satavarma, että en todellakaan synnytä ikinä. Mutta sitten tuli viiva tikkuun ja välilihan kanssa piti tulla sinuiksi.

Pohdin puolivitsillä, että jonkinlainen fistausohjelma voisi olla paikallaan. Tämä herätti keskustelua, koska eihän se nyt ole sama puskea päätä ulos jalkojen välistä kuin nyrkkiä sisään. Kuitenkin välilihan valmistamiseen myydään välineitä, jonka sukulaisia voi ostaa erotiikkaliikkeistä.

Konteksti vaikuttaa toki siihen onko tavoitteena seksuaalinen nautinto vai jokin muu - fistauksessa ja dildoleikeissä tunne täysinäisyydestä ja venymisestä voi olla joillekin justiinsa se juttu, kun taas synnytyksessä välilihassa tuntuva paine on vain välttämätön osa prosessia, kehon viesti siitä että jotain oleellista tapahtuu. Luulisin. Mutta samat paikat ne on siinä kurituksen kohteena, enkä jaksa uskoa että gynekologien vempeleellä venytetty väliliha on yhtään sen synnytysvalmiimpi kuin kotikonstein valmennetut ihopoimut.

Noh, aika rauhassa on väliliha saanut olla. Ostin hierontaöljyä, kun halvalla sai. Muistan sen olemassaolon joskus, mutta ei se venyttely ole kauheasti inspiroinut. Oikeastaan eniten on helpottanut se, kun on kieltäytynyt uskomasta hyväntahtoisia neuvojia, jotka jaksavat muistuttaa, että "älä vaan lue mitään kauhutarinoita" ja lukenut kaikki hirveimmät synnytysstoorit. Ja siihen päälle vähän dataa synnytysasentojen vaikutuksesta repeämien todennäköisyyksiin ja muuta hyödyllistä ja hyödytöntä.

Tässä vaiheessa olen jo hyväksynyt sen, että voin yrittää vaikuttaa jossain määrin omilla toimillani omiin kipupisteisiini (fyysisiin ja henkisiin), mutta loppujen lopuksi kaikki menee kuitenkin miten menee. Ei pelota enää.

Keskusteluja (m)a-han kanssa

Mietin pitkään, että mitenköhän ihmeessä tuon mahan kanssa kuuluu oikein olla vuorovaikutuksessa, mitä ihmeen virikkeitä sille voi tarjota?

Mutta sitten tulivat nämä sekavat univajakkipäivät ja huomasin keskittyväni kaikkeen muuhun kuin mahamöngerryksiin. Itkin kyllä kipeitä potkuja öisin ja särkevää selkää päivisin, mutta unohdin että mun sisällä on joku tyyppikin.

Tuli vähän huono omatunto. Niinpä laitoin käden määrätietoisesti mahan päällä näkyville möykyille* ja juttelin vähän. Keskityin olemaan itse rauhallinen niin kuin teen joskus hoitokoiran kanssa, kun se riehuu, ja siirsin näitä rauhoittavia viboja sisäänpäin. Yritin hengittää suoraan kohtuun niin kuin joogassa opetettiin.

Olen kyllä unohtanut laulaa a-halle Eternal Flamea joka päivä, vaikka oli tarkoitus, joten älyllinen kehitys on nyt ehkä niin ja näin, eikä sillä ole valmiina tynnyttävää ja tunnistettavaa tuutulaulua syntyessään. Jossain vaiheessa jopa luin itsekseni ääneen Tatua ja Patua, kun halusin testata että onko niistä mihinkään (totesin hyväksi, Joulupukille duunia).

Kaiken kaikkiaan uskon että maha huomaa kyllä, että huomioin sitä, puhun suoraan sille. Mystinen juttu. Se saattoi myös huomata, kun yhtenä huolentäyteisenä päivänä tökin vatsanahkaa paniikissa ja vingutin sille kaverin lapsen Sophie-kirahvia niin antaumukselle etten ehkä enää ikinä halua kuulla sitä ääntä. Vittuili sitten takaisin eikä suostunut heilumaan kuin vasta seuraavana päivänä.

*En todellakaan tajua mikä möykky on mikäkin ruumiinosa vaikka tiedän suunnilleen miten päin mahassa oleillaan. Ekan kerran kun neuvolantäti tarttui vauvaa päästä mahan päältä ja piti sitä sivusta paikoillaan saadakseen sydänäänet, olin aivan mykistynyt ihailusta. Olen kyllä edelleenkin.

Perusasioiden äärellä, osa I: nukkumishommat laskussa

Kahden täysin unettoman yön jälkeen kahdentoista tunnin setti, ylös iltapäivästä ja vielä päälle iltapäikkärit kahdeksan aikaan - lopputulemana blogipuuhastelua viiden aikaan aamusta, poikaystävän kello soi 25 minuutin päästä. Kun rekat aloittavat piippauskonsertin ikkunan takana kuuden aikaan, on yleensä hyvä hetki edes yrittää sitä nukkumista (tai vaihtoehtoisesti syödä aamiaista). A-hakin on meuhkannut kulkiluiden kohdilla jo muutaman tunnin ja yrittää ehkä kertoa, että voitais vaihtaa makuuasentoon.

Neuvolantäti on siitä reilu, että käski nukkua silloin kun nukuttaa ja aina voi ottaa päivällä takaisin olen kuullut muidenkin äitiyslomalaisten muistuttavan. Arveluttaa vain miten helppo tästä on sitten sujahtaa äitimaailmaan, jossa leikkipuistossa ollaan viimeistään klo 9 myös viikonloppuisin ja niitä neuvola-aikoja saa aamukahdeksalta. Vertaisverkostojen puuttuessa tarkistin jo varmuuden vuoksi paikalliset perhekahvilatkin ja jäin miettimään, että ihanko tosi pääsen paikalle ennen kymmentä.

Joka tapauksessa vauvalle pitäisi kai luoda jokin vuorokausirytmi ja harvinaisen rytmitajuttomana olen huolissani.