Tunne-elämä

Tässä viime päivinä olen löytänyt itseni useammin ihan vain ihailemasta vauvaani tai huomannut rutistavani sitä sylissäni kiihkeästi. Olen kertonut sille varmaan sata kertaa tykkääväni siitä ja silitellyt sen untuvaista päätä.

Tänään itkin varmaan tunnin sitä mahdollisuutta, että menetän sen. Olen huolesta ihan sykkyrällä vaikka ei ole mitään merkkiä siitä, että pitäisi olla. Muuten vaan lietson jotain pelkojani. Hyvä puoli tässä on se, että huoli ihottumista ja muista pikkukrempoista saattaa ehkä saada kohtuulliset mittasuhteet, kun pitää pelätä kuolemaa.

Monta kertaa päivässä ajattelen, että en halua enempää lapsia, onko pakko, en halua, tämä riittää, tai oikeastaan en kestä enempää. Sitä sitten seuraa huoli siitä että poikani jää yksin, jos sillä ei ole sisaruksia, apua, mun on pakko tehdä sille sisarus, yhyy en halua. En koskaan kokenut mitään ulkoista painetta lisääntyä, ei multa siitä oikeastaan kyselty, mutta nyt koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että en ehkä halua toista.

Että näin, ehkä mä olen nyt vihdoin rakastunut vauvaani. Hiukan ristiriitaiset fiilikset, kun tämä ilmentyy tällaisena hysteriana.

Asiaan liittymättä kerrottakoon vielä, että isä-ha puolivitsillä ilmoitti tänään, että me ei voida linnoittautua tänne himaan, meidän pitää tehdä jotain ja mennä jonnekin. Mulla oli sellainen päivä, että löysin itseni kello viideltä yliväsyneen kakkaisen ja porkkanapukluisen pojan kanssa suihkusta. Tuollainen lausunto kuolema-ahdistuksen ja ihan vaan maanantain päälle oli ihan liikaa ja itkahdin sitäkin siinä sitten. Kun tuntuu että olen just tullut sinuiksi sen kanssa, että me nyt ollaan täällä kotona vaan ja ulkoillaan tässä lähimaastossa, niin sit pitää repiä se haava auki.

EDIT: Luin jonkun randomin blogistin synnytyskertomuksen ja nyt tahdonkin synnyttämään?! Mitä vittua nyt taas!

Fifty-fifty

Olisikohan a-ha onnellisempi, jos meillä olis mikroaaltouuni? Se sais safkaa parissakymmenessä sekunnissa sen sijaan, että joutuu odottelemaan vesihauteessa kylpevää tuttipulloa. Maitomäärien kasvaessa puhutaan minuuteista. Usein sen saa onneksi väliaikaisesti hiljaiseksi tunkemalla tissin suuhun.

Jälitarkastuksessa tohtori kysyi imetänkö "fifty-fifty", kun kerroin osittaisimettäväni. Mistäs ihmeestä sen sitten tietäis? Imetän pääasiallisesti joka syöttökerralla molemmat rinnat ennen korviketta ja yöunet poikanen vetelee rintamaidolla usein kokonaan.

Tohtori myös muistutti, että imettäminen ei toimi ehkäisynä, "ainakaan tollanen osittaisimetys." Aijaa. Mites, toimisko se kuitenkin fifty-fifty?

Ensipäivien imetyskriisin jälkeen olen todennut, että suhtaudun hommaan melko neutraalisti. En saa kiksejä läheisistä tissituokioistamme, mutta eipä tässä mitään kummoisia ongelmiakaan ole. Välillä oli aika karseita herumimiskipuja, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. Pari kertaa olen huomannut miettiväni, että poikasen tehokas imu, täydellinen imuote ja mun upeat rinnanpäät menee ihan hukkaan pulloruokinnassa, mutta sitten tulen taas järkiini.

Mietin asettaisinko itselleni jonkun tavoitteen, mutta luulen, että imettelen niin kauan kun se ei ahdista ja lapsonen jaksaa hommasta kiinnostua. Tällä metodilla olen selvinnyt satunnaisista rintaraivareistakin mainiosti: odottelen aina hetken aikaa, että pentu rauhoittuu, ja jos ei sittenkään maistu, annan pulloa. Missään nimessä en aio pitää sitä enää nälässä vaan kasvatan korvikemääriä sitä mukaa, kun nälkä kasvaa. Ne alun pari päivää oli ihan riittävästi mun psyykelle.

Välillä kyllä mietin, että mitäs me sitten tehdään, jos vauvalle puhkeaa maitoallergia. Mun puolelta raukkaparka on perinyt allergia-alttiuden, isänsä puolelta se on turvassa. Mutta turhapa sitäkään on murehtia etukäteen. Käytän säästöni sitten erikoiskorvikkeisiin, jos on pakko.

Olisimme kuitenkin allergioiden kohderyhmää, vaikka lapsi eläisi kokonaan rintamaidolla - sitä ei tiedä mikä tilastollinen nappi napsahtaa. Valitettavasti ihmisaivo ei osaa ajatella tilastollisesti, joten etenkin näissä imetyshommissa normi tuntuu olevan oman kokemuksen yleistäminen: "ei se imetys voi mitenkään hyödyllistä olla, koska mun mies söi pulloa ja ihan terve se on". Tai sitten vastakohtana kaverin FB-kaverin seinällä se joku, joka hämmentyi kaverin vauvan flunssasta, koska "sillähän pitäisi olla immuniteetti, jos rintamaidolla elää." Tällä logiikalla me saadaan niistä pöpöistä puolet.

Tissis äsid

Tänään lohduttelin telkkarissa itkevää vauvaa. Täähän alkaa sujua.

Viime yönä sain pienhenkilön tainnutettua seuraavalla metodilla:

Siinä se tuijotteli ja mölisi aikansa ja vaipui sitten uneen. Olisihan pitänyt tajuta jo aiemmin mikä acid-vauvaa viihdyttää.

Perjantaina aiheutin hänelle jälleen hylkäyskokemuksen, kun lähdimme isä-han kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä ulos. Ceephax Acid Crew oli niin hyvä, että liikuttuneena mietin että sen äidin täytyy olla siitä todella ylpeä. Saatoin myös toivoa, että vauva olisi vielä mahassa niin sekin olisi päässyt mukaan.

Olisin toki voinut luovuttaa ja jäädä kotiin, koska minä olin se, jota vauvan hoitajalle jättäminen eniten kauhistutti. Mutta päätin etten anna äitierityisten kiintymysasiantuntijoiden horinoiden saastuttamien aivojeni sanella elämääni vaan luotan siihen toiseen puoleen, joka kertoo, että vauva pärjää silloin tällöin muutaman tunnin ilman mua. Tämä puoli on päättänyt, että tissit sanelevat poissaololle suotavan keston: kun alkaa kiristää, on aika mennä kotiin. Pumppua en rupea raahaamaan mukana.

Tässä äitiytymisen myötä olen pohtinut useaan otteeseen, että se kiintymyssuhde, josta nyt puhutaan, ei ole se sama kiintymyssuhde, josta muistan esitelmöineeni kehityspsykan opintojen yhteydessä. Siitä on kyllä aikaa, mutta missään en muista mainitun, että juuri äidin pitää hengailla vauvan kanssa 24/7 ensimmäiset kolme vuotta. Käytännössä se kuitenkin on usein äiti, koska tissi.

Mutta juu, saatan muistaa väärin. Sen sijaan muistan kyllä ne karmaisevan traumatisoivat videot varhaisesta vuorovaikutuksesta. Luennoitsija pisti pyörimään kolme pätkää erilaisesta vuorovaikutuksesta: oli ne ihanasti kujertelevat äiti-vauva-parit ja sitten oli se kaamea hirviömutsi, joka ei jaksanut reagoida vauvaan. Siitä on nähty monet painajaiset raskausaikana, etenkin siellä masennuksen syvimmässä alhossa.

Ehkä jos jaksan, sukellan tämän äitimanian juurille tässä joskus, mutta saatan olla jaksamatta. Sinkkonen kiinnostaa ja ehkä myös sitä Searsia voisi lukea. Mua nimittäin kiinnostaa, että miksi jengi on hulluna johonkin jäbään, joka on kirjoittanut mm. teoksen nimeltä The Complete Book of Christian Parenting and Child Care: A Medical and Moral Guide to Raising Happy Healthy Children.

Vauva siis pärjäsi kotona tätinsä kanssa mainiosti. Annoin myös tälle kolmen lapsen äidille luvan imettää, mutta ei sen tarvinnut tuollaiseen arveluttavaan toimeen ryhtyä: tuijottelivat kuulemma toisiaan tyytyväisinä muutaman tunnin ilmankin. Täti ei olisi halunnut lähteä pois ollenkaan.

Jotain se täti oli vauvalle kuitenkin tehnyt, koska kun tultiin kotiin, tyyppi väläytti muutaman ihan oikean hymyn (ei siis pierusellaisia) ja kun iskin sen mahalleen lattialle, se nosti päätään ja kuikuili ympärilleen. Ihan ekaa kertaa. Päättelin, että se on niin traumatisoitunut, että sen piti opetella uusia temppuja tehdäkseen vaikutuksen vanhempiinsa, että ne ei enää koskaan olisi poissa sen luota. Nyyh.

Bilettäjämutsi

Torstaina kävin baarissa. Tai siis klubilla, bileissä, muistojuhlissa. Juttelin yhden tutun kanssa, että että ei noita bileitä voi laskea oikein baariksi, se on enemmän niin kuin joku seurakunnan kerho, jonne tullaan kerran kuussa, koska siellä on tuttua ja turvallista. On myös huomattavasti enemmän ok äitylin käydä kerhossa kuin baarissa, jos kotona on kuukauden vanha vauva, joten syleilin tätä ajatusta.

Jotkut olivat iloisesti yllättyneitä, että pääsin paikalle. Toiset vaikuttivat vähän hämmentyneiltä. Ja sitten oli se yksi ihana, jotka oli että JEE, nyt juodaan hämäriä drinkkejä niin kuin silloin yks sunnuntai, kun näiden muistojuhlien aihe drinkkiliputti meidät. Se oli hieman pettynyt, kun sai juoda drinkkinsä yksin, en mä kyennyt. Join karpalolonkeron, jota jostain syystä päädyin puolustamaan exäni nyxälle. Ihan varmuuuden vuoksi.

Musta muuten tuntuu, että jengi on enemmään huolissaan imettävän äidin alkoholiannoksista kuin raskaana olevan. Se yks viini ruoan kanssa on ihan jees, kun maha on pystyssä, mut vauva kainalossa se ei ole jees. Ehkä se johtuu siitä, että se vauva ihan oikeesti on siinä - se herättää kollektiivisen suojeluvaiston ihmisissä.

Mutta oikeasti kaverini pingottavat näitä juttuja vähemmän kuin minä. Se oli yksi niistä syistä, että uskalsin lähteä vauvaa tekemään, kun tiesin että lähiympäristöni antaisi mun tehdä jutut tavallani. Joka nyt sitten ei olekaan ihan niin rento ja reipas kuin toivoin.

Sain mä silti hokea muutaman kerran, että on sillä vauvalla isäkin. Toinen exäni oli huolissaan isä-han pärjäämisestä. Muistutin, että vauvan ensipäivät sen ensisijainen hoitaja oli sen isä, kun minä makasin tokkurassa letkuissa ja hyljeksin kupeitteni hedelmää.

Jaksoin hillua puoli yhteen. Kävin vessassa katselemassa salaa vauvan kuvia (joku hakkasi vihaisena oveen) ja osoitin kaverille lyhyttä pyylevää kaljua miestä ja kerroin, että tuo näyttää ihan mun vauvalta. Päätin, että ehkä meen sen pirun vauvan luo sitten, kun en osaa olla erossa vaikka kovasti haluaisinkin.

Vauva-ha

Lulin haluavani vauvan, mutta nyt kun vauva on ollut olemassa reilun viikon, tajusin haluavani lapsen. Luulin myös haluavani olla äiti, mutta mieluummin olisin vanhempi. Kivoimmillaan tuo vauva on hereillä ja tarkkaavaisena. Niinä lyhyinä hetkinä keskityn juttelemaan sille ja mietin kuinka mukavaa onkaan, kun se joskus vastaa selkeämmin takaisin.

Hoitamisesta en saa mitään kiksejä. Olen edelleen ihan paniikissa kun vaipassa on jotain ja homma onkin ulkoistettu isä-halle. Napatynkä on pelottava. Ja ruokailusta ei nyt kannata edes puhua. Neuvolantäti toi mukanaan toivon ja systeemin korvikemäärien vähentämiseksi, jonka seurauksena vauva kiljui eilen koko päivän ja illan nälkäänsä, kunnes tainnutettiin se kolminkertaisella korvikesatsilla.

Tänään se taas nukkuu. Kerää voimia uutta konserttia varten kenties.

Voi olla että imetyksen saaminen johonkin malliin toisi mukanaan noita kaipaamiani vuorovaikutushetkiä, mutta toistaiseksi vauva rinnalla on ollut parhaimmillaan helpottavaa ja pahimmillaan todella ahdistavaa. Pullolla sen saa onnellisen ja tyytyväisen näköiseksi, mutta sydäntä kalvava syyllisyys vie ilon noistakin hetkistä.

Mietin, että onko kaikilla imetysnatseilla ollut helppoa. Vai saako ongelmien selättäminen rinnan niin rottingille, että sitten on helppo patsastella muillekin että se vaatii vain vähän enemmän töitä. Niin tai näin, tällä hetkellä olen surullinen ja katkera. Töitä on tehty peräti muutaman päivän ajan ja sekin tuntuu olevan liikaa. Ja jos joku vegaani tulee aukomaan päätään lehmävauvoista, tungen sille kurkusta alas purkillisen Nannia.