Olen lukenut internetsistä keksusteluja siitä, onko uhmaikää olemassa. Semantiikkaa, sanon minä. Ihan sama millä nimellä sitä kutsutaan, se on olemassa ja kuuluu kauas.
Kypsässä 1v2kk iässä rauhallinen, sopeutuvainen pieni poikani on löytänyt sisäisen Mr. Hydensä. Raivokohtaukset hämmentävät sen nössöjä vanhempia ja hetken ehdin jo luulla, että se on jotenkin sairas. Mutta ehei, se vaan halusi leikkiä astianpesukoneella. Ehei, se vaan halusi syödä sinkkivoidetta, laittaa paidan vessanpönttöön, pelata Angry Birdsiä, katsoa Panda-videota, saada kengät jalkaan ja sukan päähän, harjata hiukset tiskiharjalla, juoda kahvia tai paistaa jotakin 275 asteessa.
Saatiin jo eka klassinen markettikilahduskin, kun lapsi ei saanut leikkiä jonkun tädin vedettävällä kauppakassilla: "Ei kulta, se on tuon tädin, mummin BRRRRRR on kotona mummin luona." Onneksi keksittiin istuttaa pärisijä sellaiseen autokärryyn, siellä se tööttäilee onnellisena ja saadaan porkkanat ostettua.
Yritän siis täällä kauheesti sanoittaa tunteita vaikka en itsekään aina ihan tajua miltä lapsesta tuntuu, kieltää vain olennaisen ( = harhauttaa pahanteosta) ja selittää miksi mikäkin juttu ei vaan nyt oikein sovi. Mä ihan oikeesti kuvittelin, että ne terrible twos:it alkaa sit kahden kieppeillä eikä tässä just kun on saatu yksi vuosi lasiin. Todennäköisesti meno tästä vaan kovenee ja tyyppi ei kohta tiedä itsekään mitä tahtoo. Hurjaa.
Kuvittelin myös, että lapsi olisi tullut vanhempiinsa, mutta se on tullut itse piruun. Tosin se piru asuu minussa, koska olen pari kertaa ärähtänyt sekopäiselle taaperoiselle. Tulihan se sieltä! Luulin jo olevani pyhimysäiti.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuohunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuohunta. Näytä kaikki tekstit
maanantai 13. tammikuuta 2014
maanantai 15. heinäkuuta 2013
Irtiotto
Olipas mukavaa olla pois vauvan luota ihan silleen kunnolla ja pitkään. Muutaman tunnin iltavapaat ei paljoa virkistä, mutta kun on koko päivän poissa, ehtii jo vähän tavoittaa osasia kadonneesta itsestään.
Menomatkalla Särkänniemeen keskustelimme sisaruksista ja yritin saada jotain synninpäästöä, kun tämä vauvaelämä on mun mielestä niin kertakaikkisen perseestä, etten halua elää tätä ikinä uudestaan, joten vauvalle ei ainakaan lähiaikoina ole tulossa sisaruksia. Keskustelu meni kuitenkin koko ajan siihen, kuinka kivaa kaverilla on kolmen sisaruksensa kanssa, joten totesin että ei tästä mitään tule. Onneksi toisella kaverilla oli ihan paskaa sisaruksensa kanssa, niin tasapainotti vähän.
Kaikki järkiargumentit puoltaa sitä, että vauvalla olis hyvä olla kaveri, mutta kun ajattelen niitä järkiargumentteja, aggressiot nousee pintaan ja haluan julistaa maailmalle, että äitiys on maailman suurin huijaus ja lapsen hoitaminen on kamalinta mitä olen ikinä tehnyt. En jaksa edes enää vakuutella, että vauva on silti ihaninta ja rakkainta mitä on, koska rakkaus siihen ei mitenkään kompensoi tätä vauvanhoidon täydellistä vittumaisuutta. Tai että hoidan sitä tietenkin silti, vaikka sylettää. No nyt tein niin kuitenkin.
Puhuin kyllä retken ajan pääasiallisesti vauvasta ja yritin esitellä sen kuvaa kuskille, joka yritti keskittyä liikennevaloihin. Joka puolella huvipuistoa oli pieniä söpöjä poikia, jotka näyttivät mun lapselta. Mietin jokaisessa laitteessa, kuinka kivaa sillä sitten saattaa olla tässä, kun se vähän kasvaa. Itkin, kun näin taaperon pyörätuolissa, vaikka sillä taaperolla oli tosi kivaa. Siitä huolimatta että tällä hetkellä vihaan äitiyttä sydämeni pohjasta, olen siis kuitenkin tyypillinen äiti. Hmph.
Kotona odottikin sitten keittiönpöydällä puoliksi syöty sosepurkki. Ei siinä mitään, mutta kun siinä sosepurkissa oli vehnää ja mahdollisesti kananmunaa, ja vauva oli ehkä juuri toipumassa edellisistä vehnistä. Itsehän sen purkin olin joskus ostanut, mutta unohdin mainita että älä sit tota ainakaan anna, niin se oli sitten juuri päivän menyyssä. Hajosin, vaikka vauva nukkui ihan tyytyväisenä ja elävänä. Ripuloi nyt sit vaan muutaman päivän lisää. Onneksi nesteytysjuoma on herkkua, jos sen tarjoilee ruiskulla suuhun.
Menomatkalla Särkänniemeen keskustelimme sisaruksista ja yritin saada jotain synninpäästöä, kun tämä vauvaelämä on mun mielestä niin kertakaikkisen perseestä, etten halua elää tätä ikinä uudestaan, joten vauvalle ei ainakaan lähiaikoina ole tulossa sisaruksia. Keskustelu meni kuitenkin koko ajan siihen, kuinka kivaa kaverilla on kolmen sisaruksensa kanssa, joten totesin että ei tästä mitään tule. Onneksi toisella kaverilla oli ihan paskaa sisaruksensa kanssa, niin tasapainotti vähän.
Kaikki järkiargumentit puoltaa sitä, että vauvalla olis hyvä olla kaveri, mutta kun ajattelen niitä järkiargumentteja, aggressiot nousee pintaan ja haluan julistaa maailmalle, että äitiys on maailman suurin huijaus ja lapsen hoitaminen on kamalinta mitä olen ikinä tehnyt. En jaksa edes enää vakuutella, että vauva on silti ihaninta ja rakkainta mitä on, koska rakkaus siihen ei mitenkään kompensoi tätä vauvanhoidon täydellistä vittumaisuutta. Tai että hoidan sitä tietenkin silti, vaikka sylettää. No nyt tein niin kuitenkin.
Puhuin kyllä retken ajan pääasiallisesti vauvasta ja yritin esitellä sen kuvaa kuskille, joka yritti keskittyä liikennevaloihin. Joka puolella huvipuistoa oli pieniä söpöjä poikia, jotka näyttivät mun lapselta. Mietin jokaisessa laitteessa, kuinka kivaa sillä sitten saattaa olla tässä, kun se vähän kasvaa. Itkin, kun näin taaperon pyörätuolissa, vaikka sillä taaperolla oli tosi kivaa. Siitä huolimatta että tällä hetkellä vihaan äitiyttä sydämeni pohjasta, olen siis kuitenkin tyypillinen äiti. Hmph.
Kotona odottikin sitten keittiönpöydällä puoliksi syöty sosepurkki. Ei siinä mitään, mutta kun siinä sosepurkissa oli vehnää ja mahdollisesti kananmunaa, ja vauva oli ehkä juuri toipumassa edellisistä vehnistä. Itsehän sen purkin olin joskus ostanut, mutta unohdin mainita että älä sit tota ainakaan anna, niin se oli sitten juuri päivän menyyssä. Hajosin, vaikka vauva nukkui ihan tyytyväisenä ja elävänä. Ripuloi nyt sit vaan muutaman päivän lisää. Onneksi nesteytysjuoma on herkkua, jos sen tarjoilee ruiskulla suuhun.
perjantai 12. heinäkuuta 2013
Hullusta lapsuudesta, hullujen lapsista
Äiti, isä, täti - eli mun vanhemmat. Lapsen isovanhemmat, koska isänsä puolelta isovanhempia ei enää ole. Näillä mun porukoilla mennään siis.
Isäni ja äitini menivät tietääkseni naimisiin pikkuveljeni ristiäisissä (eikös tämä ole aika trendikästä nyt? Yllärihäät!) ja erosivat ehkä mahdollisesti vuoden sisään. Isäni opiskeli arvostetussa tiedekunnassa arvostettua alaa, mutta dokasi liikaa ja se sitten jäi. Äitini opiskeli ammattikoulussa vähemmän arvostettua alaa, mutta sairastui skitsofreniaan, kun olin neljän, eli sekin sitten jäi. Kaikenlaista sekoilua taisi sijoittua ensimmäisiin vuosiini - kävin kuulemma kovasti terapiassa jo ihan vaunuvauvana.
Ennen kuin menin kouluun, tätini hyppäsi puikkoihin ja muutimme vastavalmistuneeseen kaupungin vuokra-asuntoon nelistään - äiti, täti, veli ja minä. Tämä on se perhe, jossa koen kasvaneeni, vaikka ekat vuodet menikin muunlaisella kombolla. En hirveästi muista varhaisista vuosista mitään kuin joitain hetkiä ja tunnelmia. Sen kun olin parivuotiaana Pori Jazzeilla Urban Saxin keikalla ja sen kun äitini heitti spagetit seinään, koska se oli myrkytetty. Spagetissa oli kokonaisia herkkusieniä ja jauhelihaa.
Tätini tasapainoisuus piti porukan kasassa niinäkin aikoina, kun äidillä ei mennyt kovin hyvin ja hän makoili terassillamme alasti naapureiden iloksi, tilasi kolme taksia päästäkseen Alepaan hakemaan röökiä tai jutteli seinäkellossa asuvalle Claes Anderssonille. Peruskouluvuosiani rytmitti äidin sairaalajaksot ja kaverini ovat väittäneet, että olin aina vähemmän kireä, kun äiti oli hoidossa. Ihan mahdollista. Mä en muista. Luin paljon, kuuntelin synapoppia ja söin salaa karkkia. Todella paljon kaikkea näitä kolmea.
Ennen mun lukion alkamista tätini päätti että nyt riitti ja etsi asunnon vain meille kolmelle. Tämä oli helpotus kaikille paitsi äidillemme tietysti - hän kotiutui sairaalasta tuettuun asumismuotoon, joka oli tavallaan ihan jees, mutta tavallaan aika huono, koska siellä asui sen kanssa ihan tosi huonossa kunnossa olevaa porukkaa. Katatonista, itseään seinää vasten hinkuttavaa väkeä. Äitini on aina ollut melko skarppi, eikä siitä aina huomaa sen sairautta (jos ei osaa etsiä sitä tiettyä psykoottista tuiketta sen silmissä), joten pahasti kroonistunut seura ei ihan ehkä tukenut sen kuntoutumista parhaalla mahdollisella tavalla. Mut sieltä se ponnisti kuitenkin, asuu nyt kaupungilla vuokralla ja käy kolme kertaa viikossa töissä.
Tätini on mulle edelleen läheisempi kuin äiti, mutta vauvan myötä olen joskus jopa ihan itse soittanut äidilleni enkä vain vastannut kyllästyneenä joo joo sen kolme kertaa päivässä puhelimessä esittämiin typeriin kysymyksiin. Niin se kai on, että lasten myötä saa selvittää ne välinsä omiinkin vanhempiinsa. Äidin suhteen tämä on mennyt oikeen kivasti ja tykkään, kun se tulee kylään.
Isän kanssa onkin ollut vähän hankalampaa. Kaikkina näinä lapsuusvuosina se oli poissa, mutta en sitä osannut kaivata, kun ei sitä ollut koskaan ollutkaan. Sen vanhemmat on aika pimeetä väkeä, joten olen aina ajatellut, että sillä on siinä ihan tarpeeksi taakkaa eikä mun tarvitse olla sellainen tyypillinen alkoholisti-isän tytär, joka kantaa kaunaa ja postaa facebookiin aina isänpäivänä hämäriä avautumisia. Ollaan kuitenkin otettu yhteen aina silloin tällöin, koska olen aivan selvästi isäni jälkeläinen: analyyttinen, vähän vittumainen ja silloin harvoin kun loukkaannun kunnolla, pitkävihainen. Äitini ja veljeni ovat leppoisampia, herkempiä ja taiteellisempia (ja sitten taas tavallaan eivät ole, mutta ehkä syväanalyysit meidän luonteista eivät nyt ole tarpeellisia).
Isäni raitistui kymmenisen vuotta sitten, tuli uskoon ja luki itsensä maisteriksi. Oltiin sen publiikissa pari vuotta sitten. Sitä ennen se mm. asui maalla jossain yhteisössä, jossa kasvatettiin vuohia ja sikoja. Sillä on kuitenkin ollut muita murheita: se toimi pitkään omaishoitajana puolisolleen, joka viitisen vuotta sitten menehtyi jouluaattona tukehtumalla kinkunpalaan. Siis voiko olla jollain ihmisellä niin huono karma, että kaikki paska sataa aina niskaan? Isäni vähän skitsahti - kirjaimellisesti - ja rupesi hengailemaan maan alla asuvien henkiolentojen kanssa. Nyt se on kai taas ihan maanpäällisten olentojen joukossa, mutta aika huonosti sillä menee. Se tulee aina silloin tällöin katsomaan vauvaa, mutta se voisi yhtä hyvin asua Turussa, sillä asumme kaupungin vastakkaisilla laidoilla ja poikittaisliikenne on mitä on. Terveys ei ole hyvä, kiitos viinan.
Mutta ihan hyvä tyyppi se on. Sen huumorintaju on mustaakin mustempi ja hyvinä hetkinä se osaa tarkastella elämäänsä tämän huumorilinssin läpi. Muutoin se on aika tosikko. Äitinikin on vähän tosikko, mikä viittaisi siihen, että ihmisen, jonka mieli on hajonnut, tulee olla vähän tosikko selvitäkseen, mutta kyllä sekin osaa tarvittaessa suhtautua kepeästi elämään ja tähän tilanteeseen, jossa nyt kaiken tämän jälkeen ollaan. Mun yhden exän mielestä sillä on huikea huumorintaju, mutta se taitaa olla ainoa, joka tajuaa äitini vitsejä.
Meiltä ei ole koskaan rakkautta ja hyväksyntää puuttunut - päinvastoin. Koska vanhempani ovat niin kertakaikkisen epäonnist(unutt)a sakkia kaikilla virallisilla mittareilla, mutta silti meillä on ollut aika kivaa, olemme eläneet veljeni kanssa siinä vilpittömässä uskossa, että kaikenlaisten ihmisten elämä on arvokasta. Olemme saaneet olla vähän pellossa ja luoda oman normistomme ja silti meistä on tullut suht kunniallisia kansalaisia. Ja ennen kaikkea omaehtoisia ja ajattelevia ihmisiä, hyviä tyyppejä. Toisaalta tähän vaikuttaa se, että meillä on ollut tätini ansiosta sellaista sosiaalista pääomaa, jota kaikilla väliinputojaperheillä ei ole: olemme saaneet harrastaa taidetta ja kulttuuria, saaneet tuntea paljon erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista ja koulunkäyntiämme on aina tuettu.
Taustani takia mun on kuitenkin aina joskus hirveän vaikea elää näiden äitiyteeni kohdistuvien paineiden kanssa. Mun järki sanoo, että se on ihan yksi ja sama nukkuukko vauva vieressä vai pinniksessä, kun kaiken tämän sekoilun jälkeen mäkin olen nyt tässä, masennusjaksoista huolimatta melko tyytyväisenä ja ennen kaikkea vailla katkeruutta. Mutta samalla se epävarmuus on jossain syvällä - ja samalla pinnassa, siihen osuu helposti - ja pelkään että väärillä valinnoilla siirrän vaan sukupolvien yli ulottuvaa paskaa eteenpäin.
Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että mielenterveysongelmat eivät ole este hyvälle vanhemmuudelle - pidän kaikkia vanhempiani hyvinä heikkouksista huolimatta - eikä niitä tarvitse hävetä. Tämän takia edellämainitut julkeudelle altistuneet naapuritkin ehkä toivottivat meidät paria poikkeusta lukuunottamatta tervetulleiksi joukkoonsa ja pitivät meistä lapsista tarvittaessa huolta sen sijaan, että olisivat soitelleet jotain lastensuojeluilmoituksia. Jos naapurustoon muutti uusi perhe, sen lapset oppivat aika äkkiä, että tuolla asuu se skitsofreenikko, mutta se ei tee pahaa, ja jos se makaa eteisessä ja puhelee itsekseen, sen yli voi hypätä ja mennä yläkertaan rauhassa leikkimään. Ja mikä tärkeintä, niiden vanhemmat oppivat tämän.
Isäni ja äitini menivät tietääkseni naimisiin pikkuveljeni ristiäisissä (eikös tämä ole aika trendikästä nyt? Yllärihäät!) ja erosivat ehkä mahdollisesti vuoden sisään. Isäni opiskeli arvostetussa tiedekunnassa arvostettua alaa, mutta dokasi liikaa ja se sitten jäi. Äitini opiskeli ammattikoulussa vähemmän arvostettua alaa, mutta sairastui skitsofreniaan, kun olin neljän, eli sekin sitten jäi. Kaikenlaista sekoilua taisi sijoittua ensimmäisiin vuosiini - kävin kuulemma kovasti terapiassa jo ihan vaunuvauvana.
Ennen kuin menin kouluun, tätini hyppäsi puikkoihin ja muutimme vastavalmistuneeseen kaupungin vuokra-asuntoon nelistään - äiti, täti, veli ja minä. Tämä on se perhe, jossa koen kasvaneeni, vaikka ekat vuodet menikin muunlaisella kombolla. En hirveästi muista varhaisista vuosista mitään kuin joitain hetkiä ja tunnelmia. Sen kun olin parivuotiaana Pori Jazzeilla Urban Saxin keikalla ja sen kun äitini heitti spagetit seinään, koska se oli myrkytetty. Spagetissa oli kokonaisia herkkusieniä ja jauhelihaa.
Tätini tasapainoisuus piti porukan kasassa niinäkin aikoina, kun äidillä ei mennyt kovin hyvin ja hän makoili terassillamme alasti naapureiden iloksi, tilasi kolme taksia päästäkseen Alepaan hakemaan röökiä tai jutteli seinäkellossa asuvalle Claes Anderssonille. Peruskouluvuosiani rytmitti äidin sairaalajaksot ja kaverini ovat väittäneet, että olin aina vähemmän kireä, kun äiti oli hoidossa. Ihan mahdollista. Mä en muista. Luin paljon, kuuntelin synapoppia ja söin salaa karkkia. Todella paljon kaikkea näitä kolmea.
Ennen mun lukion alkamista tätini päätti että nyt riitti ja etsi asunnon vain meille kolmelle. Tämä oli helpotus kaikille paitsi äidillemme tietysti - hän kotiutui sairaalasta tuettuun asumismuotoon, joka oli tavallaan ihan jees, mutta tavallaan aika huono, koska siellä asui sen kanssa ihan tosi huonossa kunnossa olevaa porukkaa. Katatonista, itseään seinää vasten hinkuttavaa väkeä. Äitini on aina ollut melko skarppi, eikä siitä aina huomaa sen sairautta (jos ei osaa etsiä sitä tiettyä psykoottista tuiketta sen silmissä), joten pahasti kroonistunut seura ei ihan ehkä tukenut sen kuntoutumista parhaalla mahdollisella tavalla. Mut sieltä se ponnisti kuitenkin, asuu nyt kaupungilla vuokralla ja käy kolme kertaa viikossa töissä.
Tätini on mulle edelleen läheisempi kuin äiti, mutta vauvan myötä olen joskus jopa ihan itse soittanut äidilleni enkä vain vastannut kyllästyneenä joo joo sen kolme kertaa päivässä puhelimessä esittämiin typeriin kysymyksiin. Niin se kai on, että lasten myötä saa selvittää ne välinsä omiinkin vanhempiinsa. Äidin suhteen tämä on mennyt oikeen kivasti ja tykkään, kun se tulee kylään.
Isän kanssa onkin ollut vähän hankalampaa. Kaikkina näinä lapsuusvuosina se oli poissa, mutta en sitä osannut kaivata, kun ei sitä ollut koskaan ollutkaan. Sen vanhemmat on aika pimeetä väkeä, joten olen aina ajatellut, että sillä on siinä ihan tarpeeksi taakkaa eikä mun tarvitse olla sellainen tyypillinen alkoholisti-isän tytär, joka kantaa kaunaa ja postaa facebookiin aina isänpäivänä hämäriä avautumisia. Ollaan kuitenkin otettu yhteen aina silloin tällöin, koska olen aivan selvästi isäni jälkeläinen: analyyttinen, vähän vittumainen ja silloin harvoin kun loukkaannun kunnolla, pitkävihainen. Äitini ja veljeni ovat leppoisampia, herkempiä ja taiteellisempia (ja sitten taas tavallaan eivät ole, mutta ehkä syväanalyysit meidän luonteista eivät nyt ole tarpeellisia).
Isäni raitistui kymmenisen vuotta sitten, tuli uskoon ja luki itsensä maisteriksi. Oltiin sen publiikissa pari vuotta sitten. Sitä ennen se mm. asui maalla jossain yhteisössä, jossa kasvatettiin vuohia ja sikoja. Sillä on kuitenkin ollut muita murheita: se toimi pitkään omaishoitajana puolisolleen, joka viitisen vuotta sitten menehtyi jouluaattona tukehtumalla kinkunpalaan. Siis voiko olla jollain ihmisellä niin huono karma, että kaikki paska sataa aina niskaan? Isäni vähän skitsahti - kirjaimellisesti - ja rupesi hengailemaan maan alla asuvien henkiolentojen kanssa. Nyt se on kai taas ihan maanpäällisten olentojen joukossa, mutta aika huonosti sillä menee. Se tulee aina silloin tällöin katsomaan vauvaa, mutta se voisi yhtä hyvin asua Turussa, sillä asumme kaupungin vastakkaisilla laidoilla ja poikittaisliikenne on mitä on. Terveys ei ole hyvä, kiitos viinan.
Mutta ihan hyvä tyyppi se on. Sen huumorintaju on mustaakin mustempi ja hyvinä hetkinä se osaa tarkastella elämäänsä tämän huumorilinssin läpi. Muutoin se on aika tosikko. Äitinikin on vähän tosikko, mikä viittaisi siihen, että ihmisen, jonka mieli on hajonnut, tulee olla vähän tosikko selvitäkseen, mutta kyllä sekin osaa tarvittaessa suhtautua kepeästi elämään ja tähän tilanteeseen, jossa nyt kaiken tämän jälkeen ollaan. Mun yhden exän mielestä sillä on huikea huumorintaju, mutta se taitaa olla ainoa, joka tajuaa äitini vitsejä.
Meiltä ei ole koskaan rakkautta ja hyväksyntää puuttunut - päinvastoin. Koska vanhempani ovat niin kertakaikkisen epäonnist(unutt)a sakkia kaikilla virallisilla mittareilla, mutta silti meillä on ollut aika kivaa, olemme eläneet veljeni kanssa siinä vilpittömässä uskossa, että kaikenlaisten ihmisten elämä on arvokasta. Olemme saaneet olla vähän pellossa ja luoda oman normistomme ja silti meistä on tullut suht kunniallisia kansalaisia. Ja ennen kaikkea omaehtoisia ja ajattelevia ihmisiä, hyviä tyyppejä. Toisaalta tähän vaikuttaa se, että meillä on ollut tätini ansiosta sellaista sosiaalista pääomaa, jota kaikilla väliinputojaperheillä ei ole: olemme saaneet harrastaa taidetta ja kulttuuria, saaneet tuntea paljon erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista ja koulunkäyntiämme on aina tuettu.
Taustani takia mun on kuitenkin aina joskus hirveän vaikea elää näiden äitiyteeni kohdistuvien paineiden kanssa. Mun järki sanoo, että se on ihan yksi ja sama nukkuukko vauva vieressä vai pinniksessä, kun kaiken tämän sekoilun jälkeen mäkin olen nyt tässä, masennusjaksoista huolimatta melko tyytyväisenä ja ennen kaikkea vailla katkeruutta. Mutta samalla se epävarmuus on jossain syvällä - ja samalla pinnassa, siihen osuu helposti - ja pelkään että väärillä valinnoilla siirrän vaan sukupolvien yli ulottuvaa paskaa eteenpäin.
Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että mielenterveysongelmat eivät ole este hyvälle vanhemmuudelle - pidän kaikkia vanhempiani hyvinä heikkouksista huolimatta - eikä niitä tarvitse hävetä. Tämän takia edellämainitut julkeudelle altistuneet naapuritkin ehkä toivottivat meidät paria poikkeusta lukuunottamatta tervetulleiksi joukkoonsa ja pitivät meistä lapsista tarvittaessa huolta sen sijaan, että olisivat soitelleet jotain lastensuojeluilmoituksia. Jos naapurustoon muutti uusi perhe, sen lapset oppivat aika äkkiä, että tuolla asuu se skitsofreenikko, mutta se ei tee pahaa, ja jos se makaa eteisessä ja puhelee itsekseen, sen yli voi hypätä ja mennä yläkertaan rauhassa leikkimään. Ja mikä tärkeintä, niiden vanhemmat oppivat tämän.
perjantai 28. kesäkuuta 2013
Supervanhemmat
Mitä sille pitäisi syöttää? Mitä mä laitan sille päälle? Mitä me otetaan mukaan? Kummat rattaat me otetaan?
Isä-ha on heittäytynyt avuttomaksi palattuaan lomilta töihin. Tähän varmaan vaikuttaa kovasti se, että eroahdistunut vauva alkaa aina raivota sille, kun se tulee kotiin. Tosi tervetullut olo, uskoisin. Muistutin kyllä heti, että minulla ei ole ollut tapana kritisoida sen tapaa hoitaa lasta ja että uskon sen kyllä suoriutuvan kauppareissua koskevista päätöksistä, koska se on aivan kiitettävästi pitänyt lapsen hengissä, kun ollut omissa riennoissani.
Huomautin myös, että en jaksa olla se ainoa, joka tekee lasta koskevia päätöksiä enkä haluaisi että me uusinnetaan jotain paskoja sukupuolirooleja tässä meidän perheviritelmässä. Totuus kuitenkin on, että juuri niin me tehdään.
Emme ole kumpikaan kovin oma-aloitteisia tahi reippaita ihmisiä ja arjen pyörittäminen on aina välillä vähän haasteellista (annettakoon itselle sen verran armoa, että masennuksella on näppinsä pelissä). Koska minä olen nyt täällä kotona, nämä päätökset ja pikkujutut lipsuvat helposti heikoille harteilleni. Se alkaa tuntua ja näkyä - joka päivä kello kolme alan hajoilla. Vietän iltapäivän viimeiset tunnit itkua pidätellen. Sitten isä-ha tulee kotiin ja mikään ei muutu. Vauva on edelleen mun vastuullani. Kunnes hajoan ihan oikeasti ja lukittaudun vessaan tai jotain muuta kypsää.
Isä-ha ei pidä isäkuukautta. Ei siksi, että se ei olisi halunnut, vaan siksi että olemme molemmat kaavakekauhuisia ja minä kieltäydyin täyttelemästä papruja sen puolesta eli se sitten jäi. Vaikka ihan oikeasti olisin tarvinnut tähän kesään sen (l)isäkuukauden, jolloin (l)isäkädet ovat läsnä.
Tiesin, että isäkuukautta koskevat paperit tulevat postissa äidille, mutta silti sen kirjeen saapuminen masensi mua aivan tolkuttomasti. Tulin vihaiseksi ja voimattomaksi sen edessä, että minulle yritetään muiluttaa kaikki vauvaan liittyvät päätökset, vaikka lastenvalvojan luona allekirjoitettiin paperi, jossa lukee, että meillä on yhteishuoltajuus.
Tästäkin syystä olisi niin kivaa, että ihan defaultina isätkin olisivat himassa jonkin aikaa. Että se ei vaatisi jotain ylimääräisiä kommervenkkejä ja että se olisi normaali seuraus siitä, että pariskunnalle syntyy lapsi. Kun on meitä idiootteja, joilla riittää tahtoa, mutta ei välttämättä voimavaroja järjestää sitä elämäänsä tavalla, joka olisi oikeudenmukaisempi kaikkia kohtaan.
Niin että voisiko joku holhota meitä, please?
Isä-ha on heittäytynyt avuttomaksi palattuaan lomilta töihin. Tähän varmaan vaikuttaa kovasti se, että eroahdistunut vauva alkaa aina raivota sille, kun se tulee kotiin. Tosi tervetullut olo, uskoisin. Muistutin kyllä heti, että minulla ei ole ollut tapana kritisoida sen tapaa hoitaa lasta ja että uskon sen kyllä suoriutuvan kauppareissua koskevista päätöksistä, koska se on aivan kiitettävästi pitänyt lapsen hengissä, kun ollut omissa riennoissani.
Huomautin myös, että en jaksa olla se ainoa, joka tekee lasta koskevia päätöksiä enkä haluaisi että me uusinnetaan jotain paskoja sukupuolirooleja tässä meidän perheviritelmässä. Totuus kuitenkin on, että juuri niin me tehdään.
Emme ole kumpikaan kovin oma-aloitteisia tahi reippaita ihmisiä ja arjen pyörittäminen on aina välillä vähän haasteellista (annettakoon itselle sen verran armoa, että masennuksella on näppinsä pelissä). Koska minä olen nyt täällä kotona, nämä päätökset ja pikkujutut lipsuvat helposti heikoille harteilleni. Se alkaa tuntua ja näkyä - joka päivä kello kolme alan hajoilla. Vietän iltapäivän viimeiset tunnit itkua pidätellen. Sitten isä-ha tulee kotiin ja mikään ei muutu. Vauva on edelleen mun vastuullani. Kunnes hajoan ihan oikeasti ja lukittaudun vessaan tai jotain muuta kypsää.
Isä-ha ei pidä isäkuukautta. Ei siksi, että se ei olisi halunnut, vaan siksi että olemme molemmat kaavakekauhuisia ja minä kieltäydyin täyttelemästä papruja sen puolesta eli se sitten jäi. Vaikka ihan oikeasti olisin tarvinnut tähän kesään sen (l)isäkuukauden, jolloin (l)isäkädet ovat läsnä.
Tiesin, että isäkuukautta koskevat paperit tulevat postissa äidille, mutta silti sen kirjeen saapuminen masensi mua aivan tolkuttomasti. Tulin vihaiseksi ja voimattomaksi sen edessä, että minulle yritetään muiluttaa kaikki vauvaan liittyvät päätökset, vaikka lastenvalvojan luona allekirjoitettiin paperi, jossa lukee, että meillä on yhteishuoltajuus.
Tästäkin syystä olisi niin kivaa, että ihan defaultina isätkin olisivat himassa jonkin aikaa. Että se ei vaatisi jotain ylimääräisiä kommervenkkejä ja että se olisi normaali seuraus siitä, että pariskunnalle syntyy lapsi. Kun on meitä idiootteja, joilla riittää tahtoa, mutta ei välttämättä voimavaroja järjestää sitä elämäänsä tavalla, joka olisi oikeudenmukaisempi kaikkia kohtaan.
Niin että voisiko joku holhota meitä, please?
lauantai 22. kesäkuuta 2013
Sukkisruokailu
Eilen, kun vauva söi banaania, muistin joskus lukeneeni internetistä sellaisen näppärän vinkin, että muhjaavat tuotteet voi sujauttaa verkkosukkikseen ja antaa vauvan imeskellä ne siitä läpi. Tätä oli pakko kokeilla, kun ei se liukas pieni banaaniköntsä pysynyt kädessä. Ja tuli muutenkin tuossa yksi päivä todettua, että maharöllykkä tursuilee aika ikävästi verkkisten vyötärönauhan alla, sattuu, joten hyvin voin lahjoittaa seksipöksyt eteenpäin ruokintavälineeksi. Nips naps, bansku sukkaan, hyvin toimi!
Päivitin toki tästä Facebookiin, koska olen lennokas vauvapäivittäjä, ja sain sitten sellaisen vastauksen, että
Aargh. Mitä mun nyt kuuluu tällaiseen vastata? Että joo mutta kun se bansku annettiin sille kätöseen nimenomaan harhautusruoaksi, että saatiin sose lapioitua kitusiin. Että olen allergiahysteerinen idarimutsi enkä anna sille vielä muuta kuin ihan vähän banaania, jota en todellakaan jaksa mössätä, koska siitä tulisi vain joku yksi lusikallinen. Että ihan sama mikä siivo, mutta ei se vauva voi syödä banaania lattialta - siis voi syödä lattialla käynyttä banaania, mutta jos se banaani vaan on siellä, ei se yllä siihen. Että mä vaan repäisin sen sukkiksen tuolta kaapista enkä hirveesti kelaillut mitään. Että ihan sama mitä te olette tehneet, me halutaan sormiruokailla banaania SUKKAHOUSUISTA. Olen ehkä jotenkin kiukkuinen (joo, on menkat).
Tällaistahan tämä kommunikointi usein on. Kerromme toisillemme miten olemme itse ratkaisseet minkäkin pikkuisen dilemman ja siihen tulee ihmettelevä tai kummasteleva ja ärsyttävän neuvova sävy. Sitten taas hermostuttaa. Tulee tarve selitellä vaikka mun mielestä mun ei tarvitse selittää, jos haluan syöttää vauvalleni banaania.
Joten keräsin hermoni ja vastasin sitten näin:
En laittanut hymiötä.
Päivitin toki tästä Facebookiin, koska olen lennokas vauvapäivittäjä, ja sain sitten sellaisen vastauksen, että
Eiks siinä oo riski, että sukkis hajoaa ja tarttuu vauvan kurkkuun? Me on aina annettu ihan semmosenaan ja siivottu sit. Tai syötetty bansku lusikalla ja sormiruokailtu jollain vähemmän mössöllä :)
Aargh. Mitä mun nyt kuuluu tällaiseen vastata? Että joo mutta kun se bansku annettiin sille kätöseen nimenomaan harhautusruoaksi, että saatiin sose lapioitua kitusiin. Että olen allergiahysteerinen idarimutsi enkä anna sille vielä muuta kuin ihan vähän banaania, jota en todellakaan jaksa mössätä, koska siitä tulisi vain joku yksi lusikallinen. Että ihan sama mikä siivo, mutta ei se vauva voi syödä banaania lattialta - siis voi syödä lattialla käynyttä banaania, mutta jos se banaani vaan on siellä, ei se yllä siihen. Että mä vaan repäisin sen sukkiksen tuolta kaapista enkä hirveesti kelaillut mitään. Että ihan sama mitä te olette tehneet, me halutaan sormiruokailla banaania SUKKAHOUSUISTA. Olen ehkä jotenkin kiukkuinen (joo, on menkat).
Tällaistahan tämä kommunikointi usein on. Kerromme toisillemme miten olemme itse ratkaisseet minkäkin pikkuisen dilemman ja siihen tulee ihmettelevä tai kummasteleva ja ärsyttävän neuvova sävy. Sitten taas hermostuttaa. Tulee tarve selitellä vaikka mun mielestä mun ei tarvitse selittää, jos haluan syöttää vauvalleni banaania.
Joten keräsin hermoni ja vastasin sitten näin:
jaa-a. sanoisin että teoriassa on mahdollista saada se rikki, mutta sit toisaalta en muista että ykskään päältäni verkkosukkia repivä henkilö olis saanut niitä palasiksi joten ehkä sukkista imeskelevä vauvakaan ei ole akuutissa vaarassa. ainakaan jos tämä sukkisruokailu ei ole ensisijainen ruokailuideologia.
En laittanut hymiötä.
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
maanantai 15. huhtikuuta 2013
Tunne-elämä
Tässä viime päivinä olen löytänyt itseni useammin ihan vain ihailemasta vauvaani tai huomannut rutistavani sitä sylissäni kiihkeästi. Olen kertonut sille varmaan sata kertaa tykkääväni siitä ja silitellyt sen untuvaista päätä.
Tänään itkin varmaan tunnin sitä mahdollisuutta, että menetän sen. Olen huolesta ihan sykkyrällä vaikka ei ole mitään merkkiä siitä, että pitäisi olla. Muuten vaan lietson jotain pelkojani. Hyvä puoli tässä on se, että huoli ihottumista ja muista pikkukrempoista saattaa ehkä saada kohtuulliset mittasuhteet, kun pitää pelätä kuolemaa.
Monta kertaa päivässä ajattelen, että en halua enempää lapsia, onko pakko, en halua, tämä riittää, tai oikeastaan en kestä enempää. Sitä sitten seuraa huoli siitä että poikani jää yksin, jos sillä ei ole sisaruksia, apua, mun on pakko tehdä sille sisarus, yhyy en halua. En koskaan kokenut mitään ulkoista painetta lisääntyä, ei multa siitä oikeastaan kyselty, mutta nyt koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että en ehkä halua toista.
Että näin, ehkä mä olen nyt vihdoin rakastunut vauvaani. Hiukan ristiriitaiset fiilikset, kun tämä ilmentyy tällaisena hysteriana.
Asiaan liittymättä kerrottakoon vielä, että isä-ha puolivitsillä ilmoitti tänään, että me ei voida linnoittautua tänne himaan, meidän pitää tehdä jotain ja mennä jonnekin. Mulla oli sellainen päivä, että löysin itseni kello viideltä yliväsyneen kakkaisen ja porkkanapukluisen pojan kanssa suihkusta. Tuollainen lausunto kuolema-ahdistuksen ja ihan vaan maanantain päälle oli ihan liikaa ja itkahdin sitäkin siinä sitten. Kun tuntuu että olen just tullut sinuiksi sen kanssa, että me nyt ollaan täällä kotona vaan ja ulkoillaan tässä lähimaastossa, niin sit pitää repiä se haava auki.
EDIT: Luin jonkun randomin blogistin synnytyskertomuksen ja nyt tahdonkin synnyttämään?! Mitä vittua nyt taas!
Tänään itkin varmaan tunnin sitä mahdollisuutta, että menetän sen. Olen huolesta ihan sykkyrällä vaikka ei ole mitään merkkiä siitä, että pitäisi olla. Muuten vaan lietson jotain pelkojani. Hyvä puoli tässä on se, että huoli ihottumista ja muista pikkukrempoista saattaa ehkä saada kohtuulliset mittasuhteet, kun pitää pelätä kuolemaa.
Monta kertaa päivässä ajattelen, että en halua enempää lapsia, onko pakko, en halua, tämä riittää, tai oikeastaan en kestä enempää. Sitä sitten seuraa huoli siitä että poikani jää yksin, jos sillä ei ole sisaruksia, apua, mun on pakko tehdä sille sisarus, yhyy en halua. En koskaan kokenut mitään ulkoista painetta lisääntyä, ei multa siitä oikeastaan kyselty, mutta nyt koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että en ehkä halua toista.
Että näin, ehkä mä olen nyt vihdoin rakastunut vauvaani. Hiukan ristiriitaiset fiilikset, kun tämä ilmentyy tällaisena hysteriana.
Asiaan liittymättä kerrottakoon vielä, että isä-ha puolivitsillä ilmoitti tänään, että me ei voida linnoittautua tänne himaan, meidän pitää tehdä jotain ja mennä jonnekin. Mulla oli sellainen päivä, että löysin itseni kello viideltä yliväsyneen kakkaisen ja porkkanapukluisen pojan kanssa suihkusta. Tuollainen lausunto kuolema-ahdistuksen ja ihan vaan maanantain päälle oli ihan liikaa ja itkahdin sitäkin siinä sitten. Kun tuntuu että olen just tullut sinuiksi sen kanssa, että me nyt ollaan täällä kotona vaan ja ulkoillaan tässä lähimaastossa, niin sit pitää repiä se haava auki.
EDIT: Luin jonkun randomin blogistin synnytyskertomuksen ja nyt tahdonkin synnyttämään?! Mitä vittua nyt taas!
lauantai 6. huhtikuuta 2013
Punainen poika
Mullakin olis luonnoksissa kaikkia tosi päräyttäviä seksi- ja kirjajuttuja, mutta eipä ne nyt niin nappaa. Sen sijaan olen pohtinut jo muutamia päiviä punaläikkäistä poikaani. TAAS. Maanantaina soitan neuvolaan, mutta sitä ennen pyörittelen päässäni seuraavia kysymyksiä:
- Kauan kestää päästä julkisella maitoaltistukseen?
- Antaako neuvolalääkäri edes lähetettä sellaiseen vai kertooko, että vauvani on atooppinen tms?
- Kannattaako mun hoitaa vauva oireettomaksi ennen vajaan parin viikon päästä olevaa neuvolalääkäriä em. syistä?
- Eli ostanko Sibicortia ja/tai maidotonta erityskorviketta heti huomenna tai maanantaina?
- Lopetanko imetyksen vai aloitanko jonkun kreisin dieetin? Jos se on maitoallergia, niin toki mun kantsii olla dieetillä ja yrittää tehostaa imetystä sen sijaan että juottaisin vitun kallista korviketta enemmän. Mut jos se onkin jokin muu allergia, niin miten ihmeessä saan sen kiinni?
- Soitanko suoraan yksityiselle?
- Otanko vakuutuksen ensin? Se maksais reilu 400 euroa. Varaa on, olen säästänyt just tällaisia pelleilyjä varten (tai sit että pääsisin joskus Losiin vauvan kummitädin luo, mut kyl maito menee edelle).
- Poika ei saa muuta kuin bataattia, tänään kokeilin parsakaalia (veti sen innokkaasti puhisten, itkeskeli ja puklaili illalla). Lopetanko ne taas? Yli viikon oli ilman mitään, ei eroa ihossa.
- Miksi en ostanut toista bisseä?
:(
Ja miks isä-ha ei ole ihan hysterian partaalla niin kuin minä?! Se on sitä mieltä, että mä haluan lapsen olevan allerginen. Selvästikään se ei itse ole koskaan ollut yliherkkä millekään, kun tuollaisia laskettelee. Mä olen sellainen tyypillinen 80-luvun allergikko, jolle jäi lapsuusiän välttämisdieetti päälle: tajusin pari viikkoa sitten, että voin syödä cashew-pähkinöitä. Maistoin ensin yhden ja sitten vähän useamman. Ei mitään reaktiota. Kuinkakohan vuotta mä olisin niitä voinut syödä?
PS. Tää homma kuvaa tosi hyvin sitä miten ulalla olen ihan koko ajan. Mä olen harpannut vauvan myötä keskelle omaa epämukavuusaluetta ja lamaannun ihan totaalisesti kaikenlaisten pikkuongelmien edessä. Joku muu olis kiikuttanut vauvan lääkäriin jo viikko sitten, kun mä täällä vielä pähkäilen.
- Kauan kestää päästä julkisella maitoaltistukseen?
- Antaako neuvolalääkäri edes lähetettä sellaiseen vai kertooko, että vauvani on atooppinen tms?
- Kannattaako mun hoitaa vauva oireettomaksi ennen vajaan parin viikon päästä olevaa neuvolalääkäriä em. syistä?
- Eli ostanko Sibicortia ja/tai maidotonta erityskorviketta heti huomenna tai maanantaina?
- Lopetanko imetyksen vai aloitanko jonkun kreisin dieetin? Jos se on maitoallergia, niin toki mun kantsii olla dieetillä ja yrittää tehostaa imetystä sen sijaan että juottaisin vitun kallista korviketta enemmän. Mut jos se onkin jokin muu allergia, niin miten ihmeessä saan sen kiinni?
- Soitanko suoraan yksityiselle?
- Otanko vakuutuksen ensin? Se maksais reilu 400 euroa. Varaa on, olen säästänyt just tällaisia pelleilyjä varten (tai sit että pääsisin joskus Losiin vauvan kummitädin luo, mut kyl maito menee edelle).
- Poika ei saa muuta kuin bataattia, tänään kokeilin parsakaalia (veti sen innokkaasti puhisten, itkeskeli ja puklaili illalla). Lopetanko ne taas? Yli viikon oli ilman mitään, ei eroa ihossa.
- Miksi en ostanut toista bisseä?
:(
Ja miks isä-ha ei ole ihan hysterian partaalla niin kuin minä?! Se on sitä mieltä, että mä haluan lapsen olevan allerginen. Selvästikään se ei itse ole koskaan ollut yliherkkä millekään, kun tuollaisia laskettelee. Mä olen sellainen tyypillinen 80-luvun allergikko, jolle jäi lapsuusiän välttämisdieetti päälle: tajusin pari viikkoa sitten, että voin syödä cashew-pähkinöitä. Maistoin ensin yhden ja sitten vähän useamman. Ei mitään reaktiota. Kuinkakohan vuotta mä olisin niitä voinut syödä?
PS. Tää homma kuvaa tosi hyvin sitä miten ulalla olen ihan koko ajan. Mä olen harpannut vauvan myötä keskelle omaa epämukavuusaluetta ja lamaannun ihan totaalisesti kaikenlaisten pikkuongelmien edessä. Joku muu olis kiikuttanut vauvan lääkäriin jo viikko sitten, kun mä täällä vielä pähkäilen.
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Vauva joka vihasi välitiloja
Oli kyllä sellainen sukulointireissu Espoon peräkylille että toista ei tule vähään aikaan. Mestoilla vauva oli itse aurinko, söi kaikkien lähelle tulevien sormia ja nuoli mun naamaa tyytyväisenä koko reissun ajan. Ongelmia ilmaantui taas, kun piti päästä päikkäreille. Joku siinä valveen ja unen välissä hirvittää sitä ihan sikana. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kärryttely pihapiirissä, just kun grilli(!) kävi kuumimmillaan.
Paluumatka oli hirveä. Lähdimme sillä hetkellä, kun väsy kävi liian kovaksi ja vauva vaipuikin sitten aika pian vaunuihin. Mutta oltiin hiukka liian ajoissa ja tyyppi heräsi jo ennen bussiin pääsyä, kun oltiin jo tarvottu kylmässä ja kuolleessa lähiössä lähes tunti. Stadiin päästiin jotenkuten tuttipulloa naamaan tunkemalla, mutta keskustassa kävi sitten katastrofi: Isä-ha kurvasi semihipsterikiesit kiireessä kinokseen ja toisen etupyörän alumiininen pinna katkesi kuin tulitikku. Voihan perkele. Nyt olis paras olla varapyöriä siellä liikkeessä tai mä en pääse mihinkään. Ei sillä että mä minnekään olisin menossa, mutta tiistaina olis neuvola, joka on jo kerran peruttu.
Toka bussimatka mentiin kolmella pyörällä kiljuvan vauvan kanssa. Ei lohduttanut syli eikä pullo, joten se vaan raivosi hysteerisenä vaunuissa keskustasta teollisuusalueelle.
Helpottaako tää koskaan? Tuleeko tosta meidän pikkunakesta koskaan matkamiestä? Auttaako se kun saa kattella maailmaa ja istua? Yää, tuli ihan sellanen bussifobia tosta, ei huvita entisenkään vertaa lähteä minnekään :/ Pitääkö mun nyt saakeli opetella kantamaan sitä repussa ulkonakin.
Paluumatka oli hirveä. Lähdimme sillä hetkellä, kun väsy kävi liian kovaksi ja vauva vaipuikin sitten aika pian vaunuihin. Mutta oltiin hiukka liian ajoissa ja tyyppi heräsi jo ennen bussiin pääsyä, kun oltiin jo tarvottu kylmässä ja kuolleessa lähiössä lähes tunti. Stadiin päästiin jotenkuten tuttipulloa naamaan tunkemalla, mutta keskustassa kävi sitten katastrofi: Isä-ha kurvasi semihipsterikiesit kiireessä kinokseen ja toisen etupyörän alumiininen pinna katkesi kuin tulitikku. Voihan perkele. Nyt olis paras olla varapyöriä siellä liikkeessä tai mä en pääse mihinkään. Ei sillä että mä minnekään olisin menossa, mutta tiistaina olis neuvola, joka on jo kerran peruttu.
Toka bussimatka mentiin kolmella pyörällä kiljuvan vauvan kanssa. Ei lohduttanut syli eikä pullo, joten se vaan raivosi hysteerisenä vaunuissa keskustasta teollisuusalueelle.
Helpottaako tää koskaan? Tuleeko tosta meidän pikkunakesta koskaan matkamiestä? Auttaako se kun saa kattella maailmaa ja istua? Yää, tuli ihan sellanen bussifobia tosta, ei huvita entisenkään vertaa lähteä minnekään :/ Pitääkö mun nyt saakeli opetella kantamaan sitä repussa ulkonakin.
torstai 14. maaliskuuta 2013
Kevätpörriäinen
Pakkasesta päätellen pörriäiset on vielä kohmelossa, mutta valon myötä tuttu levottomuus alkaa nostaa päätään. Mitenköhän se selätetään vauvan kanssa?
Yleensä olen vain haalinut kokoon kasan kesäheiloja reilusti ennen helluntaita, usein jo pääsiäiseen mennessä, ettei ole sitten tarvinnut tuhlata kesäpäiviä pyydystämiseen. Mutta nyt olen tällainen aloilleni asettunut perheellinen nainen, apua!
Tulisi edes joltain exältä (varmaan sellaiselta, joka ei tiedä, että mulla on vauva) joku haikaileva textiviesti. Joka vuosi on aina vähintään yksi ottanut yhteyttä menneitä muistellakseen. Ehkä pakko alentua olemaan itse se, joka lähettää jonkun nolon känniviestin. Paitsi että ai niin, en osaa enää olla kännissä.
Tai sitten voisi hommata jonkun kuuman kybersuhteen, kunnon kotiäidin ratkaisu. Viime keväänä olin paksuna ja keskityin mahaan, mutta sitä edellisenä mulla oli kypsään ikään ehtinyt israelilainen internetrakastaja, jonka kanssa suunnittelmimme roadtrippiä läpi suomen. Keskitin myös energioita erääseen kaksimetriseen muusikkoon. Näitä molempia heiloja yhdisti se, että heillä oli teini-ikäiset tyttäret. Muusikon tyttäreltä mun oli tarkoitus saada hamsteri, koska mun hoivavietti oli jo silloin kovassa nosteessa. Niin, ja tapasinhan mä sen isä-hankin siinä. Radiossa.
Jos sais kanavoitua tän energian kotimieheen niin sehän olis kaikille paras. Yritän. Onneksi mulla on lupa epäonnistua.
Yleensä olen vain haalinut kokoon kasan kesäheiloja reilusti ennen helluntaita, usein jo pääsiäiseen mennessä, ettei ole sitten tarvinnut tuhlata kesäpäiviä pyydystämiseen. Mutta nyt olen tällainen aloilleni asettunut perheellinen nainen, apua!
Tulisi edes joltain exältä (varmaan sellaiselta, joka ei tiedä, että mulla on vauva) joku haikaileva textiviesti. Joka vuosi on aina vähintään yksi ottanut yhteyttä menneitä muistellakseen. Ehkä pakko alentua olemaan itse se, joka lähettää jonkun nolon känniviestin. Paitsi että ai niin, en osaa enää olla kännissä.
Tai sitten voisi hommata jonkun kuuman kybersuhteen, kunnon kotiäidin ratkaisu. Viime keväänä olin paksuna ja keskityin mahaan, mutta sitä edellisenä mulla oli kypsään ikään ehtinyt israelilainen internetrakastaja, jonka kanssa suunnittelmimme roadtrippiä läpi suomen. Keskitin myös energioita erääseen kaksimetriseen muusikkoon. Näitä molempia heiloja yhdisti se, että heillä oli teini-ikäiset tyttäret. Muusikon tyttäreltä mun oli tarkoitus saada hamsteri, koska mun hoivavietti oli jo silloin kovassa nosteessa. Niin, ja tapasinhan mä sen isä-hankin siinä. Radiossa.
Jos sais kanavoitua tän energian kotimieheen niin sehän olis kaikille paras. Yritän. Onneksi mulla on lupa epäonnistua.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Ihana valo
Mistä nyt tuulee? Mä olen viime päivinä fiilistellyt synnytystäni. Siis sitä tähänastisen elämäni yhtä traumaattisinta kokemusta (ekan gerbiilin väkivaltainen kuolema tulee lähelle - se oli hirveetä 8-vuotiaalle murskata vahingossa oma lemmikkinsä, jonka silmä RÄJÄHTI). Siis sitä, jonka jälkeen olin monta viikkoa aivan tohjona sekä henkisesti että fyysisesti. Oliskohan tullut aika kirjoittaa ihan oikea synnytyskertomus?
Tykkäsin kyllä siitä yleisestä tokkuraisesta meiningistä, omissa maailmoissa vellomisesta. Ja se helpotus kun pääsin aamulla pois Naistenklinikan aavemaiselta osastolta 42 oli niin suuri, että supistukset tyssäsivät kokonaan sen kahdeksan tunnin hyvin yksinäisen yön jälkeen. Tai siis enhän mä ollut yksin: oli tympeä yökkö, joka tarjosi Panadolia, ja lääkäri, joka teki yllärisisätutkimuksen*. Mun BFFt.
Synnytyssali oli ihan jännä ja viihtyisä ja kanyylikin meni paikoilleen jo kolmannella kerralla. Jos luonnolliset supistukset hyökyivät yli aaltomaisina ja ennakoitavina, keinotekoiset olivat sitten jostain syvyyksistä vauhdilla pinnalle pulpahtavia tyrskähdyksiä, jotka tulivat juuri kun oli ehtinyt toipua edellisestä. Mutta niin vaan sinnikkäästi selvisin niistä mammajoogassa opituilla metodeilla ja olin yllättävän rauhallinen (kätilökin kiitteli), vaikka yhtään mitään ei tapahtunut, mikään ei auennut tai lyhentynyt tai mitä ikinä oli tarkoitus.
Mukaan otettu Age of Love tuli kuunneltua vain kerran, mutta onneksi akuutisti siinä hetkessä kaipaamani Raptorin Sukellus pumpuliin ja Samulin ja Sanin Aurinko löytyivät youtubesta ja vauva-ha sai raivata tietään kohti kohdunulkopuolista maailman sulosävelien kannattamana. Eli siis se kuuli noi biisit ja päätti ettei todellakaan tule ulos.
Ilokaasu ei pörissyt ihan niin komeasti kuin viihdekäyttäjillä, mutta vei kyllä karseimman terän kivusta aina siihen asti kun päädyin ihanaan, täydelliseen, taivaalliseen toispuoleiseen epiduraaliin. Kyllä se meitä isä-han kanssa yhdisti kun synnytyslaulettiin ne vasemman puolen poltot sitten suohon sillä aikaa, kun odoteltiin sektioon pääsyä. Se leikkauspäätös oli kyllä niin suuri helpotus, että aloin itkeä, koska pelkäsin kuolevani leikkauspöydälle. Kello oli siinä vaiheessa jotain kahdeksan illalla eli yletöntä riemua oli riittänyt jo vuorokauden verran.
Itse sektio olikin ihan jees. Olen täällä internetissä kuullut, että katetrin laitto on karseeta, mutta mulla oli se toispuoleinen epiduraali alla, niin ei se tuntunut missään, hyvä homma! Paniikissa vaadin anestesialääkäriltä ihan vitusti puudutusainetta, koska en ollut kirjannut synnytystoivelappuuni (olikohan kukaan lukenut sitä?) luomusektiota. Ne on kuulemma hip jossain muualla, Amerikassa ehkä: mahdollisimman tarkkarajainen puudutus ja sermi alas. Ihanaa.
Mahan muljuttua pari minuuttia kuului ininää ja parkaisu ja jotain häslinkiä. Pötköttelin siinä sillä aikaa kun pöytä heilui - myöhemmin luin epikriisistä, että kohtuni mm. kuivattiin harsolla. Huikeeta että mulla on nyt kuiva kohtu. Sitten mulle tuotiin joku sellainen aika kurttuinen mytty siihen pääni viereen, olin olevinani liikuttunut, ja meistä otettiin kuvia. Sitten pääsin heräämöön, jossa sain sammuttaa maailmanlopun janoni ja jalat heilui hassusti. Rentoutumisen keskeyttivät isä-ha ja kätilö, jotka toivat sen nyytin imemään mun tissiä. Ihan hiton outoa se oli, epäilin että vauva oli jonkun muun, koska enhän minä ollut synnyttänyt. En silti katsonut sen ranneketta.
Osastolla perhehuoneessa vietetty viiden päivän lapsivuodeaika olikin sitten jotain niin hirveetä, etten jaksa sitä tähän avata enää, mutta sanonpa vaan että kiitos pää, sietäähän tota fiilistelläkin. Pian uudestaan!
* Anu Silfverbergin Äitikortissa on muuten kohta, jossa hän kirjoittaa hieman ivallisesti luomusynnytyksestä haaveilleesta (kaikki män pieleen) naisesta, joka ahdistui, kun lääkäri teki sisätutkimuksen tervehtimättä. Otin tästä hieman itseeni. Mulla on nimittäin elämäni aikana ollut kunnia harrastaa myös ylläriseksiä ja voin sanoa että tämä yllärisisätutkimus herätti aika lailla samanlaisia tunteita. Se tehtiin yön hämärissä eikä todellakaan ollut millään muotoa kiireellinen, kiireinen kyllä.
Tykkäsin kyllä siitä yleisestä tokkuraisesta meiningistä, omissa maailmoissa vellomisesta. Ja se helpotus kun pääsin aamulla pois Naistenklinikan aavemaiselta osastolta 42 oli niin suuri, että supistukset tyssäsivät kokonaan sen kahdeksan tunnin hyvin yksinäisen yön jälkeen. Tai siis enhän mä ollut yksin: oli tympeä yökkö, joka tarjosi Panadolia, ja lääkäri, joka teki yllärisisätutkimuksen*. Mun BFFt.
Synnytyssali oli ihan jännä ja viihtyisä ja kanyylikin meni paikoilleen jo kolmannella kerralla. Jos luonnolliset supistukset hyökyivät yli aaltomaisina ja ennakoitavina, keinotekoiset olivat sitten jostain syvyyksistä vauhdilla pinnalle pulpahtavia tyrskähdyksiä, jotka tulivat juuri kun oli ehtinyt toipua edellisestä. Mutta niin vaan sinnikkäästi selvisin niistä mammajoogassa opituilla metodeilla ja olin yllättävän rauhallinen (kätilökin kiitteli), vaikka yhtään mitään ei tapahtunut, mikään ei auennut tai lyhentynyt tai mitä ikinä oli tarkoitus.
Mukaan otettu Age of Love tuli kuunneltua vain kerran, mutta onneksi akuutisti siinä hetkessä kaipaamani Raptorin Sukellus pumpuliin ja Samulin ja Sanin Aurinko löytyivät youtubesta ja vauva-ha sai raivata tietään kohti kohdunulkopuolista maailman sulosävelien kannattamana. Eli siis se kuuli noi biisit ja päätti ettei todellakaan tule ulos.
Ilokaasu ei pörissyt ihan niin komeasti kuin viihdekäyttäjillä, mutta vei kyllä karseimman terän kivusta aina siihen asti kun päädyin ihanaan, täydelliseen, taivaalliseen toispuoleiseen epiduraaliin. Kyllä se meitä isä-han kanssa yhdisti kun synnytyslaulettiin ne vasemman puolen poltot sitten suohon sillä aikaa, kun odoteltiin sektioon pääsyä. Se leikkauspäätös oli kyllä niin suuri helpotus, että aloin itkeä, koska pelkäsin kuolevani leikkauspöydälle. Kello oli siinä vaiheessa jotain kahdeksan illalla eli yletöntä riemua oli riittänyt jo vuorokauden verran.
Itse sektio olikin ihan jees. Olen täällä internetissä kuullut, että katetrin laitto on karseeta, mutta mulla oli se toispuoleinen epiduraali alla, niin ei se tuntunut missään, hyvä homma! Paniikissa vaadin anestesialääkäriltä ihan vitusti puudutusainetta, koska en ollut kirjannut synnytystoivelappuuni (olikohan kukaan lukenut sitä?) luomusektiota. Ne on kuulemma hip jossain muualla, Amerikassa ehkä: mahdollisimman tarkkarajainen puudutus ja sermi alas. Ihanaa.
Mahan muljuttua pari minuuttia kuului ininää ja parkaisu ja jotain häslinkiä. Pötköttelin siinä sillä aikaa kun pöytä heilui - myöhemmin luin epikriisistä, että kohtuni mm. kuivattiin harsolla. Huikeeta että mulla on nyt kuiva kohtu. Sitten mulle tuotiin joku sellainen aika kurttuinen mytty siihen pääni viereen, olin olevinani liikuttunut, ja meistä otettiin kuvia. Sitten pääsin heräämöön, jossa sain sammuttaa maailmanlopun janoni ja jalat heilui hassusti. Rentoutumisen keskeyttivät isä-ha ja kätilö, jotka toivat sen nyytin imemään mun tissiä. Ihan hiton outoa se oli, epäilin että vauva oli jonkun muun, koska enhän minä ollut synnyttänyt. En silti katsonut sen ranneketta.
Osastolla perhehuoneessa vietetty viiden päivän lapsivuodeaika olikin sitten jotain niin hirveetä, etten jaksa sitä tähän avata enää, mutta sanonpa vaan että kiitos pää, sietäähän tota fiilistelläkin. Pian uudestaan!
* Anu Silfverbergin Äitikortissa on muuten kohta, jossa hän kirjoittaa hieman ivallisesti luomusynnytyksestä haaveilleesta (kaikki män pieleen) naisesta, joka ahdistui, kun lääkäri teki sisätutkimuksen tervehtimättä. Otin tästä hieman itseeni. Mulla on nimittäin elämäni aikana ollut kunnia harrastaa myös ylläriseksiä ja voin sanoa että tämä yllärisisätutkimus herätti aika lailla samanlaisia tunteita. Se tehtiin yön hämärissä eikä todellakaan ollut millään muotoa kiireellinen, kiireinen kyllä.
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Kahden äiti
No en oo paksuna! Kauhea ajatus.
Mutta kävin terveyskeskuksessa näyttämässä lapsosen peppua. Nimittäin olin sitä mieltä, että vaippaihottuma oli äitynyt aika ikävän näköiseksi. Myönnän ihan auliisti, että olen uusavuton kolmekymppinen yhden lapsen äiti, joka ei tiedä miten vaippaihottumaa hoidetaan. Mulla ei ole minkäänlaista aikaisempaa kokemusta vaipallisista poimukkaista olennoista.
Nuori terkkari oli ihan hämillään. "Iik onpa se pieni! Ei kai se putoa tuosta pöydältä? Tämä on niin korkea. Voi ei se itkee, meillä ei ole täällä leluja, voi voi." Ja sitten se haki vanhemman terkkarin katsomaan sitä pyllyä, koska ei tajunnut siitä mitään.
"Kahden lapsen kokemuksella sanoisin, että kyllä tuo sinkkivoiteella lähtee."
Ok. Internet on täynnä kolmen äitejä, jotka olis osanneet kertoa mulle ton. Jos ei lähde, niin ens viikolla on neuvolalääkäri. Niin ja ei se oo niin paha, tein nimittäin diaper rash -kuvahaun. Huh huh.
Mutta kävin terveyskeskuksessa näyttämässä lapsosen peppua. Nimittäin olin sitä mieltä, että vaippaihottuma oli äitynyt aika ikävän näköiseksi. Myönnän ihan auliisti, että olen uusavuton kolmekymppinen yhden lapsen äiti, joka ei tiedä miten vaippaihottumaa hoidetaan. Mulla ei ole minkäänlaista aikaisempaa kokemusta vaipallisista poimukkaista olennoista.
Nuori terkkari oli ihan hämillään. "Iik onpa se pieni! Ei kai se putoa tuosta pöydältä? Tämä on niin korkea. Voi ei se itkee, meillä ei ole täällä leluja, voi voi." Ja sitten se haki vanhemman terkkarin katsomaan sitä pyllyä, koska ei tajunnut siitä mitään.
"Kahden lapsen kokemuksella sanoisin, että kyllä tuo sinkkivoiteella lähtee."
Ok. Internet on täynnä kolmen äitejä, jotka olis osanneet kertoa mulle ton. Jos ei lähde, niin ens viikolla on neuvolalääkäri. Niin ja ei se oo niin paha, tein nimittäin diaper rash -kuvahaun. Huh huh.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
4 kk
- Mikä sillä on, se on ihan outo. Pitääkö se viedä lääkäriin?
- Se vaan muuttuu, ei sillä mitään ole... Tai on se vähän outo.
- Apua meidän vauva on outo!
Vauva oli kauppareissun ajan vaunuissa hereillä eikä päästänyt pihahdustakaan. Harkitsin vieväni sen lääkäriin.
Ota tästä nyt sit selvä. Jotakin selvästi tapahtuu, vauva muuttuu, mulla ei ole aavistustakaan mitä se haluaa. Välillä se saa hysteerisiä kohtauksia, välillä se känisee muuten vaan. Taitaa olla tylsistynyt. Isä-ha on jotenkin enemmän samalla aaltopituudella tällä hetkellä ja kestää vauvaa paremmin. Mä olen lievästi ahdistunut, kun en osaa tulkita sitä. Edes nälkäitkua en tunnista: joskus se syö kuin viimeistä päivää ja joskus työntää tuttipullon pois.
Viime yönä se nukkui epätavallisen levottomasti, ähisi vaan, kunnes otin sen kolmelta kainaloon loppuyöksi. Siihen se sitten rauhottuikin. Yleensä se nukahtaa klo 21.00-21.30, herää ekan kerran syömään pullollisen klo 1.00-2.00 (joskus ehdin syöttää ennen kuin se herää ja silloin se nukkuu paremmin) ja vetelee sitten sikeitä jonnekin puoli kuuteen (enkka on 7.13), jonka jälkeen nukkuu naama tississä vaihtelevasti aina klo 8.00-10.00 asti. Eli se siis nukkuu ihan törkeän hyvin ja olen tästä kiitollinen. Samalla uskon, että tämä on tyyntä myrskyn edellä. Kohta tulee hampaita ja uusia taitoja jne.
Myönnän että hampaita on kytätty, mutta mitään ei näy. Kuolaa tulee ihan perkeleesti ja välillä se tunkee kättä kitaansa niin tarmokkaasti, että yökkää.
Yökkimisen lisäksi siitä lähtee kovasti muitakin ääniä. Omituista tyytyväistä narinaa, ööööääääääoooo, satunnaisia konsonantteja, vienoja hönkäyksiä, ihan järkyttävän kimeää kirkumista, pelottavan aikuismaista naurua. Se on sanonut kerran YÖ ja kerran APUA eli aivan selvästi kielellinen nero.
Sylissä vauva on koko ajan matkalla jonnekin. Se kiipeää joko olkapään yli tai mönkii kohti sohvaa. Ihan minne vaan pois. Kääntymisen se unohti niiden parin kerran jälkeen, ei vaan kiinnosta. Varpaat sen sijaan kiinnostaa. Muista erikoistaidoista mainittakoon määrätietoinen käden ojennus ja mun silmälasien päästä poistaminen lähes jokaisen vaipanvaihdon yhteydessä. Oppis vielä vaan laittamaan ne takaisinkin.
Ne harvat hetket, kun vauva jää syötön jälkeen syliin möllöttämään ja juttelemaan, ovat huippuja. Tulee melkein sellainen normaali äiti -fiilis, kun siinä höpsöttelen. Mä olen nimittäin viime päivinä alkanut epäillä, että mussa on jotkut piuhat kytketty väärin, kun en ihan koko aikaa halaja vauvaa syliini. Olen ehkä vaan sattunut lukemaan viime aikoina vähän liian monesta paikasta, että äideillä on kova tarve pitää vauvaa koko ajan lähellä. Äh. Ei ole.
Mutta niin, ehkä tämä nyt on vaan sitä sukupolvien ketjua tässä niin. Minä olen tällainen ja siksi mun vauva on tuollainen. Se on juuri minulle sopiva vauva ja minä olen toivottavasti sille sopiva äiti. Ainakin me olemme samannäköisiä. Selailin omaa vauva-ajan albumiani ja pysähdyin tämän kuvan ääreen:
Olkaa hyvä, tässä vauvani vaikka oikeastaan se olen minä. Lähetin kuvan tädilleni (joka on sen albumiini liimannut) ja sille meni läpi. Kulmat on täsmälleen samanlaisessa kurtussa ja hienostunut pikkurillin asentokin on aivan sama. Hurjaa.
- Se vaan muuttuu, ei sillä mitään ole... Tai on se vähän outo.
- Apua meidän vauva on outo!
Vauva oli kauppareissun ajan vaunuissa hereillä eikä päästänyt pihahdustakaan. Harkitsin vieväni sen lääkäriin.
Ota tästä nyt sit selvä. Jotakin selvästi tapahtuu, vauva muuttuu, mulla ei ole aavistustakaan mitä se haluaa. Välillä se saa hysteerisiä kohtauksia, välillä se känisee muuten vaan. Taitaa olla tylsistynyt. Isä-ha on jotenkin enemmän samalla aaltopituudella tällä hetkellä ja kestää vauvaa paremmin. Mä olen lievästi ahdistunut, kun en osaa tulkita sitä. Edes nälkäitkua en tunnista: joskus se syö kuin viimeistä päivää ja joskus työntää tuttipullon pois.
Viime yönä se nukkui epätavallisen levottomasti, ähisi vaan, kunnes otin sen kolmelta kainaloon loppuyöksi. Siihen se sitten rauhottuikin. Yleensä se nukahtaa klo 21.00-21.30, herää ekan kerran syömään pullollisen klo 1.00-2.00 (joskus ehdin syöttää ennen kuin se herää ja silloin se nukkuu paremmin) ja vetelee sitten sikeitä jonnekin puoli kuuteen (enkka on 7.13), jonka jälkeen nukkuu naama tississä vaihtelevasti aina klo 8.00-10.00 asti. Eli se siis nukkuu ihan törkeän hyvin ja olen tästä kiitollinen. Samalla uskon, että tämä on tyyntä myrskyn edellä. Kohta tulee hampaita ja uusia taitoja jne.
Myönnän että hampaita on kytätty, mutta mitään ei näy. Kuolaa tulee ihan perkeleesti ja välillä se tunkee kättä kitaansa niin tarmokkaasti, että yökkää.
Yökkimisen lisäksi siitä lähtee kovasti muitakin ääniä. Omituista tyytyväistä narinaa, ööööääääääoooo, satunnaisia konsonantteja, vienoja hönkäyksiä, ihan järkyttävän kimeää kirkumista, pelottavan aikuismaista naurua. Se on sanonut kerran YÖ ja kerran APUA eli aivan selvästi kielellinen nero.
Sylissä vauva on koko ajan matkalla jonnekin. Se kiipeää joko olkapään yli tai mönkii kohti sohvaa. Ihan minne vaan pois. Kääntymisen se unohti niiden parin kerran jälkeen, ei vaan kiinnosta. Varpaat sen sijaan kiinnostaa. Muista erikoistaidoista mainittakoon määrätietoinen käden ojennus ja mun silmälasien päästä poistaminen lähes jokaisen vaipanvaihdon yhteydessä. Oppis vielä vaan laittamaan ne takaisinkin.
Ne harvat hetket, kun vauva jää syötön jälkeen syliin möllöttämään ja juttelemaan, ovat huippuja. Tulee melkein sellainen normaali äiti -fiilis, kun siinä höpsöttelen. Mä olen nimittäin viime päivinä alkanut epäillä, että mussa on jotkut piuhat kytketty väärin, kun en ihan koko aikaa halaja vauvaa syliini. Olen ehkä vaan sattunut lukemaan viime aikoina vähän liian monesta paikasta, että äideillä on kova tarve pitää vauvaa koko ajan lähellä. Äh. Ei ole.
Mutta niin, ehkä tämä nyt on vaan sitä sukupolvien ketjua tässä niin. Minä olen tällainen ja siksi mun vauva on tuollainen. Se on juuri minulle sopiva vauva ja minä olen toivottavasti sille sopiva äiti. Ainakin me olemme samannäköisiä. Selailin omaa vauva-ajan albumiani ja pysähdyin tämän kuvan ääreen:
Olkaa hyvä, tässä vauvani vaikka oikeastaan se olen minä. Lähetin kuvan tädilleni (joka on sen albumiini liimannut) ja sille meni läpi. Kulmat on täsmälleen samanlaisessa kurtussa ja hienostunut pikkurillin asentokin on aivan sama. Hurjaa.
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
Analyysini kakkosen äiti-illasta
Vauvansa tarpeille epä-sensitiivinen, testosteronivajeessa piehtaroiva (koska nukkuu joskus vauvan vieressä, vaikka ei aisti sitä) isä-ha ruokki tuossa jälkikasvuaan sängyssä ja mä kruisailin kakkosen Äidit töihin -spektaakkeliin, valitettavasti vain siihen tokalle Isät kotiin -osuudelle. Se oli just niin käsittämätön kuin osasin odottaa. Kaikki vaan huutelivat omista poteroistaan ja puhuivat eri asioista.
Me teemme perheellemme sopivan yksilöllisen valinnan ja mä kökin kotona niin kauan kuin jaksan ja sit etsin varmaan töitä, mutta kannatan kyllä silti sitä saatanallista 666-mallia, koska varsin miesvaltaisella alalla oleva isä-ha pelkää menettävänsä työnsä, jos jää kotiin lapsen kanssa. Siinä on mulle ihan tarpeeks syytä kannattaa jonkinlaista yhteiskunnallista viestiä, että isienkin sopisi hoitaa lapsiaan. Se on nimittäin lapsen etu, että sillä on monta kartalla olevaa vanhempaa. Itselläni katson olevan kolme vanhempaa, joista pari tosin oli välillä aika hevisti ulos kartalta, mutta kuitenkin. Kokemukseni perheestä ylittää ydinperheen rajat.
Studiossa oli keskustelemassa mm. ihana Anna Moring, jonka queertutkimuksen kurssilla kirjoitinkin kerran esseen isyyden paikoista. Se oli diippiä shittiä - pohdin siinä isyyttä sen valossa, että olen kasvanut kahden naisen luotsaamassa perheessä ja siinä oli joku hämärä teoriakin, johon tätä omaa kokemustani peilasin. En nyt muista mitä Anna sanoi tässä äiti-illassa, muuta kuin että entä perheiden monimuotoisuus jota siis tsemppaan, mutta ihan yhtä kuuma se oli kuin aina ennenkin. Tuli vaan mieleen.
Moringin lisäksi siellä oli myös pelottava punatukkainen nainen, joka osoittautui the Erja Rusaseksi. Itse asiassa siitä mun piti kirjoittaa. En muista asiayhteyttä, mutta hän esitteli tällaisen tutkimustuloksen, että ne perheet, jotka laittoivat alle 12-kuukautisen lapsen päivähoitoon, olivat tulosten mukaan muita toimimattomampia (mitä se ikinä tarkoittaakaan). Mä jäin miettimään, että oliko tämä argumentti kotihoidon puolesta. Jos oli, se oli vähän nurinkurinen - tahtoiko hän sanoa, että varhainen päiväkodin aloittaminen tekee perheestä toimimattoman? Tai miksi haluaisitte laittaa lapsen päikkyyn ja assosioitua toimimattomaksi perheeksi? Vai että tämä todistaa päivähoidon huonoudesta, koska sen valitsevat toimimattomat perheet? Ehkä se oli vain toteamus eräästä tutkimustuloksesta, mutta kun meni se vähän ohi, niin jäin pyörittelemään tuota.
Huippu keskustelussa saavutettiin, kun isyystutkija Jouko Huttunen kertoi tuosta perhepedin alentavasta vaikutuksesta isien testosteronitasoihin. Siinä sitten yhtäkkiä pohdittiin, että ovatko koti-isät seksikkäitä ikään kuin sillä olisi jotain merkitystä. Maailman epäseksikkäin mies eli Leo Stranius (anteeksi Leo, each for their own) oli sitä mieltä että koti-isät ovat seksikkäitä ja Jouko Huttunen oli sitä mieltä että hän ei ollut seksikäs, mikä oli ihan ok (diggaan ehkä tästä Huttusesta, pitää perehtyä paremmin). Sen sijaan äitiaktiivi Eva Hämeenniemi oli ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä kotitöitä tekevä ja kokkaava mies on seksikäs ja hän mielellään vaihtaa makkaripalveluksia kokkailuun. Mykistävää. Jos 666-malli olis käytössä, hra Hämeenniemi sais ehkä ihan törkeesti pesää.
Me teemme perheellemme sopivan yksilöllisen valinnan ja mä kökin kotona niin kauan kuin jaksan ja sit etsin varmaan töitä, mutta kannatan kyllä silti sitä saatanallista 666-mallia, koska varsin miesvaltaisella alalla oleva isä-ha pelkää menettävänsä työnsä, jos jää kotiin lapsen kanssa. Siinä on mulle ihan tarpeeks syytä kannattaa jonkinlaista yhteiskunnallista viestiä, että isienkin sopisi hoitaa lapsiaan. Se on nimittäin lapsen etu, että sillä on monta kartalla olevaa vanhempaa. Itselläni katson olevan kolme vanhempaa, joista pari tosin oli välillä aika hevisti ulos kartalta, mutta kuitenkin. Kokemukseni perheestä ylittää ydinperheen rajat.
Studiossa oli keskustelemassa mm. ihana Anna Moring, jonka queertutkimuksen kurssilla kirjoitinkin kerran esseen isyyden paikoista. Se oli diippiä shittiä - pohdin siinä isyyttä sen valossa, että olen kasvanut kahden naisen luotsaamassa perheessä ja siinä oli joku hämärä teoriakin, johon tätä omaa kokemustani peilasin. En nyt muista mitä Anna sanoi tässä äiti-illassa, muuta kuin että entä perheiden monimuotoisuus jota siis tsemppaan, mutta ihan yhtä kuuma se oli kuin aina ennenkin. Tuli vaan mieleen.
Moringin lisäksi siellä oli myös pelottava punatukkainen nainen, joka osoittautui the Erja Rusaseksi. Itse asiassa siitä mun piti kirjoittaa. En muista asiayhteyttä, mutta hän esitteli tällaisen tutkimustuloksen, että ne perheet, jotka laittoivat alle 12-kuukautisen lapsen päivähoitoon, olivat tulosten mukaan muita toimimattomampia (mitä se ikinä tarkoittaakaan). Mä jäin miettimään, että oliko tämä argumentti kotihoidon puolesta. Jos oli, se oli vähän nurinkurinen - tahtoiko hän sanoa, että varhainen päiväkodin aloittaminen tekee perheestä toimimattoman? Tai miksi haluaisitte laittaa lapsen päikkyyn ja assosioitua toimimattomaksi perheeksi? Vai että tämä todistaa päivähoidon huonoudesta, koska sen valitsevat toimimattomat perheet? Ehkä se oli vain toteamus eräästä tutkimustuloksesta, mutta kun meni se vähän ohi, niin jäin pyörittelemään tuota.
Huippu keskustelussa saavutettiin, kun isyystutkija Jouko Huttunen kertoi tuosta perhepedin alentavasta vaikutuksesta isien testosteronitasoihin. Siinä sitten yhtäkkiä pohdittiin, että ovatko koti-isät seksikkäitä ikään kuin sillä olisi jotain merkitystä. Maailman epäseksikkäin mies eli Leo Stranius (anteeksi Leo, each for their own) oli sitä mieltä että koti-isät ovat seksikkäitä ja Jouko Huttunen oli sitä mieltä että hän ei ollut seksikäs, mikä oli ihan ok (diggaan ehkä tästä Huttusesta, pitää perehtyä paremmin). Sen sijaan äitiaktiivi Eva Hämeenniemi oli ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä kotitöitä tekevä ja kokkaava mies on seksikäs ja hän mielellään vaihtaa makkaripalveluksia kokkailuun. Mykistävää. Jos 666-malli olis käytössä, hra Hämeenniemi sais ehkä ihan törkeesti pesää.
torstai 24. tammikuuta 2013
Paha lehmä
ja maitonsa. Mä luulen, että joka ikinen hysteerinen äiti epäilee lapsellaan (käsittääkseni melko harvinaista) maitoallergiaa jossain vaiheessa. Tänään oli mun päivä: päätin että vauvani ei voi juoda lehmänmaitoa.
Pistin tähän asti karseen paskan rota-rokotteen piikkiin, mutta siitä on jo kolme viikkoa. Tajusin tänään googlata vihreen liman. Ja tuo neuvolakorttiin kirjattu "vähän kuiva iho" on joka puolella, punoittaa, hilseilee ja lehahtelee. Lapsonen myös paukuttelee kuin pommikonelaivue ja puklailee pikkuisia puklusia joka välissä. Aamuisin se niiskuttaa, välillä sillä on maailmanlopun hikka ja joskus harvoin myös käsittämättömiä paniikki-itkukohtauksia (vaikka on muuten leppoisa tapaus). Tyyppi ei myöskään viihdy sylissä pötköllään, vaan etenkin ruokailun jälkeen vain pystyasennossa. Sitten on toki vielä nämä altistavat tekijät, meikän mittava allergiahistoria ja paha korvikedieetti.
Onneksi olen säästänyt rahaa. Niillä piti olla kotona vähän pidempään, mutta kaipa ne voi hassata myös sikahintaisiin yksityislääkäreihin ja apteekkikorvikkeisiin, jos niikseen tulee.
Toivon olevani väärässä, että se on vaikka jollekin muulle jutskalle allerginen. Isä-ha piti mua vainoharhaisena, kun esitin epäilyni. Se itse kutsuu sitä kakkaa viheraarteeksi. Jollain muulla olis leikannut jo aiemmin, että ei oo normaalia tommonen. No mä oon vähän hidas näissä vauvajutuissa, luulin että vähän kaikenlainen kakki on normaalia, kunhan kakkii.
No mut lopetan nyt cuplatonin ensin ja koklaan vaikka jotain muuta korviketta. Ja soitan neuvolaan, että vauvani erittää ektoplasmaa.
Pistin tähän asti karseen paskan rota-rokotteen piikkiin, mutta siitä on jo kolme viikkoa. Tajusin tänään googlata vihreen liman. Ja tuo neuvolakorttiin kirjattu "vähän kuiva iho" on joka puolella, punoittaa, hilseilee ja lehahtelee. Lapsonen myös paukuttelee kuin pommikonelaivue ja puklailee pikkuisia puklusia joka välissä. Aamuisin se niiskuttaa, välillä sillä on maailmanlopun hikka ja joskus harvoin myös käsittämättömiä paniikki-itkukohtauksia (vaikka on muuten leppoisa tapaus). Tyyppi ei myöskään viihdy sylissä pötköllään, vaan etenkin ruokailun jälkeen vain pystyasennossa. Sitten on toki vielä nämä altistavat tekijät, meikän mittava allergiahistoria ja paha korvikedieetti.
Onneksi olen säästänyt rahaa. Niillä piti olla kotona vähän pidempään, mutta kaipa ne voi hassata myös sikahintaisiin yksityislääkäreihin ja apteekkikorvikkeisiin, jos niikseen tulee.
Toivon olevani väärässä, että se on vaikka jollekin muulle jutskalle allerginen. Isä-ha piti mua vainoharhaisena, kun esitin epäilyni. Se itse kutsuu sitä kakkaa viheraarteeksi. Jollain muulla olis leikannut jo aiemmin, että ei oo normaalia tommonen. No mä oon vähän hidas näissä vauvajutuissa, luulin että vähän kaikenlainen kakki on normaalia, kunhan kakkii.
No mut lopetan nyt cuplatonin ensin ja koklaan vaikka jotain muuta korviketta. Ja soitan neuvolaan, että vauvani erittää ektoplasmaa.
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
Toive
Voisko olla joku sellainen palvelu, joka listaisi missä blogeissa on juuri nyt kuohuttavaa keskustelua kommenttilaatikossa? Haluaisin lukea jotain vääntöä jonkun ventovieraan oletetuista kauneusleikkauksista ja ihmissuhdesäädöistä, huonosta äitiydestä tai edes kauhistuttavista Angry Birds -sympatioista.
OON LUKENUT JO KOKO INTERNETIN. Luen sitten kirjaa.
OON LUKENUT JO KOKO INTERNETIN. Luen sitten kirjaa.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)