Ihana valo

Mistä nyt tuulee? Mä olen viime päivinä fiilistellyt synnytystäni. Siis sitä tähänastisen elämäni yhtä traumaattisinta kokemusta (ekan gerbiilin väkivaltainen kuolema tulee lähelle - se oli hirveetä 8-vuotiaalle murskata vahingossa oma lemmikkinsä, jonka silmä RÄJÄHTI). Siis sitä, jonka jälkeen olin monta viikkoa aivan tohjona sekä henkisesti että fyysisesti. Oliskohan tullut aika kirjoittaa ihan oikea synnytyskertomus?

Tykkäsin kyllä siitä yleisestä tokkuraisesta meiningistä, omissa maailmoissa vellomisesta. Ja se helpotus kun pääsin aamulla pois Naistenklinikan aavemaiselta osastolta 42 oli niin suuri, että supistukset tyssäsivät kokonaan sen kahdeksan tunnin hyvin yksinäisen yön jälkeen. Tai siis enhän mä ollut yksin: oli tympeä yökkö, joka tarjosi Panadolia, ja lääkäri, joka teki yllärisisätutkimuksen*. Mun BFFt.

Synnytyssali oli ihan jännä ja viihtyisä ja kanyylikin meni paikoilleen jo kolmannella kerralla. Jos luonnolliset supistukset hyökyivät yli aaltomaisina ja ennakoitavina, keinotekoiset olivat sitten jostain syvyyksistä vauhdilla pinnalle pulpahtavia tyrskähdyksiä, jotka tulivat juuri kun oli ehtinyt toipua edellisestä. Mutta niin vaan sinnikkäästi selvisin niistä mammajoogassa opituilla metodeilla ja olin yllättävän rauhallinen (kätilökin kiitteli), vaikka yhtään mitään ei tapahtunut, mikään ei auennut tai lyhentynyt tai mitä ikinä oli tarkoitus.

Mukaan otettu Age of Love tuli kuunneltua vain kerran, mutta onneksi akuutisti siinä hetkessä kaipaamani Raptorin Sukellus pumpuliin ja Samulin ja Sanin Aurinko löytyivät youtubesta ja vauva-ha sai raivata tietään kohti kohdunulkopuolista maailman sulosävelien kannattamana. Eli siis se kuuli noi biisit ja päätti ettei todellakaan tule ulos.

Ilokaasu ei pörissyt ihan niin komeasti kuin viihdekäyttäjillä, mutta vei kyllä karseimman terän kivusta aina siihen asti kun päädyin ihanaan, täydelliseen, taivaalliseen toispuoleiseen epiduraaliin. Kyllä se meitä isä-han kanssa yhdisti kun synnytyslaulettiin ne vasemman puolen poltot sitten suohon sillä aikaa, kun odoteltiin sektioon pääsyä. Se leikkauspäätös oli kyllä niin suuri helpotus, että aloin itkeä, koska pelkäsin kuolevani leikkauspöydälle. Kello oli siinä vaiheessa jotain kahdeksan illalla eli yletöntä riemua oli riittänyt jo vuorokauden verran.

Itse sektio olikin ihan jees. Olen täällä internetissä kuullut, että katetrin laitto on karseeta, mutta mulla oli se toispuoleinen epiduraali alla, niin ei se tuntunut missään, hyvä homma! Paniikissa vaadin anestesialääkäriltä ihan vitusti puudutusainetta, koska en ollut kirjannut synnytystoivelappuuni (olikohan kukaan lukenut sitä?) luomusektiota. Ne on kuulemma hip jossain muualla, Amerikassa ehkä: mahdollisimman tarkkarajainen puudutus ja sermi alas. Ihanaa.

Mahan muljuttua pari minuuttia kuului ininää ja parkaisu ja jotain häslinkiä. Pötköttelin siinä sillä aikaa kun pöytä heilui - myöhemmin luin epikriisistä, että kohtuni mm. kuivattiin harsolla. Huikeeta että mulla on nyt kuiva kohtu. Sitten mulle tuotiin joku sellainen aika kurttuinen mytty siihen pääni viereen, olin olevinani liikuttunut, ja meistä otettiin kuvia. Sitten pääsin heräämöön, jossa sain sammuttaa maailmanlopun janoni ja jalat heilui hassusti. Rentoutumisen keskeyttivät isä-ha ja kätilö, jotka toivat sen nyytin imemään mun tissiä. Ihan hiton outoa se oli, epäilin että vauva oli jonkun muun, koska enhän minä ollut synnyttänyt. En silti katsonut sen ranneketta.

Osastolla perhehuoneessa vietetty viiden päivän lapsivuodeaika olikin sitten jotain niin hirveetä, etten jaksa sitä tähän avata enää, mutta sanonpa vaan että kiitos pää, sietäähän tota fiilistelläkin. Pian uudestaan!

* Anu Silfverbergin Äitikortissa on muuten kohta, jossa hän kirjoittaa hieman ivallisesti luomusynnytyksestä haaveilleesta (kaikki män pieleen) naisesta, joka ahdistui, kun lääkäri teki sisätutkimuksen tervehtimättä. Otin tästä hieman itseeni. Mulla on nimittäin elämäni aikana ollut kunnia harrastaa myös ylläriseksiä ja voin sanoa että tämä yllärisisätutkimus herätti aika lailla samanlaisia tunteita. Se tehtiin yön hämärissä eikä todellakaan ollut millään muotoa kiireellinen, kiireinen kyllä.

Synnytinkö edes?

Hmm. Mulla ei ole sellainen olo, että olisin synnyttänyt. Lapsivedet meni, 10 tuntia luonnollisia supistuksia ja päälle 10 tuntia oksitosiinilla vahvistettuja paskasupistuksia... Ja sitten a-ha eksyi ulostulomatkalla jonnekin ja pelmahti syliini jostain ihan puun takaa. Reissu jäi jotenkin kesken.

Liittyyköhän tämä siihen, että synnytys päättyi sektioon? Jos näin on, pääseekö asian kanssa sinuiksi joskus? Onko edes välttämätöntä, että pidän itseäni synnyttäneenä? Jotenkin vain annettiin ymmärtää, että synnyttäminen vaikuttaa käsitykseen itsestäni naisena aivan valtavasti ja heti ja sata salamaa ja elämä räjähtää. Ei mitään sellaista, olen ehkä vielä shokissa.

En myöskään näytä juuri synnyttäneeltä. Kymmenen päivää itse tapahtumasta ja olen hoikempi kuin vuosiin. Maha on enää aavistuksen turvoksissa. Rinnat ei mitenkään varsinaisesti tursua maitoa ja ovat muutenkin ihan samanalaiset kuin ennen raskautta. Jotain niistä kuitenkin taitaa tulla, koska vauva viihtyy niiden parissa aina vaan pidempään.

Kaikenlaista. Ehkä tämä homma vaan käynnistyy hitaammin kuin oletin. Neuvolantäti lohdutti, että vauvaan kiintyminen voi viedä puolikin vuotta ja tarvittaessa pääsee varhaisen vuorovaikutuksen spesialistin juttusille, jos huolettaa. Mutta ei mua vielä huoleta: toistaiseksi on ollut aika luontevaa virittäytyä vauvan kanssa samalle taajudelle, huomaan höpiseväni ja leperteleväni sille ihan ilman yrittämistä. En hermostunut edes silloin, kun se huusi ja tärisi raivosta koko päivän. Hyvä minä!