Tottelevaisuudesta

Siis ihan hirveetä pitää vauvaa mahallaan, kun se ulvoo nenu kiinni lattiassa. Uaaa. Ehkä sen faija saa hoitaa nää liikeharjoitukset, niin kuin on uhonnut. Kun pitää motoriikkahommia ydinosaamisaslueenaan duuninsa puolesta. Sen pitää vain ensin ymmärtää, että ennen puuhun kiipeilyä ja juoksentelua pitää suorittaa tylsiä juttuja kuten pään kannattelua ja kieriskelyä lattialla.

Hyvin etäisesti asian läheltä liippaa tämä Rosa Meriläisen kolumni Hyvin kasvatettu tyttö ei tottele. Mua hieman ärsyttää, että tottelemattomuus ja sitä kautta terve auktoriteettien kyseenalaistaminen esitetään aina jotenkin fyysisen kautta. Että lapsen pitää riehua, rikkoa maljakoita ja osoittaa mieltään kovaäänisesti, jotta se oppii ajattelemaan omilla aivoillaan. Tämä on yhtä järjetön ajatus kuin se, että terveessä parisuhteessa pitää riidellä. Terveessä parisuhteessa kohdataan ongelmat ja osataan käsitellä negatiiviset tunteet tavalla tai toisella - riiteleminen ei ole missään nimessä välttämätöntä. Konfliktit voi selvittää myös ihan vain keskustelemalla.

Kaikesta päätellen jälkikasvuni on perinyt molempien vanhempiensa sopuisan temperamentin. Ei hän huuda suoraa huutoa, jos haluaa jotain, vaan pyytää niin kiltisti kuin pikkuvauva nyt voi. Paitsi siis silloin kun on nenä lattiassa. Se on myös hyvin tarkkaavainen ja tykkää jutella enemmän kuin heilua siinä lattialla. Etenkin klo 2-6 yöllä olis kiva jutella.

Voihan se olla että tyyppi tykkää isompana hyppiä sängyllä (ihan ok, olen varautunut) ja rikkoa tavaroita (ihan ok, olen varautunut), mutta on myös paljon mahdollista, että se kapinoi turvautumalla esimerkiksi manipulointiin, passiivisen vastarintaan, mököttämiseen tai ihan vaan yleiseen kierouteen. Tai sitten se voi olla niin nero, että kieputtaa meitä miten tykkää, eikä me edes tajuta mitään. Eikä sen tarvitse rikkoa yhtään maljakkoa. Itsekään en rikkonut, mitä nyt ne pari puuta kaadoin (joulukuusi ja juhannuskoivu), ja olen silti ihan tarpeeksi tuhma tyttö.

Love comes quickly?

Sairaalasta kotiuduttuani suuntasin Stokkan joulupallolandiaan ihastelemaan kimaltelevia koristuksia kuuseen ja aiheutin vastasyntyneelle hylkäyskokemuksen, kun kehtasin jättää hänet isänsä hoiviin. Podin asiaankuuluvaa syyllisyyttä ja ihmettelin sisäistä ääntä, joka kertoi että mun pitäisi mennä äkkiä takaisin kotiin, kun nautiskelin latteani kahvilan rauhassa.

Sisäinen ääni oli siitä hämmentävä, että vielä muutama päivä sitten ollessani kaupungilla mietin että voisin ihan hyvin karata kokonaan, hylätä vauvan ilman että sydämeni siitä särkyisi. Muistan joskus aikaisemmin ihmetelleeni miten joku voi hylätä lapsensa, mutta yhtäkkiä tajusin paremmin, nyt kun se lapsi tässä on. Kun se on kuitenkin vielä aika vieras. Se on myös jotenkin epäinhimillinen vaisto-olento, ei varsinaisesti omanlaisensa persoonallisuus, vaikka päivä päivältä enemmän sellaiseksi kasvaakin*. Jos en olisi sitä halunnut, pystyisin varmasti työntämään tämän orastavan kiintymyksen sivuun ja luopumaan. Hirviö.

Mielenkiintoisen lisäsäväyksen asiaan tuo vasta eilen saamani yllättävä tieto: isäni on adoptoitu. Tämä selvisi hänelle itselleenkin vasta isänsä perunkirjoituksen yhteydessä. Hän oli luonnollisesti järkyttynyt, mutta en jotenkin itse osaa heittäytyä mihinkään identiteettikriisiin. Pikemminkin minua kiinnostaa biologisen isoäitini tarina näiden omien vauvakelojeni myötä.

Osaan olla kauhistumatta näitä ajatuksia, olin varautunut, ja oln saanut niille siunauksen neuvolantädiltä ja mielenterveyden ammattilaiselta. Mutta onhan se räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä minun kuuluisi tuntea. Hoidan pikkuista, koska minun täytyy, jonkinlaiseen yleiseen suojeluvaistoon nojautuen - onko se sitten äidinvaisto, en ole varma. Se on se sama vietti, joka on saanut minut kiintymään exän oksentelevaan koiraankin sekä kaikenlaisiin muihin avuttomiin ja söpöihin pikkuotuksiin.

Toisaalta kun tarkastelen tunne-elämääni, huomaan että tämä on minulle ihan tyypillinen tapa kiintyä. Leimaudun helposti kaikenlaisiin ihmisiin ja olen aina kokenut intensiivisiä rakkaudellisia tunteita lyhyissäkin kohtaamisissa, mutta luopuminen ei ole vaikeaa. Vasta pidemmän ajan kuluessa ja yhteisten kokemusten karttuessa tunteeni syvenevät sellaisiksi, että uskallan luottaa niiden pysyvyyteen. Sitten rakastankin ikuisesti, vaikka yksipuolisestikin. Ja tyytyväisenä, ei rakkaus tarvitse vastakaikua ollakseen olemassa. Uskallan kyseenalaistaa myyttisen äidinrakkauden ainakin omalla kohdallani: luulen että kyseessä on ihan sama tunne, joka sitoo minua muihinkin ihmisiin ja siksi voin olettaa, että se syttyy minussa samoin, hiljalleen.

Eli ei, ei se rakkaus iske kuin metrinen leka, kyllä se on niin että you don't fall in love by chance, you choose.

* Nyt sillä alkaa olla jo asiaa! HIH. Kää. Äninää ja haudantakaista korinaa. Vauva-ha <3

Kakkailme

Pitäisköhän tota tyyppiä jossain vaiheessa pissattaa? Luulen että kakan sais ainakin hyvin pyydystettyä, koska sillä on ainutlaatuinen kakkailme, joka bongattiin jo synnärillä. Vielä ainutlaatuisemman siitä tekee se, että se on mun kakkailme. Yhytin sen kasvoiltani muutama päivä sitten.

Jäin miettimään että kumpi oli ensin: ominko minä vauvani ilmeen vai onko se esimerkiksi perinyt sen multa? En ole aikaisemmin tajunnut tarkkailla kasvojeni ilmeitä pöntöllä asioidessani, joten vaikea sanoa.

Joka tapauksessa ei ehkä olis kauhea homma kiikuttaa vauvaa lavuaarin ylle kun suu kääntyy kieroon kakkahymyyn. Kyllähän me nytkin hytkytellään sitä iltaisin mahan kupliessa ja töräytellään malliksi, että jospa pienokainen suvaitsisi plöräyttää osana (yhtä tyhjän kanssa olevia) iltarutiineja. Aika usein se jopa onnistuu.

Sitten toisaalta mieleeni on jäänyt Maaret Kallion varhaisen seksuaalikasvatuksen seminaarissa ilmoille heittämä ajatus siitä, että vessahätäviestintä on loukkaus vauvan yksityisyyttä kohtaan. Että ei saa rauhassa asioida vaippaan silloin kun itselle sopii, vaan vanhemmat hoputtavat sitä suolta toimimaan silloin kuin he sattuvat siinä lavuaarilla hengailemaan. Kyseessä oli vain heitto, joten jäi epäselväksi mitä Kallio on tarkemmin ottaen asiasta mieltä. Ehkä joku päivä kysyn, oli nimittäin sen verran poikkeuksellinen kannanotto.

Taidan kuitenkin olla itselleni armollinen ja pohtia tällaisia juttuja paremmin sitten kun saadaan akuutti kriisi ratkaistua ja vauva nukkumaan öisin. Toivon että kun se maaginen kolme kuukautta kilahtaa lasiin, ollaan jo voiton puolella. Siihen asti voin ehkä sinnitellä jopa saatanallisessa perhepedissä. Siinä on helppo siivoilla niitä aamuyön tunteina vaippaan pakerrettuja kakkaläjiä.

Vauvapaniikki

Tajusin tänään pelkääväni yhtä harvoista vertaiskontakteistani. Sille on niitä muksuja siunaantunut jo useampi ja jotenkin tuntuu, että äitihomma sujuu siltä luonnostaan (vaikka todennäköisesti sekin oli hukassa ensimmäisensä kanssa). Sillä on paljon vinkkiä ja neuvoa ja selvät sävelet sen suhteen miten heidän uusinta tulokastaan pitää hoitaa. Jos jokin ei toimi, se mukauttaa käytöstään lennossa. Eli ei vatvo uusia toimenpiteitä päivätolkulla niin kuin minä: "Apua vauvan jalka on kuiva, siihen pitää laittaa jotain! Laitan huomenna..."

Mun pitäisi mennä sen luo kylään ja pelkään, että se katsoo arvostellen kuinka vauveli repsahtelee mun sylissä miten sattuu. Vähän sama kun pelkään vaunujen kanssa liikkumista kaupungilla - mietin että näytän naurettavalta, kun jään joka kynnykseen jumiin.

Kotona osaan jo vähän relata. Etukäteen olin huolissani siitä, että pingottaisin poikaystävänkin edessä, kun sillä kuitenkin oli kokemusta vaipparallista ja muusta jo entisestään, mutta siitä olen päässyt sentään yli: en tyrkkää vauvaa heti sen syliin, jos menee sormi suuhun. Eli ehkä joskus jossain vaiheessa uskallan hoitaa vauvajutut omaan tyyliini myös vieraiden valvovien silmien alla!

Pitää ehkä myös muistaa, että tällainen lievä panikoiminen on itselleni tyypillistä kaikilla elämänalueilla. Esimerkiksi uuteen duuniin sopeutumisessa menee aina pidemmän aikaa ja mieluummin lykkään uusien tehtävien aloittamista viimeiseen asti, vaikka oppisin ne nopeammin vain tarttumalla toimeen: rakkaassa paskaduunissani välttelin sähköisten pumppukärryjen käyttämistä noin viisi vuotta. Vikat kolme vuotta huristelin menemään ja mietin, että mikä siinä nyt oli niin kamalaa.

Ehkä handlaan tän kaiken siihen mennessä, kun tuo menee kouluun. Onneksi kaikkien meidän ei tarvitse olla kätilöitä tai lastentarhanopeja. Se riittää, että selviän, selätän kaikki vaikeat tilanteet edes jotenkin. Mun ei tarvitse välttämättä oppia niistä mitään yleispätevää tai kasvaa lastenhoidon asiantuntijaksi, koska mun ei ole pakko tehdä lisää lapsia.

(Ai niin, lapsia ei tehdä, ne saadaan. Noh, tämä lapsi kyllä tehtiin. Se oli se helpoin osuus.)

Baby steps

Jokaikinen uusi asia tuntuu ihan valtavalta.

Stressasin ekaa neuvolakäyntiä aivan kohtuuttomasti*. Ajettiin eilen vaunujen kanssa kaksi pysäkinväliä harjoituksen vuoksi ja sydän oli kurkussa koko puolen kilsan ajan. Neuvolassa olin hukassa nyssäköideni kanssa, en tiennyt mihin lasken vauvan ja missä välissä otan takkini pois, vauva meinas kieppua pois hoitopöydältä, kun minä etsin neuvolakorttia jostain kassin pohjalta. AAARGH.

Käynnin jälkeen kävin invavessassa kädet täristen vaunujen kanssa. Meinasin saada slaagin, kun automaattinen vesihana meni päälle, kun vaunut tulivat puolen metrin päähän. En kuitenkaan sit siirtänyt niitä vaunuja, pissasin vaan pikaisesti ja annoin veden valua.

Harkitsin meneväni apteekkiin hakemaan Cuplatonia, mutta muistin että apteekin ovella on kynnys. Se kynnys oli liian korkea ylitettäväksi tällä kertaa, apteekkireissu edelleen edessä. Yritän ehkä vaan vältellä kaikkia paikkoja, joiden vaunuystävällisyydestä en ole varma. Mietin että jonkun kantosysteemin kanssa olo voisi olla varmempi, mutta sitten todennäköisesti pelkäisin kaatuvani.

Nyt olen jotenkin hukassa noiden ilmavaivojen kanssa. Hyssyttelin ja imettelin eilen joku kolme tuntia keskellä yötä ennen kuin isä-ha nousi lopulta ylös ja totesi, että vauvalla on ilmaa mahassa ja siksi se huutaa. Jaa. En ole tajunnut, että vauvoja pitää röyhtäyttää. Ehkä olen kuullut siitä joskus, mutta en ajatellut sen koskevan tätä vauvaa. Äsken heivasin sen vaivalloisesti olalle ja taputtelin - ja kas, sehän rauhoittui.

Mutta siis mitäs ihmettä, olenko hermoheikko kaikki tulevat vuodet? Koska kyllähän noita uusia juttuja tulee koko ajan eteen.

* Liittyykö tämä jotenkin kohtuun?

Synnytinkö edes?

Hmm. Mulla ei ole sellainen olo, että olisin synnyttänyt. Lapsivedet meni, 10 tuntia luonnollisia supistuksia ja päälle 10 tuntia oksitosiinilla vahvistettuja paskasupistuksia... Ja sitten a-ha eksyi ulostulomatkalla jonnekin ja pelmahti syliini jostain ihan puun takaa. Reissu jäi jotenkin kesken.

Liittyyköhän tämä siihen, että synnytys päättyi sektioon? Jos näin on, pääseekö asian kanssa sinuiksi joskus? Onko edes välttämätöntä, että pidän itseäni synnyttäneenä? Jotenkin vain annettiin ymmärtää, että synnyttäminen vaikuttaa käsitykseen itsestäni naisena aivan valtavasti ja heti ja sata salamaa ja elämä räjähtää. Ei mitään sellaista, olen ehkä vielä shokissa.

En myöskään näytä juuri synnyttäneeltä. Kymmenen päivää itse tapahtumasta ja olen hoikempi kuin vuosiin. Maha on enää aavistuksen turvoksissa. Rinnat ei mitenkään varsinaisesti tursua maitoa ja ovat muutenkin ihan samanalaiset kuin ennen raskautta. Jotain niistä kuitenkin taitaa tulla, koska vauva viihtyy niiden parissa aina vaan pidempään.

Kaikenlaista. Ehkä tämä homma vaan käynnistyy hitaammin kuin oletin. Neuvolantäti lohdutti, että vauvaan kiintyminen voi viedä puolikin vuotta ja tarvittaessa pääsee varhaisen vuorovaikutuksen spesialistin juttusille, jos huolettaa. Mutta ei mua vielä huoleta: toistaiseksi on ollut aika luontevaa virittäytyä vauvan kanssa samalle taajudelle, huomaan höpiseväni ja leperteleväni sille ihan ilman yrittämistä. En hermostunut edes silloin, kun se huusi ja tärisi raivosta koko päivän. Hyvä minä!

Vauva-ha

Lulin haluavani vauvan, mutta nyt kun vauva on ollut olemassa reilun viikon, tajusin haluavani lapsen. Luulin myös haluavani olla äiti, mutta mieluummin olisin vanhempi. Kivoimmillaan tuo vauva on hereillä ja tarkkaavaisena. Niinä lyhyinä hetkinä keskityn juttelemaan sille ja mietin kuinka mukavaa onkaan, kun se joskus vastaa selkeämmin takaisin.

Hoitamisesta en saa mitään kiksejä. Olen edelleen ihan paniikissa kun vaipassa on jotain ja homma onkin ulkoistettu isä-halle. Napatynkä on pelottava. Ja ruokailusta ei nyt kannata edes puhua. Neuvolantäti toi mukanaan toivon ja systeemin korvikemäärien vähentämiseksi, jonka seurauksena vauva kiljui eilen koko päivän ja illan nälkäänsä, kunnes tainnutettiin se kolminkertaisella korvikesatsilla.

Tänään se taas nukkuu. Kerää voimia uutta konserttia varten kenties.

Voi olla että imetyksen saaminen johonkin malliin toisi mukanaan noita kaipaamiani vuorovaikutushetkiä, mutta toistaiseksi vauva rinnalla on ollut parhaimmillaan helpottavaa ja pahimmillaan todella ahdistavaa. Pullolla sen saa onnellisen ja tyytyväisen näköiseksi, mutta sydäntä kalvava syyllisyys vie ilon noistakin hetkistä.

Mietin, että onko kaikilla imetysnatseilla ollut helppoa. Vai saako ongelmien selättäminen rinnan niin rottingille, että sitten on helppo patsastella muillekin että se vaatii vain vähän enemmän töitä. Niin tai näin, tällä hetkellä olen surullinen ja katkera. Töitä on tehty peräti muutaman päivän ajan ja sekin tuntuu olevan liikaa. Ja jos joku vegaani tulee aukomaan päätään lehmävauvoista, tungen sille kurkusta alas purkillisen Nannia.

Pullolapsi

Lapsi putkahti ulos mahan läpi 31.10.12 klo 20.03 parin vuorokauden yrittämisen jälkeen. Osastolla saimme perhehuoneen, jossa oli sentään yksityisyyttä, kun kaikki muu tuntui kaatuvan päälle. Sukulaiset kävivät kiintymässä vauvaan ensisilmäyksellä yksi toisensa jälkeen samalla kun itse toivoin, että pikkuinen nukkuisi omassa sängyssään ja kätilöt eivät nostelisi sitä puseroni sisään.

Muutin kyllä mieleni, kun maito ei noussut, ja a-ha laitettiin solariumiin ja lopulta minulta kiellettiin rinnalle ottaminen kokonaan ja passitettiin pumpulle. Missään vaiheessa en oikein tiennyt mitä tapahtuu ja miksi, ja kun vauva määrättiin pakkosyötöille pullosta 3 tunnin välein en enää edes yrittänyt ymmärtää. Verensokerit ja bilirubiini jotain.

Ekat maidot heruivat kaksi tuntia kotiin pääsyn jälkeen. Painotettiin kuitenkin pitämään vauva hyvin ruoassa, kun tyypillä on taipumusta mielummin nukkua kuin syödä, joten näin on tehty. Olen lukenut imetystukilistan pulloruoasta vierottamisosiota ja Väestöliiton pullonpyörittäjän opasta. Pumpannut, itkenyt, pesinyt, ollut välittämättä koko vitun tisseistä, itkenyt vähän lisää.

Kuvittelin, että imettäisin jos mieliala ei laskisi sellaiseksi, että tarvitsen lääkitystä. Mutta jotenkin unohdin ajatella, että mieliala voi laskea siksi, että imetys ei onnistu. En nimittäin tiedä riittävätkö voimat pullosta vierottamiseen, kun olen paniikissa ihan kaiken muunkin suhteen sekä edelleen jonkinasteisessa shokissa sairaalassa tapahtuneista asioista.

Ainoa lohdullinen asia on se, kun näen kuinka a-han isä syöttää vauvaansa pullolla ja molempien silmät loistavat. Sen verran hyvä äiti olen, että valitsin vauvalleni parhaan isän.