Nimi miestä myöten

Vauvalla on nyt isä. Vakuutin lastenvalvojalle, etten ollut paneskellut muita vaikka en ole ollenkaan varma onko tosiaan näin. Olisihan sitä mielenkiinnosta voinut kokeilla mitä käy, jos kerron, että on noita suhteita ollut muitakin. Sateenkaariperheet ainakin pakotetaan dna-testeihin. Mutta isyysyhommien järjestyttyä vauvalle voidaan nyt hommata nimi.

Mun sukunimen antaminen tuntui vielä paljon järjettömämmältä ajatukselta kun isäni adoptio* kävi ilmi. Adoptio on mun mielestä täysin validi tapa tulla perheen ja suvun jäseneksi, mutta kun on systemaattisesti annettu koko elämän ajan ymmärtää ettei ole tarpeeksi hyvä ko. sukuun, niin voin ymmärtää että tuollainen tieto vähän kirpaisee. Enkä siksi tahdo osaltani olla tätä sukua jatkamassa. Omaa nimeäni en kuitenkaan vaihda, koska olen monella tapaa just niin idiootti kuin ne muutkin, ansaitsen olla osa sitä lössiä.

Kutsumanimelle asetin sellaiset vaatimukset, että kaikki top kymppi -listat on poisluetut, mutta kikkailemaan en ryhdy. Itse leikin päikkärin pihalla muurahaisten kanssa leikkiä nimeltä 12 Anttia ja kun pääsin kouluun, meidän luokalla oli neljä Anttia. Kun a-ha-vauva menee kouluun, sen kaverit on todennäköisimmin Onneja, Kaapoja ja Sofioita.

Halusin että nimi on suomenkielinen ja taipuu luonnollisesti. Lähipiirissä on yks Kaiku, joka taipuu Kaiulle, ja yks Kivi, joka taipuu Kiville. Mun oma nimi taipuu eri tavalla kuin se juttu, mitä se tarkoittaa. Sukupuolineutraalius olisi ollut bonusta, mutta en keksinyt mitään luontevaa. Tunnen kolme Ruu-vauvaa, ja siitä tulee ankeet Nalle Puh -vibat. Nalle Puh on saatanasta.

Valitsin sitten nimen, jonka kuvittelin olevan ihan tavallinen ja silti sopivan harvinainen. Äänneasultaan kaunis ja helppo lausua. Isä-hakin sen hyväksyi.

Ja vitut. Nimen aiheuttama reaktio on useimmiten tyrmistys. "Aika kummallinen", "Sehän on sukunimi", "Tollanen trendikäs pappanimi". Ainoastaan mielenterveyden ammattilainen ja amerikkalainen exäni ovat hyväksyneet sen mukisematta. Eli metsään meni, mutta nimi pysyy. Luulisin, että viranomaisille ei kuitenkaan ole siihen mitään sanomista, koska se on IHAN TAVALLINEN NIMI!!!

Niin ja toka etunimi on maailman tärkeimmän bändin toinen perustajajäsen. Tämä tieto on sentään otettu hyvin vastaan, etenkin isä-han ystävien taholta. Tästä voi myös päätellä etten ole jaksanut pitää nimeä salassa nimijuhliin saakka - en luota kykyymme järjestää kyseisiä pippaloita lähiaikoina, kun joku tiskaaminenkin tuntuu ylitsepääsemättömältä. Olen siis kertonut niille, jotka ovat tavanneet vauvan. Ja koska a-ha oli se joka oli mahassa, tyypille piti keksiä äkkiä oikea nimi, että pääsisin yli siitä, että sektion takia en osaa edelleenkään yhdistää tuota vauvaa pallomahan sisältöön. Mutta menköön bloginimenä edelleen.

* Kakkailme on muuten uudelleennimetty biologisen äidin mukaan.

Love comes quickly?

Sairaalasta kotiuduttuani suuntasin Stokkan joulupallolandiaan ihastelemaan kimaltelevia koristuksia kuuseen ja aiheutin vastasyntyneelle hylkäyskokemuksen, kun kehtasin jättää hänet isänsä hoiviin. Podin asiaankuuluvaa syyllisyyttä ja ihmettelin sisäistä ääntä, joka kertoi että mun pitäisi mennä äkkiä takaisin kotiin, kun nautiskelin latteani kahvilan rauhassa.

Sisäinen ääni oli siitä hämmentävä, että vielä muutama päivä sitten ollessani kaupungilla mietin että voisin ihan hyvin karata kokonaan, hylätä vauvan ilman että sydämeni siitä särkyisi. Muistan joskus aikaisemmin ihmetelleeni miten joku voi hylätä lapsensa, mutta yhtäkkiä tajusin paremmin, nyt kun se lapsi tässä on. Kun se on kuitenkin vielä aika vieras. Se on myös jotenkin epäinhimillinen vaisto-olento, ei varsinaisesti omanlaisensa persoonallisuus, vaikka päivä päivältä enemmän sellaiseksi kasvaakin*. Jos en olisi sitä halunnut, pystyisin varmasti työntämään tämän orastavan kiintymyksen sivuun ja luopumaan. Hirviö.

Mielenkiintoisen lisäsäväyksen asiaan tuo vasta eilen saamani yllättävä tieto: isäni on adoptoitu. Tämä selvisi hänelle itselleenkin vasta isänsä perunkirjoituksen yhteydessä. Hän oli luonnollisesti järkyttynyt, mutta en jotenkin itse osaa heittäytyä mihinkään identiteettikriisiin. Pikemminkin minua kiinnostaa biologisen isoäitini tarina näiden omien vauvakelojeni myötä.

Osaan olla kauhistumatta näitä ajatuksia, olin varautunut, ja oln saanut niille siunauksen neuvolantädiltä ja mielenterveyden ammattilaiselta. Mutta onhan se räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä minun kuuluisi tuntea. Hoidan pikkuista, koska minun täytyy, jonkinlaiseen yleiseen suojeluvaistoon nojautuen - onko se sitten äidinvaisto, en ole varma. Se on se sama vietti, joka on saanut minut kiintymään exän oksentelevaan koiraankin sekä kaikenlaisiin muihin avuttomiin ja söpöihin pikkuotuksiin.

Toisaalta kun tarkastelen tunne-elämääni, huomaan että tämä on minulle ihan tyypillinen tapa kiintyä. Leimaudun helposti kaikenlaisiin ihmisiin ja olen aina kokenut intensiivisiä rakkaudellisia tunteita lyhyissäkin kohtaamisissa, mutta luopuminen ei ole vaikeaa. Vasta pidemmän ajan kuluessa ja yhteisten kokemusten karttuessa tunteeni syvenevät sellaisiksi, että uskallan luottaa niiden pysyvyyteen. Sitten rakastankin ikuisesti, vaikka yksipuolisestikin. Ja tyytyväisenä, ei rakkaus tarvitse vastakaikua ollakseen olemassa. Uskallan kyseenalaistaa myyttisen äidinrakkauden ainakin omalla kohdallani: luulen että kyseessä on ihan sama tunne, joka sitoo minua muihinkin ihmisiin ja siksi voin olettaa, että se syttyy minussa samoin, hiljalleen.

Eli ei, ei se rakkaus iske kuin metrinen leka, kyllä se on niin että you don't fall in love by chance, you choose.

* Nyt sillä alkaa olla jo asiaa! HIH. Kää. Äninää ja haudantakaista korinaa. Vauva-ha <3