Merillä

Selvisimme ensimmäisestä yhteisestä ulkomaanmatkasta ydinperheenä. Koska emme ole isä-han kanssa kummatkaan maailmanmatkaajatyyppiä, suuntasimme vaatimattomasti ihan vaan tuohon lähilätäkölle seilaamaan knullbåtenilla.

Illalla buffetissa vauva sai elämänsä ekan ranskanperunan. Se ei syönyt sitä vaan maalasi sillä pöytää ja heilutti sitä naapuripöydän tädille. Kaikenlaiset tädit olikin sille ehkä reissun huippuhetkiä - lohduttomat itkut talttuivat aina, kun joku söpö tsiksi väläytti tyypille hymyn. Sitten taas porattiin, kun tyttöystävä katosi.

Ainoastaan kerran jossain muualla kuin kotona nukkunut vauva oli ekana yönä ihan täpinöissä. Se heräili jatkuvasti ja tutki hyttiä innokkaasti. Pieni pää väin pomppi sängyn jalkopäässä (vauva nukkui laivallakin lattialla). Kolmen aikaan meiltä meni hermo ja mulle tuli nälkä eli haettiin vähän yöpalaa. Vauva teki tuttavuutta kahvilan tolpan kanssa. Se tykkää tolpista, edellinen hieno oli Korkeasaaren karhuaitauksessa.

Aamiainen syötiin vuorotellen ja sillä aikaa toinen tutustutti pienokaista pallomereen. Se oli hieman hämmentynyt ja nappasi sieltä tuliaisiksi nuhan.

Tukholmassa sitten vähän nukutti. Puolet ajasta meni kakkakatastrofin setvimiseen, joten ei se kovin rentouttavaa ollut. Mutta ihan jees. Käytiin kahviloissa ja kaupoissa.

Toisena iltana vauva kävi ylikierroksilla istuttuaan päivän rattaisa ja syöksähteli meidän päälle hytin vuoteella parin tunnin ajan. Sitten se väsyi ja nukahti päikkäreille rattaisiin, joten me mentiin kannelle ja juotiin puoliksi lasi valkkaria. Oli aika paheellinen fiilis. Yöllä bebe posotti kiltisti aamukasiin yhdellä herätyksellä. Me nukahdettiin itse jo ysin pintaan ja unohdettiin nauttia laivan viihdykkeistä, mutta olipa kiva nukkua.

Ei mennä ihan heti uudestaan. Ensi kesänä ehkä. Haluaisin vuokrata Berliinistä asunnon pariksi viikoksi ja ottaa tädin lapsenlikaksi. Katotaan saanko aikaan ja riittääkö säästöt sinne asti nyt kun olen ihan virallisesti kotiäiti enkä vanhempainvapaalainen.

PS. Sain jo toisen kirjan luettua loppuun! Gillian Flynnin Dark Places ei ollut yhtä hyvä kuin Gone Girl.

Nukkumatti otti hatkat

Olen tässä muutamana aamuna herännyt siihen, että itkettää ja oksettaa. Kyl mä tiesin, että vauvan muutaman tunnin unipätkät oli väliaikaista luksusta, mutta saavutetusta edusta luopuminen tuntuu pahemmalta kuin uskalsin odottaa. Kellon mukaan klo 23 jälkeen herättiin kerran tunnissa, viidestä kuuteen hilluttiin valveilla ja sen jälkeen uni oli katkonaista kainalossa sätkimistä (kiitos kesäajan ja ikkunaan ripustetun mustan päiväpeiton, puoli kymmeneen sentään). Nälkä oli ainoastaan kello kahdelta ja kuudelta.

Jotenkin ihan hirveetä ajatella, että pääsiäinen loppuu tänään ja mun pitää jotenkin selvitä päivät ilman vauvan lykkäämistä jonkun muun hoiviin, että voi nukkua. Mä pelkään että pudotan sen tokkurassa. Kahvikaan ei auta, koska toi nukkumattomuudesta johtuva kuvotus, ei tulis mieleenkään juoda. Miten tästä selviää? Miten mä selvisin siitä "yö on päivä" -vaiheesta? Miks mä halusin vauvan?

Mä olen nyt yksin kotona, kun isi ja vauva lähti sukuloimaan, mutta en osaa jotenkin rentoutua, kun ahdistun jo valmiiksi alkavasta arjesta.

4 kk

- Mikä sillä on, se on ihan outo. Pitääkö se viedä lääkäriin?
- Se vaan muuttuu, ei sillä mitään ole... Tai on se vähän outo.
- Apua meidän vauva on outo!

Vauva oli kauppareissun ajan vaunuissa hereillä eikä päästänyt pihahdustakaan. Harkitsin vieväni sen lääkäriin.

Ota tästä nyt sit selvä. Jotakin selvästi tapahtuu, vauva muuttuu, mulla ei ole aavistustakaan mitä se haluaa. Välillä se saa hysteerisiä kohtauksia, välillä se känisee muuten vaan. Taitaa olla tylsistynyt. Isä-ha on jotenkin enemmän samalla aaltopituudella tällä hetkellä ja kestää vauvaa paremmin. Mä olen lievästi ahdistunut, kun en osaa tulkita sitä. Edes nälkäitkua en tunnista: joskus se syö kuin viimeistä päivää ja joskus työntää tuttipullon pois.

Viime yönä se nukkui epätavallisen levottomasti, ähisi vaan, kunnes otin sen kolmelta kainaloon loppuyöksi. Siihen se sitten rauhottuikin. Yleensä se nukahtaa klo 21.00-21.30, herää ekan kerran syömään pullollisen klo 1.00-2.00 (joskus ehdin syöttää ennen kuin se herää ja silloin se nukkuu paremmin) ja vetelee sitten sikeitä jonnekin puoli kuuteen (enkka on 7.13), jonka jälkeen nukkuu naama tississä vaihtelevasti aina klo 8.00-10.00 asti. Eli se siis nukkuu ihan törkeän hyvin ja olen tästä kiitollinen. Samalla uskon, että tämä on tyyntä myrskyn edellä. Kohta tulee hampaita ja uusia taitoja jne.

Myönnän että hampaita on kytätty, mutta mitään ei näy. Kuolaa tulee ihan perkeleesti ja välillä se tunkee kättä kitaansa niin tarmokkaasti, että yökkää.

Yökkimisen lisäksi siitä lähtee kovasti muitakin ääniä. Omituista tyytyväistä narinaa, ööööääääääoooo, satunnaisia konsonantteja, vienoja hönkäyksiä, ihan järkyttävän kimeää kirkumista, pelottavan aikuismaista naurua. Se on sanonut kerran YÖ ja kerran APUA eli aivan selvästi kielellinen nero.

Sylissä vauva on koko ajan matkalla jonnekin. Se kiipeää joko olkapään yli tai mönkii kohti sohvaa. Ihan minne vaan pois. Kääntymisen se unohti niiden parin kerran jälkeen, ei vaan kiinnosta. Varpaat sen sijaan kiinnostaa. Muista erikoistaidoista mainittakoon määrätietoinen käden ojennus ja mun silmälasien päästä poistaminen lähes jokaisen vaipanvaihdon yhteydessä. Oppis vielä vaan laittamaan ne takaisinkin.

Ne harvat hetket, kun vauva jää syötön jälkeen syliin möllöttämään ja juttelemaan, ovat huippuja. Tulee melkein sellainen normaali äiti -fiilis, kun siinä höpsöttelen. Mä olen nimittäin viime päivinä alkanut epäillä, että mussa on jotkut piuhat kytketty väärin, kun en ihan koko aikaa halaja vauvaa syliini. Olen ehkä vaan sattunut lukemaan viime aikoina vähän liian monesta paikasta, että äideillä on kova tarve pitää vauvaa koko ajan lähellä. Äh. Ei ole.

Mutta niin, ehkä tämä nyt on vaan sitä sukupolvien ketjua tässä niin. Minä olen tällainen ja siksi mun vauva on tuollainen. Se on juuri minulle sopiva vauva ja minä olen toivottavasti sille sopiva äiti. Ainakin me olemme samannäköisiä. Selailin omaa vauva-ajan albumiani ja pysähdyin tämän kuvan ääreen:





Olkaa hyvä, tässä vauvani vaikka oikeastaan se olen minä. Lähetin kuvan tädilleni (joka on sen albumiini liimannut) ja sille meni läpi. Kulmat on täsmälleen samanlaisessa kurtussa ja hienostunut pikkurillin asentokin on aivan sama. Hurjaa.

Being boring

Tuntuu että mun tän hetkinen puuhailukiintiö täyttyy vauvan kanssa askartelusta. Vaipat, rasvat, tuttipullot, tekstiilit ja muut vaatii kaikki pientä säätämistä, jonka jälkeen jaksan ehkä just ja just ruokkia itseni. En vaan ole kovin puuhakas ihminen, teen mielummin ajatustyötä.. Ahahah just joo.

Pienenä nysväsin itsekseni päivät pitkät, tein barbielle sata mekkoa yhdessä illassa. Nyt oon puhunut ehkä kuukauden bodyn jatkopaloista. Joka kerta kun mies ähisee vauvalle liian pientä hynttyytä niskaan, kerron että mä teen niitä bodyn jatkopaloja. Nyt oon niin pitkällä että valitsin jo pienten vaatteiden kasasta jatkopaloiksi uhrattavat vermeet. Ehkä ens viikolla jaksan leikata ne.

Jotkut nimiäiset olis parin viikon päästä. Ehkä ne järjestää itse itsensä, jos en ajattele niitä.

Saamattomuudesta huolimatta elämä on asettunut johonkin uomaan. Vauvalla alkaa olla jonkin sortin rytmi: nukahtaa 23:30 ja 00:30 välillä. Ujeltaa ja pyöriskelee sitä ennen sängyssä parikin tuntia, mutta on ihan tyytyväinen siinä itsekseen. Se laulaa joskus soittorasian mukana minuuttitolkulla. Eka unipätkä on kolme-viis tuntia ja sit heräilyä parin tunnin välein. Ylös kympin, yhdentoista aikaan. Ekat päikkärit tunnin päästä heräämisestä ja loppupäivä vedetään vielä vaihtelevasti.

Ihan kiva. En varsinaisesti kaipaa vauvaa, joka menee nukkumaan kasilta ja herää kukonlauluun. Mutta sopeudun toki siihenkin, jos jostain syystä kahden yökukkujan vauva päättää olla aamuvirkku.

Mä uskon että omaan sänkyyn siirtäminen menee ihan hyvin sitten kun siihen raaskin ryhtyä. Vielä uskallan mennä hetken erikoisella sivuvaunuratkaisullamme (kapea sänky työnnettynä sohvaan kiinni, mun jalat vauvan pään vieressä etten kuule joka kähinää), kun tyyppi ei ole kääntynyt.

Päivisin vauvan kanssa me jutellaan, katotaan telkkaria, ihmetellään kämppää (kuskaan sitä ympäriinsä ja selitän eri tavaroista), käydään ehkä S-marketissa. Pari kertaa olen uskaltautunut kaupungille - viime viikon kahvittelu meni ihan hyvin ja tajusin, että ei mun vauva enää itke kauheasti. Ihan hyvä lattevauva siis! Ehkä mahavaivat helpottaa tai jotain.

Tavallaan ihan sairaan tylsää elämää, mutta oikeastaan viihdyn ihan hyvin näin. Vauva on just söpöin ja paras.

Vauva ei myöskään kuollut kynsivallintulehdukseen, vaikka hetken luulin näin käyvän. Liottelin sen kättä kahvikupissa ja se selvisi hengissä. Tarpeeksi draamaa siinä.

Vauvakatsaus

Vauvablogeissa on tapana tehdä yhteenvetoja vauvan kehityksestä. Minä myös!

Vauvani, 2 kk, on 63 senttimetriä pitkä ja painaa noin 6,5 kiloa. Vauvankehittämislaitoksen mukaan hän kasvaa +2-käyrällä.

Joululahjavaatteet eivät mahdu päälle.

Pelkään että kyseessä on ns. virikelapsi. Valvoo parhaimmillaan 13 tuntia putkeen ja kyllästyy helposti, jos joutuu katselemaan samaa katon kohtaa useamman minuutin kerrallaan. Juttelee ja hihkuu mielellään Robert Armanille, kirjahyllylle tai sille tylsälle katolle.

Viuhtoo ja heiluu kontrolloimattomasti, vaipanvaihto hankalaa. Käyttää Pampersia kokoa 3, koska äitinsä ei ole tarpeeksi harrastunut, että jaksaisi roikkua kestovaippafoorumilla ja huutonetissä.

On tyytyväinen, jos sille laulaa esim. kestohittiä Äiti menis nyt pissalle. Ei pidä pusuista, tavallisista eikä eskimo. Ei häiriinny metelistä, rauhoittuu teknolla, mutta aivastus lähietäisyydellä aiheuttaa pienimuotoisen maailmanlopun.

Pitelee päätään, jos huvittaa. Kehittämislaitoksen täti ehdotti, että pidettäisiin mahallaan vaikka 20 kertaa päivässä lyhyitä aikoja, jos alkaa huutaa heti. Ei pidetä.

Rakastaa televisiota. Yritetään rajoittaa. Walking Deadia ei saa katsoa, Gilmore Girls on ok.

Nimi miestä myöten

Vauvalla on nyt isä. Vakuutin lastenvalvojalle, etten ollut paneskellut muita vaikka en ole ollenkaan varma onko tosiaan näin. Olisihan sitä mielenkiinnosta voinut kokeilla mitä käy, jos kerron, että on noita suhteita ollut muitakin. Sateenkaariperheet ainakin pakotetaan dna-testeihin. Mutta isyysyhommien järjestyttyä vauvalle voidaan nyt hommata nimi.

Mun sukunimen antaminen tuntui vielä paljon järjettömämmältä ajatukselta kun isäni adoptio* kävi ilmi. Adoptio on mun mielestä täysin validi tapa tulla perheen ja suvun jäseneksi, mutta kun on systemaattisesti annettu koko elämän ajan ymmärtää ettei ole tarpeeksi hyvä ko. sukuun, niin voin ymmärtää että tuollainen tieto vähän kirpaisee. Enkä siksi tahdo osaltani olla tätä sukua jatkamassa. Omaa nimeäni en kuitenkaan vaihda, koska olen monella tapaa just niin idiootti kuin ne muutkin, ansaitsen olla osa sitä lössiä.

Kutsumanimelle asetin sellaiset vaatimukset, että kaikki top kymppi -listat on poisluetut, mutta kikkailemaan en ryhdy. Itse leikin päikkärin pihalla muurahaisten kanssa leikkiä nimeltä 12 Anttia ja kun pääsin kouluun, meidän luokalla oli neljä Anttia. Kun a-ha-vauva menee kouluun, sen kaverit on todennäköisimmin Onneja, Kaapoja ja Sofioita.

Halusin että nimi on suomenkielinen ja taipuu luonnollisesti. Lähipiirissä on yks Kaiku, joka taipuu Kaiulle, ja yks Kivi, joka taipuu Kiville. Mun oma nimi taipuu eri tavalla kuin se juttu, mitä se tarkoittaa. Sukupuolineutraalius olisi ollut bonusta, mutta en keksinyt mitään luontevaa. Tunnen kolme Ruu-vauvaa, ja siitä tulee ankeet Nalle Puh -vibat. Nalle Puh on saatanasta.

Valitsin sitten nimen, jonka kuvittelin olevan ihan tavallinen ja silti sopivan harvinainen. Äänneasultaan kaunis ja helppo lausua. Isä-hakin sen hyväksyi.

Ja vitut. Nimen aiheuttama reaktio on useimmiten tyrmistys. "Aika kummallinen", "Sehän on sukunimi", "Tollanen trendikäs pappanimi". Ainoastaan mielenterveyden ammattilainen ja amerikkalainen exäni ovat hyväksyneet sen mukisematta. Eli metsään meni, mutta nimi pysyy. Luulisin, että viranomaisille ei kuitenkaan ole siihen mitään sanomista, koska se on IHAN TAVALLINEN NIMI!!!

Niin ja toka etunimi on maailman tärkeimmän bändin toinen perustajajäsen. Tämä tieto on sentään otettu hyvin vastaan, etenkin isä-han ystävien taholta. Tästä voi myös päätellä etten ole jaksanut pitää nimeä salassa nimijuhliin saakka - en luota kykyymme järjestää kyseisiä pippaloita lähiaikoina, kun joku tiskaaminenkin tuntuu ylitsepääsemättömältä. Olen siis kertonut niille, jotka ovat tavanneet vauvan. Ja koska a-ha oli se joka oli mahassa, tyypille piti keksiä äkkiä oikea nimi, että pääsisin yli siitä, että sektion takia en osaa edelleenkään yhdistää tuota vauvaa pallomahan sisältöön. Mutta menköön bloginimenä edelleen.

* Kakkailme on muuten uudelleennimetty biologisen äidin mukaan.

Tuutilullaa

Ihan mieletöntä, että noin pienellä on säännöllinen vuorokausirytmi. Kello kahdelta yöllä silmät räpsähtää auki ja pysyvät uteliaina ja tuikkivaisina aamuseiskaan asti. Välillä se huutaa ja yritän tavoittaa huudon syyn. Istun ja hyssytän sitä pimeässä, syötän ja vaihdan vaippaa. Ei sillä voi olla nälkä, se söi just! Ai mutta kaks tuntia onkin mennyt, tötteröä naamaan sit vaan.

Eilen itketti ja vitutti ehkä ekan kerran ihan oikeesti. Olin nukkunut illalla seitsemästä kymmeneen, koska aamulla neuvola ja jostain käsittämättömästä syystä usean tunnin mittainen keskustassa riekkuminen kahden tunnin unilla. Ostin synttärilahjakortilla uniraamatun ja itselleni imetysmekon, koska kattelin että se on siedettävä vaikka en koskaan tulis raottaneeksi sitä luukkua. Ostaminen on kivaa. Mutta ei ne iltapäikkärit riittäneet mihinkään, nukutti jo siinä puol kahdelta ja tiesin että edessä on viiden tunnin valvominen.

Isä-ha sanoi että tuo vauva mulle jos haluat nukkua. Vauva huutaa, tartun tarjoukseen, vien makkariin (nukun itse olohuoneessa). Viiden minsan päästä sieltä kuuluu voitonriemuinen "Se haluaa NÄHDÄ!" Aaaaaargh. No totta vitussa se haluaa nähdä, koska sillä on päivä! Mutta jumalauta, me EI leikitä sen kanssa öisin. Öisin on pimeetä ja ollaan hiljaa. Ehkä joku päivä se tajuaa.

En kyllä ole järin toiveikas - esittelin äsken ikkunasta vauvalle lumista maisemaa ja päivänvalon viimeisiä rippeitä. Pimeyden prinssi siristeli silmiään kärsivän näköisenä. Whatever, soitan sille sitten Curea, vuoraan äitiyspakkauslootan viininpunaisella loimusametilla ja annan tyypin nähdä.