Neukkis

Kolmannes vuodesta lusittu -neuvola eli lähemmäs 5 kk neuvola takana. Semmonen perusmeininki. Vauva 70 cm, painaa 8,7 kg ja on kiva.

Täti oli sitä mieltä, että voi antaa päivällä desin kasvissosetta, illalla puolikkaan mokoman ja vielä hedelmää pälle, jos menee. Viljoja vasta sit myöhemmin. Tää on musta ihan jees neuvo, koska se on maltillinen. Ei mitään "anna kaikkea vaan ja paljon". En tiedä onko mun neuvolantäti kovin edistyksellinen, se antaa juuri niitä ohjeita, joita kriittiset kiintymys-, imetys-, luomu-, jne.-sivustot tahtovat kirjoittaa uusiksi, mutta toistaiseksi ne on toimineet mulle ihan hyvin. Esimerkiksi sen imetysohjaus ei ollut mitenkään kumouksellista, mutta mä sain homman toimimaan niillä vinkeillä ja etenkin tädin kannustavalla otteella. Ja kun sanon, että vauva saa vierottaa itsensä kun haluaa, en jaksa enää taistella, se sanoo että ei ole pakko ja tämäkin on hieno saavutus.

Sellaisista pienistä jutuista mä muistan miksi vaivaudun vanhoille hoodeille asti neuvolaan: neuvolantäti vaikkapa sanoo lapselle, että hienosti syöt sormia, ja rupattelee niitä näitä, että muistuttaa aina vanhemmille, jotka on niitä sormia suusta nyhtämässä, että silleen lapsi tutustuu kehoonsa, anna syödä vaan. Ja pippelillä pitää saada leikkiä. Nih. Niin munkin mielestä.

Mun mielestä sillä on sellainen mukavan lapsilähtöinen ote tohon hommaan, mutta silti se jaksaa aina myös kysellä miten vanhemmat jaksavat. Se tarkastelee perhettä kokonaisuutena, eikä tuijota liikaa käppyröitä. Se myös antaa sellaisia neuvoja, jotka se on räätälöinyt asiakkaan mukaan: eli vaikkapa meitä se pitää musikaalisena perheenä. Kyllä me kestetään se bussimatka tädin takia, ja kun kevät ja kesä tulevat, vähänkö mä hengaan Töölön puistoissa vauvan kanssa neuvolakäyntien jälkeen. Ei sinne välttämättä tulis muuten lähdettyä.

4 kk

- Mikä sillä on, se on ihan outo. Pitääkö se viedä lääkäriin?
- Se vaan muuttuu, ei sillä mitään ole... Tai on se vähän outo.
- Apua meidän vauva on outo!

Vauva oli kauppareissun ajan vaunuissa hereillä eikä päästänyt pihahdustakaan. Harkitsin vieväni sen lääkäriin.

Ota tästä nyt sit selvä. Jotakin selvästi tapahtuu, vauva muuttuu, mulla ei ole aavistustakaan mitä se haluaa. Välillä se saa hysteerisiä kohtauksia, välillä se känisee muuten vaan. Taitaa olla tylsistynyt. Isä-ha on jotenkin enemmän samalla aaltopituudella tällä hetkellä ja kestää vauvaa paremmin. Mä olen lievästi ahdistunut, kun en osaa tulkita sitä. Edes nälkäitkua en tunnista: joskus se syö kuin viimeistä päivää ja joskus työntää tuttipullon pois.

Viime yönä se nukkui epätavallisen levottomasti, ähisi vaan, kunnes otin sen kolmelta kainaloon loppuyöksi. Siihen se sitten rauhottuikin. Yleensä se nukahtaa klo 21.00-21.30, herää ekan kerran syömään pullollisen klo 1.00-2.00 (joskus ehdin syöttää ennen kuin se herää ja silloin se nukkuu paremmin) ja vetelee sitten sikeitä jonnekin puoli kuuteen (enkka on 7.13), jonka jälkeen nukkuu naama tississä vaihtelevasti aina klo 8.00-10.00 asti. Eli se siis nukkuu ihan törkeän hyvin ja olen tästä kiitollinen. Samalla uskon, että tämä on tyyntä myrskyn edellä. Kohta tulee hampaita ja uusia taitoja jne.

Myönnän että hampaita on kytätty, mutta mitään ei näy. Kuolaa tulee ihan perkeleesti ja välillä se tunkee kättä kitaansa niin tarmokkaasti, että yökkää.

Yökkimisen lisäksi siitä lähtee kovasti muitakin ääniä. Omituista tyytyväistä narinaa, ööööääääääoooo, satunnaisia konsonantteja, vienoja hönkäyksiä, ihan järkyttävän kimeää kirkumista, pelottavan aikuismaista naurua. Se on sanonut kerran YÖ ja kerran APUA eli aivan selvästi kielellinen nero.

Sylissä vauva on koko ajan matkalla jonnekin. Se kiipeää joko olkapään yli tai mönkii kohti sohvaa. Ihan minne vaan pois. Kääntymisen se unohti niiden parin kerran jälkeen, ei vaan kiinnosta. Varpaat sen sijaan kiinnostaa. Muista erikoistaidoista mainittakoon määrätietoinen käden ojennus ja mun silmälasien päästä poistaminen lähes jokaisen vaipanvaihdon yhteydessä. Oppis vielä vaan laittamaan ne takaisinkin.

Ne harvat hetket, kun vauva jää syötön jälkeen syliin möllöttämään ja juttelemaan, ovat huippuja. Tulee melkein sellainen normaali äiti -fiilis, kun siinä höpsöttelen. Mä olen nimittäin viime päivinä alkanut epäillä, että mussa on jotkut piuhat kytketty väärin, kun en ihan koko aikaa halaja vauvaa syliini. Olen ehkä vaan sattunut lukemaan viime aikoina vähän liian monesta paikasta, että äideillä on kova tarve pitää vauvaa koko ajan lähellä. Äh. Ei ole.

Mutta niin, ehkä tämä nyt on vaan sitä sukupolvien ketjua tässä niin. Minä olen tällainen ja siksi mun vauva on tuollainen. Se on juuri minulle sopiva vauva ja minä olen toivottavasti sille sopiva äiti. Ainakin me olemme samannäköisiä. Selailin omaa vauva-ajan albumiani ja pysähdyin tämän kuvan ääreen:





Olkaa hyvä, tässä vauvani vaikka oikeastaan se olen minä. Lähetin kuvan tädilleni (joka on sen albumiini liimannut) ja sille meni läpi. Kulmat on täsmälleen samanlaisessa kurtussa ja hienostunut pikkurillin asentokin on aivan sama. Hurjaa.