Punainen poika vol.II

Tämä asia on nyt edennyt niinkin pitkälle, että tänään oli ekan kortisonikuurin vika päivä ja posket räjähti viime yönä täyteen punaista näppyläistä ryhelmää, joka rauhoittui päivällä vähän ja lehahti taas illalla. Terveyskeskuslääkärille sain ajan kahden viikon päähän. Voin kertoa, että neuvolalääkäriä ei kiinnostanut paskan vertaa. Neuvolantäti suositteli kääntymään terveyskeskuksen puoleen, koska uuden neuvolalääkärin sais vasta kesäkuussa.

Rekkasin allergiafoorumille ja olen kiduttanut itseäni niillä stooreilla koko päivän. Sanomattakin selvää että paska päivä oli.

Mut vauva, hän oli kuitenkin oma iloluontoinen itsensä. Siitä muistutuksena:



Onnea vauvalleni kuudesta kuukaudesta ja meikäläiselle selviytymisestä!

Ens viikko saa sit luvan olla joku höpöhöpöpositiivisuusviikko.

Nyt on taas huonosti

Ryssin rytmin ihan totaalisesti. Viikonloppuna olin yksin vetovastuussa, kun isä-ha kävi takomassa nyrkillä ilmaa teknokinkereissä Turussa, enkä päässyt ulos ehkä kertaakaan. En enää muista. Ja sit tänään nukuin (?!?) kymmeneen. Ehkä muksu on tajunnut, että toi äiti ei kuitenkaan nouse, joten nukutaan sit. Kaikki aina kertoo, että vauvan aamuhymyt on ihania ja niiden takia kannattaa herätä. Meillä ei ole aamuhymyjä, meillä on vaan tylsistynyt kitinävauva ja koomaava äiti, joka ei pääse ylös, heiluttaa vaan silmät sikkuralla jotain lelua sen vauvan edessä.

Mutta siis tänään ei päikkäreitä. Ulkona nukkui puoli tuntia.

Mitäs täs. Vähän taas hajottaa tää homma. Tavallaan kiva, että tulee kesä, mut mitä se muuttaa? Meillä ei ole pihaa - meillä on lastauslaituri, parkkipaikka ja noin neljäkymmentä rekkaa, joilla on stripparinimet. Jos haluan olla rauhassa ulkona, mun pitää käppäillä muutama sata metriä ison tien toiselle puolella ihanaan lähiöön, jossa on kolme penkkiä aukiolla.

Mä olen nyt istunut niillä penkeillä viikon (eli sen ajan kun olen tiennyt niiden olemassaolosta) ja vihaan niitä jo nyt. Haluaisin asua siinä lähiössä, koska sit saisin avaimet asukastaloon ja mulla ehkä olisi postimerkinkokoinen piha tai parveke, jolla voisin nauttia auringosta ilman hirveetä ulosmeno-operaatiota.

Haluan takaisin Töölöön, jossa on ihania ihania puistoja silmänkantamattomiin ja keskustaan voi kävellä. Vihaan tätä teollisuusaluetta ja tota isoa tietä, jolla bussimatka tuntuu kestävän ikuisuuden. Vihaan omaa kädettömyyttäni ja arkuuttani liikkua vauvan kanssa. Ahdistun aina, kun joku muistuttaa että vauvan kanssa kannattaa lähteä liikkeelle ja vauvavuosi on mukavampi, kun näkee päivisin muita samassa tilanteessa olevia. Ihan oikeesti hei, tartteeko sitä nyt hieroskella mun naamaan oikein.

Vihaan myös whirlpooleja ja sinkholeja. Hyi helvetti, näen molemmista painajaisia!

PS. Kävin tänään taas leffassakin. Mä pääsen oikeesti yksin paikkoihin verrattain usein, mutta silti hajoilen. Mä en usko, että olen onnellinen ennen kuin pääsen töihin. Mutta mulla ei ole töitä, mun pitäis ehkä vähän opiskella jotain - ja samalla ehkä haluaisin että vauvani saa olla himassa kaksi vuotta. Siitä pitää ehkä tinkiä ja mun pitää etsiä joku duuni. Ihan mitä vain, mutta mieluusti jotain tylsää toimistohommaa, jossa on aikaa unohtua ajatuksiinsa.

PS#2. Mun vanhemmaksi kasvamisprosessi on pahasti kesken. Onks se ok? Vauva on huomenna puoli vuotta.

Rytmiryhmä

Tämä oli rytminatsikokeiluni neljäs päivä. Tämän mukaan mennään:

Vauvan tavoitepäivä / 6 kk

07-08 herää
09-10 aamumaito
10-12 päikkärit
12-13 lounassose
13-14 välipalamaito ennen unia
14-16 päikkärit, ulkoilua
16-17 päivällismaito
19-20 iltamaito+puuro ja iltapuuhat
20-21 nukkumaan+maito

yö:
00 maito
03 maito
06 maito

maitoa: yht. reilu litra
unta: 11 + 3 h = 14 h

Eilen oli illalla vieraita ja pelkäsin kokeilun menevän pipariksi, mutta ihan hyvin se meni. Mitä nyt isä-ha sai kuskata vauvan kahdesti kauppaan iltapäivällä, koska toi sen ekalla kerralla liian nopeesti pois ulkoa ja unet jäi lyhyeksi. Ja mä halusin kaljan.

Tänään tokat päiväunet alkoivat jo yhdeltä, kun vauva simahti syliini, ja kestivät vajaan tunnin, mutta kuskasin sen heti sen herättyä ulos ja saatiin 1,5 tuntia lisää unta palloon. Aamupäiväunet ovat silti olleet jotain ennenkuulumatonta: jopa puoltoista tuntia vailla havahtumisia! Sisällä! Sängyssä! Olen jotenkin onnistunut siirtymään jopa viisistä torkuista kaksiin pidempiin uniin. Hurjaa.

Päätin lopettaa vauvantahtisen ruokailunkin, koska tyyppi ei tuntunut syövän, leikki vaan pullolla. Tilanne on parantunut jonkin verran, mutta mä luulen, että se tahtois vaan syödä kiinteetä ruokaa ja olla iso poika. Maitokin menee välillä paremmin nokkamukista ja tissistä se on kieltäytynyt jo jonkin aikaa. Uneliaana saattaa lupsutella, joten annan imeskellä silloin niin paljon kuin lystää. Vaikka nukahtaa tissille.

Mutta joo. Päikkärit lähtivät pitenemään heti, kun otin tän systeemin ja TIETOISEN LÄSNÄOLON käyttöön. Ihan ehkä kreiseintä on, että useimmiten se herää öisinkin juuri silloin kun haluan. Se herää syömään, koska päivällä on toi leikkimishomma. Mutta jos saan määrääminäni aikoina tuputettua sille jonkun 100 ml maitoa, kolme yösyöpöttelyä riittää. Jos en, niitä tulee enemmän.

Niin ja se on oikeesti herännyt vasta puol ysiltä joka aamu. Puoli yhdeksältä. Ei saatana.

Luulen kyllä, että tää toimii, koska nyt on sellainen vaiheeton vaihe. Kun se keksii taas jonkin vaiheen, kaikki menee pöperöksi. Mutta jatketaan nyt niin kauan kuin tää tuntuu toimivan! Me ollaan molemmat tyytyväisempiä niin. Joskin mulla on iltaisin ihan sellainen olo, että olen kaikkeni antanut. Ja niin olenkin.

Pää pyörällä

Aloin epäillä, että vauvalla on joku vakava neurologinen härö, kun se on alkanut heiluttaa päätään villisti puolelta toiselle. Silleen ihan pikkuvauvamaisesti. Sitten kävi ilmi, että mun humputellessa sunnuntaina blogikutsuilla, isä-ha oli leikkinyt beibin kanss päänpyöritysleikkiä. Nyt se pyörittää sitä aina innostuessaan. Lietsottiin tätä heiluttamalla kaikki päätä yhtä aikaa.

Tämä on eka kerta, kun olen todistanut vauvan ihan oikeesti matkivan jotain juttua. Eiköhän se ole sitä tehnyt aiemminkin, mutta nyt palaute on välitöntä. Ihan mahtavaa, se kasvaa!

Mindfulness-vanhemmuus

Mä olen oivaltanut, että vauva voi hyvin, jos on läsnä. Se ei tarkoita ainoastaan sitä, että höpöttelisin ja vuorovaikuttaisin sen kanssa aktiivisesti ihan koko ajan, vaan sitä, että suoritan näitä kotipäiviä jotenkin tietoisesti.

Silloin kun kutittelen vauvaa, kutittelen vauvaa enkä kuikuile kännykkää. Ja silloin kun keitän kahvia, saan keittää kahvia, eikä mun tarvitse koko aikaa tarkistella että pärjääkö tuo vauva nyt. Toki mä sille vähän huhuilen, jos se kitisee, mut pääasiallisesti keskityn kahviini ja hauduttelen sitä rauhassa pressopannussa enkä hötkyile ja stressaa.

Päiväunille nukahtaminen ottaa aina aikansa, mut vähemmän, jos heittäydyn siihen nukuttamiseen enkä haaveile vain siitä, että kohta saan juodakin sitä kahvia.

Koska mun exä on dharma king ja Mindfulness Finlandin toimitusjohtaja (ette tiedä kuinka koomista tämä on, koska ette tunne sitä), niin mä olen omaksunut joitakin näitä itäisiä viisauksia sen pahemmin hurahtamatta. Yritän vaan muistaa elää tätä hetkeä ja tiedostaa, että kaikilla teoilla on seuraukset - sekä välittömät että kauaskantoisemmat. Jopa sillä kahvinkeitolla.

Aina en tietenkään onnistu, joskus väsyttää ihan kohtuuttomasti, mutta ne päivät kun pidän tämän mielessä, on niitä parhaimpia. Niin kuin vaikka eilinen, joka oli lähes nappisuoritus. Lisää näitä, niin tästä selviää!

Vihdoinkin

Täti-ha järjestää me&i-kutsut! Nyt kyllä. Täyttymys.

Tunne-elämä

Tässä viime päivinä olen löytänyt itseni useammin ihan vain ihailemasta vauvaani tai huomannut rutistavani sitä sylissäni kiihkeästi. Olen kertonut sille varmaan sata kertaa tykkääväni siitä ja silitellyt sen untuvaista päätä.

Tänään itkin varmaan tunnin sitä mahdollisuutta, että menetän sen. Olen huolesta ihan sykkyrällä vaikka ei ole mitään merkkiä siitä, että pitäisi olla. Muuten vaan lietson jotain pelkojani. Hyvä puoli tässä on se, että huoli ihottumista ja muista pikkukrempoista saattaa ehkä saada kohtuulliset mittasuhteet, kun pitää pelätä kuolemaa.

Monta kertaa päivässä ajattelen, että en halua enempää lapsia, onko pakko, en halua, tämä riittää, tai oikeastaan en kestä enempää. Sitä sitten seuraa huoli siitä että poikani jää yksin, jos sillä ei ole sisaruksia, apua, mun on pakko tehdä sille sisarus, yhyy en halua. En koskaan kokenut mitään ulkoista painetta lisääntyä, ei multa siitä oikeastaan kyselty, mutta nyt koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että en ehkä halua toista.

Että näin, ehkä mä olen nyt vihdoin rakastunut vauvaani. Hiukan ristiriitaiset fiilikset, kun tämä ilmentyy tällaisena hysteriana.

Asiaan liittymättä kerrottakoon vielä, että isä-ha puolivitsillä ilmoitti tänään, että me ei voida linnoittautua tänne himaan, meidän pitää tehdä jotain ja mennä jonnekin. Mulla oli sellainen päivä, että löysin itseni kello viideltä yliväsyneen kakkaisen ja porkkanapukluisen pojan kanssa suihkusta. Tuollainen lausunto kuolema-ahdistuksen ja ihan vaan maanantain päälle oli ihan liikaa ja itkahdin sitäkin siinä sitten. Kun tuntuu että olen just tullut sinuiksi sen kanssa, että me nyt ollaan täällä kotona vaan ja ulkoillaan tässä lähimaastossa, niin sit pitää repiä se haava auki.

EDIT: Luin jonkun randomin blogistin synnytyskertomuksen ja nyt tahdonkin synnyttämään?! Mitä vittua nyt taas!

Taide

Nyt tulis Skavabölen pojat telkkarista. Mun piti käydä katsomassa se isolta kankaalta, mutta en saanut aikaiseksi. Sit mun piti vuokrata se, mutta otinkin aina jotain hömppää. Nyt asettauduin television ääreen jätskin kanssa ja päätin katsoa sen vihdoin.

Sitten tajusin, että en halua nähdä sitä. Mulla on siitä 90-luvun teatteriesityksestä hämäriä muistoja. Muistan Ville Virtasen ja junan valot, jotka olivatkin kolme taskulamppua. Paljoa muuta en muista, enhän ollut edes kymmentä täyttänyt. Mutta ne muistot saavat luvan riittää, en halua tahrata niitä elokuvalla.

Taisin rampata tätini seurana jos jonkinlaisessa kulttuuritapahtumassa kouluikäisenä enkä ole ollenkaan varma olivatko ne ikätasoon sopivia. Berliinin taivaan alla me käytiin katsomassa kahdesti, koska se oli mun mielestä niin hyvä. Timo Harakka oli samassa näytöksessä. Berliinissä etsin sen pirun Potsdamer Platzin, joka oli totaalinen antikliimaksi. Oikeasti en muista tuostakaan elokuvasta mitään muuta kuin tunnelmia ja satunnaisia kuvia. Näin sen kyllä jokunen vuosi sitten uudestaan Lasipalatsin aukiolla ulkoilmanäytoksessä, mutta taisin keskittyä lämpimänä pysymiseen ja punkkupulloon leffan sijasta.

Suostuukohan tuo poika sit seuraksi kaikkiin sivistäviin juttuihin? Vai tahtooko se vain skeitata ja röökata salaa. Ja tuliko musta sittenkään kovin kulturellia vaikka niin kovasti taidekasvatettiin ja mahdollisuuksia tarjottiin? Mulle on jäänyt sellainen olo, että käytiin taidenäyttelyssä hieman liian usein ja lopputuloksena on sitten tällainen paatunut taiteenvihaaja. Veljeni taas välttyi liialta tuputtamiselta ja siitäpä tulikin sitten käsityöläinen, jonka alanvalintakriteeri oli sellainen, että pääsykokeessa pitää saada piirtää.

Lapsuuden matkamuistoihin Pariisista ja Varsovasta liittyy kaikkiin jotain hämärää nykytaidetta ja totaalista pitkästymistä. Yksi kohde oli kuitenkin ylitse muiden: Kaapelitehtaalla oli joskus sellainen näyttely kuin Ilmastohuoneet. Sinne oli rakennettu jännittäviä tiloja, joissa oli kussakin eri ilmasto: oli kosteaa, kuivaa, viileää, trooppista, subtrooppista, arktista. Tuollaista on hyvä lastenkulttuuri, elämyksellistä. Tykkään myös Alexander Reichsteinin jutuista, jotka ovat tulleet aikuisiällä tutuiksi töiden kautta.

Joku roti näissä hommissa on siis pidettävä. Todennäköisesti suurin vaara piilee siinä, että tuputan lapselle musahommia, kun en itse saanut sitä harrastaa, ja se kostaa hakemalla kuvataideakatemiaan tekemään jotain kolmen pennin tila-aikataidetta.

5 kk

Unohdin tehdä katsahduksen. No neuvolakin on vasta ens viikolla, kun se on jo puol kuuta päälle, mut menköön.



Se on salaliikkuja ja yksinpuhelija. Kun sen asentaa lattialle, se kiepsahtaa kyljelleen ja alkaa höpistä itsekseen. Ympäri se ei edelleenkään käänny kuin ihan vahingossa joskus. Vokaalimölötyksen seasta erottuu jo satunnaisia konsonantteja ja se sanoi kerran vahingossa äiti. Isä-hakin kuuli. En kuitenkaan liikuttunut, koska se oli ilmiselvä vahinko. Äitini muistutti mua tänään, että sanoin (muka) kasikuisena kissa. En usko, mutta antaa sen muistella ihmelastaan.



Puskee istumaan ja kuikuilee lattialta pää pystyssä. Syömähommien yhteydessä toi puskeminen on vähän rasittavaa, koska se menee ihan kippuralle sitterissä ja imeskelee ruokalappua. Helpoimmalla pääsee, jos sen antaa syödä itse. Eli siis pyöräyttää lusikan soseessa ja antaa sen käteen imeskeltäväksi. Hyvin satunnaisesti ruoka eksyy nenään tai silmään, mutta onnistumisprosentti on mulle tarpeeksi suuri. Kaikkiruokainen se vaikuttaisi edelleen olevan ja jokaista lusikallista säestää mieletön sotahuuto. Nokkamukista tarjoamalleni vedelle se kuitenkin irvistää.



Sitä ei tosiaan voi säilyttää enää tossa taljalla, koska se etenee siltä pois salamavauhtia. Se osaa jo viihdyttää itseään poimimalla lattialta tavaroita (usein molemmissa käsissä pitää olla jotain), raapimalla sylissä sohvaa tai esimerkiksi hakkaamalla tota lelusäkkiä. Telkkariin se jaksaa edelleen keskittyä, jos se sattuu olemaan päällä (on kyllä paljon vähemmän kuin alussa, olen skarpannut), mutta kirjoista se ei ole vielä jaksanut innostua. Tatun ja Patun outoon unikirjaan tuli jo eka repeämä.

Paikallaan se ei pysy hetkeäkään ja sylissä se enimmäkseen kaluaa mun leukaa. Ekat kukkuu-leikit on leikitty menestyksekkäästi, mutta kivointa siinä taisi olla heiluva harso. Vauvojen huumorintaju on mulle vielä vähän mysteeri, mutta satunnaisesti keksin jotain, joka saa aikaan hervottoman käkätyksen.

Mä aion siirtää sen pinnikseen ja rattaisiin istumaan ennen kuin se täyttää 6 kk. Tää on lupaus.

Kotona

Me tällä netissä naputellaan kaikkia äitihommia ruudulle ja sitten vertaillaan, kyttäillään, tsempataan, vittuunnutaan, kauhistellaan, ihastellaan kaikkea sitä mitä muut tekee.

Aika usein mietin kuitenkin sitä, kuinka me ei kuitenkaan voida nähdä toistemme koteihin ja siihen miten meistä kukakin lastensa kanssa siellä on. Tajuutteko mitä ajan takaa? Mä voin täälla kertoa, että kaikki on paskaa tai että kaikki on niin siistiä, mutta kotona on joka tapauksessa sekä hyviä että huonoja hetkiä. Mulle on tärkeempää oksentaa se paska ulos, kun taas toiselle on tärkeempää jakaa ne ihanat hetket.

Voin täällä kirjoitella siitä kuinka tukehdun himaan vauvan kanssa, ahdistaa vapauden ja spontaaniuden menetys, mulla ei ole äitikavereita ja itkettää, mutta sit tosiasiassa meillä on kuitenkin vauvan kanssa enimmäkseen kivaa, kun me höpsötellään ja kutitellaan päivät pitkät. Mun mielestä nämä kaksi tunnetilaa eivät mitenkään sulje toisiaan pois.

Kirjoitan siitä kuinka pelottavaa on, kun vastasyntynyt tuntuu vieraalle ja oudolle, mutta se ei tarkoita etten mä olisi hoivannut ja huolehtinut siitä parhaani mukaan niinä ekoina viikkoina. Mulla ei ole tunnetta etten voisi välillä jättää vauvaa isänsä hoiviin, mutta ehkä jätän mainitsematta kuinka ikävöin sitä sit kuitenkin, kun juoksentelen pää punaisena välikausivaatekaupoilla, että ehtisin kotiin ennen kuin se menee nukkumaan. Kun isä-ha tulee kotiin, saatan tyrkätä sille vauvan huojentuneena, mut jään sit usein kuitenkin ihailemaan vauvaa sen sylissä vähän kauempaa sen sijaan että ryntäisin omiin puuhiini. Kun se on niin söpö.

Mistään mun jutuista ei oikeestaan voi päätellä millainen äiti mä ihan todella olen, koska kukaan muu paitsi minä ja mun vauva ei ole läsnä näissä pitkissä kotipäivissä. Mä en tunne näitä ihmisiä nimimerkkien takana oikeesti, en tiedä miten ne on ihmisten kanssa. Saati sit vauvojensa. Uskon kyllä että kuka tahansa, joka jaksaa kirjoittaa vauvastaan blogia, on sen vauvan kanssa just niin hyvin kuin osaa (ellei oo joku hullu kiduttaja, joka tarttee sen kulissin).

En varmaan itsekään saa koskaan tietää miltä tää mun meininki näyttää, ei mulla ole kykyä arvioida miten mä vaikka vuorovaikutan vauvani kanssa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että tää menee ihan hyvin. Mun vahvuus on ehkä siinä, että olen tosi iisi enkä hermostu helposti. Oon vauvan kanssa yleensä rauhallinen, muistan ehkä yhden tai kaks kertaa kun olen turhautunut siihen. Heikkoudekseni voisin lukea sen, että saatan olla välillä vähän poissaoleva, koska olen tottunut nauttimaan yksinäisyydestä. Jatkuva seurallisuus uuvuttaa mua ja huomaan joskus unohtuvani ajatuksiini. Vauva kyllä huomaa sen heti ja ilmoittaa että nyt voisit äiti keskittyä.

Uskoisin, että nämä on niitä juttuja, joista meidän lapset meidät isoina muistaa. Äiti jaksoi leikkiä, mutta välillä se ei kuunnellut. Äiti rakasti meitä kybällä, mutta sai välillä raivareita. Äiti ei näyttänyt tunteitaan, mutta puolusti meitä viimeiseen asti. Ja niin edelleen. Ehkä siksi mä en jaksa niin kauheesti stressata näistä vauvanhoidollisista valinnoista, kun tuntuu, että se tärkein työ tehdään oman itsen kanssa diilaamisessa tässä uudessa tilanteessa ja niissä hetkissä, kun mä olen vauvani kanssa.

Tissivamma

Eilen laitoin television päälle, koska kaipasin hengähdystaukoa intensiivisen vauvan kanssa seurustelusta (se suhtautuu intensiivisesti myös telkkariin). Sieltä tuli Nolot vartalot, joka on eksplisiittisyydessään aivan ainutlaatuinen ohjelma! Tällä kertaa vuorossa oli mies, jolla oli käyrä penis, sekä nainen, jolla oli oudot tissit.

Tämä outotissisyys sai sellaisen diagnoosin kuin Tuberous Breast Deformity ja saman tien kun hommasta kerrotiin vähän tarkemmin, mä päätin, että mulla on putkitissit. Tuntomerkit täsmäsi.

Oikeastaan olen aina ollut sitä mieltä, että mun puberteetti jäi jotenkin kesken. Siinä oli kaikkee silloin, oltiin muuttamassa uuteen asuntoon ilman äitiä, ja taisin olla vähän pihalla. Kroppa reagoi niin, että murrosikä alkoi, mutta ei saavuttanut päämääräänsä. Mun mielestä kehoni on aina muistuttanut joiltain osin sellaista kuustoistakesäisen vartaloa. Mutta siihen olen tyytynyt joidenkin varhaisen aikuisiän kriisien jälkeen ja kaikenlaista kivaa on tänkin varren kanssa tullut koettua.

Raskaana ollessani äitini esitti huolensa siitä, että pystynkö imettämään, kun mulla on niin pienet tissit - todella huomaavaista häneltä. Mutta mulla tosiaankin on aika huomattavan pienet rinnat siihen nähden että mun äiti on varsin uhkea. Ilmoitin että tissien koko ei estä imetystä millään tavalla. Samalla olin kuitenkin hieman huolissani, että tuleeko näistä mun ketunnenistä minkäänlaista ravintoa lapsukaiselle. No eihän niistä sitten alkuun tullutkaan.

Luonnollisesti halusin tietää vaikuttaako putkitissit imetykseen ja näinhän ne näyttäis vaikuttavan, kun sitä varsinaista rintakudosta on vähemmän ja maitorauhaset voi olla alikehittyneet. Kiehtovaa! En keksi tätäh nyt mitään näppärää loppukaneettia, kunhan totean että tissei on joka lähtöön ja ei ehkä kannattais tehdä minkäänlaisia oletuksia kaverin maitorauhasten toiminnasta omiensa perusteella.

Punainen poika

Mullakin olis luonnoksissa kaikkia tosi päräyttäviä seksi- ja kirjajuttuja, mutta eipä ne nyt niin nappaa. Sen sijaan olen pohtinut jo muutamia päiviä punaläikkäistä poikaani. TAAS. Maanantaina soitan neuvolaan, mutta sitä ennen pyörittelen päässäni seuraavia kysymyksiä:

- Kauan kestää päästä julkisella maitoaltistukseen?
- Antaako neuvolalääkäri edes lähetettä sellaiseen vai kertooko, että vauvani on atooppinen tms?
- Kannattaako mun hoitaa vauva oireettomaksi ennen vajaan parin viikon päästä olevaa neuvolalääkäriä em. syistä?
- Eli ostanko Sibicortia ja/tai maidotonta erityskorviketta heti huomenna tai maanantaina?
- Lopetanko imetyksen vai aloitanko jonkun kreisin dieetin? Jos se on maitoallergia, niin toki mun kantsii olla dieetillä ja yrittää tehostaa imetystä sen sijaan että juottaisin vitun kallista korviketta enemmän. Mut jos se onkin jokin muu allergia, niin miten ihmeessä saan sen kiinni?
- Soitanko suoraan yksityiselle?
- Otanko vakuutuksen ensin? Se maksais reilu 400 euroa. Varaa on, olen säästänyt just tällaisia pelleilyjä varten (tai sit että pääsisin joskus Losiin vauvan kummitädin luo, mut kyl maito menee edelle).
- Poika ei saa muuta kuin bataattia, tänään kokeilin parsakaalia (veti sen innokkaasti puhisten, itkeskeli ja puklaili illalla). Lopetanko ne taas? Yli viikon oli ilman mitään, ei eroa ihossa.
- Miksi en ostanut toista bisseä?



:(

Ja miks isä-ha ei ole ihan hysterian partaalla niin kuin minä?! Se on sitä mieltä, että mä haluan lapsen olevan allerginen. Selvästikään se ei itse ole koskaan ollut yliherkkä millekään, kun tuollaisia laskettelee. Mä olen sellainen tyypillinen 80-luvun allergikko, jolle jäi lapsuusiän välttämisdieetti päälle: tajusin pari viikkoa sitten, että voin syödä cashew-pähkinöitä. Maistoin ensin yhden ja sitten vähän useamman. Ei mitään reaktiota. Kuinkakohan vuotta mä olisin niitä voinut syödä?

PS. Tää homma kuvaa tosi hyvin sitä miten ulalla olen ihan koko ajan. Mä olen harpannut vauvan myötä keskelle omaa epämukavuusaluetta ja lamaannun ihan totaalisesti kaikenlaisten pikkuongelmien edessä. Joku muu olis kiikuttanut vauvan lääkäriin jo viikko sitten, kun mä täällä vielä pähkäilen.

2 h

On muuten ihan eri asia heräillä kahden tunnin välein kuin yhden tunnin välein. Tätä ei varmaan olisi ikinä uskonut sanovansa ennen kuin asetti itsensä tähän vauvaloukkuun. Silloin sitä oli aivan kuollut, kun torstaina tuli biletettyä niin että töihin piti selvitä kuuden tunnin unilla. NE UNIVELAT SAI NUKKUA JO SEURAAVANA YÖNÄ POIS. En enää ikinä valita tuollaisista, jos mulla on joskus mahdollisuus nukkua viikonloppuna pitkään (kuinka vanhana noi herää itsekseen katsomaan piirrettyjä?).

Mutta siis, kun herää tunnin välein, tulee yleensä repäistyksi sieltä syvästä unesta väkivaltaisesti. Kahden tunnin pätkillä on mahdollisuus, että saattaa saada nukkua kokonaisen unisyklin, niin että herätys ei tunnu niin kertakaikkisen pahalta. Sen sijaan se, että perhepeti synkronisoisi vauvan ja äidin (ei isän, koska isät ei saa nukkua perhepedissä ja miksi nukkuisivatkaan, kun on mahdollisuus olla nukkumatta) unisyklit on jotain niin diippiä skeidaa ettei oo tosikaan. Kaikki me perhepeteilijät ollaan ihan kukkuluuruu, en ole kuullut yhdestäkään, joka olis virkeä.

Aika monet tissivauvat osaa imutella itsekseen niin, että äiti hädintuskin havahtuu, mutta ne sitten imutteleekin koko ajan niin että varsinaisesta nukkumisesta ei voi puhua. Mun vauva harrastaa tota usein aamuyöstä, mutta aina välillä sielä sängystä on oikeesti hypättävä lämmittämään pullo. Sen hyvä puoli on siinä, että vauva tulee helpommin siirrettyä vähän sivummalle niin, ettei tartte ihan nokatusten yrittää "nukkua".

Mut joo, se ei ollut pointti vaan ihana armollinen kaksi tuntia. Noiden kaksituntisten seurauksena puhkuin tänään energiaa ja suoritin seuraavat asiat klo kahteen mennessä:

- imuroin
- tiskasin
- hinkkasin hellan ja keittiön tasot
- pesin koneellisen pyykkiä
- huuhtelin vessan lattialta pölyt pois
- pyyhin pahimmat pölyt
- sisustin ja järjestelin
- nukutin vauvan kaksille päiväunille
- tarjosin vauvalle laadukasta vuorovaikutusta
- join rauhassa aamukahvia ja katsoin jamie oliveria telkkarista

WTF.

Nukkumatti otti hatkat

Olen tässä muutamana aamuna herännyt siihen, että itkettää ja oksettaa. Kyl mä tiesin, että vauvan muutaman tunnin unipätkät oli väliaikaista luksusta, mutta saavutetusta edusta luopuminen tuntuu pahemmalta kuin uskalsin odottaa. Kellon mukaan klo 23 jälkeen herättiin kerran tunnissa, viidestä kuuteen hilluttiin valveilla ja sen jälkeen uni oli katkonaista kainalossa sätkimistä (kiitos kesäajan ja ikkunaan ripustetun mustan päiväpeiton, puoli kymmeneen sentään). Nälkä oli ainoastaan kello kahdelta ja kuudelta.

Jotenkin ihan hirveetä ajatella, että pääsiäinen loppuu tänään ja mun pitää jotenkin selvitä päivät ilman vauvan lykkäämistä jonkun muun hoiviin, että voi nukkua. Mä pelkään että pudotan sen tokkurassa. Kahvikaan ei auta, koska toi nukkumattomuudesta johtuva kuvotus, ei tulis mieleenkään juoda. Miten tästä selviää? Miten mä selvisin siitä "yö on päivä" -vaiheesta? Miks mä halusin vauvan?

Mä olen nyt yksin kotona, kun isi ja vauva lähti sukuloimaan, mutta en osaa jotenkin rentoutua, kun ahdistun jo valmiiksi alkavasta arjesta.