Minä täällä hei

Mietin miksi blogi ei päivity. Luulen sen johtuvan siitä, että olen taas minä. Nyt mulla on lapsikin, mutta en huomaa muuttuneeni. Olen vain jotenkin solahtanut tähän uuteen äidin rooliin, mutta se on tullut vanhojen ohelle, ei mitenkään perustavanlaatuisesti muuttanut minua persoonana. Suoritan äitiyttä minuna.

Aloin kirjoittaa blogia, koska kipuilin kyseisen roolin kanssa ja ehkä kuvittelin, että muutun perustavanlaatuisesti, kun lisäännyn. Nyt kun olen tajunnut että näin ei ole käynyt, mulla ei tunnu olevan enää mitään sanottavaa tällä foorumilla.

Uskon, että tulen jatkossakin kelailemaan äitiyttä, vanhemmuutta, aikuisuutta ja lapsuutta, mutta pääasialliset mielenkiinnonkohteeni ovat tällä hetkellä ihan muualla. En tiedän haluaako kukaan lukea äitiblogista pohdintaa eläinseksistä ja ihanan pojan likaisista silmälaseista?

Ikävä kyllä pidän myös näiden kahden maailman yhdistämistä jotenkin riskialttiina. Internetissä on kuitenkin ihmisiä, jotka haluavat tehdä lastensuojeluilmoituksia, kun naapurin muksulla on talvella minihame tai kun lapsiperhe ostaa marketista kuusi kaljaa. En jaksa suojella anonymiteettiani kovin ponnekkaasti, joten parempi sitten pitää edes tekstimassa erillään.

En mä lopeta tätä, mutta en ehkä jatkakaan. Vaikea sanoa.

Postaus jossa ei puhuta lapsesta

En päässyt kouluun. Itseasiassa soveltuvuuskokeessa saamani tulokset viittaavat siihen, että minulla ei ole ikinä asiaa kyseiseen kouluun ellen a) opettele valehtelemaan persoonallisuustesteissä tai b) muutu toiseksi ihmiseksi. Alkuun vähän masensi, mutta sitten jäin pohtimaan koko kokeen tarkoituksenmukaisuutta ja järjellisyyttä.

Olen aina pitänyt soveltuvuustestejä epäilyttävinä, koska personaallisuuden mittaus nyt ylipäätään on aika ongelmallista. Olen entistä vakuuttuneempi: vaikka tunnistaisin itseni saamistani tuloksista - mikä on totta vain tiettyyn rajaan asti - en voi käsittää miksi tietynlainen persoonallisuus olisi este jollakin alalla toimimiselle. Jos motivaatio on kohdillaan, ihminen voi kyllä haastaa itsensä ja tehdä itselleen vähemmän luontevia asioita. Okei, ehkä jonkun neurokirurgin on hyvä olla skarppi tyyppi, mutta tietääkseni neurokirurgeille ei tehdä soveltuvuustestejä eli voimme vain elää toivossa.

Raportin tutkiminen oli tavallaan tosi lohdutonta: paperissa kerrottiin, että aikuisen persoonaallisuuden piirteet ovat 70-prosenttisesti muuttumattomia, eli tavallaan mulla ei ole edes mitään mahdollisuutta petrata tässä kokeessa. Olin tulosten mukaan myös tosi selvästi sellainen tyyppi, joka viihtyisi alalla, jolle hain, mutta valitettavasti musta nyt vain ei ole siihen  hommaan (eikä nyt puhuta mistään vakoojasta tai reittilentäjästä). Jos ko. ala olisi ikiaikainen unelmani, saattaisin olla melko paskana. Nyt olen vain lievästi pöyristynyt ja semisti huvittunut.

Minulla on tapana vastata testeissä aika äärimmäisesti. Luulen ja toivon, että vastaustyylien erilaisuus on jotenkin kontrolloitu, mutta nähdäkseni omani heijastuu kyllä tulosten analyysista. Vaikutan jotenkin tosi äärimmäiseltä tyypiltä niiden perusteella vaikka oikeastaan olen aika tasainen.

Jäin miettimään sellaistakin, että millä perusteella  on päätetty mitkä persoonallisuuden ulottuvuudet ovat sellaisia, jotka ovat merkittäviä alalla pärjäämisessä? Onko hommaa ihan jotenkin tutkittu, että nämä ja nämä pärjäävät ja pysyvät näissä hommissa? Vai onko joku vain fiilispohjalta päättänyt, että esimerkiksi nyt vaikka sairaanhoitajan (en hakenut sairaanhoitajakouluun) pitää olla positiivinen, luottavainen ja johtajahenkinen? Onko testit laadittu kuinka tiiviissä yhteistyössä koulun kanssa vai onko ne vetänyt ulkopuolinen pyskologiyritys saanut ihan itse soveltaa? Mulla on paljon kysymyksiä! Saisikohan sieltä koululta vastauksia?

No mutta, käyn ehkä keväällä yrittämässä uudelleen. Saatan vähän optimoida vastauksiani ihan tieteellisestä mielenkiinnosta. Tai sitten vaan pänttään sikana ja pääsen opiskelemaan psykologiaa ja rupean itse värkkäämään noita soveltuvuustestejä ilman minkäänlaisia soveltuvuusarviointeja. Hahaa.

Eli olen siis vielä kotiäitinä keväänkin. Tuli kyllä sellainen fiilis, että haen seuraavassa haussa vähän useampaan kouluun ja ehkä myös käyn pehmittelemässä amanuenssia omalla laitoksella yliopistolla. Voisin tehdä paluun akateemiseen maailmaan, syödä Unicafessa muiden ikuisuusopiskelijoiden kanssa, kiikuttaa muksun yliopiston lapsiparkkiin tätinsä hoiviin, nököttää kirjastossa, ihastua opeen, ehkä käydä open huoneessa vastaanotolla tai jollain muulla otolla, vaeltaa edestakaisin opintoputkessa ja unohtaa palauttaa kurssikirjat ajoissa.

Nyt kun tuon tuohon kirjoitin niin kuulostaa ihan hyvältä! Mutta homehdutaan nyt vielä hetki. Onneksi on sitä muutakin elämää, virkistävää, inspiroivaa, kihelmöivää elämää.

Hullusta lapsuudesta, hullujen lapsista

Äiti, isä, täti - eli mun vanhemmat. Lapsen isovanhemmat, koska isänsä puolelta isovanhempia ei enää ole. Näillä mun porukoilla mennään siis.

Isäni ja äitini menivät tietääkseni naimisiin pikkuveljeni ristiäisissä (eikös tämä ole aika trendikästä nyt? Yllärihäät!) ja erosivat ehkä mahdollisesti vuoden sisään. Isäni opiskeli arvostetussa tiedekunnassa arvostettua alaa, mutta dokasi liikaa ja se sitten jäi. Äitini opiskeli ammattikoulussa vähemmän arvostettua alaa, mutta sairastui skitsofreniaan, kun olin neljän, eli sekin sitten jäi. Kaikenlaista sekoilua taisi sijoittua ensimmäisiin vuosiini - kävin kuulemma kovasti terapiassa jo ihan vaunuvauvana.

Ennen kuin menin kouluun, tätini hyppäsi puikkoihin ja muutimme vastavalmistuneeseen kaupungin vuokra-asuntoon nelistään - äiti, täti, veli ja minä. Tämä on se perhe, jossa koen kasvaneeni, vaikka ekat vuodet menikin muunlaisella kombolla. En hirveästi muista varhaisista vuosista mitään kuin joitain hetkiä ja tunnelmia. Sen kun olin parivuotiaana Pori Jazzeilla Urban Saxin keikalla ja sen kun äitini heitti spagetit seinään, koska se oli myrkytetty. Spagetissa oli kokonaisia herkkusieniä ja jauhelihaa.

Tätini tasapainoisuus piti porukan kasassa niinäkin aikoina, kun äidillä ei mennyt kovin hyvin ja hän makoili terassillamme alasti naapureiden iloksi, tilasi kolme taksia päästäkseen Alepaan hakemaan röökiä tai jutteli seinäkellossa asuvalle Claes Anderssonille. Peruskouluvuosiani rytmitti äidin sairaalajaksot ja kaverini ovat väittäneet, että olin aina vähemmän kireä, kun äiti oli hoidossa. Ihan mahdollista. Mä en muista. Luin paljon, kuuntelin synapoppia ja söin salaa karkkia. Todella paljon kaikkea näitä kolmea.

Ennen mun lukion alkamista tätini päätti että nyt riitti ja etsi asunnon vain meille kolmelle. Tämä oli helpotus kaikille paitsi äidillemme tietysti - hän kotiutui sairaalasta tuettuun asumismuotoon, joka oli tavallaan ihan jees, mutta tavallaan aika huono, koska siellä asui sen kanssa ihan tosi huonossa kunnossa olevaa porukkaa. Katatonista, itseään seinää vasten hinkuttavaa väkeä. Äitini on aina ollut melko skarppi, eikä siitä aina huomaa sen sairautta (jos ei osaa etsiä sitä tiettyä psykoottista tuiketta sen silmissä), joten pahasti kroonistunut seura ei ihan ehkä tukenut sen kuntoutumista parhaalla mahdollisella tavalla. Mut sieltä se ponnisti kuitenkin, asuu nyt kaupungilla vuokralla ja käy kolme kertaa viikossa töissä.

Tätini on mulle edelleen läheisempi kuin äiti, mutta vauvan myötä olen joskus jopa ihan itse soittanut äidilleni enkä vain vastannut kyllästyneenä joo joo sen kolme kertaa päivässä puhelimessä esittämiin typeriin kysymyksiin. Niin se kai on, että lasten myötä saa selvittää ne välinsä omiinkin vanhempiinsa. Äidin suhteen tämä on mennyt oikeen kivasti ja tykkään, kun se tulee kylään.

Isän kanssa onkin ollut vähän hankalampaa. Kaikkina näinä lapsuusvuosina se oli poissa, mutta en sitä osannut kaivata, kun ei sitä ollut koskaan ollutkaan. Sen vanhemmat on aika pimeetä väkeä, joten olen aina ajatellut, että sillä on siinä ihan tarpeeksi taakkaa eikä mun tarvitse olla sellainen tyypillinen alkoholisti-isän tytär, joka kantaa kaunaa ja postaa facebookiin aina isänpäivänä hämäriä avautumisia. Ollaan kuitenkin otettu yhteen aina silloin tällöin, koska olen aivan selvästi isäni jälkeläinen: analyyttinen, vähän vittumainen ja silloin harvoin kun loukkaannun kunnolla, pitkävihainen. Äitini ja veljeni ovat leppoisampia, herkempiä ja taiteellisempia (ja sitten taas tavallaan eivät ole, mutta ehkä syväanalyysit meidän luonteista eivät nyt ole tarpeellisia).

Isäni raitistui kymmenisen vuotta sitten, tuli uskoon ja luki itsensä maisteriksi. Oltiin sen publiikissa pari vuotta sitten. Sitä ennen se mm. asui maalla jossain yhteisössä, jossa kasvatettiin vuohia ja sikoja. Sillä on kuitenkin ollut muita murheita: se toimi pitkään omaishoitajana puolisolleen, joka viitisen vuotta sitten menehtyi jouluaattona tukehtumalla kinkunpalaan. Siis voiko olla jollain ihmisellä niin huono karma, että kaikki paska sataa aina niskaan? Isäni vähän skitsahti - kirjaimellisesti - ja rupesi hengailemaan maan alla asuvien henkiolentojen kanssa. Nyt se on kai taas ihan maanpäällisten olentojen joukossa, mutta aika huonosti sillä menee. Se tulee aina silloin tällöin katsomaan vauvaa, mutta se voisi yhtä hyvin asua Turussa, sillä asumme kaupungin vastakkaisilla laidoilla ja poikittaisliikenne on mitä on. Terveys ei ole hyvä, kiitos viinan.

Mutta ihan hyvä tyyppi se on. Sen huumorintaju on mustaakin mustempi ja hyvinä hetkinä se osaa tarkastella elämäänsä tämän huumorilinssin läpi. Muutoin se on aika tosikko. Äitinikin on vähän tosikko, mikä viittaisi siihen, että ihmisen, jonka mieli on hajonnut, tulee olla vähän tosikko selvitäkseen, mutta kyllä sekin osaa tarvittaessa suhtautua kepeästi elämään ja tähän tilanteeseen, jossa nyt kaiken tämän jälkeen ollaan. Mun yhden exän mielestä sillä on huikea huumorintaju, mutta se taitaa olla ainoa, joka tajuaa äitini vitsejä.

Meiltä ei ole koskaan rakkautta ja hyväksyntää puuttunut - päinvastoin. Koska vanhempani ovat niin kertakaikkisen epäonnist(unutt)a sakkia kaikilla virallisilla mittareilla, mutta silti meillä on ollut aika kivaa, olemme eläneet veljeni kanssa siinä vilpittömässä uskossa, että kaikenlaisten ihmisten elämä on arvokasta. Olemme saaneet olla vähän pellossa ja luoda oman normistomme ja silti meistä on tullut suht kunniallisia kansalaisia. Ja ennen kaikkea omaehtoisia ja ajattelevia ihmisiä, hyviä tyyppejä. Toisaalta tähän vaikuttaa se, että meillä on ollut tätini ansiosta sellaista sosiaalista pääomaa, jota kaikilla väliinputojaperheillä ei ole: olemme saaneet harrastaa taidetta ja kulttuuria, saaneet tuntea paljon erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista ja koulunkäyntiämme on aina tuettu.

Taustani takia mun on kuitenkin aina joskus hirveän vaikea elää näiden äitiyteeni kohdistuvien paineiden kanssa. Mun järki sanoo, että se on ihan yksi ja sama nukkuukko vauva vieressä vai pinniksessä, kun kaiken tämän sekoilun jälkeen mäkin olen nyt tässä, masennusjaksoista huolimatta melko tyytyväisenä ja ennen kaikkea vailla katkeruutta. Mutta samalla se epävarmuus on jossain syvällä - ja samalla pinnassa, siihen osuu helposti - ja pelkään että väärillä valinnoilla siirrän vaan sukupolvien yli ulottuvaa paskaa eteenpäin.

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että mielenterveysongelmat eivät ole este hyvälle vanhemmuudelle - pidän kaikkia vanhempiani hyvinä heikkouksista huolimatta - eikä niitä tarvitse hävetä. Tämän takia edellämainitut julkeudelle altistuneet naapuritkin ehkä toivottivat meidät paria poikkeusta lukuunottamatta tervetulleiksi joukkoonsa ja pitivät meistä lapsista tarvittaessa huolta sen sijaan, että olisivat soitelleet jotain lastensuojeluilmoituksia. Jos naapurustoon muutti uusi perhe, sen lapset oppivat aika äkkiä, että tuolla asuu se skitsofreenikko, mutta se ei tee pahaa, ja jos se makaa eteisessä ja puhelee itsekseen, sen yli voi hypätä ja mennä yläkertaan rauhassa leikkimään. Ja mikä tärkeintä, niiden vanhemmat oppivat tämän.

Hätätilanne

Korkkasin hätätilanteita vasten ostamani pikakahvin. Vaaran merkit olivat jo ilmassa - en ole jaksanut vaahdottaa maitoa muutamaan päivään. Onneksi olen pressopannulainen enkä mutteripannulainen. Mietin vaan millaisia palovammoja olisin jo saanut ylikiehuneista espressoista.

Lasken päiviä keskiviikkoon, kun pääsen lääkäriin. En enää oikein tiedä mitä odotan. Todennäköisesti hajoan siellä ja kävelen ulos masennuslääkereseptin kanssa. Se olis ihan ok. Niistä ei ole kaikille hyötyä, mutta mulle ne kolisi kyllä, kun kerran kokeilin. Sain erottua, muutettua ja kirjoitettua elämäni ensimmäisen lopputyön niiden voimalla. Eli ehkäpä niillä voisi selvitä myös päiväuninukutuksista.

Huomenna isä-ha on häissä eli mun pitää selviytyä yksin. Laitoin tädilleni viestin. Jos se vaikka tulisi viemään vauvaa ulos, eroahdistushuutojen uhallakin. Nimittäin varmaan sille vauvallekin on parempi olla ulkona innokkaan hoitotädin kanssa, kun tuijottaa hölmistyneenä lattialle luhistunutta itkevää äitiä.

Ja onneksi olen lähdössä sunnuntaina päiväksi Särkänniemeen kavereiden kanssa. Tulee niin oikeaan saumaan tämä reissu.

Perheen pedit

Lainasin taas Kukkavarpaalta aiheen ja pohdin sänkyhommia. Meidän perhe on nyt kaikenlaisten vaiheiden kautta asettunut seuraavanlaisiin nukkumisjärjestelyihin:

Vauva nukkuu häkellyttävän rauhallisesti meidän makuuhuoneessa pinniksessä.
Minä heräilen yksin leveässä parisängyssä muutaman kerran yössä ihmettelemään mitä tapahtuu, mutta ehdin silti nähdä taas unia.
Mies kuorsaa tyytyväisenä studion lattialla (ilman patjaa), koska se on paras sen selälle.

Harkitsen kuitenkin siirtymistä olohuoneen varasängylle (jota ei ole viety varastoon sen jälkeen, kun se oli kiilattu sohvan viereen vauvan ja äidin perhepeti nro 1:seksi, kun en päässyt sektiohaavan kanssa kiipeämään). Vauva on nimittäin alkanut havahtua aina, kun menen nukkumaan tai nousen yöllä pissalle, eikä kukaan jaksa miettiä pitäiskö makkarin seinään pultattu massiivinen futonparvihökötys siirtää johonkin muualle (esim. sinne studioon).

Sitä on tässä kuukausien kuluessa herännyt tajuamaan, että nukkumishommansa voi järjestää lukemattomin eri tavoin. Mä olen itse nukkunut parhaiten yksin aikuisiällä (vaikka nukuin kuulemma vauvana vieressä ja isompanakin lapsena kömmin lähes joka yö tädin viereen). Olen ollut välillä tosi ahdistunut siitä parisuhdestandardista, että pitää nukkua vierekkäin - erityisesti jos vieruskaveri on ollut hikinen tai paatunut lusikoitsija. Olen kostanut viemällä peiton ja heittämällä satunnaisen koiven sen päälle. Vauva oli vieressä ihan joo suloinen, mutta se sitten taas heitti koipiaan mun naamalle, joten kyllä senkin seura alkoi rassata aika lailla.

En osaa sanoa olisiko se halunnut nukkua vielä mun vieressä, koska se ei osaa sitä kertoa. Siitä päätellen, että uni rauhoittui omassa sängyssä, tämä oli ihan puhtaasti nukkumisteknisistä syistä oikea ratkaisu. Mutta kun eihän se penteleen perhepeti ole ainoastaan nukkumistekninen ratkaisu, siihen liittyy kaikkia merkityksiä. Ja ne merkitykset liittyvät juuri niihin juttuihin, joissa olen kokenut suurta epävarmuutta äitiyden ensimetreillä.

Olisin kyllä saattanut vielä pitää vauvaa vieressä jonkin aikaa kaikesta härdellistä huolimatta, jos sänkyratkaisumme olisi ollut hieman matalampi, ihan alas kupsahtamisen uhallakin. Tuntuu että vauvat yleensä selviää niistä normimuksahduksista kyllä. Näin siitäkin huolimatta, että olen miettinyt kuinka paljon tästä munkin puolen vuoden perhepetihommasta lähti ihan oikeasti omasta tahdosta: alunperin otin vauva viereen, koska sitä oli helpompi hoitaa ja imettää niin, mutta samalla huomasin ajattelevani, että mun kuuluu haluta olla vauvani vieressä yölläkin, vaikka en tuntenut siihen mitään suurta poltetta. Koin jonkinlaista morkkista siitä, että hyljeksin vauvaa sairaalassa ja halusin vain, että se nukkuisi siellä pienessä työnnettävässä kopassaan, ja päätin hyvittää ottamalla sen öiksi kainaloon.

Nyt sanoisin, että meidän perheessä on löydetty jonkinlainen läheisyystasapaino eikä kenenkään tarvitse miettiä, että jääkö joku sillä saralla jostain paitsi. Päivisin pussaillaan toisiamme ihan vaan pussailemisen ilosta ja öisin me kaikki nukumme. Omissa pikku kolosissamme. Jee!

Mitä mielessä

Mä mietin, että missä vaiheessa me sit luovutetaan, jos alkaa näyttää siltä, että tämä oli huono idea ja kokeillaan myöhemmin uudelleen. Viikko? Viis päivää? Ehkä sit jos itku vaan lisääntyy eikä vähene. Se nyt alkaa olla jo selvää, että yösyöttöjä vauva ei tarvitse, koska jätti ne samantien pois, kun annettiin mahdollisuus. Mutta sitä en osaa vielä sanoa, onko se valmis nukahtamaan yksin. Sehän kyllä nukahti ihan vaan sänkyyn laskemalla siinä 3-4-kuukautisena, mutta sitten tuli se neljän kuukauden sekoboltsivaihe ja turvauduttiin pullo- ja hytkytysnukutukseen.

Mut kattellaan, fiilispohjalta vedetään nyt! Ihan hyvä fiilis niin kauan kun en lue internettiä.

EDIT: Ok, viikko. Tämä netmums.com olikin mainio sivusto. En nyt jaksa syynätä lähteitä, mutta vaikuttaa jotenkin kiihkottomalta. Tämä teksti selvensi mulle miksi huudattaminen saattaa olla haitallista, mutta myös huojensi: jos lapsi saa muuten vastetta itkulleen ja hellyyttä, joidenkin minuuttien itkemisen ei pitäisi tehdä aivoille hallaa. Mutta jos tämä itkumetodi ei toimi viikossa, pitäisi se lopettaa, koska lapsi on silloin liian stressantunut. Noh, näyttäisi toimivan, joten kaikki on varmaan edelleen ihan jees ja vauvan tuleva tunne-elämä pelastettavissa.

Raivohullu kilariämmä

Se en ole minä.

Mun piti kommentoida Pihalla kotona -blogin huutamisjuttua, mutta ajatus lähti taas harhailemaan, niin laitetaan tänne muistiin. Olen nimittäin tätä pohdiskellut tässä, koska ei siihen montaa kuukautta mene, kun vauvaa pitää alkaa kasvattaa. Ai joo, PeNallkin taisi olla hetki sitten huono päivä.

Vielä en ole kokenut tarvetta vauvaa komentaa tai ojentaa. Olen kuitenkin harjoituksen nimissä aina sanonut sille painokkaasti EI, kun se nappaa mun silmälasit, ja perään selittänyt, että ne menee rikki ja sitten äiti ei (ihan oikeasti) näe. Saan varmaan sanoa tämän joku tuhat miljoonaa kertaa, mutta pidän sitä jonkinlaisena johdonmukaisuusharjoituksena. Mun pitää jaksaa kieltää (toivon mukaan harvat ja tarkasti valitut) kielletyt asiat AINA.

Mutta niin siitä huutamisesta. Iisinä ja diplomaattisena tyyppinä mua hiukan väsyttää joskus se, että sellaisen tulistuvan temperamentin ajatellaan olevan se oletusarvo ja ne jotka ei mesoa, on jotenkin "epäilyttäviä", ei "osaa riidellä" tai "patoaa tunteitaan". Kun ongelma on nimenomaan siinä, että ei tunnisteta sitä toisen tapaa ilmaista tunteita ja sitten yks huutaa ja yks yrittää selittää jotain - sitä huutajaa ärsyttää, kun ei saa kunnon palautetta ja rauhallisempaa tyyyppiä ahdistaa tai sylettää se, kun toinen on niin tunteissaan ettei kuuntele.

Tasan yhdelle miehelle olen huutanut päin naamaa, että vitun paskapää, saatana. Mutta se olikin sellainen suhde, joka perustui valtapeleihin: sekä sovittuihin että vaiettuihin. Tämä henkilö toi esiin luonteeni ääripäät, mikää oli yhtäaikaa virkistävää ja kuluttavaa. Muuten en sitten olekaan juuri menettänyt malttiani ikinä, joten tuntuisi oudolta, että nyt yhtäkkiä rupeaisin kauheasti raivoamaan, kun on tuo lapsi.

En vielä tiedä miten tulen diilaamaan uhman kanssa. Saatan ahdistua tai sitten olen tasainen, turvallinen ja määrätietoinen. Todennäköisesti todellisuus asettuu jonnekin näiden välimaastoon. Joskus saattaa myös palaa pinna, mutta pidän epätodennäköisenä, että musta kuoriutuisi ihan uusi, jatkuvasti huutava ihminen. Mulle ei huudettu kotona, me ei isä-han kanssa huudeta toisillemme ja toistaiseksi lapsikin on ollut aika leppoisa kaveri. Ehkä vähän herkkis ennemmin kuin kovin räiskyvä. Onkin todennäköisempää, että sillä on jotakuinkin samanlainen temperamentti kuin vanhemmillaan, mutta toki ollaan varauduttu myös siihen, että se on veistetty ihan eri puusta ja haastaa meitä sitten päivittäin. Odotan pelonsekaisella kiinnostuksella.

Vaikka olenkin itse tällainen lauhkea lammas, mielestäni on kyllä ok suuttua ja raivota, mutta ei se missään nimessä välttämätöntä ole - ei lasten kanssa, ei parisuhteessa. Sitten perästä pyydetään anteeksi ja selitetään, jos on tarve. Eipä siinä sen kummempaa. Mutta niitä negativiisia tunteita voi toden totta ilmaista muutenkin kuten vaikka ihan vaan sanomalla rauhallisesti että nyt minua ärsyttää, koska käyttäydyt noin. Toki munkin tunneilmaisussani on heikkouksia (osaan esim. vittuilla), joiden kanssa joudun elämään ja joiden kanssa joudun tekemään duunia, mutta sitä en pidä heikkoutena, että ei ole tapana korottaa ääntä tai paiskoa kamaa.

PS. Eräs ystäväni jaksaa aina ihmetellä, miksi seksuaalisuutta pyritään kontrolloimaan, mutta aggressiivista käyttäytymistä vaivihkaa boostataan tällaisella parisuhdediskurssilla, jossa huutaminen on intohimoisen suhteen merkki tai puhdistaa ilmaa. Sitä voidaan yhdessä ihmetellä joo. Ihmetteleminen on muuten yksi ihana passiivisaggressiivisuuden muoto, erityisesti internettyyppillinen.

Sun pitäis hei perustaa äitiblogi

Mulle kerrottiin eilen baarissa.

- Miten sen löytää?!

No ei löydä. Sori.

Mutta tämä on kuitenkin täällä internetissä ja jostain mulle on siunaantunut lukijoitakin, joista pari on jopa tunnustanut lukevansa näitä aivopieruja!

Kiitos K. Ärjyperä tästä



ja Periaatteen Nainen tästä



Mä luen samoja blogeja kuin muutkin ja kaikki on kivoi, en mä niitä muuten lukisi. Luen myös muutamaa, jotka vituttavat armottomomasti, mutta niihin en ole rekisteröitynyt lukijaksi.

Tykkään kyllä tavallaan siitä ideasta, että näin tunnustellaan tykkäyksiä toisille blogeille, mutta sitten samalla mua ahdistaa, että pitääkö mun nyt antaa tämä lätkä kaikille niistä, joista tykkään, ja jos en laita, miltä niistä tuntuu, joille en anna. Vähän niin kuin stipendit koulussa: ne meni aina kaikille siisteille suosituille tyypeille ja vaikka tosi moni jäi ilman, niin kyllä mua korpesi, kun en koskaan saanut mitään vaikka olin kiltti ja hyvä koulussa. Otin sitten takas ylppäreissä, kun ne stipendit jaettiinkiin niille, jotka sai parhaat arvosanat eikä niille, jotka tunkivat joka vitun luottamustehtävään ja terrorisoivat tunteja aukomalla päätään.

Eilen siellä baarissa lääkäreiden ja kauppatietelijöiden keskellä kyllä totesin, että ei ne arvosanat ole mua mihinkään elämässä vieneet - työtön ja tutkinnoton kotiäiti, jonka bändikin hajosi - mutta sainpahan silloin joskus stipendejä ja hetkellisen ähäkuttifiiliksen koulu-urani päätteeksi.

Joo. Se niistä tunnustuksista, nyt TODELLAKIN ahdistaa. Mitä musta tulee isona?!?

Eko

Mulla ei ole oikeesti mitään millä jeesustella, mutta tässä mun kaksi kovinta ekotekoa:

1. Erosin ympäristöekonomiexästä niin, että se saattoi jatkaa väikkäriään ja maailman pelastamista, eikä sen tartte esim. paimentaa mun muksuja. Se olis varmaan painostanut mut käyttämään kestovaippoja, koska se ei koskaan ajatellut, että yhden ihmisen pienet teot on yks kärpäsenpaska tunkiolla, vaikka se pyöritteli päivät pitkät jotain öljyfutuurijuttuja. Se on kyllä hieno mies, tekee mieli aina vieläkin pyytää sitä selittämään jotain, jos en tajua. Koska se on mahdollisesti ollut mun poikaystävistä ainoa, joka on selvästi fiksumpi kuin minä. Ja siis luotan siihen, että se pelastaa maailman.

2. Meidän kotona ei ole yhtään uutta huonekalua. Tää nykyinen poikaystävä siirtelee töissä tavaraa paikasta A paikkaan B. Sitä tavaraa menee aika vitun paljon roskiin ja sitä se sit raijaa tonne meidän rappukäytävään, koska sen voi ehkä joskus myydä. Juu, mitään ei ole myynyt. Jos joku tarttee valkosia muurameita, meiltä liikenis.



Onneksi sillä on yleensä hyvä maku. Toi nojatuoli on kyllä mun perintökalu: isomummoni raijasi sen mukanaan lähtiessään evakkoon. Mulla oli ollut aiemmin joku mielikuva, että kun lähdettiin evakkoon, sitä jotakuinkin siltä seisomalta juostiin pommikoneita karkuun ja tarvottiin paljain jaloin läpi metsien ja soiden ja päädyttiin sit johonkin kaupunkiin. Ei se ihan niin tainnut mennä, jos saattoi nojatuolin ottaa messiin.

Oikeassa alakulmassa näkyy syöttiksen kulma. Siihen tänään sisukkaasti köytin lapseni pyyhkeellä ja iskin kurkun kouraan. Se järsi sitä kurkkua antaumuksella alaleukaan eilen puhjennutta hampaanreunaa apuna käyttäen. Sitten se kurkku putosi lattialle ja heitin sen roskiin tuhansien muiden ruoantähteiden seuraksi.

Sen ekoinen se.

Kaljatölkit kuvausrekvisiittaa.

Mindfulness-vanhemmuus

Mä olen oivaltanut, että vauva voi hyvin, jos on läsnä. Se ei tarkoita ainoastaan sitä, että höpöttelisin ja vuorovaikuttaisin sen kanssa aktiivisesti ihan koko ajan, vaan sitä, että suoritan näitä kotipäiviä jotenkin tietoisesti.

Silloin kun kutittelen vauvaa, kutittelen vauvaa enkä kuikuile kännykkää. Ja silloin kun keitän kahvia, saan keittää kahvia, eikä mun tarvitse koko aikaa tarkistella että pärjääkö tuo vauva nyt. Toki mä sille vähän huhuilen, jos se kitisee, mut pääasiallisesti keskityn kahviini ja hauduttelen sitä rauhassa pressopannussa enkä hötkyile ja stressaa.

Päiväunille nukahtaminen ottaa aina aikansa, mut vähemmän, jos heittäydyn siihen nukuttamiseen enkä haaveile vain siitä, että kohta saan juodakin sitä kahvia.

Koska mun exä on dharma king ja Mindfulness Finlandin toimitusjohtaja (ette tiedä kuinka koomista tämä on, koska ette tunne sitä), niin mä olen omaksunut joitakin näitä itäisiä viisauksia sen pahemmin hurahtamatta. Yritän vaan muistaa elää tätä hetkeä ja tiedostaa, että kaikilla teoilla on seuraukset - sekä välittömät että kauaskantoisemmat. Jopa sillä kahvinkeitolla.

Aina en tietenkään onnistu, joskus väsyttää ihan kohtuuttomasti, mutta ne päivät kun pidän tämän mielessä, on niitä parhaimpia. Niin kuin vaikka eilinen, joka oli lähes nappisuoritus. Lisää näitä, niin tästä selviää!

Kotona

Me tällä netissä naputellaan kaikkia äitihommia ruudulle ja sitten vertaillaan, kyttäillään, tsempataan, vittuunnutaan, kauhistellaan, ihastellaan kaikkea sitä mitä muut tekee.

Aika usein mietin kuitenkin sitä, kuinka me ei kuitenkaan voida nähdä toistemme koteihin ja siihen miten meistä kukakin lastensa kanssa siellä on. Tajuutteko mitä ajan takaa? Mä voin täälla kertoa, että kaikki on paskaa tai että kaikki on niin siistiä, mutta kotona on joka tapauksessa sekä hyviä että huonoja hetkiä. Mulle on tärkeempää oksentaa se paska ulos, kun taas toiselle on tärkeempää jakaa ne ihanat hetket.

Voin täällä kirjoitella siitä kuinka tukehdun himaan vauvan kanssa, ahdistaa vapauden ja spontaaniuden menetys, mulla ei ole äitikavereita ja itkettää, mutta sit tosiasiassa meillä on kuitenkin vauvan kanssa enimmäkseen kivaa, kun me höpsötellään ja kutitellaan päivät pitkät. Mun mielestä nämä kaksi tunnetilaa eivät mitenkään sulje toisiaan pois.

Kirjoitan siitä kuinka pelottavaa on, kun vastasyntynyt tuntuu vieraalle ja oudolle, mutta se ei tarkoita etten mä olisi hoivannut ja huolehtinut siitä parhaani mukaan niinä ekoina viikkoina. Mulla ei ole tunnetta etten voisi välillä jättää vauvaa isänsä hoiviin, mutta ehkä jätän mainitsematta kuinka ikävöin sitä sit kuitenkin, kun juoksentelen pää punaisena välikausivaatekaupoilla, että ehtisin kotiin ennen kuin se menee nukkumaan. Kun isä-ha tulee kotiin, saatan tyrkätä sille vauvan huojentuneena, mut jään sit usein kuitenkin ihailemaan vauvaa sen sylissä vähän kauempaa sen sijaan että ryntäisin omiin puuhiini. Kun se on niin söpö.

Mistään mun jutuista ei oikeestaan voi päätellä millainen äiti mä ihan todella olen, koska kukaan muu paitsi minä ja mun vauva ei ole läsnä näissä pitkissä kotipäivissä. Mä en tunne näitä ihmisiä nimimerkkien takana oikeesti, en tiedä miten ne on ihmisten kanssa. Saati sit vauvojensa. Uskon kyllä että kuka tahansa, joka jaksaa kirjoittaa vauvastaan blogia, on sen vauvan kanssa just niin hyvin kuin osaa (ellei oo joku hullu kiduttaja, joka tarttee sen kulissin).

En varmaan itsekään saa koskaan tietää miltä tää mun meininki näyttää, ei mulla ole kykyä arvioida miten mä vaikka vuorovaikutan vauvani kanssa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että tää menee ihan hyvin. Mun vahvuus on ehkä siinä, että olen tosi iisi enkä hermostu helposti. Oon vauvan kanssa yleensä rauhallinen, muistan ehkä yhden tai kaks kertaa kun olen turhautunut siihen. Heikkoudekseni voisin lukea sen, että saatan olla välillä vähän poissaoleva, koska olen tottunut nauttimaan yksinäisyydestä. Jatkuva seurallisuus uuvuttaa mua ja huomaan joskus unohtuvani ajatuksiini. Vauva kyllä huomaa sen heti ja ilmoittaa että nyt voisit äiti keskittyä.

Uskoisin, että nämä on niitä juttuja, joista meidän lapset meidät isoina muistaa. Äiti jaksoi leikkiä, mutta välillä se ei kuunnellut. Äiti rakasti meitä kybällä, mutta sai välillä raivareita. Äiti ei näyttänyt tunteitaan, mutta puolusti meitä viimeiseen asti. Ja niin edelleen. Ehkä siksi mä en jaksa niin kauheesti stressata näistä vauvanhoidollisista valinnoista, kun tuntuu, että se tärkein työ tehdään oman itsen kanssa diilaamisessa tässä uudessa tilanteessa ja niissä hetkissä, kun mä olen vauvani kanssa.