Olen elossa

En ole lukenut kenenkään juttuja pitkään pitkään aikaan, mutta nyt tuntui hyvältä lukea kaikkien kuulumiset.

Olen viettänyt elämäni kesää. Poissa on viime vuoden ahdistukset ja vitutukset siitä kuinka muut saavat mennä ja itse on jumissa kotona. Olen saanut mennä ja olen ollut ihan mielelläni välillä jumissa.

Olen keskittynyt rakkauteen. Fyysiseen ja henkiseen. Pitkän kuivan kauden jälkeen olen taas löytänyt itsestäni eeppisen seikkailijattaren ja koetellut omia rajojani toden teolla. Aivan mahtavaa.

Olen myös saattanut löytää ensimmäisen ihkaoikean lapsellisen ystäväperheen. Tapasin mukavan pariskunnan, kun osallistuin kesäheilani kanssa tapahtumaan, jossa maattiin ventovieraiden kanssa alasti läjässä. Internet paljasti, että asumme lähekkäin ja lapsillamme on juuri passeli ikäero. Kaikenlaista.

Kesäheila on rikastuttanut elämääni hyvässä ja pahassa. Olen joutunut pohtimaan miten paljon altistan lastani valitsemalleni elämäntavalle ja todennut, että ihan niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Ja hyvältä tuntuu se, kun poika tarttuu kesäheilaa kädestä, taluttaa sen tutkimaan kiviä ja halaa sen jalkoja. Ihan mahtavaa, jos lapsenikin oppii, että rakkautta kyllä riittää jaettavaksi asti. Sen isäkin on jo tottunut ajatukseen ja kuuntelee vuodatuksiani siitä kuinka kesäheila on välillä todella ärsyttävä. Moikkaavat toisiaan kohteliaasti, kun kohtaavat meidän keittiössä lounasaikaan.

En tiedä millaiseen uomaan elämä asettuu syksyllä, kun perheemme aloittaa viralliset ruuhkavuodet ja äiti koulun. Yksi ammattikorkeakoulu kun päätti, että olen potentiaalisesti soveltuva sosiaalialalle. Koulureppu on jo ostettu ja yritän asennoitua siihen, että tulen opiskelemaan teini-ikäisten kanssa. Toisaalta se on ihan hauskaakin, saan olla se kypsä ja kokenut aikuisopiskelija!

Lasta ei tarvitse laittaa vielä päivähoitoon, koska lapsen yksi läheinen päätti päräyttää vuorotteluvapaalle ja ottaa hänet hoiviinsa. Olen huojentunut. Olisi kivaa, jos se osaisi sanoa muutakin kuin mopo ja kakka päiväkotiin mennessään. Nyt on vielä vähän enemmän aikaa opetella.

Iltasatu

Vauva meni tänään nukkumaan klo 22.30. Se vaan valvoi ja valvoi.

Voisi vituttaa enemmän, jos meillä ei olisi ollut oikeastaan aika hauskaa. Hengailtiin kolmistaan studion lattialla. Vauva istui meidän välissä ja heittäytyi vuoron perään halaamaan meitä molempia. Tällainen äitiydenvihaajakin siinä heltyi, kun oma jälkikasvu rutisti kaikilla vauvanvoimillaan.

Sitten vauva perehtyi isänsä levylaukun sisältöön. Raret kakstoistatuumaiset se käänteli käsissään hyvin tarkkaavaisesti, mutta hämäykseksi laukkuun laitettu Popedan levy ei kiinnostanut. Aikaisemmin illalla Isä-ha yritti virittää kitaraansa, mutta vauva parahti lohduttomaan itkuun. Se pelkää sitä kitaraa todella. Mun synaa se ei pelkää. Olemme siis kasvattamassa teknopuristia.

Tämän jälkeen vauva esitteli uusia taitojaan: nousi itse istumaan ja pyrki seisomaan tukea (minua) vasten. Lopulta se saatiin nukkumaan.

Toivon että nämä kreisit yöt liittyy jotenkin noihin uusiin taitoihin ja vauva rauhoittuu taas jossain vaiheessa. Mutta jos ei, niin toivottavasti nämä illat on sitten yhtä täynnä rakkautta ja perheidylliä jatkossakin.

Hullusta lapsuudesta, hullujen lapsista

Äiti, isä, täti - eli mun vanhemmat. Lapsen isovanhemmat, koska isänsä puolelta isovanhempia ei enää ole. Näillä mun porukoilla mennään siis.

Isäni ja äitini menivät tietääkseni naimisiin pikkuveljeni ristiäisissä (eikös tämä ole aika trendikästä nyt? Yllärihäät!) ja erosivat ehkä mahdollisesti vuoden sisään. Isäni opiskeli arvostetussa tiedekunnassa arvostettua alaa, mutta dokasi liikaa ja se sitten jäi. Äitini opiskeli ammattikoulussa vähemmän arvostettua alaa, mutta sairastui skitsofreniaan, kun olin neljän, eli sekin sitten jäi. Kaikenlaista sekoilua taisi sijoittua ensimmäisiin vuosiini - kävin kuulemma kovasti terapiassa jo ihan vaunuvauvana.

Ennen kuin menin kouluun, tätini hyppäsi puikkoihin ja muutimme vastavalmistuneeseen kaupungin vuokra-asuntoon nelistään - äiti, täti, veli ja minä. Tämä on se perhe, jossa koen kasvaneeni, vaikka ekat vuodet menikin muunlaisella kombolla. En hirveästi muista varhaisista vuosista mitään kuin joitain hetkiä ja tunnelmia. Sen kun olin parivuotiaana Pori Jazzeilla Urban Saxin keikalla ja sen kun äitini heitti spagetit seinään, koska se oli myrkytetty. Spagetissa oli kokonaisia herkkusieniä ja jauhelihaa.

Tätini tasapainoisuus piti porukan kasassa niinäkin aikoina, kun äidillä ei mennyt kovin hyvin ja hän makoili terassillamme alasti naapureiden iloksi, tilasi kolme taksia päästäkseen Alepaan hakemaan röökiä tai jutteli seinäkellossa asuvalle Claes Anderssonille. Peruskouluvuosiani rytmitti äidin sairaalajaksot ja kaverini ovat väittäneet, että olin aina vähemmän kireä, kun äiti oli hoidossa. Ihan mahdollista. Mä en muista. Luin paljon, kuuntelin synapoppia ja söin salaa karkkia. Todella paljon kaikkea näitä kolmea.

Ennen mun lukion alkamista tätini päätti että nyt riitti ja etsi asunnon vain meille kolmelle. Tämä oli helpotus kaikille paitsi äidillemme tietysti - hän kotiutui sairaalasta tuettuun asumismuotoon, joka oli tavallaan ihan jees, mutta tavallaan aika huono, koska siellä asui sen kanssa ihan tosi huonossa kunnossa olevaa porukkaa. Katatonista, itseään seinää vasten hinkuttavaa väkeä. Äitini on aina ollut melko skarppi, eikä siitä aina huomaa sen sairautta (jos ei osaa etsiä sitä tiettyä psykoottista tuiketta sen silmissä), joten pahasti kroonistunut seura ei ihan ehkä tukenut sen kuntoutumista parhaalla mahdollisella tavalla. Mut sieltä se ponnisti kuitenkin, asuu nyt kaupungilla vuokralla ja käy kolme kertaa viikossa töissä.

Tätini on mulle edelleen läheisempi kuin äiti, mutta vauvan myötä olen joskus jopa ihan itse soittanut äidilleni enkä vain vastannut kyllästyneenä joo joo sen kolme kertaa päivässä puhelimessä esittämiin typeriin kysymyksiin. Niin se kai on, että lasten myötä saa selvittää ne välinsä omiinkin vanhempiinsa. Äidin suhteen tämä on mennyt oikeen kivasti ja tykkään, kun se tulee kylään.

Isän kanssa onkin ollut vähän hankalampaa. Kaikkina näinä lapsuusvuosina se oli poissa, mutta en sitä osannut kaivata, kun ei sitä ollut koskaan ollutkaan. Sen vanhemmat on aika pimeetä väkeä, joten olen aina ajatellut, että sillä on siinä ihan tarpeeksi taakkaa eikä mun tarvitse olla sellainen tyypillinen alkoholisti-isän tytär, joka kantaa kaunaa ja postaa facebookiin aina isänpäivänä hämäriä avautumisia. Ollaan kuitenkin otettu yhteen aina silloin tällöin, koska olen aivan selvästi isäni jälkeläinen: analyyttinen, vähän vittumainen ja silloin harvoin kun loukkaannun kunnolla, pitkävihainen. Äitini ja veljeni ovat leppoisampia, herkempiä ja taiteellisempia (ja sitten taas tavallaan eivät ole, mutta ehkä syväanalyysit meidän luonteista eivät nyt ole tarpeellisia).

Isäni raitistui kymmenisen vuotta sitten, tuli uskoon ja luki itsensä maisteriksi. Oltiin sen publiikissa pari vuotta sitten. Sitä ennen se mm. asui maalla jossain yhteisössä, jossa kasvatettiin vuohia ja sikoja. Sillä on kuitenkin ollut muita murheita: se toimi pitkään omaishoitajana puolisolleen, joka viitisen vuotta sitten menehtyi jouluaattona tukehtumalla kinkunpalaan. Siis voiko olla jollain ihmisellä niin huono karma, että kaikki paska sataa aina niskaan? Isäni vähän skitsahti - kirjaimellisesti - ja rupesi hengailemaan maan alla asuvien henkiolentojen kanssa. Nyt se on kai taas ihan maanpäällisten olentojen joukossa, mutta aika huonosti sillä menee. Se tulee aina silloin tällöin katsomaan vauvaa, mutta se voisi yhtä hyvin asua Turussa, sillä asumme kaupungin vastakkaisilla laidoilla ja poikittaisliikenne on mitä on. Terveys ei ole hyvä, kiitos viinan.

Mutta ihan hyvä tyyppi se on. Sen huumorintaju on mustaakin mustempi ja hyvinä hetkinä se osaa tarkastella elämäänsä tämän huumorilinssin läpi. Muutoin se on aika tosikko. Äitinikin on vähän tosikko, mikä viittaisi siihen, että ihmisen, jonka mieli on hajonnut, tulee olla vähän tosikko selvitäkseen, mutta kyllä sekin osaa tarvittaessa suhtautua kepeästi elämään ja tähän tilanteeseen, jossa nyt kaiken tämän jälkeen ollaan. Mun yhden exän mielestä sillä on huikea huumorintaju, mutta se taitaa olla ainoa, joka tajuaa äitini vitsejä.

Meiltä ei ole koskaan rakkautta ja hyväksyntää puuttunut - päinvastoin. Koska vanhempani ovat niin kertakaikkisen epäonnist(unutt)a sakkia kaikilla virallisilla mittareilla, mutta silti meillä on ollut aika kivaa, olemme eläneet veljeni kanssa siinä vilpittömässä uskossa, että kaikenlaisten ihmisten elämä on arvokasta. Olemme saaneet olla vähän pellossa ja luoda oman normistomme ja silti meistä on tullut suht kunniallisia kansalaisia. Ja ennen kaikkea omaehtoisia ja ajattelevia ihmisiä, hyviä tyyppejä. Toisaalta tähän vaikuttaa se, että meillä on ollut tätini ansiosta sellaista sosiaalista pääomaa, jota kaikilla väliinputojaperheillä ei ole: olemme saaneet harrastaa taidetta ja kulttuuria, saaneet tuntea paljon erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista ja koulunkäyntiämme on aina tuettu.

Taustani takia mun on kuitenkin aina joskus hirveän vaikea elää näiden äitiyteeni kohdistuvien paineiden kanssa. Mun järki sanoo, että se on ihan yksi ja sama nukkuukko vauva vieressä vai pinniksessä, kun kaiken tämän sekoilun jälkeen mäkin olen nyt tässä, masennusjaksoista huolimatta melko tyytyväisenä ja ennen kaikkea vailla katkeruutta. Mutta samalla se epävarmuus on jossain syvällä - ja samalla pinnassa, siihen osuu helposti - ja pelkään että väärillä valinnoilla siirrän vaan sukupolvien yli ulottuvaa paskaa eteenpäin.

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että mielenterveysongelmat eivät ole este hyvälle vanhemmuudelle - pidän kaikkia vanhempiani hyvinä heikkouksista huolimatta - eikä niitä tarvitse hävetä. Tämän takia edellämainitut julkeudelle altistuneet naapuritkin ehkä toivottivat meidät paria poikkeusta lukuunottamatta tervetulleiksi joukkoonsa ja pitivät meistä lapsista tarvittaessa huolta sen sijaan, että olisivat soitelleet jotain lastensuojeluilmoituksia. Jos naapurustoon muutti uusi perhe, sen lapset oppivat aika äkkiä, että tuolla asuu se skitsofreenikko, mutta se ei tee pahaa, ja jos se makaa eteisessä ja puhelee itsekseen, sen yli voi hypätä ja mennä yläkertaan rauhassa leikkimään. Ja mikä tärkeintä, niiden vanhemmat oppivat tämän.

Lomafiilis

Kuvittelin että ei tästä kotiäitihommasta mitään kesälomaa saisi, mutta niin vaan onkin eri meininki, kun isä-han loma alkoi.

Eka lomapäivä alkoi lääkärireissulla, josta en uskonut tulevan yhtään mitään, koska mystisesti vauvan iho on sileä kuin, öööh, vauvan peppu. Mutta oirekuvaukset, valokuvat ja jo kokeiltujen juttujen selostaminen vakuuttivat lääkärin ja saatiin se pirun lähete sinne allergiasairaalaan. Jos en olisi tajunnut pitää silloin ekojen ihottumien aikaan parin viikon taukoa kiinteissä, pompottelu olisi jatkunut - oltaisiin vaan saatu neuvo pitää tauko. HUH. Ja nyt on kaks kiloa Essex Plussaa reseptillä, jee.

Lääkäristä koko kuvio kuulostaa vain hankalalta atooppiselta iholta ja sitä se sattaa ollakin. Vaikka uskon kyllä, että mekin jotain ruokapahiksia vielä löydetään. Nyt vauva syö viittä kasvista, kahta hedelmää ja riisiä, joten on tässä vielä ruokia kartoitettavana.

Nautittiin lounas kahvilassa Punavuoressa ja sinne tuli joku latteisi, jonka muksu flirttasi meidän vauvalle. Mietin vähän että kysyisinkö siltä isiltä muistaako kun me vedettiin skumppakännit Flamingon Onnelassa, kun siellä oli Snap! ja Technotronic, mutta oon vähän ujo niin en tohtinut. Tämän jälkeen vauvasta otettiin passikuva - isä-ha meni valokuvausliikkeesseen vauva kainalossa tsekkaamaan miten homma toimii ja kun se tuli minuutin päästä ulos, vauva oli jo kuvattu. Kätsyä.

Shoppailtiin vähän miesten Tiimarissa jotain hehkulamppuja ja törmättiin mun vanhaan heilaan/kaveriin/"kollegaan" ja sain sille kerrottua, että jos tulee jotain siistiä (tai vähemmän siistiä) proggista, joka tarvitsee edes osa-aikaista työvoimaa, niin meikä on käytettävissä. Olen kotona jos mitään ihmeellistä ei tule eteen, mutta jos jostain putoaa syliin unelmien työpaikka, en kyllä epäröi hetkeäkään. Kaveri mainitsi myös yhden vapaaehtoispohjalta duunaillun hommelin - oltiin molemmat siinä työryhmässä -, joka vaan jäi kesken. Olen itsekin miettinyt, että siihen voisi hakea jonkun rahoituksen, ja mä väsäisin ne jutut loppuun. Mulla on ideoita ja mahdollisuuksia, nyt vaan tarvitaan rohkeutta toteuttaa niitä.

Lopulta matkattiin vielä täti-han luo me&i-kekkereille. Esittelijä oli legendaarisen vaivaannuttava, se oli ihan lovena valkoisiin boifrendfarkkuihin. Isä-ha ja täti-han mies jumittivat makkarissa ja mä kävin ilmoittamassa niille, kun oli tullut aika hypistellä. Jälleenmyyntiarvo mainittiin ekan viiden minuutin aikana, ja ehdotinkin isä-halle, että hommattais sammakkotrikoopeitto sijoituksena. Kuulemma just oli joku kaupitellut jotain vanhaa peittoa 450 eurolla Facebookissa!!!! Jotenkin siinä esittelyä kuunnellessani ihan oikeasti kuvittelin haluavani ihania jogapäntsejä ja siipipaitoja ja vauvalle froteeshortseja, mutta onneksi tulin järkiini ennen sitä hypistelyosuutta. Voisin vetäistä sen yhdenkin koltun ihan hyvin niskaani, mutta kuolisin häpeästä, jos joku tunnistaisi että mulla on me&i-vaate. Ostan ne samat trikoorytkyt henkkamaukalta vaan.

Sellaisen huomion tein, että sekä näillä miikkarikikkareilla että niillä bloggaajien Nosh-kekkereilla yleisöstä tuli ihan hirveesti sellaista tuotebuustausta - kutsujen vieraat huutelivat esittelijälle kuinka nämä ei ole menneet miksikään miljoonassa pesussa ja tämäkin on mahtunut vuoden. Siis että asiakkaat tekee myyntityön esittelijän puolesta. Mutta toisaalta näiden kotikutsumerkkien meininki onkin kai word-of-mouth-markkinointi ja kutsut on sellainen kollektiivinen hypetystilaisuus. Siihen on helppo mennä mukaan vaikka olis oikeesti sitä mieltä, että ne sammakko-oksennukset on karseita.

Kaiken kaikkiaan siis ihan nappisuoritus tämä päivä. Mun vauva on oikeesti aika rento. Se itki ainostaan kerran, kun pudotin vahingossa sen naamalle käytetyn vaipan, eli oli ihan hyvä syy. Soseen se veteli siististi mun sylissä keskellä serkkuhärdelliä ja nukahti helposti, kun päästiin kotiin. Ihana söpö vauva!

PS. Hän osaa ryömiä pehmeällä alustalla. Peppu ei nouse ainoastaan konttauskorkeudelle vaan ihan suorille jaloille. Hjelp.

Vihdoinkin

Täti-ha järjestää me&i-kutsut! Nyt kyllä. Täyttymys.

Perheenrakennusvietti

Kun pissasin tikkuun, opin internetistä sellaisen sanan kuin lapsiluku. Toisin kuin saattaisi luulla, kyseessä ei ole kunkin perheen tosiasiallinen lapsimäärä vaan tavoitetila. Kun lapsiluku tulee täyteen, perhe on kokonainen.

Yritin kerran selittää ystävälle miltä vauvakuume tuntuu. Sehän on sellainen korventava tuntemus tuolla kupeissa, että lisäännyttävä olis. Se on täysin riippumaton siitä millaisia kokemuksia muiden lapsista on, vai onko sellaisia ollenkaan. Tai näin minä sen koin. Mitään järkisyitä sille ei voi keksiä, koska oikeastaan ainoastaan lapsettomuuden puolesta löytyy joitakin pitäviä järkiargumentteja (olen salaa sisimmässäni linkolalainen nihilisti: kaikki ihmiset veks vaan olis ehkä paras).

Sen sijaan tämä lapsilukuhomma, se on mulle vieras: mulla ei ole minkäänlaista tunnetta siitä kuinka monta lasta mun olisi saatava. Sain siis ainakin yhden ja nyt olen tyytyväinen, kun pääsin osalliseksi tästäkin seikkailusta. Saattaisin kyllä haluta lisää lapsia tai saattaisin olla haluamatta, mutta en pidä nykyistä asiantilaa mitenkään puuttellisena. UIkopuolelta tarkasteltuna osaan kyllä ajatella meitä kolmea ydinperheyksikkönä ja varmaan tämä tunne voimistuu vähitellen - ehkä sitten rupean kelaamaan jotain lapsilukua? Tänään kun viihdytettiin molemmat vauvaa TAAS terveyskeskuksessa (joku mystinen kuume), pääsin ehkä lähemmäs perhefiilistä kuin koskaan.

Mutta mulla ei toistaiseksi ole tunnetta siitä, että me oltaisiin jotenkin eridytty vanhoista perheistämme, johon itselläni kuuluu veli, äiti, täti, tädin vanha opiskelukaveri ja sen lapsi. Isä, veljen tyttöystävä ja täti-ha lapsineen heiluvat jossain lähimaastossa, raivaavat tietään kohti perhettäni. Tämä perhe on aina ollut kokonainen juuri tällaisena, joksi se on ajan kuluessa muokkaantunut, ja samalla se on avoin muutoksille. En usko että kukaan tämän perheen muistakaan jäsenistä on tuntenut minkäänlaista vajavaisuutta ilman tätä uutta lisäystä vaikka kaikki hänen saapumisestaan vilpittömän innoissaan ovatkin. Esimerkiksi tädin opiskelukaverin tytär kertoi tädilleni, että tuntuu kuin olisi saanut uuden sukulaisen. Tämä kokemus perheestä on siis jaettu, en elä yksin jossain hippikuplassa.

En nyt siis ajattele perhettä minään siistien city-sinkkujen kaveriperheenä, jonka kanssa syödään sunnuntaibrunsseja ja sitten unfriendataan facebookissa, kun esmes pussailee kaverin exää, vaan jonain sellaisena... yhteen hitsautuneena joukkona tyyppejä, jotka kokee olevansa pysyvästi kiinni toisissaan hyvässä ja pahassa, yhdessä eletyn ja koetun kautta. Minulle siis perhe ei ole koskaan ollut isä, äiti ja lapset, vaikka olen toki pienenä toivonut että olisikin. Kaikki tahtoo olla normaaleja.

Voi olla, että jos nyt haluaisinkin lisääntyä lisää ja se osoittautuisi haastavaksi, muuttaisin mieleni. Pääsisin ehkä käsiksi tuohon vajavaisuuden tunteeseen, kun mulla on vain tämä yksi lapsi. Lapsilukuihmiset kun ovat usein niitä samoja, jotka jaksavat muistuttaa, että lapsia saadaan, ei tehdä. Silti sitä perhettä rakennettaan aktiivisesti kohti lapsilukua, stressataan optimaalisia ikäeroja ja muuta kovin suunnitelmallista, joka on mielestäni hieman ristiriidassa tämän tekemättömyyden kanssa. Eikä siinä mitään, se on hienoa, jos tietää mitä tahtoo. Minä en tiedä.

Uusi iltarutiini

Iltarutiinit on edelleen sekaisin, koska ihan sama mitä tekee, nukahtaminen tuntuu aiheuttavan pienokaisessa hysteriaa. Jos sitä pitää joskus huudattaa jonkinlaisen unikoulun yhteydessä, se mahdollisesti tukehtuu omaan kuolaansa. Niinpä ollaan menty vähän whatever works -linjalla tässä jonkin aikaa.

Nyt tuntuu löytyneen yksi resepti huudon minimoimiseksi:

ACID.


Phuture - Acid Tracks

Me ollaan ehkä puoliksi läpällä soitettu lapselle acidia, koska se nyt on meidän juttu, ilman acidia minä ja isä-ha ei oltais koskaan tavattu (tai ilman jallua, mutta se voi ehkä odottaa). Olen kuitenkin aina ajatellut, että eiköhän toi lapsi tahdo mieluummin kuunnella lastenlauluja tai hempeitä tuutulurituksia - ja niitä olen sille tarjonnut. Koska se on aina jotenkin vähän plääh, kun vanhemmat selittävät into piukeena kuinka lapset rakastavat niiden lempimusaa (vaikka itsekin kuuntelin pikkuisena mieluiten Sparksia). Ja sitten ne muksut kuitenkin menee pähkinöiksi jostain Hevisauruksesta tai Robinista, kun niille siihen tarjotaan mahdollisuus. Olen sitä mieltä, että kyllä lapsilla on oikeus kuunnella myös paskaa.

Niin tässä kuitenkin on käynyt, että vauva vaipuu transsiin, kun laittaa soimaan acidia tai vanhaa housea, ja isä-ha tanssittaa sitä studion puolella. Sen silmät menee utuisiksi ja suu repsottaa vähän auki, koko lapsi on ihan lötkönä käsivarsilla. Musiikissa pitää nimenomaan olla menoa ja meininkiä, kumeita bassoja, clappeja, kunnon biitti. Siinä transsissa se siiretään makkarin puolelle, jossa se saa vikan kerran ruokaa ja sitten nukahtaa rauhallisena (vaipat, yökkärit ja mahdolliset kylvyt ennen jytää).



Kaikki lukemani unioppaat ovat painottaneet iltojen rauhoittamista, mölyn vaimentamista ja hiljaisia hellittelyhetkiä. Olenkin kokenut vähän huonoa omaatuntoa tästä meidän iltajytkeestä: se ei voi olla hyväksi kehittyville aivoille, over-stimulation, alert alert! Voisin kuvitella, että vanhempi lapsi riehaantuisi tanssimisesta ja diskoamisesta, mutta tällä hetkellä vaikutus on päinvastainen, joten ehkä nyt kokeillaan pitää tämä sääntönä eikä poikkeuksena. Koko perheen jokailtainen joraushetki on nimittäin aika kiva.


Jamie Principle - Waiting On My Angel

Niin ja monta vuotta nukahdin itse napit korvilla - ihan samaan jumputukseen. Nykyään nukahdan mieluiten hiljaisuudessa.

Tuutulaulut tarjosi Trax Records.

Bakkanaalit ja pummitädit

Beibellä on huomenna ekat kemut! Hienoista perheriidan tynkää saatiin aikaiseksi mm. astioista: isä-ha kiukutteli tiskeille ja uhosi, että ei enää koskaan syö ja rikkoo kaikki astiat (paitsi tuttipulloja ei kuulemma riko), ja minä itkin sohvalla, että isä-ha ei välitä lapsen juhlista eli lapsesta ja jos me mennään joskus naimisiin, meidän häissä on ehkä paperimukit. En tiedä mistä keksin vetää tän naimiskortin, avioliitto on epäilyttävä instituutio (vaikka kolmisen vuotta sitten kosinkin yhtä miestä Itiksen Stokkalla. Se ei vastannut mitään. Ei sitten menty naimisiin, vaikka olin ihan tosissani).

Silppusin äitini ja tätini kanssa neljäätsiljoonaa eri ainesosaa leipäkakkuja varten, koska vaihtoehtoisuudestani huolimatta rrrrrrrrrakastan leipäkakkuja kaikenmaailman kahvikuppikalaaseissa. Isä-ha on sitä mieltä, että me panikoitiin, ja se vetäytyi vauvan kanssa miesluolaan - mä olen sitä mieltä, että me mennään loppujen lopuksi sieltä mistä aita on matalin. Meidän lusikat ei ole kaikki samanlaisia ja unohdin tehdä kummeille jotain kunniakirjoja.

Kummia pummitätejä ja -setiä meillä onkin seitsemän. Yks asuu Beverly Hillsissä, yhtä pyysin kännissä bileissä, yks lupas viedä sen metsään (mä olen käynyt metsässä enkä halua takas) ja viimeisen keksin vasta tänään. Hän on osoittanut ihailtavaa kiinnostusta vaavin elämää kohtaan ja huolta siitä, että kai ne saa mahdollisuuden tutustua. Kun kysyin tahtooko se osaksi sekalaista seurakuntaa, se vastas että "OMG, vähän siistii!" Meille on tulossa myös yksi kuokkavieras ja pohdin, että pitääkö sitäkin pyytää, kun on niin innoissaan vauvasta, että tulee Turusta asti kuokkimaan sen pönötysbileisiin. Mutta ehkäpä ei tartte, saa beibiä muutenkin tavata.

Joskus kun kummia oli vielä sellanen kakstoista, googlasin huolissani että onko tää nyt ok. Vauvafoorumeilla oltiin sitä mieltä, että tuollaisesta kunniasta kieltäytyisivät kysyttäessä, kuinka loukkaavaa, ja lahjojen perässä sitä vaan ollaan. Me kelattiin, että meillä on vaan paljon ystäviä, jotka haluttais meidän vauvan aikuiskavereiksi. Muistutettiinpa siellä myös siitä, että kummilapsen vanhemmilla on velvoitteita kummeja kohtaan: jaksaako mun lapsi tosiaan askarrella joka joulu 12 joulukorttia?! Ai hitto, ei kyllä jaksa. Mutta seitsemään on venyttävä. Minä autan, länttään niitä maaliin kastettuja pikku kätösiä pahville niin kauan, että tulee valmista.

Seitsemän on hyvä. Niinku kääpijöt eikä Jaakobin pojat. Mun kolmesta kummista vain yksi on hoitanut kummillisia velvoitteitaan elikkä muistanut aina synttäreinä vähintään tekstarilla tai parilla kympillä, joilla voi kuulemma ostaa vaikka gin & tonicceja baarissa. Yritti se joskus jotain Jeesuksestakin opettaa, mutta se tais tuntua tyhmältä molemmista. Muutama vuosi sitten me käytiin kummitädin kanssa katsomassa Roxy Musicia. Semmoisia kummituksia tahtoisin mun vauvallekin. Eiköhän joku näistä seitsemästä natsaa.