Yövieras

Muistan lukeneeni netskusta urbaanilegendan vauvasta, joka meni yökylään. Sitten kun se laitettiin seuraavana iltana omaan sänkyynsä, se nukahti itsekseen ilman tissejä tai hytkyttelyjä, huutoja tai taisteluita.

Voin nyt kertoa teille, että tämä satu on tosi. Tuolla se nyt nukkuu. Kolme kiekkaa soittorasiaa ja vauva sammui mun tiskatessa tuttipulloja keittiössä. En osaa sanoa kuinka syvää tuo uni on ja monestiko se siitä herää, mutta tää todistaa mulle sen minkä jo tiesinkin: se osaa nukahtaa itsekseen, jos vain haluaa. Yleensä se ei halua.

Meillä oli eilen isä-han synttärit. Sydän sykkyrällä luovuin alkuperäisestä suunnitelmasta yöpyä vauvan kanssa oman tätini luona ja luovutin hänet yövieraaksi isä-han siskon luokse, jotta voisin itsekin osallistua kekkereihin. Yritin järkätä tutustumiskäyntiä sinne parin viikon ajan, mutta se ei vaan onnistunut, eli vauva meni sinne melkein kylmiltään. Pari kertaa on ollut tätinsä hoivissa, mutta ei lähiaikoina, ja vain meidän kotona.

Mukana menossa oli kolme pientä äänekästä serkkua. Lähtiessäni vientireissulta takaisin kotiin, vauva makoili lattialla ja veti kahta serkkuaan tukasta ja kaikki kolme käkättivät. Se oli sellainen ihan mukava viimeinen näky ennen kuin ehkä aiheutin vauvalleni elinikäisen trauman. Pyysin täti-hata soittamaan, jos näyttää siltä, että vauvani minuus hajoaa.

Soittoa ei tullut ja aamulla sain viestin, että vauva heräsi, nauraa ja leikkii varpaillaan. Huh. No kuulemma se oli taintunut lopullisille yöunille vastan klo 1:00 eli jonkinlainen järkytys taisi vieras paikka olla. Ei ollut isää hytkyttämässä, mutta onneksi oli täti, joka nukkui patjalla vieressä, piti kädestä ja itkun uhatessa otti kainaloon, niin että mytty oli lopulta rauhoittunut ja nukkunut kaksi kolmen tunnin pätkää.

Kun tulin hakemaan, vauva katsoi mua hölmistyneenä ja hymyili sitten leveästi. Minuus näytti olevan eheä, mutta mistäpä tuota osaisin arvioida, kun en ole analyyttisesti suuntautunut lapstenpsykiatri, joka näkee aina pienten piilotajuntaan asti.

Illlalla bileissä yksi vauvan kummisedistä (sillä on itsellään kuukautta nuorempi poika) halusi puhua mulle mun vauvasta, jonka se oli tavannut edellisenä lauantaina - ihanaa, toki voin puhua mun vauvasta! Se sanoi mulle ne asiat, jotka lähes kaikki sanovat: 1. teillä on kaunis vauva. 2. se on valtava. 3. itkeekö se koskaan? Onnitteli meitä nauravaisesta ja sopeutuvaisesta lapsesta. Niiden vauva itkee, itkee, itkee ja valvoo.

Ja niin, jos vauva ei tosiaan olisi sellainen, en ehkä olisi laittanut sitä yöksi minnekään. Jos se olisi kiinni rinnassa tai roikkuisi sylissäni koko ajan, olisin antanut sen olla juuri sellainen. Mutta se on jatkuvasti hämmästyttänyt mua perustyytyväisyydellään ja jopa itsenäisyydellään. Välillä olen miettinyt teenkö jotain väärin, eikö se uskalla itkeä syliä, onko se välttelevästi kiintynyt. Mutta koska olen mielestäni aina vastannut sen kutsuihin heti ja lohduttanut niin kauan, että olen keksinyt mikä on hätänä, en voi uskoa. Se vaan on vauvani pilkahteleva luonne, temperamentti, samanmoinen kuin vanhemmillaan. Tätä tukee se, että äitini tarinoiden mukaan minä olin jo vauvana ihan samanlainen.

Asiaankuuluvista peloistani huolimatta musta siis kuitenkin tuntui, että vauva kyllä selviää yökylästä ja todennäköisesti jopa nauttii siitä serkkuhärdellistä, koska ei tunnu stressaantuvan lähes mistään. Saamani raportin perusteella olin oikeassa. Ehkä uskallan siis antaa hänet tätinsä hoiviin uudestaankin. Tädin pettymykseksi en ehkä ihan lähiaikoina, mutta ehkäpä kesällä, jos ei ole eroahdistus tai muu huono vaihe päällä. Tähdätään vaikka tohon Maailman Tärkeimmän Bändin esiintymiseen.

EDIT: Klo 1:52 Kohta neljä tuntia yhtäjaksoista unta plakkarissa. Eikä se edes heittelehdi levottomasti ympäriinsä, tuhisee vaan. Emme saa koskaan tietää, kuinka pitkään se olisi nukkunut, koska nyt se saa maitoa napaan, ja sitten minä nukun myös. Aamulla ei tarvitse nousta, koska isä-halla on vapaapäivä. Jee!

Bakkanaalit ja pummitädit

Beibellä on huomenna ekat kemut! Hienoista perheriidan tynkää saatiin aikaiseksi mm. astioista: isä-ha kiukutteli tiskeille ja uhosi, että ei enää koskaan syö ja rikkoo kaikki astiat (paitsi tuttipulloja ei kuulemma riko), ja minä itkin sohvalla, että isä-ha ei välitä lapsen juhlista eli lapsesta ja jos me mennään joskus naimisiin, meidän häissä on ehkä paperimukit. En tiedä mistä keksin vetää tän naimiskortin, avioliitto on epäilyttävä instituutio (vaikka kolmisen vuotta sitten kosinkin yhtä miestä Itiksen Stokkalla. Se ei vastannut mitään. Ei sitten menty naimisiin, vaikka olin ihan tosissani).

Silppusin äitini ja tätini kanssa neljäätsiljoonaa eri ainesosaa leipäkakkuja varten, koska vaihtoehtoisuudestani huolimatta rrrrrrrrrakastan leipäkakkuja kaikenmaailman kahvikuppikalaaseissa. Isä-ha on sitä mieltä, että me panikoitiin, ja se vetäytyi vauvan kanssa miesluolaan - mä olen sitä mieltä, että me mennään loppujen lopuksi sieltä mistä aita on matalin. Meidän lusikat ei ole kaikki samanlaisia ja unohdin tehdä kummeille jotain kunniakirjoja.

Kummia pummitätejä ja -setiä meillä onkin seitsemän. Yks asuu Beverly Hillsissä, yhtä pyysin kännissä bileissä, yks lupas viedä sen metsään (mä olen käynyt metsässä enkä halua takas) ja viimeisen keksin vasta tänään. Hän on osoittanut ihailtavaa kiinnostusta vaavin elämää kohtaan ja huolta siitä, että kai ne saa mahdollisuuden tutustua. Kun kysyin tahtooko se osaksi sekalaista seurakuntaa, se vastas että "OMG, vähän siistii!" Meille on tulossa myös yksi kuokkavieras ja pohdin, että pitääkö sitäkin pyytää, kun on niin innoissaan vauvasta, että tulee Turusta asti kuokkimaan sen pönötysbileisiin. Mutta ehkäpä ei tartte, saa beibiä muutenkin tavata.

Joskus kun kummia oli vielä sellanen kakstoista, googlasin huolissani että onko tää nyt ok. Vauvafoorumeilla oltiin sitä mieltä, että tuollaisesta kunniasta kieltäytyisivät kysyttäessä, kuinka loukkaavaa, ja lahjojen perässä sitä vaan ollaan. Me kelattiin, että meillä on vaan paljon ystäviä, jotka haluttais meidän vauvan aikuiskavereiksi. Muistutettiinpa siellä myös siitä, että kummilapsen vanhemmilla on velvoitteita kummeja kohtaan: jaksaako mun lapsi tosiaan askarrella joka joulu 12 joulukorttia?! Ai hitto, ei kyllä jaksa. Mutta seitsemään on venyttävä. Minä autan, länttään niitä maaliin kastettuja pikku kätösiä pahville niin kauan, että tulee valmista.

Seitsemän on hyvä. Niinku kääpijöt eikä Jaakobin pojat. Mun kolmesta kummista vain yksi on hoitanut kummillisia velvoitteitaan elikkä muistanut aina synttäreinä vähintään tekstarilla tai parilla kympillä, joilla voi kuulemma ostaa vaikka gin & tonicceja baarissa. Yritti se joskus jotain Jeesuksestakin opettaa, mutta se tais tuntua tyhmältä molemmista. Muutama vuosi sitten me käytiin kummitädin kanssa katsomassa Roxy Musicia. Semmoisia kummituksia tahtoisin mun vauvallekin. Eiköhän joku näistä seitsemästä natsaa.