Olen elossa

En ole lukenut kenenkään juttuja pitkään pitkään aikaan, mutta nyt tuntui hyvältä lukea kaikkien kuulumiset.

Olen viettänyt elämäni kesää. Poissa on viime vuoden ahdistukset ja vitutukset siitä kuinka muut saavat mennä ja itse on jumissa kotona. Olen saanut mennä ja olen ollut ihan mielelläni välillä jumissa.

Olen keskittynyt rakkauteen. Fyysiseen ja henkiseen. Pitkän kuivan kauden jälkeen olen taas löytänyt itsestäni eeppisen seikkailijattaren ja koetellut omia rajojani toden teolla. Aivan mahtavaa.

Olen myös saattanut löytää ensimmäisen ihkaoikean lapsellisen ystäväperheen. Tapasin mukavan pariskunnan, kun osallistuin kesäheilani kanssa tapahtumaan, jossa maattiin ventovieraiden kanssa alasti läjässä. Internet paljasti, että asumme lähekkäin ja lapsillamme on juuri passeli ikäero. Kaikenlaista.

Kesäheila on rikastuttanut elämääni hyvässä ja pahassa. Olen joutunut pohtimaan miten paljon altistan lastani valitsemalleni elämäntavalle ja todennut, että ihan niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Ja hyvältä tuntuu se, kun poika tarttuu kesäheilaa kädestä, taluttaa sen tutkimaan kiviä ja halaa sen jalkoja. Ihan mahtavaa, jos lapsenikin oppii, että rakkautta kyllä riittää jaettavaksi asti. Sen isäkin on jo tottunut ajatukseen ja kuuntelee vuodatuksiani siitä kuinka kesäheila on välillä todella ärsyttävä. Moikkaavat toisiaan kohteliaasti, kun kohtaavat meidän keittiössä lounasaikaan.

En tiedä millaiseen uomaan elämä asettuu syksyllä, kun perheemme aloittaa viralliset ruuhkavuodet ja äiti koulun. Yksi ammattikorkeakoulu kun päätti, että olen potentiaalisesti soveltuva sosiaalialalle. Koulureppu on jo ostettu ja yritän asennoitua siihen, että tulen opiskelemaan teini-ikäisten kanssa. Toisaalta se on ihan hauskaakin, saan olla se kypsä ja kokenut aikuisopiskelija!

Lasta ei tarvitse laittaa vielä päivähoitoon, koska lapsen yksi läheinen päätti päräyttää vuorotteluvapaalle ja ottaa hänet hoiviinsa. Olen huojentunut. Olisi kivaa, jos se osaisi sanoa muutakin kuin mopo ja kakka päiväkotiin mennessään. Nyt on vielä vähän enemmän aikaa opetella.

Minä täällä hei

Mietin miksi blogi ei päivity. Luulen sen johtuvan siitä, että olen taas minä. Nyt mulla on lapsikin, mutta en huomaa muuttuneeni. Olen vain jotenkin solahtanut tähän uuteen äidin rooliin, mutta se on tullut vanhojen ohelle, ei mitenkään perustavanlaatuisesti muuttanut minua persoonana. Suoritan äitiyttä minuna.

Aloin kirjoittaa blogia, koska kipuilin kyseisen roolin kanssa ja ehkä kuvittelin, että muutun perustavanlaatuisesti, kun lisäännyn. Nyt kun olen tajunnut että näin ei ole käynyt, mulla ei tunnu olevan enää mitään sanottavaa tällä foorumilla.

Uskon, että tulen jatkossakin kelailemaan äitiyttä, vanhemmuutta, aikuisuutta ja lapsuutta, mutta pääasialliset mielenkiinnonkohteeni ovat tällä hetkellä ihan muualla. En tiedän haluaako kukaan lukea äitiblogista pohdintaa eläinseksistä ja ihanan pojan likaisista silmälaseista?

Ikävä kyllä pidän myös näiden kahden maailman yhdistämistä jotenkin riskialttiina. Internetissä on kuitenkin ihmisiä, jotka haluavat tehdä lastensuojeluilmoituksia, kun naapurin muksulla on talvella minihame tai kun lapsiperhe ostaa marketista kuusi kaljaa. En jaksa suojella anonymiteettiani kovin ponnekkaasti, joten parempi sitten pitää edes tekstimassa erillään.

En mä lopeta tätä, mutta en ehkä jatkakaan. Vaikea sanoa.

Postaus jossa ei puhuta lapsesta

En päässyt kouluun. Itseasiassa soveltuvuuskokeessa saamani tulokset viittaavat siihen, että minulla ei ole ikinä asiaa kyseiseen kouluun ellen a) opettele valehtelemaan persoonallisuustesteissä tai b) muutu toiseksi ihmiseksi. Alkuun vähän masensi, mutta sitten jäin pohtimaan koko kokeen tarkoituksenmukaisuutta ja järjellisyyttä.

Olen aina pitänyt soveltuvuustestejä epäilyttävinä, koska personaallisuuden mittaus nyt ylipäätään on aika ongelmallista. Olen entistä vakuuttuneempi: vaikka tunnistaisin itseni saamistani tuloksista - mikä on totta vain tiettyyn rajaan asti - en voi käsittää miksi tietynlainen persoonallisuus olisi este jollakin alalla toimimiselle. Jos motivaatio on kohdillaan, ihminen voi kyllä haastaa itsensä ja tehdä itselleen vähemmän luontevia asioita. Okei, ehkä jonkun neurokirurgin on hyvä olla skarppi tyyppi, mutta tietääkseni neurokirurgeille ei tehdä soveltuvuustestejä eli voimme vain elää toivossa.

Raportin tutkiminen oli tavallaan tosi lohdutonta: paperissa kerrottiin, että aikuisen persoonaallisuuden piirteet ovat 70-prosenttisesti muuttumattomia, eli tavallaan mulla ei ole edes mitään mahdollisuutta petrata tässä kokeessa. Olin tulosten mukaan myös tosi selvästi sellainen tyyppi, joka viihtyisi alalla, jolle hain, mutta valitettavasti musta nyt vain ei ole siihen  hommaan (eikä nyt puhuta mistään vakoojasta tai reittilentäjästä). Jos ko. ala olisi ikiaikainen unelmani, saattaisin olla melko paskana. Nyt olen vain lievästi pöyristynyt ja semisti huvittunut.

Minulla on tapana vastata testeissä aika äärimmäisesti. Luulen ja toivon, että vastaustyylien erilaisuus on jotenkin kontrolloitu, mutta nähdäkseni omani heijastuu kyllä tulosten analyysista. Vaikutan jotenkin tosi äärimmäiseltä tyypiltä niiden perusteella vaikka oikeastaan olen aika tasainen.

Jäin miettimään sellaistakin, että millä perusteella  on päätetty mitkä persoonallisuuden ulottuvuudet ovat sellaisia, jotka ovat merkittäviä alalla pärjäämisessä? Onko hommaa ihan jotenkin tutkittu, että nämä ja nämä pärjäävät ja pysyvät näissä hommissa? Vai onko joku vain fiilispohjalta päättänyt, että esimerkiksi nyt vaikka sairaanhoitajan (en hakenut sairaanhoitajakouluun) pitää olla positiivinen, luottavainen ja johtajahenkinen? Onko testit laadittu kuinka tiiviissä yhteistyössä koulun kanssa vai onko ne vetänyt ulkopuolinen pyskologiyritys saanut ihan itse soveltaa? Mulla on paljon kysymyksiä! Saisikohan sieltä koululta vastauksia?

No mutta, käyn ehkä keväällä yrittämässä uudelleen. Saatan vähän optimoida vastauksiani ihan tieteellisestä mielenkiinnosta. Tai sitten vaan pänttään sikana ja pääsen opiskelemaan psykologiaa ja rupean itse värkkäämään noita soveltuvuustestejä ilman minkäänlaisia soveltuvuusarviointeja. Hahaa.

Eli olen siis vielä kotiäitinä keväänkin. Tuli kyllä sellainen fiilis, että haen seuraavassa haussa vähän useampaan kouluun ja ehkä myös käyn pehmittelemässä amanuenssia omalla laitoksella yliopistolla. Voisin tehdä paluun akateemiseen maailmaan, syödä Unicafessa muiden ikuisuusopiskelijoiden kanssa, kiikuttaa muksun yliopiston lapsiparkkiin tätinsä hoiviin, nököttää kirjastossa, ihastua opeen, ehkä käydä open huoneessa vastaanotolla tai jollain muulla otolla, vaeltaa edestakaisin opintoputkessa ja unohtaa palauttaa kurssikirjat ajoissa.

Nyt kun tuon tuohon kirjoitin niin kuulostaa ihan hyvältä! Mutta homehdutaan nyt vielä hetki. Onneksi on sitä muutakin elämää, virkistävää, inspiroivaa, kihelmöivää elämää.

Ootteko tulossa huomenna?

Kysyttiin minulta tänään muskarin päätteeksi. Käännekohta äitisosiaalisuudessa: joku haluaa varmistaa, että olen tulossa seurakunnan kerhoon. Hyvä fiilis!

' Muutenkin elämä on aika huippua just nyt. Siihen on ehkä tulossa uusia sävyjä. Harmaan sävyjä, if you know what I mean. Kyllä lämmittää olla muutakin kuin äiti. Se näkyy postaustahdissa, mutta en aio pyytää sitä anteeksi.

Jessen luona kuokkimassa

Voihan. Nämä mun sosiaalistumisyritykset on jotenkin surkuhupaisia.

Tänään kärräilin lapsen määrätietoisesti ison tien toiselle puolelle seurakunnan perhekerhoon. Kun tultiin paikalle, pari äitiä ja vetäjä juttelivat joistain ihmisistä, joita en tunne, eivätkä tervehtineet. Istuin kuitenkin piiriin ja annoin lapsen pällistellä muita muksuja.

Piirin täytyttyä aloitettiin aamupäivän hengellinen osuus - kun oli ensin todettu, että mehän ollaankin kaikki tuttuja. Tässä vaiheessa olisi ehkä pitänyt älähtää, että me ollaan ekaa kertaa, mutta minulle se oli se hetki, jona muutuin näkymättömäksi. Vauva oli jotenkin liekeissä alttaripöydälle asetetusta kukasta (tähti!), mutta muuten osoitti, että ei ole omppu kauas puusta pudonnut: ujosteli jalkojani vasten ja kieltäytyi soittamasta triangelia.

Sitten vähän lauleskeltiin jotain syyslauluja, vauvat konttailivat toistensa päällä ja mun jälkikasvuni hypisteli syksyn lehteä esittävää paperia hieman etäämmällä. Lauluhomman jälkeen alkoi minulle viime viikolla mainostettu muonitus. Lapsi jäi tutkimaan salin toiseen päähän jotain kirjaa ja minä siirryin reippaasti kahveineni ison pöydän ääreen muiden äitien luo. Jossain vaiheessa huomasin, että pöydässä käytiin kahta keskustelua: yhdessä päässä hammaslääkäreistä ja toisessa joistain ihmisistä, joita minä en tunne. Itse istuin keskellä, enkä puhunut kenellekään mitään. Välillä huhuilin lasta seuraksi, mutta se imeskeli tyytyväisenä Duplo-ukkoa yksinään jossain nurkassa.

Se äiti, jonka kanssa juttelusta rohkaistuneena olin tullut paikalle, yritti kyllä ihailtavasti keskustella kanssani - kysyi samat kysymykset kuin viimeksi -, mutta eipä sekään mitään voi, jos keskustelukumppani vastaa yhdellä sanalla eikä osaa viedä jutustelua mitenkään eteenpäin luontevasti.

Tunnin jälkeen vetäjä pisti läsnäololistan kiertämään. Mulle valkeni, että se ei olekaan varsinainen vetäjä, vaan joku seurakunta-aktiivi, joka tuurasi niitä tällä kertaa. Ehkä annan anteeksi kykenemättömyyden ottaa säälittäviä ekakertalaisia huomioon. Yritin tavoitella läsnäololistaa, mutta se vietiin nenäni edestä ja vikana sitten raapustin sinne loppuun lapseni ja itseni nimen. Ehkä ne vetäjät sitten näkee siitä, että siellä oli joku uusi tyyppikin.

Loppupiiriin en mahtunut, koska olin sen muodostuessa noutamassa tähtiä näkevää lasta ikkunan luota, joten sanottiin Jesselle heipat silleen soveliaasti vähän piirin ulkopuolella. Eiköhän mennä uudestaankin, kyllä nimittäin kopallinen leluja lapsen harhauttamiseksi ja ilmanen kahvi kotiäidille kelpaa.

Mikä meitä yhdistää

Meitä yhdistää se mikä meitä ei erota.

Olen ollut seurustelunkaltaisessa suhteessa ehkä noin tusinan tyypin kanssa ja siinä on tullut kartoitettua varsin hyvin se, mitä ainakaan en kumppaniltani halua. Ajattelen vähän, että uusi poikaystävä on ollut aina reaktio edelliseen ja siksi toisiaan seuraavat heilat ovatkin olleet joskus jopa toistensa vastakohtia.

Mustasukkaisuus. Toisesta saa toki olla mustasukkainen, mutta jotta suhde kanssani voi onnistua, ei todellakaan sovi kuvitella, että se oikeuttaisi vittuiluun, tenttaamiseen tai muihin lapsellisuuksiin. Siedän epävarmuutta ja menettämisen pelkoa tiettyyn rajaan asti, mutta omistushaluista riehumista en katsele hetkeäkään.

Ehkä toisilla treffeillämme isä-ha tuli seuralaisekseni bändimme keikalle. Vietin koko illan juosten pääesiintyjäyhtyeen kosketinsoittajan perässä ja kuulemma yritin puhelinnumeroakin ottaa, mutta olin liian humalassa osatakseni käyttää kännykkääni. Isä-ha korjasi minut loppuillasta taksiin, tuli mukaani kotiin peittelemään minut ja kutsui kilpailijaansa koko kesän pilkallisesti basistiksi, kun heilastelin tätä(kin) muutaman kuukauden.

Kun ihmettelin isä-halle miten luontevasti hän suhtautuu muihin juttuihini, hän kertoi että hänen isänsä oli nuorempana taiteilija, jolle oli tärkeää saada pitää useampia muusia. Hänen äidilleen tämä oli ok niin kauan kuin muut hempukat eivät härinneet heidän perheensä elämää. Kerrankin minun ei siis tarvinnut vääntää rautalangasta suhdettani ihmissuhteisiin vaan isä-ha hiffasi heti.

Perhetausta. Olenkin valottanut omaa perhehistoriaani ja pidän jokseenkin oleellisena sitä, että poikaystävällänäkin on jonkinlainen käsitys elämästä ydinperheyksikön ulkopuolella. En sano ettei suhde ihan taviksenkin kanssa voisi onnistua, mutta käytäntö on osoittanut, että iisimpää on, jos kumppanikin on saanut elää lapsena vähän vähemmän täydellistä elämää.

Yhden exän kanssa asiat olivat tavallaan aika hyvin, mutta en koskaan sopeutunut hänen perheeseensä. Kaikki olivat hirmu kivoja, urbaaneja, punavihertäviä, paperilla justiinsa täydellisiä kanssaihmisiä juuri minulle. Mutta kaikkea varjosti jonkinlainen vakaa akateemisuus ja kirjoittamattomien sääntöjen sekamelska. Onnistuin aina tuntemaan itseni jotenkin kömpelöksi ja tyhmäksi juntiksi enkä ollenkaan tarpeeksi menestyneeksi. Mokailin koko ajan.

Ehdin tavata isä-han äitiä kokonaista viisi minuuttia raitiovaunussa, kun olimme viettäneet juuri isä-han kanssa ekan yhteisen yömme. Tilanne hämmensi hiukan, koska äiti muistutti aivan erästä suurta ihastustani. Tämän myös isä-ha myöhemmin vahvisti, kun mainitsin mielleyhtymästä hänelle. Uskon, että me olisimme tulleet anopin kanssa toimeen todella hyvin. Toivon ja uskon, että hän seurailee lapsemme kasvua jonkinlaisessa toisessa olomuodossa.

Tällaiset pienet jutut ja merkit kertovat minulle, että oikealla asialla tässä ollaan. Eikä sekään haittaa, että isä-ha on taipuvainen tulkitsemaan niitä samoin - meillä on molemmilla verissä pientä hörhöyttä. Käytännössä Isä-han perhe on siis tällä hetkellä sisko ja sen lapset. Ei me senkään kanssa ihan samasta puusta olla, mutta ei niidenkään kanssa tarvitse pingottaa.

Lapsi. Onhan se helpompi kasvattaa jälkeläisiä, kun on yhtä joustava käsitys perheestä ja yhtä vähän oletuksia siitä miten elämän pitäisi mennä. Rupesimme lapsentekopuuhiin noin puolen vuoden tuntemisen jälkeen ja olen edelleen sitä mieltä, että se oli erinomainen idea. Saattaa olla, että emme olisi enää yhdessä, jos vauvaa ei olisi syntynyt, mutta nyt kun hän on, olemme hitsautuneet yhteen aika hyvin. Sillä eihän kukaan fiilistele juuri meidän muksua yhtä paljon kuin me. Ihastelu yhdistää.

Bonus: Tekno. Jossakin nuoruuden korvautuessa aikuisuudella huomasin, että minulle ei ole enää ehdottoman tärkeää, että kumppani osaa ulkoa sanoitukset Pet Shop Boysin sinkkujen b-puoliin. Isä-ha ei osaa, mutta kyllä musiikki meidät yhteen toi ja on ehkä edelleen se joku kirsikka parisuhdekakun päällä.

Luulen, että se on myös se juttu, josta löydämme taas yhteisen sävelen (hekohe), kun vauva itsenäistyy ja huomaamme, että meidän pitäis keksiä jotain kivaa ihan kahdestaan. Vaikka kyllä me ollaan hekumoitu jo silläkin, kun voidaan viedä meidän vauva ekoihin reiveihin. Sitten joskus kun se on 16-vuotias.

Tällä kertaa haasteen aiheen tarjosi se ainoa oikea Leopardikuningatar!

Löylyä, löylyä höpöttää pöllö

Olemme aloittaneet ensimmäisen vauvaharrastuksemme. Illalla valitsin meille vaatteet valmiiksi ja aamulla maalasin naamalle turvaksi kevyen meikin. Jännitti kovin, kuulemm isä-hatakin jännitti, vaikka se ei ollut edes tulossa mukaan.

Tulin tokana paikalle ja heti huomasin, että se eka oli potentiaalinen äitiystävä. Vähän nauratti, sillä jos en olisi valinnut vähän erilaisia vaatteita kuin ne normirytkyt joissa olen yleensä tätä kotiäitihommaa suorittanut, oltaisiin oltu vähän tekstiilikaksosia.

Istuin lattialle sen viereen, mutta ei me hirveesti mitään juteltu, hymyiltiin vaan toistemme vauvoille, kun tutustuivat meidän varpaisiin. Ehkä sekin on ujo? En tiedä miten tästä pitäisi edetä, ei kai sitä voi heti vaan pyytää kahville? Vaihdettiin kyllä muutama sana lähtiessä ja sen vauvan on vain pari viikkoa mun vauvaa nuorempi. Ehkä tämä tästä lähtee, toivoisin.

Havaitsin myös mahdollisen hiekkalaatikkojengin. Ne puhuivat jotenkin ikävään sävyyn ennen muskarin alkua ja päätin, että ne eivät ole potentiaalisia äitiystäviä. Mutta ne taisivatkin olla lähilähiön asukkaita ja toisilleen ennestään tuttuja.

Koskapa me ei olla vauvan kanssa oltu kovin sosiaalisia, siitäkin paljastui mulle ihan uusia piirteitä: sekin on vähän ujo! Se oli kyllä kovin tohkeissaan ja leveä hymy naamallaan koko puolituntisen, mutta rötkötti turvallisesti mun jalkojen välissä ja lähti vasta ihan lopussa vähän tutkimusmatkalle. Lauluille ja leikeillekin se lämpeni vähän hitaasti, mutta se sattaa johtua siitä, että jouduin repimään sen ylös kesken päikkäreiden.

Muskari olisi varmaan ollut kivempi, jos vetäjässä olisi vähän enemmän munaa, mutta se oli tarpeeksi kivaa ja vauva näytti nauttivan, joten eiköhän me jatketa. Jotain poikkemaa rutiiniin. Jos jaksan, raahaudun perjantaina keskustaan Annantalolle Naperokinoon. Jos en jaksa, voidaan me katsoa piirrettyjä kotonakin.

Nytkö sitä pitää alkaa kasvattaa?

Olemme kohdanneet ensimmäisen kasvatuksellisen haasteemme. Mulle on hieman epäselvää, koska lasta pitää alkaa komentaa, mutta nyt se ymmärtää selvästi mitä EI tarkoittaa, joten aika saattaa olla kypsä. Luonnollisesti eillä saadaan vauva pois vaarallisten asioiden kuten sähköjohtojen ja muovipussien luota, mutta nyt on ilmennyt myös tarve suojella kanssaihmisiä vauvalta.

Jälkikasvumme rakastaa muita ihmisiä. Uskoisin että aika monet vauvat ovat kovia flirttejä eikä siinä mitään. Mutta meidän vauva harrastaa tough lovea. Hän käy käsiksi. Jos esimerkiksi matkustamme bussilla ja viereen parkkeeraa toiset vaunut, meidän vauvamme kurottaa omista kieseistään ja länttää kätensä naapurin naamaan. Perjantain puistopiknikillä paikalle sattui toinen, hieman pienempi teknovauva, joka sai tuta lapsen hellyydenosoitukset: nenästä vaan lujaa kiinni ja kita ojossa märkää kahden hampaan pusua antamaan.

Mä olen antanut vauvan kiipeillä mua pitkin ja repiä mua miten on lystännyt, koska olen ajatellut, että vauvat tekee sitä ja se on ok. Mutta ei se voi muita repiä. Pitäsiköhän mun nyt sitten johdonmukaisesti alkaa kieltää kaikki fyysisest rakkaudenosoitukset? Mitä mä oikeastaan haluan vauvalle opettaa? Sille voi toki sanoa, että "nätisti", mutta eihän se tiedä mitä nätisti tarkoittaa. Ehkä pitää vain selittää, että muita ei saa koskea ilman lupaa. Muuten se vielä kourii isona naisia perseestä ja sitähän me emme halua.

Vauvojen kohtaamisen paluu

Mun leikkipuistourassa on tapahtunut liikahdus eteenpäin. Törmäsin kaupassa kaverin kaveriin, jolla on jonkin verran vanhempi muksu. Kävi ilmi, että se käy meidän lähileikkipuistossa - tulee vaan sinne toiselta suunnalta kuin minä. Nyt on yritetty järkätä treffejä hiekkiksen reunalle.

Tänään jo piti nähdä, mutta sille tuli este, joten rohkeena likkana menin yksin. Ehdin juuri vauvojen kohtaamiselle. Ja voi hyvänen aika, siellä oli muitakin vauvoja! Tai siis, pari sellaista 1-vuotiasta ja sit se yksi vauva, jota puistotäti mainosti viimeksi. Jutskailtiin sen äidin kanssa pitkä tovi, ja sehän oli suorastaan luontevaa. Sen vauva oli kohdannut vauvanukkea vaikka kuinka usein, mutta silti se oli aina reippaasti tullut uudestaan laulelemaan puistotätien kanssa. Respect.

Ehkä me nähdään toistekin! Luonnollisestikaan en tiedä mikä uuden kaverini nimi on, se on vaan Frejan äiti.

Kosketuksesta

Luin tällaisen artikkelin lahjakkaiden lasten eksistentiaaliahdistukseta.

Mulla nousee aina niskakarvat pystyyn, kun puhutaan lahjakkuudesta tai älykkyydestä, kun niitä tunnutaan usein mitattavan tavoilla, joita en allekirjoita. Mutta jos vaihdettaan vaikka tuon lahjakkaan tilalle ajatteleva, niin artikkeli kyllä avasi koskettavasti lapsen heräämistä siihen, että hän on fundamentaalisesti yksin, elämä on sarja valintoja ja lopulta me kaikki kuolemme vailla varmaa tietoa tämän kaiken merkityksestä. Voi voi!

Ahdistusta lievittämään artikkelissa suositellaan vertaistuen tarjoamisen lisäksi koskettamista. Tässä vauvan kanssa ollessa mä olen pohtinut paljonkin tuota kosketusta. Olen ollut kovasti ahdistunut siitä, että pidänkö lasta tarpeeksi sylissä, kärsiikö kun ei saa nukkua vieressä tai kun en osannut kantaa sitä. Koska olen kyllä kovasti sitä mieltä, että kosketus todellakin on merkittävä tapa olla yhteydessä muihin ihmisiin ja ihan pikkuiselle lähestulkoon ainoa. Niin merkittävä, että pidän oikeudenriistona sitä, jos esimerkiksi parisuhteen varjolla kielletään oikeus koskettaa myös muita ihmisiä.

Äitini on kertonut, että en vauvana viihtynyt sylissä ja arvostin ronskeja otteita toisin kuin vaikka kyljessä kiehnäävä veljeni. Meillä on siis varmasti myös omia kosketus- ja läheisyystaipumuksia ja mitä todennäköisimmin minä vauvani vanhempana osaan jotakuinkin arvioida sen tarvetta olla sylissä. Ainakin paremmin kuin ulkopuoliset. Lisäksi se millaista läheisyyttä minä olen saanut ja oppinut arvostamaan siirtyy väistämättä lapselleni jollain tavalla eli tämä homma toimii molempiin suuntiin. Meistä jokainen on omien kosketustensa summa.

Niin, ja tämä sylittely ja läheisyys on sitä varhaista seksuaalikasvatusta. Eli kun meidän lapset tuosta sitten kasvavat, heillä on muisto näistä varhaisista läheisyyshetkistä ja ne vaikuttavat ehkä siihen millaisia he sitten ovat intiimisuhteissaan, millaisia kosketuksia arvostavat. He oppivat tuntemaan oman kehonsa rajoja ja toivottavasti kommunikoimaan niitä myös muille. Toki noita kosketuskokemuksia kertyy matkan varrella lisää, mutta mä uskon siihen, että tässä ihan alussa luodaan sitä seksuaalisuuden ydintä.

Se ydin on se minkä tavoittaessaan löytää nautinnon. Sen löytyminen vaatii yleensä vähän pidempää reissua, yritystä ja erehdystä ja omien rajojen kokeilua, mutta palkitsee kyllä lopulta. Ydin voi kadota jonnekin seksuaalisuuden representaatioiden (enkä todellakaan tarkoita vain pornoa) sekaan ja se pitää kaivella esiin sieltä (siihen saattaa auttaa esimerkiksi porno), löytää ne omat jutut.

Näin siis päädyimme eksistentiaaliahdistuksesta perversioihin. Jos mun nyt pitäisi vetää tämä jotenkin yhteen, niin voisin sanoa, että minulle oman seksuaalisuuteni ytimen tavoittaminen on ollut voimauttavin, korjaavin ja *lisää tähän kaikki muut ällöt ylisanat* kokemus.

PS. Onko joku lukenut tätä Taina Kinnusen kirjaa Vahvat yksin, heikot sylityksin? Mä luen sen ehkä. Sitten joskus, kun vaivaudun kirjastoon maksamaan sakkoni... Miksi niitä ei voi maksaa netissä?

Ilonaihe

Olen luonnostellut jo kaksi tekstiä, mutta molemmat on sellaista kitinää, että en mä nyt viitsi niitä julkaista. On vaan vähän toivoton fiilis.

Sitten muistin, että vauvahan täyttää syksyllä YKSI VUOTTA! Mä voin järjestää sille synttärit! Juhlitaan vauvavuoden loppumista ja sitä että kohta helpottaa! Pidetään tämä majakkana pimeässä.

PS. Lapsi oppi taputtamaan ja pinsettiotteen. Se myös hihkaisee aina iloisena äiti, kun tulee isä-han kanssa kävelyltä ja näkee mut. Se on nero. Tulispa lisää sanoja, sanat on kivoja. Mutta yritän olla odottamatta, koska saatan joutua odottamaan aika pitkään.

EDIT: PS2. Lisäilonaihe - en ole ajatellut varmaan viikkoon sitä yhtä elämäni miestä, jonka näkeminen suisti mut viime kesänä murheen alhoon. Kyl niistä aina pääsee yli vaikka ei uskoiskaan, kun sydän on säpäleinä. Tulee nimittäin uusia murheita!

Hullusta lapsuudesta, hullujen lapsista

Äiti, isä, täti - eli mun vanhemmat. Lapsen isovanhemmat, koska isänsä puolelta isovanhempia ei enää ole. Näillä mun porukoilla mennään siis.

Isäni ja äitini menivät tietääkseni naimisiin pikkuveljeni ristiäisissä (eikös tämä ole aika trendikästä nyt? Yllärihäät!) ja erosivat ehkä mahdollisesti vuoden sisään. Isäni opiskeli arvostetussa tiedekunnassa arvostettua alaa, mutta dokasi liikaa ja se sitten jäi. Äitini opiskeli ammattikoulussa vähemmän arvostettua alaa, mutta sairastui skitsofreniaan, kun olin neljän, eli sekin sitten jäi. Kaikenlaista sekoilua taisi sijoittua ensimmäisiin vuosiini - kävin kuulemma kovasti terapiassa jo ihan vaunuvauvana.

Ennen kuin menin kouluun, tätini hyppäsi puikkoihin ja muutimme vastavalmistuneeseen kaupungin vuokra-asuntoon nelistään - äiti, täti, veli ja minä. Tämä on se perhe, jossa koen kasvaneeni, vaikka ekat vuodet menikin muunlaisella kombolla. En hirveästi muista varhaisista vuosista mitään kuin joitain hetkiä ja tunnelmia. Sen kun olin parivuotiaana Pori Jazzeilla Urban Saxin keikalla ja sen kun äitini heitti spagetit seinään, koska se oli myrkytetty. Spagetissa oli kokonaisia herkkusieniä ja jauhelihaa.

Tätini tasapainoisuus piti porukan kasassa niinäkin aikoina, kun äidillä ei mennyt kovin hyvin ja hän makoili terassillamme alasti naapureiden iloksi, tilasi kolme taksia päästäkseen Alepaan hakemaan röökiä tai jutteli seinäkellossa asuvalle Claes Anderssonille. Peruskouluvuosiani rytmitti äidin sairaalajaksot ja kaverini ovat väittäneet, että olin aina vähemmän kireä, kun äiti oli hoidossa. Ihan mahdollista. Mä en muista. Luin paljon, kuuntelin synapoppia ja söin salaa karkkia. Todella paljon kaikkea näitä kolmea.

Ennen mun lukion alkamista tätini päätti että nyt riitti ja etsi asunnon vain meille kolmelle. Tämä oli helpotus kaikille paitsi äidillemme tietysti - hän kotiutui sairaalasta tuettuun asumismuotoon, joka oli tavallaan ihan jees, mutta tavallaan aika huono, koska siellä asui sen kanssa ihan tosi huonossa kunnossa olevaa porukkaa. Katatonista, itseään seinää vasten hinkuttavaa väkeä. Äitini on aina ollut melko skarppi, eikä siitä aina huomaa sen sairautta (jos ei osaa etsiä sitä tiettyä psykoottista tuiketta sen silmissä), joten pahasti kroonistunut seura ei ihan ehkä tukenut sen kuntoutumista parhaalla mahdollisella tavalla. Mut sieltä se ponnisti kuitenkin, asuu nyt kaupungilla vuokralla ja käy kolme kertaa viikossa töissä.

Tätini on mulle edelleen läheisempi kuin äiti, mutta vauvan myötä olen joskus jopa ihan itse soittanut äidilleni enkä vain vastannut kyllästyneenä joo joo sen kolme kertaa päivässä puhelimessä esittämiin typeriin kysymyksiin. Niin se kai on, että lasten myötä saa selvittää ne välinsä omiinkin vanhempiinsa. Äidin suhteen tämä on mennyt oikeen kivasti ja tykkään, kun se tulee kylään.

Isän kanssa onkin ollut vähän hankalampaa. Kaikkina näinä lapsuusvuosina se oli poissa, mutta en sitä osannut kaivata, kun ei sitä ollut koskaan ollutkaan. Sen vanhemmat on aika pimeetä väkeä, joten olen aina ajatellut, että sillä on siinä ihan tarpeeksi taakkaa eikä mun tarvitse olla sellainen tyypillinen alkoholisti-isän tytär, joka kantaa kaunaa ja postaa facebookiin aina isänpäivänä hämäriä avautumisia. Ollaan kuitenkin otettu yhteen aina silloin tällöin, koska olen aivan selvästi isäni jälkeläinen: analyyttinen, vähän vittumainen ja silloin harvoin kun loukkaannun kunnolla, pitkävihainen. Äitini ja veljeni ovat leppoisampia, herkempiä ja taiteellisempia (ja sitten taas tavallaan eivät ole, mutta ehkä syväanalyysit meidän luonteista eivät nyt ole tarpeellisia).

Isäni raitistui kymmenisen vuotta sitten, tuli uskoon ja luki itsensä maisteriksi. Oltiin sen publiikissa pari vuotta sitten. Sitä ennen se mm. asui maalla jossain yhteisössä, jossa kasvatettiin vuohia ja sikoja. Sillä on kuitenkin ollut muita murheita: se toimi pitkään omaishoitajana puolisolleen, joka viitisen vuotta sitten menehtyi jouluaattona tukehtumalla kinkunpalaan. Siis voiko olla jollain ihmisellä niin huono karma, että kaikki paska sataa aina niskaan? Isäni vähän skitsahti - kirjaimellisesti - ja rupesi hengailemaan maan alla asuvien henkiolentojen kanssa. Nyt se on kai taas ihan maanpäällisten olentojen joukossa, mutta aika huonosti sillä menee. Se tulee aina silloin tällöin katsomaan vauvaa, mutta se voisi yhtä hyvin asua Turussa, sillä asumme kaupungin vastakkaisilla laidoilla ja poikittaisliikenne on mitä on. Terveys ei ole hyvä, kiitos viinan.

Mutta ihan hyvä tyyppi se on. Sen huumorintaju on mustaakin mustempi ja hyvinä hetkinä se osaa tarkastella elämäänsä tämän huumorilinssin läpi. Muutoin se on aika tosikko. Äitinikin on vähän tosikko, mikä viittaisi siihen, että ihmisen, jonka mieli on hajonnut, tulee olla vähän tosikko selvitäkseen, mutta kyllä sekin osaa tarvittaessa suhtautua kepeästi elämään ja tähän tilanteeseen, jossa nyt kaiken tämän jälkeen ollaan. Mun yhden exän mielestä sillä on huikea huumorintaju, mutta se taitaa olla ainoa, joka tajuaa äitini vitsejä.

Meiltä ei ole koskaan rakkautta ja hyväksyntää puuttunut - päinvastoin. Koska vanhempani ovat niin kertakaikkisen epäonnist(unutt)a sakkia kaikilla virallisilla mittareilla, mutta silti meillä on ollut aika kivaa, olemme eläneet veljeni kanssa siinä vilpittömässä uskossa, että kaikenlaisten ihmisten elämä on arvokasta. Olemme saaneet olla vähän pellossa ja luoda oman normistomme ja silti meistä on tullut suht kunniallisia kansalaisia. Ja ennen kaikkea omaehtoisia ja ajattelevia ihmisiä, hyviä tyyppejä. Toisaalta tähän vaikuttaa se, että meillä on ollut tätini ansiosta sellaista sosiaalista pääomaa, jota kaikilla väliinputojaperheillä ei ole: olemme saaneet harrastaa taidetta ja kulttuuria, saaneet tuntea paljon erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista ja koulunkäyntiämme on aina tuettu.

Taustani takia mun on kuitenkin aina joskus hirveän vaikea elää näiden äitiyteeni kohdistuvien paineiden kanssa. Mun järki sanoo, että se on ihan yksi ja sama nukkuukko vauva vieressä vai pinniksessä, kun kaiken tämän sekoilun jälkeen mäkin olen nyt tässä, masennusjaksoista huolimatta melko tyytyväisenä ja ennen kaikkea vailla katkeruutta. Mutta samalla se epävarmuus on jossain syvällä - ja samalla pinnassa, siihen osuu helposti - ja pelkään että väärillä valinnoilla siirrän vaan sukupolvien yli ulottuvaa paskaa eteenpäin.

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että mielenterveysongelmat eivät ole este hyvälle vanhemmuudelle - pidän kaikkia vanhempiani hyvinä heikkouksista huolimatta - eikä niitä tarvitse hävetä. Tämän takia edellämainitut julkeudelle altistuneet naapuritkin ehkä toivottivat meidät paria poikkeusta lukuunottamatta tervetulleiksi joukkoonsa ja pitivät meistä lapsista tarvittaessa huolta sen sijaan, että olisivat soitelleet jotain lastensuojeluilmoituksia. Jos naapurustoon muutti uusi perhe, sen lapset oppivat aika äkkiä, että tuolla asuu se skitsofreenikko, mutta se ei tee pahaa, ja jos se makaa eteisessä ja puhelee itsekseen, sen yli voi hypätä ja mennä yläkertaan rauhassa leikkimään. Ja mikä tärkeintä, niiden vanhemmat oppivat tämän.

Vauvojen kohtaaminen

Vein tänään vauvan läheiseen leikkipuistoon vauvojen kohtaamiseen. Valitettavasti muut vauvat näyttivät olevan lomalla.

Kohtaaminen tapahtui keskellä puistoa puun katveessa viltillä. Tunsin kaikkien taaperoiden äitien, edistyksellisten puistoisien, av-mammojen ja mammajengien katseet niskassani, kun vauvani kohtasi yksin puistotätiä ja tämän sylissä roikkunutta virttynyttä vauvanukkea. Mahtoi näyttää säälittävältä - ei tosin yhtä säälittävältä kuin minä palloilemassa ympäriinsä puistoa orvon näköisenä. Täti kyseli multa kovasti kaikkea imetyksestä (?), päivärytmeistä ja isovanhemmista eli yritti varmaan korvata sitä merkittävää aikuiskontaktia, joka jäi siinä uupumaan.

Vauvalla oli kyllä kivaa. Se repi vauvanuken päätä, hihkui ja flirttaili laulavalle tädille ja imeskeli puiston kuolaisia leluja. Että ei kai tämä ihan turha reissu ollut. Tätikin lohdutteli, että viime viikollakin oli yks päivä joku Freja-vauva ja pari viikkoa sitten kokonaista seitsemän vauvaa! Että ehkä siellä jossain lähiön uumenissa asuu mun vauvan tulevat hiekkalaatikkokaverit. Tai sitten ei.

Jotta nöyryytykseni olisi ollut täydellinen, puistoruokailemaan saapuvat isommat lapset saartoivat meidän rattaat nurkkaan polkupyörillään kohtaamisen aikana. Vietin sitten kymmenen minuuttia nostellen lukittuja fillareita pois tieltä eroahdistuneen vauvan rääkyessä metrin päässä.

Kohtaamisen jälkeen vauva nukahti ja pääsin lukemaan läheisen puistopläntin nurmikolle. Eilen näin samaisella puistopläntillä kaksi äitiä vauvoineen piknikillä. Vähän olin kade.

Radio

Mä voisin olla tuolla nyt. Juttelemassa seksijuttui. Mutta en ole.

Reilu kaksi vuotta sitten olin yhdessä toisessa ohjelmassa eräällä toisella kanavalla juttelemassa seksijuttui, kun ohjelmaa vetävä kaverini pyysi asiantuntijavieraaksi. Ohjelman toinen vetäjä oli mulle entuudestaan tuntematon. Kun tulin paikalle, se oli jo juonut pullon jallua, jonka joku fani oli lähettänyt, ja hönki aina biisien välissä korvaani kaikkia riettauksia. Muistan sen kertoneen, että mulla on seksikkäämpi ääni kuin Goldfrappilla. Noin puoli tuntia ennen lähetyksen loppua se sammui pöydän alle joten vedettiin kaverin kanssa ohjelma loppuun kahdestaan.

Seuraavana päivänä lisäsin sammuneen tyypin FB-kaveriksi ja pyysin sen kaljalle. Ja nyt meillä on sit toi vauva. Minkä takia en voi olla tuolla toisessa ohjelmassa juttelemassa seksijuttui, koska isä-han pitää olla siellä omassa ohjelmassaan joten mun pitää olla kotona vauvan kanssa. Kaikenlaista.

Tajunnanvirtaa sukupuolihommeleista

Jes, Taikinanaama antoi syyn kaivaa tämä teksti luonnoksista!

Sukupuolisensitiivisestä kasvattamisesta vouhottaminen kypsyttää - siis sen dissaaminen. Lapsi kasvaa kyllä johonkin sukupuoleen ihan kasvattamatta ja eiköhän tässä ole sukupuolisensitiivisyyden tai -neutraaliuden ydin. En kyllä ole lukenut mitään sukupuolisensitiivisyysopasta, joten saatan olla väärässä. Mutta pidän kyllä itseäni sensitiivisenä kaikille sukupuolihommeleille ihan jo koulutustaustani ja oman sukupuolikokemukseni myötä.

Mä olen kyllä lasta ihan poikana puhutellut, mutta samalla myös korjannut itseäni jos olen jotain älyttömyyksiä suustani päästellyt. Saatan keskustella lapselle esim. näin: "Voi että oot niin söpö poika että kaikki tytöt kyllä sit juoksee sun perässä. Tai pojat. Tai sinä niiden perässä. Saat olla tyttökin, jos tahdot, eikä tartte juosta jos ei kiinnosta."

Se ei mene rikki, jos sille ei paukuta kalloon että oot poika. Ei se varmaan mene rikki ilman noita mun tarkennuksiakaan, mutta ne nyt on mulle tärkeitä juttuja, niin ne tulee vaan suusta ulos. Joka tapauksessa mun lapsi kasvaa siihen sukupuoleen, joka siitä tuntuu hyvältä, ihan kasvattamatta. Mun tehtävä on vaan olla herkkänä ja kuulostella että kuka ja millainen hän on ja tukea sen minuutta. Ei sen sukupuolta. Ja sit vastaan sen kysymyksiin parhaan tietoni mukaan, kun se alkaa kysellä. Onneksi mulla on paljon tietoa.

Usein ihmisillä, jotka sp-sensitiivistä kasvatusta harjoittavat, on taustalla vahva oma kokemus siitä, että heidän ei ole annettu olla omanlaisiaan tyttöjä, poikia tai jotain siltä väliltä. Se avartaa omaa maailmankuvaa huomattavasti kun sukupuoleen kasvaminen ei olekaan ongelmatonta. Kokemukseni mukaan tällaiset ihmiset ovat herkkiä huomaanaan sellaistakin stereotyypittelyä, joka menee syvemmälle kuin joku lelupreferenssi tai vaatteiden väri. Eräs tuttuni esim. on kysynyt lapseltaan miksi tyttöleijonalla on ripset, mutta poikaleijonalla ei. Ihan hyvä kysymys, itse en tiedä vastausta tähän.

Olen tätä mieltä varmaan koska itse kasvoin kieroon, enkä tanssinut esimerkiksi Vanhojen tansseja, koska oma tyttöys ahdisti ja kaikenmaailman katrilleissa mut yritettiin pistää siihen tyttölokeroon. Osallistuin kuitenkin nököttämällä jumppasalin reunalla jättisuuressa miesten polyesteripuvussa, jonka olin hommannut kirpparilta. Jatkoilla pussailin ihanaa poikaa (mietin oonko nyt hetero vai homo vai mitä), joka tahtoi isona laivastoon ja floristiksi ja tanssi balettia. Paasasin jotain stereotypioista epäilijöille ja hyväksyin sen, että vika ei ollut mussa, vasta kun se poika meni myöhemmin naimisiin jonkun Mikan kanssa.

Mutta siinä muutamia vuosia pähkäiltyäni aloin pikku hiljaa sopeutua omaan kroppaani, pukeuduin joskus naiseksi ihan vaan silleen performatiivisesti, ja lopulta tulin siihen tulokseen että tää on ihan hyvä näin. Matka oli ehkä pidempi kuin keskivertotyypillä, mutta opin ihan sikana ja löysin myös kutsumukseni (vielä en tiedä miten sitä toteuttaisin). Mun sukupuoli-identiteetistä tuli vahva, koska en vain lainannut sitä jostain, vaan kokosin ihan oman.

Mun omaa reissua ei olisi mitenkään helpottanut se, jos mun sukupuolen kehitystä olis jotenkin tuettu, koska sitä olisi todennäköisesti tuettu vain yhteen suntaan sen perusteella mitä värkkejä jalkojeni välistä löytyy. Kuuntelevaa korvaa olisin ehkä kaivannut, mutta en sitten kehdannut puhua. Luin mielummin kirjoja aiheesta.

Mikäköhän mun pointti oli? Se että sukupuolikasvatus (ja seksuaalikasvatus, mut se on toinen stoori) ehkä vaativat pääasiassa havainnointikykyä, vastaanottavaisuutta ja toisen ihmisen kokemuksen kunnioittamista.

Tietääkseni edes sukupuolineutraalisti kasvatetuilta (siis senhän on se kauhein) ei näitä sukupuoleen liittyviä kysymyksiä kielletä, niitä käsitteitä ehkä vaan pohditaan yhdessä vähän syvällisemmin. Jalkojen välissä olevista asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, mutta ei vedetä suoraa johtopäätöstä, että jos siellä on pimppi niin sit on nainen. Koska tosiasiassa näinhän asia ei aina ole. Se että yleensä on, ei poista sitä tosiseikkaa, että keskuudessamme vaeltaa esimerkiksi synnyttäneitä miehiä, joilla on vahva äiti-identiteetti. Muistan ikuisesti erään koulutuksen, jossa lössi sosiaalialalla työskenteleviä ihmisiä meni ihan puihin, kun kohtasivat tällaisen tyypin. Niiden maailmankuva suorastaan mureni silmissä. Mun tavoite on kasvattaa pojastani sellainen tyyppi, jolle tällaisen ihmisen kohtaaminen on ihan luontevaa.

Raivohullu kilariämmä

Se en ole minä.

Mun piti kommentoida Pihalla kotona -blogin huutamisjuttua, mutta ajatus lähti taas harhailemaan, niin laitetaan tänne muistiin. Olen nimittäin tätä pohdiskellut tässä, koska ei siihen montaa kuukautta mene, kun vauvaa pitää alkaa kasvattaa. Ai joo, PeNallkin taisi olla hetki sitten huono päivä.

Vielä en ole kokenut tarvetta vauvaa komentaa tai ojentaa. Olen kuitenkin harjoituksen nimissä aina sanonut sille painokkaasti EI, kun se nappaa mun silmälasit, ja perään selittänyt, että ne menee rikki ja sitten äiti ei (ihan oikeasti) näe. Saan varmaan sanoa tämän joku tuhat miljoonaa kertaa, mutta pidän sitä jonkinlaisena johdonmukaisuusharjoituksena. Mun pitää jaksaa kieltää (toivon mukaan harvat ja tarkasti valitut) kielletyt asiat AINA.

Mutta niin siitä huutamisesta. Iisinä ja diplomaattisena tyyppinä mua hiukan väsyttää joskus se, että sellaisen tulistuvan temperamentin ajatellaan olevan se oletusarvo ja ne jotka ei mesoa, on jotenkin "epäilyttäviä", ei "osaa riidellä" tai "patoaa tunteitaan". Kun ongelma on nimenomaan siinä, että ei tunnisteta sitä toisen tapaa ilmaista tunteita ja sitten yks huutaa ja yks yrittää selittää jotain - sitä huutajaa ärsyttää, kun ei saa kunnon palautetta ja rauhallisempaa tyyyppiä ahdistaa tai sylettää se, kun toinen on niin tunteissaan ettei kuuntele.

Tasan yhdelle miehelle olen huutanut päin naamaa, että vitun paskapää, saatana. Mutta se olikin sellainen suhde, joka perustui valtapeleihin: sekä sovittuihin että vaiettuihin. Tämä henkilö toi esiin luonteeni ääripäät, mikää oli yhtäaikaa virkistävää ja kuluttavaa. Muuten en sitten olekaan juuri menettänyt malttiani ikinä, joten tuntuisi oudolta, että nyt yhtäkkiä rupeaisin kauheasti raivoamaan, kun on tuo lapsi.

En vielä tiedä miten tulen diilaamaan uhman kanssa. Saatan ahdistua tai sitten olen tasainen, turvallinen ja määrätietoinen. Todennäköisesti todellisuus asettuu jonnekin näiden välimaastoon. Joskus saattaa myös palaa pinna, mutta pidän epätodennäköisenä, että musta kuoriutuisi ihan uusi, jatkuvasti huutava ihminen. Mulle ei huudettu kotona, me ei isä-han kanssa huudeta toisillemme ja toistaiseksi lapsikin on ollut aika leppoisa kaveri. Ehkä vähän herkkis ennemmin kuin kovin räiskyvä. Onkin todennäköisempää, että sillä on jotakuinkin samanlainen temperamentti kuin vanhemmillaan, mutta toki ollaan varauduttu myös siihen, että se on veistetty ihan eri puusta ja haastaa meitä sitten päivittäin. Odotan pelonsekaisella kiinnostuksella.

Vaikka olenkin itse tällainen lauhkea lammas, mielestäni on kyllä ok suuttua ja raivota, mutta ei se missään nimessä välttämätöntä ole - ei lasten kanssa, ei parisuhteessa. Sitten perästä pyydetään anteeksi ja selitetään, jos on tarve. Eipä siinä sen kummempaa. Mutta niitä negativiisia tunteita voi toden totta ilmaista muutenkin kuten vaikka ihan vaan sanomalla rauhallisesti että nyt minua ärsyttää, koska käyttäydyt noin. Toki munkin tunneilmaisussani on heikkouksia (osaan esim. vittuilla), joiden kanssa joudun elämään ja joiden kanssa joudun tekemään duunia, mutta sitä en pidä heikkoutena, että ei ole tapana korottaa ääntä tai paiskoa kamaa.

PS. Eräs ystäväni jaksaa aina ihmetellä, miksi seksuaalisuutta pyritään kontrolloimaan, mutta aggressiivista käyttäytymistä vaivihkaa boostataan tällaisella parisuhdediskurssilla, jossa huutaminen on intohimoisen suhteen merkki tai puhdistaa ilmaa. Sitä voidaan yhdessä ihmetellä joo. Ihmetteleminen on muuten yksi ihana passiivisaggressiivisuuden muoto, erityisesti internettyyppillinen.

Heilanhakuhommissa

Tylsyys kävi niin sietämättömäksi, että kävin updeittaamassa deittiprofiilini eräällä sivustolla, joka ei koskaan petä. Olen löytänyt sieltä yhden avomiehekkeen, yhden söpön pojun, jonka kanssa jaksettiin olla kaljalla viisi minuuttia ennen kun sovittiin että meille, pari random-heilaa, pari kaveria ja muutaman urpon, joiden kanssa jaksoin nähdä muutaman kerran.

Laitoin jotta two for the price of one ja heti tuli tiedustelua, että mitäs olis tarjolla (eivät sitten jaksaneet koko profiilia lukea). Tuli myös viesti yhdeltä kaksimetriseltä barcelonalaiselta, jonka kanssa vietin kerran kevätpäivän ja jotain päälle. Se olis tahtonut "hengata" taas työmatkallaan. Olin että OK, otan vauvan messiin: "Can I have your friend's e-mail?" :D

Mut löysin jo yhden potentiaalisen äitikaverin profiilin. Sellaisen, jolle mulla olis ehkä muutakin sanottavaa kuin vauvauvauvavavavavva. En kyllä ole ottanut siihen vielä yhteyttä, mut hyvä tietää että kyseinen profiili on internetissä odottamassa mua, kun seuraava epätoivoisen yksinäisyyden aalto pyyhkäisee ylitseni.

Find another band

Tänään olen käyskennellyt ympäri kaverin keittiötä samalla imettäen, ahmien ananasta nälkääni ja keskustellen 5-vuotiaan kanssa Monsuunoista ja siitä mikä on tuttipullo. Ihan siis tosi rentouttavaa oli taas nähdä lukioaikaisia kavereita ja niiden lapsia. Kuulumiskierroksesta meni puolet ohi, koska toi käyskentelemisnukuttamishomma.

Mun viimeisen kymmenen vuoden kuulumiset tiivistettynä: seurustelin J:n kanssa, sit erottiin ja seurustelin taas T:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin A:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin P:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin N:n kanssa. Sit erottiin ja päätin olla seurustelematta, mutta oli jotain juttuu ainakin K:n, H:n, K:n, J:n ja T:n kanssa. Sit seurustelin D:n kanssa. Sit erottiin, ja erottiin myös K:n kanssa, ja seurustelin J:n kanssa. Sit tuli vauva. Välillä jotain opiskelin, olin töissä ja lauloin. Mä olen iloinen, että olen saanut seurustella niin huipputyyppien kanssa, haluasin ne johonkin yhteiskuvaan. Ehkä jopa P:n, vaikka se sit sekosikin.

Eilen sen sijaan oli uudemman ystävän, bändikaverin synttärit - menin alkuun mukaan vauvan kanssa lastenkutsuille, siten isä-ha tuli hakemaan sen pois ja jatkoin aikuistenkutsuilla. Se oli ihan hyvä, koska missasin yhden bändin esiintymisen lastenjuhlaosuudessa, koska vauva halusi just silloin oksentaa päälleen.

Meidän bändin pääjehulla on kuusi bändiä ja hieman ristiriitaisin tuntein seurasin niistä kahden esityksiä. Meillä ei ole ollut treenejä sitten viime kesän ja alkaa tuntua, että niitä ei enää tulekaan. Ajatus tuntuu vähintään yhtä pahalta kuin keskimäärin jokaisesta noista ylläolevasta kirjaimesta eroaminen. Kirjainten lukumäärästä voi päätellä, että olen aina suosinut jonkinlaista kaoottista ihmissuhdemallia, ja voisin väittää luovivani kaikkien noiden kirjainten väillä aika taitavasti (koska ainoastaan P:n kanssa meni sukset ristiin. Muut on edelleen kuvoissa ja kaveeraa toisiaankin, vaikka päällekkäisyyttä on ollut - luvan kanssa).

Mutta minkäänlainen parisuhdeskoilu ei kyllä valmista bändin kanssa toimimiseen, siinä on ihan omat jännitteensä. Ihmisten soittotaidoissa ja tavoitteissa, ajankäytön prioriteeteissa on eroja, joiden kanssa pitää jotenkin sompailla. Positiivisena puolena sitten taas se huikea keskinäinen tsemppaaminen, se miten taitavammat kannattelevat heikkolahjaisempia, sellainen ainutlaatuinen me-henki.

Nyt on sellainen tilanne, että yksi bändimme (soiton kannalta) oleellisimmista jäsenistä on sen verran kiireinen perhe- ja työkuvoidensa kanssa ettei treeneistä tule mitään. Ehkä sitä tahtoa ei vaan löydy tarpeeksi eikä sitten osaa luopuakaan. Sitten on tällaisia vähän epäoleellisempia jäseniä (toinen taustalaulaja tässä hei), jotka tajuavat että bändi on ollut viime vuosien henkireikä, sosiaalisen elämän kiintopiste ja jotain pysyvää kaaoksen keskellä. Mä lupasin nostaa kissan pöydälle ja kysyä onko meitä enää.

Näissä tunnelmissa seurasin siis noita esityksiä, myös "meidän" biisejä laulelin mukana kostein silmin. Vaikka siis eihän ne ole meidän biisejä vaan sen meidän pääjehun biisejä, jotka se toki vie mukanaan, jos meitä ei enää ole. Sen yhden kokoonpanon esitystä seurasin tosi ahdistuneena - se oli niiden eka keikka, niillä oli pari ihan huippua biisiä, joita ne soittivat söpösti haparoiden. Vähän niin kuin me ekalla keikalla. Mietin, että jos meidän bändi vielä olis, soitettaisiinko me sitä yhtä biisiä. Keikan jälkeen pääjehun poikaystävä silleen kannustavasti huuteli sille niiden basistille, että hyvinhän se meni, onko nyt eri fiilis kun ennen keikkaa. Se tyttö uhkui sellaista voimaantunutta keikanjälkeistä euforiaa. Tuli ikävä sitä, kun se sama poikaystävä tuli joskus meidän keikan jälkeen taputtamaan olkapäälle, että hei, sehän lähtee kunhan vaan laulat, hyvä meno, oot kehittynyt huimasti!

Sitten ne oli ihan fiiliksissä siitä keikasta, parveili "bäkkärillä", ja kuljeskeli siellä bileissä silleen ylpeenä, että mepä just soitettiin keikka - ja hihkui että ei koskaan hajota. Ihan varmana mä olen joskus sanonut niin.

PS. Koska tämä on äitiblogi, kirjattakoon vielä muistiin, että toivottavasti mun poika saa joskus olla bändissä.

Kevätpörriäinen

Pakkasesta päätellen pörriäiset on vielä kohmelossa, mutta valon myötä tuttu levottomuus alkaa nostaa päätään. Mitenköhän se selätetään vauvan kanssa?

Yleensä olen vain haalinut kokoon kasan kesäheiloja reilusti ennen helluntaita, usein jo pääsiäiseen mennessä, ettei ole sitten tarvinnut tuhlata kesäpäiviä pyydystämiseen. Mutta nyt olen tällainen aloilleni asettunut perheellinen nainen, apua!

Tulisi edes joltain exältä (varmaan sellaiselta, joka ei tiedä, että mulla on vauva) joku haikaileva textiviesti. Joka vuosi on aina vähintään yksi ottanut yhteyttä menneitä muistellakseen. Ehkä pakko alentua olemaan itse se, joka lähettää jonkun nolon känniviestin. Paitsi että ai niin, en osaa enää olla kännissä.

Tai sitten voisi hommata jonkun kuuman kybersuhteen, kunnon kotiäidin ratkaisu. Viime keväänä olin paksuna ja keskityin mahaan, mutta sitä edellisenä mulla oli kypsään ikään ehtinyt israelilainen internetrakastaja, jonka kanssa suunnittelmimme roadtrippiä läpi suomen. Keskitin myös energioita erääseen kaksimetriseen muusikkoon. Näitä molempia heiloja yhdisti se, että heillä oli teini-ikäiset tyttäret. Muusikon tyttäreltä mun oli tarkoitus saada hamsteri, koska mun hoivavietti oli jo silloin kovassa nosteessa. Niin, ja tapasinhan mä sen isä-hankin siinä. Radiossa.

Jos sais kanavoitua tän energian kotimieheen niin sehän olis kaikille paras. Yritän. Onneksi mulla on lupa epäonnistua.

Perheenrakennusvietti

Kun pissasin tikkuun, opin internetistä sellaisen sanan kuin lapsiluku. Toisin kuin saattaisi luulla, kyseessä ei ole kunkin perheen tosiasiallinen lapsimäärä vaan tavoitetila. Kun lapsiluku tulee täyteen, perhe on kokonainen.

Yritin kerran selittää ystävälle miltä vauvakuume tuntuu. Sehän on sellainen korventava tuntemus tuolla kupeissa, että lisäännyttävä olis. Se on täysin riippumaton siitä millaisia kokemuksia muiden lapsista on, vai onko sellaisia ollenkaan. Tai näin minä sen koin. Mitään järkisyitä sille ei voi keksiä, koska oikeastaan ainoastaan lapsettomuuden puolesta löytyy joitakin pitäviä järkiargumentteja (olen salaa sisimmässäni linkolalainen nihilisti: kaikki ihmiset veks vaan olis ehkä paras).

Sen sijaan tämä lapsilukuhomma, se on mulle vieras: mulla ei ole minkäänlaista tunnetta siitä kuinka monta lasta mun olisi saatava. Sain siis ainakin yhden ja nyt olen tyytyväinen, kun pääsin osalliseksi tästäkin seikkailusta. Saattaisin kyllä haluta lisää lapsia tai saattaisin olla haluamatta, mutta en pidä nykyistä asiantilaa mitenkään puuttellisena. UIkopuolelta tarkasteltuna osaan kyllä ajatella meitä kolmea ydinperheyksikkönä ja varmaan tämä tunne voimistuu vähitellen - ehkä sitten rupean kelaamaan jotain lapsilukua? Tänään kun viihdytettiin molemmat vauvaa TAAS terveyskeskuksessa (joku mystinen kuume), pääsin ehkä lähemmäs perhefiilistä kuin koskaan.

Mutta mulla ei toistaiseksi ole tunnetta siitä, että me oltaisiin jotenkin eridytty vanhoista perheistämme, johon itselläni kuuluu veli, äiti, täti, tädin vanha opiskelukaveri ja sen lapsi. Isä, veljen tyttöystävä ja täti-ha lapsineen heiluvat jossain lähimaastossa, raivaavat tietään kohti perhettäni. Tämä perhe on aina ollut kokonainen juuri tällaisena, joksi se on ajan kuluessa muokkaantunut, ja samalla se on avoin muutoksille. En usko että kukaan tämän perheen muistakaan jäsenistä on tuntenut minkäänlaista vajavaisuutta ilman tätä uutta lisäystä vaikka kaikki hänen saapumisestaan vilpittömän innoissaan ovatkin. Esimerkiksi tädin opiskelukaverin tytär kertoi tädilleni, että tuntuu kuin olisi saanut uuden sukulaisen. Tämä kokemus perheestä on siis jaettu, en elä yksin jossain hippikuplassa.

En nyt siis ajattele perhettä minään siistien city-sinkkujen kaveriperheenä, jonka kanssa syödään sunnuntaibrunsseja ja sitten unfriendataan facebookissa, kun esmes pussailee kaverin exää, vaan jonain sellaisena... yhteen hitsautuneena joukkona tyyppejä, jotka kokee olevansa pysyvästi kiinni toisissaan hyvässä ja pahassa, yhdessä eletyn ja koetun kautta. Minulle siis perhe ei ole koskaan ollut isä, äiti ja lapset, vaikka olen toki pienenä toivonut että olisikin. Kaikki tahtoo olla normaaleja.

Voi olla, että jos nyt haluaisinkin lisääntyä lisää ja se osoittautuisi haastavaksi, muuttaisin mieleni. Pääsisin ehkä käsiksi tuohon vajavaisuuden tunteeseen, kun mulla on vain tämä yksi lapsi. Lapsilukuihmiset kun ovat usein niitä samoja, jotka jaksavat muistuttaa, että lapsia saadaan, ei tehdä. Silti sitä perhettä rakennettaan aktiivisesti kohti lapsilukua, stressataan optimaalisia ikäeroja ja muuta kovin suunnitelmallista, joka on mielestäni hieman ristiriidassa tämän tekemättömyyden kanssa. Eikä siinä mitään, se on hienoa, jos tietää mitä tahtoo. Minä en tiedä.