Meitä yhdistää se mikä meitä ei erota.
Olen ollut seurustelunkaltaisessa suhteessa ehkä noin tusinan tyypin kanssa ja siinä on tullut kartoitettua varsin hyvin se, mitä ainakaan en kumppaniltani halua. Ajattelen vähän, että uusi poikaystävä on ollut aina reaktio edelliseen ja siksi toisiaan seuraavat heilat ovatkin olleet joskus jopa toistensa vastakohtia.
Mustasukkaisuus. Toisesta saa toki olla mustasukkainen, mutta jotta suhde kanssani voi onnistua, ei todellakaan sovi kuvitella, että se oikeuttaisi vittuiluun, tenttaamiseen tai muihin lapsellisuuksiin. Siedän epävarmuutta ja menettämisen pelkoa tiettyyn rajaan asti, mutta omistushaluista riehumista en katsele hetkeäkään.
Ehkä toisilla treffeillämme isä-ha tuli seuralaisekseni bändimme keikalle. Vietin koko illan juosten pääesiintyjäyhtyeen kosketinsoittajan perässä ja kuulemma yritin puhelinnumeroakin ottaa, mutta olin liian humalassa osatakseni käyttää kännykkääni. Isä-ha korjasi minut loppuillasta taksiin, tuli mukaani kotiin peittelemään minut ja kutsui kilpailijaansa koko kesän pilkallisesti basistiksi, kun heilastelin tätä(kin) muutaman kuukauden.
Kun ihmettelin isä-halle miten luontevasti hän suhtautuu muihin juttuihini, hän kertoi että hänen isänsä oli nuorempana taiteilija, jolle oli tärkeää saada pitää useampia muusia. Hänen äidilleen tämä oli ok niin kauan kuin muut hempukat eivät härinneet heidän perheensä elämää. Kerrankin minun ei siis tarvinnut vääntää rautalangasta suhdettani ihmissuhteisiin vaan isä-ha hiffasi heti.
Perhetausta. Olenkin valottanut omaa perhehistoriaani ja pidän jokseenkin oleellisena sitä, että poikaystävällänäkin on jonkinlainen käsitys elämästä ydinperheyksikön ulkopuolella. En sano ettei suhde ihan taviksenkin kanssa voisi onnistua, mutta käytäntö on osoittanut, että iisimpää on, jos kumppanikin on saanut elää lapsena vähän vähemmän täydellistä elämää.
Yhden exän kanssa asiat olivat tavallaan aika hyvin, mutta en koskaan sopeutunut hänen perheeseensä. Kaikki olivat hirmu kivoja, urbaaneja, punavihertäviä, paperilla justiinsa täydellisiä kanssaihmisiä juuri minulle. Mutta kaikkea varjosti jonkinlainen vakaa akateemisuus ja kirjoittamattomien sääntöjen sekamelska. Onnistuin aina tuntemaan itseni jotenkin kömpelöksi ja tyhmäksi juntiksi enkä ollenkaan tarpeeksi menestyneeksi. Mokailin koko ajan.
Ehdin tavata isä-han äitiä kokonaista viisi minuuttia raitiovaunussa, kun olimme viettäneet juuri isä-han kanssa ekan yhteisen yömme. Tilanne hämmensi hiukan, koska äiti muistutti aivan erästä suurta ihastustani. Tämän myös isä-ha myöhemmin vahvisti, kun mainitsin mielleyhtymästä hänelle. Uskon, että me olisimme tulleet anopin kanssa toimeen todella hyvin. Toivon ja uskon, että hän seurailee lapsemme kasvua jonkinlaisessa toisessa olomuodossa.
Tällaiset pienet jutut ja merkit kertovat minulle, että oikealla asialla tässä ollaan. Eikä sekään haittaa, että isä-ha on taipuvainen tulkitsemaan niitä samoin - meillä on molemmilla verissä pientä hörhöyttä. Käytännössä Isä-han perhe on siis tällä hetkellä sisko ja sen lapset. Ei me senkään kanssa ihan samasta puusta olla, mutta ei niidenkään kanssa tarvitse pingottaa.
Lapsi. Onhan se helpompi kasvattaa jälkeläisiä, kun on yhtä joustava käsitys perheestä ja yhtä vähän oletuksia siitä miten elämän pitäisi mennä. Rupesimme lapsentekopuuhiin noin puolen vuoden tuntemisen jälkeen ja olen edelleen sitä mieltä, että se oli erinomainen idea. Saattaa olla, että emme olisi enää yhdessä, jos vauvaa ei olisi syntynyt, mutta nyt kun hän on, olemme hitsautuneet yhteen aika hyvin. Sillä eihän kukaan fiilistele juuri meidän muksua yhtä paljon kuin me. Ihastelu yhdistää.
Bonus: Tekno. Jossakin nuoruuden korvautuessa aikuisuudella huomasin, että minulle ei ole enää ehdottoman tärkeää, että kumppani osaa ulkoa sanoitukset Pet Shop Boysin sinkkujen b-puoliin. Isä-ha ei osaa, mutta kyllä musiikki meidät yhteen toi ja on ehkä edelleen se joku kirsikka parisuhdekakun päällä.
Luulen, että se on myös se juttu, josta löydämme taas yhteisen sävelen (hekohe), kun vauva itsenäistyy ja huomaamme, että meidän pitäis keksiä jotain kivaa ihan kahdestaan. Vaikka kyllä me ollaan hekumoitu jo silläkin, kun voidaan viedä meidän vauva ekoihin reiveihin. Sitten joskus kun se on 16-vuotias.
Tällä kertaa haasteen aiheen tarjosi se ainoa oikea Leopardikuningatar!
