Olen lukenut internetsistä keksusteluja siitä, onko uhmaikää olemassa. Semantiikkaa, sanon minä. Ihan sama millä nimellä sitä kutsutaan, se on olemassa ja kuuluu kauas.
Kypsässä 1v2kk iässä rauhallinen, sopeutuvainen pieni poikani on löytänyt sisäisen Mr. Hydensä. Raivokohtaukset hämmentävät sen nössöjä vanhempia ja hetken ehdin jo luulla, että se on jotenkin sairas. Mutta ehei, se vaan halusi leikkiä astianpesukoneella. Ehei, se vaan halusi syödä sinkkivoidetta, laittaa paidan vessanpönttöön, pelata Angry Birdsiä, katsoa Panda-videota, saada kengät jalkaan ja sukan päähän, harjata hiukset tiskiharjalla, juoda kahvia tai paistaa jotakin 275 asteessa.
Saatiin jo eka klassinen markettikilahduskin, kun lapsi ei saanut leikkiä jonkun tädin vedettävällä kauppakassilla: "Ei kulta, se on tuon tädin, mummin BRRRRRR on kotona mummin luona." Onneksi keksittiin istuttaa pärisijä sellaiseen autokärryyn, siellä se tööttäilee onnellisena ja saadaan porkkanat ostettua.
Yritän siis täällä kauheesti sanoittaa tunteita vaikka en itsekään aina ihan tajua miltä lapsesta tuntuu, kieltää vain olennaisen ( = harhauttaa pahanteosta) ja selittää miksi mikäkin juttu ei vaan nyt oikein sovi. Mä ihan oikeesti kuvittelin, että ne terrible twos:it alkaa sit kahden kieppeillä eikä tässä just kun on saatu yksi vuosi lasiin. Todennäköisesti meno tästä vaan kovenee ja tyyppi ei kohta tiedä itsekään mitä tahtoo. Hurjaa.
Kuvittelin myös, että lapsi olisi tullut vanhempiinsa, mutta se on tullut itse piruun. Tosin se piru asuu minussa, koska olen pari kertaa ärähtänyt sekopäiselle taaperoiselle. Tulihan se sieltä! Luulin jo olevani pyhimysäiti.
