Tahtolapsi

Olen lukenut internetsistä keksusteluja siitä, onko uhmaikää olemassa. Semantiikkaa, sanon minä. Ihan sama millä nimellä sitä kutsutaan, se on olemassa ja kuuluu kauas.

Kypsässä 1v2kk iässä rauhallinen, sopeutuvainen pieni poikani on löytänyt sisäisen Mr. Hydensä. Raivokohtaukset hämmentävät sen nössöjä vanhempia ja hetken ehdin jo luulla, että se on jotenkin sairas. Mutta ehei, se vaan halusi leikkiä astianpesukoneella. Ehei, se vaan halusi syödä sinkkivoidetta, laittaa paidan vessanpönttöön, pelata Angry Birdsiä, katsoa Panda-videota, saada kengät jalkaan ja sukan päähän, harjata hiukset tiskiharjalla, juoda kahvia tai paistaa jotakin 275 asteessa.

Saatiin jo eka klassinen markettikilahduskin, kun lapsi ei saanut leikkiä jonkun tädin vedettävällä kauppakassilla: "Ei kulta, se on tuon tädin, mummin BRRRRRR on kotona mummin luona." Onneksi keksittiin istuttaa pärisijä sellaiseen autokärryyn, siellä se tööttäilee onnellisena ja saadaan porkkanat ostettua.

Yritän siis täällä kauheesti sanoittaa tunteita vaikka en itsekään aina ihan tajua miltä lapsesta tuntuu, kieltää vain olennaisen ( = harhauttaa pahanteosta) ja selittää miksi mikäkin juttu ei vaan nyt oikein sovi. Mä ihan oikeesti kuvittelin, että ne terrible twos:it alkaa sit kahden kieppeillä eikä tässä just kun on saatu yksi vuosi lasiin. Todennäköisesti meno tästä vaan kovenee ja tyyppi ei kohta tiedä itsekään mitä tahtoo. Hurjaa.

Kuvittelin myös, että lapsi olisi tullut vanhempiinsa, mutta se on tullut itse piruun. Tosin se piru asuu minussa, koska olen pari kertaa ärähtänyt sekopäiselle taaperoiselle. Tulihan se sieltä! Luulin jo olevani pyhimysäiti.

Jessen luona kuokkimassa

Voihan. Nämä mun sosiaalistumisyritykset on jotenkin surkuhupaisia.

Tänään kärräilin lapsen määrätietoisesti ison tien toiselle puolelle seurakunnan perhekerhoon. Kun tultiin paikalle, pari äitiä ja vetäjä juttelivat joistain ihmisistä, joita en tunne, eivätkä tervehtineet. Istuin kuitenkin piiriin ja annoin lapsen pällistellä muita muksuja.

Piirin täytyttyä aloitettiin aamupäivän hengellinen osuus - kun oli ensin todettu, että mehän ollaankin kaikki tuttuja. Tässä vaiheessa olisi ehkä pitänyt älähtää, että me ollaan ekaa kertaa, mutta minulle se oli se hetki, jona muutuin näkymättömäksi. Vauva oli jotenkin liekeissä alttaripöydälle asetetusta kukasta (tähti!), mutta muuten osoitti, että ei ole omppu kauas puusta pudonnut: ujosteli jalkojani vasten ja kieltäytyi soittamasta triangelia.

Sitten vähän lauleskeltiin jotain syyslauluja, vauvat konttailivat toistensa päällä ja mun jälkikasvuni hypisteli syksyn lehteä esittävää paperia hieman etäämmällä. Lauluhomman jälkeen alkoi minulle viime viikolla mainostettu muonitus. Lapsi jäi tutkimaan salin toiseen päähän jotain kirjaa ja minä siirryin reippaasti kahveineni ison pöydän ääreen muiden äitien luo. Jossain vaiheessa huomasin, että pöydässä käytiin kahta keskustelua: yhdessä päässä hammaslääkäreistä ja toisessa joistain ihmisistä, joita minä en tunne. Itse istuin keskellä, enkä puhunut kenellekään mitään. Välillä huhuilin lasta seuraksi, mutta se imeskeli tyytyväisenä Duplo-ukkoa yksinään jossain nurkassa.

Se äiti, jonka kanssa juttelusta rohkaistuneena olin tullut paikalle, yritti kyllä ihailtavasti keskustella kanssani - kysyi samat kysymykset kuin viimeksi -, mutta eipä sekään mitään voi, jos keskustelukumppani vastaa yhdellä sanalla eikä osaa viedä jutustelua mitenkään eteenpäin luontevasti.

Tunnin jälkeen vetäjä pisti läsnäololistan kiertämään. Mulle valkeni, että se ei olekaan varsinainen vetäjä, vaan joku seurakunta-aktiivi, joka tuurasi niitä tällä kertaa. Ehkä annan anteeksi kykenemättömyyden ottaa säälittäviä ekakertalaisia huomioon. Yritin tavoitella läsnäololistaa, mutta se vietiin nenäni edestä ja vikana sitten raapustin sinne loppuun lapseni ja itseni nimen. Ehkä ne vetäjät sitten näkee siitä, että siellä oli joku uusi tyyppikin.

Loppupiiriin en mahtunut, koska olin sen muodostuessa noutamassa tähtiä näkevää lasta ikkunan luota, joten sanottiin Jesselle heipat silleen soveliaasti vähän piirin ulkopuolella. Eiköhän mennä uudestaankin, kyllä nimittäin kopallinen leluja lapsen harhauttamiseksi ja ilmanen kahvi kotiäidille kelpaa.

Vauvojen kohtaaminen

Vein tänään vauvan läheiseen leikkipuistoon vauvojen kohtaamiseen. Valitettavasti muut vauvat näyttivät olevan lomalla.

Kohtaaminen tapahtui keskellä puistoa puun katveessa viltillä. Tunsin kaikkien taaperoiden äitien, edistyksellisten puistoisien, av-mammojen ja mammajengien katseet niskassani, kun vauvani kohtasi yksin puistotätiä ja tämän sylissä roikkunutta virttynyttä vauvanukkea. Mahtoi näyttää säälittävältä - ei tosin yhtä säälittävältä kuin minä palloilemassa ympäriinsä puistoa orvon näköisenä. Täti kyseli multa kovasti kaikkea imetyksestä (?), päivärytmeistä ja isovanhemmista eli yritti varmaan korvata sitä merkittävää aikuiskontaktia, joka jäi siinä uupumaan.

Vauvalla oli kyllä kivaa. Se repi vauvanuken päätä, hihkui ja flirttaili laulavalle tädille ja imeskeli puiston kuolaisia leluja. Että ei kai tämä ihan turha reissu ollut. Tätikin lohdutteli, että viime viikollakin oli yks päivä joku Freja-vauva ja pari viikkoa sitten kokonaista seitsemän vauvaa! Että ehkä siellä jossain lähiön uumenissa asuu mun vauvan tulevat hiekkalaatikkokaverit. Tai sitten ei.

Jotta nöyryytykseni olisi ollut täydellinen, puistoruokailemaan saapuvat isommat lapset saartoivat meidän rattaat nurkkaan polkupyörillään kohtaamisen aikana. Vietin sitten kymmenen minuuttia nostellen lukittuja fillareita pois tieltä eroahdistuneen vauvan rääkyessä metrin päässä.

Kohtaamisen jälkeen vauva nukahti ja pääsin lukemaan läheisen puistopläntin nurmikolle. Eilen näin samaisella puistopläntillä kaksi äitiä vauvoineen piknikillä. Vähän olin kade.

Supervanhemmat

Mitä sille pitäisi syöttää? Mitä mä laitan sille päälle? Mitä me otetaan mukaan? Kummat rattaat me otetaan?

Isä-ha on heittäytynyt avuttomaksi palattuaan lomilta töihin. Tähän varmaan vaikuttaa kovasti se, että eroahdistunut vauva alkaa aina raivota sille, kun se tulee kotiin. Tosi tervetullut olo, uskoisin. Muistutin kyllä heti, että minulla ei ole ollut tapana kritisoida sen tapaa hoitaa lasta ja että uskon sen kyllä suoriutuvan kauppareissua koskevista päätöksistä, koska se on aivan kiitettävästi pitänyt lapsen hengissä, kun ollut omissa riennoissani.

Huomautin myös, että en jaksa olla se ainoa, joka tekee lasta koskevia päätöksiä enkä haluaisi että me uusinnetaan jotain paskoja sukupuolirooleja tässä meidän perheviritelmässä. Totuus kuitenkin on, että juuri niin me tehdään.

Emme ole kumpikaan kovin oma-aloitteisia tahi reippaita ihmisiä ja arjen pyörittäminen on aina välillä vähän haasteellista (annettakoon itselle sen verran armoa, että masennuksella on näppinsä pelissä). Koska minä olen nyt täällä kotona, nämä päätökset ja pikkujutut lipsuvat helposti heikoille harteilleni. Se alkaa tuntua ja näkyä - joka päivä kello kolme alan hajoilla. Vietän iltapäivän viimeiset tunnit itkua pidätellen. Sitten isä-ha tulee kotiin ja mikään ei muutu. Vauva on edelleen mun vastuullani. Kunnes hajoan ihan oikeasti ja lukittaudun vessaan tai jotain muuta kypsää.

Isä-ha ei pidä isäkuukautta. Ei siksi, että se ei olisi halunnut, vaan siksi että olemme molemmat kaavakekauhuisia ja minä kieltäydyin täyttelemästä papruja sen puolesta eli se sitten jäi. Vaikka ihan oikeasti olisin tarvinnut tähän kesään sen (l)isäkuukauden, jolloin (l)isäkädet ovat läsnä.

Tiesin, että isäkuukautta koskevat paperit tulevat postissa äidille, mutta silti sen kirjeen saapuminen masensi mua aivan tolkuttomasti. Tulin vihaiseksi ja voimattomaksi sen edessä, että minulle yritetään muiluttaa kaikki vauvaan liittyvät päätökset, vaikka lastenvalvojan luona allekirjoitettiin paperi, jossa lukee, että meillä on yhteishuoltajuus.

Tästäkin syystä olisi niin kivaa, että ihan defaultina isätkin olisivat himassa jonkin aikaa. Että se ei vaatisi jotain ylimääräisiä kommervenkkejä ja että se olisi normaali seuraus siitä, että pariskunnalle syntyy lapsi. Kun on meitä idiootteja, joilla riittää tahtoa, mutta ei välttämättä voimavaroja järjestää sitä elämäänsä tavalla, joka olisi oikeudenmukaisempi kaikkia kohtaan.

Niin että voisiko joku holhota meitä, please?

Kolmas kerta toden sanoo?

Maanantaina meillä on kolmas lääkäriaika.

Tänään kävin neuvolantätin tykönä puolivuotistarkastuttamassa lapsukaisen ja raportoin sille eilisestä terveyskeskuslääkäristä. Täti oli hieman hämmentynyt siitä, että se ei antanut meille lähetettä allergiasairaalaan taikka yhtäkään rasvareseptiä. Niinpä täti teki taikojaan ja löysi meille uuden ajan jonkun muun neuvolan lääkäriltä maanantaiksi ("tämä näkee ainoastaan lapsia, sen pitäisi tietää") ja kirjaili koneelle sydäntäsärkevän stoorin vauvani oireista ja kirjoitti loppuun "allergialähete?"

Se eka neuvolalääkäri kirjoitti sinne koneelle "iho hyvä, ei reagoi korvikkeeseen". Eilisen lääkärin mielestä iho oli varsin hyvä. Sitä en tiedä mistä se eka sen päätteli ja millä mittapuulla iho on hyvä, mutta whatever. Maanantain lääkäriin otan isä-han mukaan ja se saa lyödä nyrkkiä pöytään, koska minä en näemmä osaa.

Niin ja siis neuvolantädin mielestä iho ei ollut hyvä. "Katso, se on täynnä pieniä haavoja, sen täytyy sattua." Joo, niin on, ja ainakin se kirkuu kuin syötävä (meni just isä-han kanssa ulos ja kuulen ikkunasta). Tosin luulen, että sillä on korvatulehdus, mun piti sanoa sille eiliselle lääkärille, mutta se oli sellainen kaikkitietävä nuori mies, joka vakuutti mut siitä, että kaikki on jees, ja unohdin. Tosin luulis nyt et ne kattois lapsilta korvat aina? Suuhun se kyllä katsoi.

Oon vähän väsynyt ja ankee fiilis. Rauhoittelen kieriskelevää ja itkeskelevää vauvaa kaikki yöt. Voihan tämä olla ikäjuttu, mutta viime yönä se kyllä hinkkasi naamaansa lakanaan ja raapi tuskaisena. Vauvapolo :(

Niin ja eihän se allergiasairaala mitään ratkaise, sielläkin on kuulemma paska meno, mutta pääsisi edes eteenpäin.

Kerroin tästä pompottelusta tädilleni, joka alkoi muistella sitä kuinka etsi apua meidän äidille. "Että toinen on ihan seinähullu ja silti mitään ei tapahdu". No minähän en siitä paljoa muista, muuta kuin että äiti heitti myrkkyspagetit seinälle ja puhui kellolle. Ihana maailman paras julkinen terveydenhuolto.

Aijoo, tuo nuori mieslääkäri myös suomi mua siitä, että käyn väärässä neuvolassa ja sitten tulen vauvan vaivojen kanssa lähiterveyskeskukseeni. "Ihan hajoaa tää hoito". Siinähän hajoaa, ei mitenkään hirveesti kiinnosta lähiarvauskeskus, kun se hoito on ollut joka kerta hajottavaa. Pidän kiinni neuvolantädistäni kynsin hampain.

Voi ei!

Vauva uikuttaa unissaan. Luin jostain, että sen aivot käy nyt ylikierroksilla ja se voi nähdä painajaisia. Ei mun vauva SAA nähdä painajaisia! En kestä.

Sen pitää uneksia vaan maidosta (sellaisesta josta ei tule ihottumaa), sinisestä Angry Birds -pehmosta, kärryajeluista, Pienen pienestä veturista, saippuakuplista, isin levylaukusta, pään pyörittämisestä ja muista jutuista, joista se tykkää.

Nyt on taas huonosti

Ryssin rytmin ihan totaalisesti. Viikonloppuna olin yksin vetovastuussa, kun isä-ha kävi takomassa nyrkillä ilmaa teknokinkereissä Turussa, enkä päässyt ulos ehkä kertaakaan. En enää muista. Ja sit tänään nukuin (?!?) kymmeneen. Ehkä muksu on tajunnut, että toi äiti ei kuitenkaan nouse, joten nukutaan sit. Kaikki aina kertoo, että vauvan aamuhymyt on ihania ja niiden takia kannattaa herätä. Meillä ei ole aamuhymyjä, meillä on vaan tylsistynyt kitinävauva ja koomaava äiti, joka ei pääse ylös, heiluttaa vaan silmät sikkuralla jotain lelua sen vauvan edessä.

Mutta siis tänään ei päikkäreitä. Ulkona nukkui puoli tuntia.

Mitäs täs. Vähän taas hajottaa tää homma. Tavallaan kiva, että tulee kesä, mut mitä se muuttaa? Meillä ei ole pihaa - meillä on lastauslaituri, parkkipaikka ja noin neljäkymmentä rekkaa, joilla on stripparinimet. Jos haluan olla rauhassa ulkona, mun pitää käppäillä muutama sata metriä ison tien toiselle puolella ihanaan lähiöön, jossa on kolme penkkiä aukiolla.

Mä olen nyt istunut niillä penkeillä viikon (eli sen ajan kun olen tiennyt niiden olemassaolosta) ja vihaan niitä jo nyt. Haluaisin asua siinä lähiössä, koska sit saisin avaimet asukastaloon ja mulla ehkä olisi postimerkinkokoinen piha tai parveke, jolla voisin nauttia auringosta ilman hirveetä ulosmeno-operaatiota.

Haluan takaisin Töölöön, jossa on ihania ihania puistoja silmänkantamattomiin ja keskustaan voi kävellä. Vihaan tätä teollisuusaluetta ja tota isoa tietä, jolla bussimatka tuntuu kestävän ikuisuuden. Vihaan omaa kädettömyyttäni ja arkuuttani liikkua vauvan kanssa. Ahdistun aina, kun joku muistuttaa että vauvan kanssa kannattaa lähteä liikkeelle ja vauvavuosi on mukavampi, kun näkee päivisin muita samassa tilanteessa olevia. Ihan oikeesti hei, tartteeko sitä nyt hieroskella mun naamaan oikein.

Vihaan myös whirlpooleja ja sinkholeja. Hyi helvetti, näen molemmista painajaisia!

PS. Kävin tänään taas leffassakin. Mä pääsen oikeesti yksin paikkoihin verrattain usein, mutta silti hajoilen. Mä en usko, että olen onnellinen ennen kuin pääsen töihin. Mutta mulla ei ole töitä, mun pitäis ehkä vähän opiskella jotain - ja samalla ehkä haluaisin että vauvani saa olla himassa kaksi vuotta. Siitä pitää ehkä tinkiä ja mun pitää etsiä joku duuni. Ihan mitä vain, mutta mieluusti jotain tylsää toimistohommaa, jossa on aikaa unohtua ajatuksiinsa.

PS#2. Mun vanhemmaksi kasvamisprosessi on pahasti kesken. Onks se ok? Vauva on huomenna puoli vuotta.

Punainen poika

Mullakin olis luonnoksissa kaikkia tosi päräyttäviä seksi- ja kirjajuttuja, mutta eipä ne nyt niin nappaa. Sen sijaan olen pohtinut jo muutamia päiviä punaläikkäistä poikaani. TAAS. Maanantaina soitan neuvolaan, mutta sitä ennen pyörittelen päässäni seuraavia kysymyksiä:

- Kauan kestää päästä julkisella maitoaltistukseen?
- Antaako neuvolalääkäri edes lähetettä sellaiseen vai kertooko, että vauvani on atooppinen tms?
- Kannattaako mun hoitaa vauva oireettomaksi ennen vajaan parin viikon päästä olevaa neuvolalääkäriä em. syistä?
- Eli ostanko Sibicortia ja/tai maidotonta erityskorviketta heti huomenna tai maanantaina?
- Lopetanko imetyksen vai aloitanko jonkun kreisin dieetin? Jos se on maitoallergia, niin toki mun kantsii olla dieetillä ja yrittää tehostaa imetystä sen sijaan että juottaisin vitun kallista korviketta enemmän. Mut jos se onkin jokin muu allergia, niin miten ihmeessä saan sen kiinni?
- Soitanko suoraan yksityiselle?
- Otanko vakuutuksen ensin? Se maksais reilu 400 euroa. Varaa on, olen säästänyt just tällaisia pelleilyjä varten (tai sit että pääsisin joskus Losiin vauvan kummitädin luo, mut kyl maito menee edelle).
- Poika ei saa muuta kuin bataattia, tänään kokeilin parsakaalia (veti sen innokkaasti puhisten, itkeskeli ja puklaili illalla). Lopetanko ne taas? Yli viikon oli ilman mitään, ei eroa ihossa.
- Miksi en ostanut toista bisseä?



:(

Ja miks isä-ha ei ole ihan hysterian partaalla niin kuin minä?! Se on sitä mieltä, että mä haluan lapsen olevan allerginen. Selvästikään se ei itse ole koskaan ollut yliherkkä millekään, kun tuollaisia laskettelee. Mä olen sellainen tyypillinen 80-luvun allergikko, jolle jäi lapsuusiän välttämisdieetti päälle: tajusin pari viikkoa sitten, että voin syödä cashew-pähkinöitä. Maistoin ensin yhden ja sitten vähän useamman. Ei mitään reaktiota. Kuinkakohan vuotta mä olisin niitä voinut syödä?

PS. Tää homma kuvaa tosi hyvin sitä miten ulalla olen ihan koko ajan. Mä olen harpannut vauvan myötä keskelle omaa epämukavuusaluetta ja lamaannun ihan totaalisesti kaikenlaisten pikkuongelmien edessä. Joku muu olis kiikuttanut vauvan lääkäriin jo viikko sitten, kun mä täällä vielä pähkäilen.

Nukkumatti otti hatkat

Olen tässä muutamana aamuna herännyt siihen, että itkettää ja oksettaa. Kyl mä tiesin, että vauvan muutaman tunnin unipätkät oli väliaikaista luksusta, mutta saavutetusta edusta luopuminen tuntuu pahemmalta kuin uskalsin odottaa. Kellon mukaan klo 23 jälkeen herättiin kerran tunnissa, viidestä kuuteen hilluttiin valveilla ja sen jälkeen uni oli katkonaista kainalossa sätkimistä (kiitos kesäajan ja ikkunaan ripustetun mustan päiväpeiton, puoli kymmeneen sentään). Nälkä oli ainoastaan kello kahdelta ja kuudelta.

Jotenkin ihan hirveetä ajatella, että pääsiäinen loppuu tänään ja mun pitää jotenkin selvitä päivät ilman vauvan lykkäämistä jonkun muun hoiviin, että voi nukkua. Mä pelkään että pudotan sen tokkurassa. Kahvikaan ei auta, koska toi nukkumattomuudesta johtuva kuvotus, ei tulis mieleenkään juoda. Miten tästä selviää? Miten mä selvisin siitä "yö on päivä" -vaiheesta? Miks mä halusin vauvan?

Mä olen nyt yksin kotona, kun isi ja vauva lähti sukuloimaan, mutta en osaa jotenkin rentoutua, kun ahdistun jo valmiiksi alkavasta arjesta.

Ajankohtaista

Tässä näkemykseni kuohuttavista yhteiskunnallisista keskusteluista tiivistettynä.





Sitten tärkeämpiin aiheisiin: vauvallani on taas kuumetta ja se kakkaa tosi paljon ja sen peppu ärtyy. Veikkaisin taas hammasta, jos se ei olis nukkunut koko päivää. Ehkä se sai isä-han flunssan. En kestä. Ainakaan en anna sille mitään soseita.

Siis miten näitä voisi muka enempää tehdä, kun yhdenkin kanssa saa koko ajan olla huolissaan jostain. Pää hajoo.

Pääsinpä muuten osalliseksi miesflunssa sairastavaan isähenkilöön kohdistuvasta raivosta, joka tuntuu olevan melko yleisesti osa kotiäitien tunnerepertuaaria. Mies tuli duunista kotiin kuumeisena ja kaivautui peiton alle. Mä olin valmiiksi jo ihan poikki ja voin kuvitella, että pääni alkoi savuta. Vauva ei ollut nukkunut edes niitä puolen tunnin päikkäreitään koko päivänä ja mulla oli nälkä.

Läksin sitten kauppaan vänisevien vaunujen kanssa ja mietin, että sitten kun mä saan tän flunssan, niin mä hoidan tota vauvaa kotona kaikki päivät enkä todellakaan kaivaudu minnekään peiton alle. Tsägällä senkin nenä alkaa vuotaa ja sitä sitten imuttelen sillä pelottavalla letkulla, johon ihan oikeasti en haluaisi kajota. Illalla en saa taaskaan ruokaa, koska isä-ha pärjää mielestään purkkikermavaahdolla kuorrutetuilla einesporkkanaletuilla, joten sen ei sitten tarvitse tehdä enää koskaan ruokaa. Eli jos mä haluan ruokaa, teen sen itse. Aina. Jos en jaksa, saan jonkun huomautuksen, että ehkä sitä maitoa tulis enemmän, jos sä söisit jotain. AAAARGH.

Ja siis miten ärsyttävältä voi kuulostaa jonkun yskä?! Teki mieli tursottaa se hiljaiseksi sillä kermavaahdolla, kun vauva havahtui jokaiseen yölliseen köhään, koska jostain syystä kaikenmaailman teollisuusmelu on sen mielestä jees, mutta ihmisten äkilliset yskökset ja aivastukset on edelleen jotain niin hirveetä (vaikka yritänkin sitä karaista aivastamalla se sylissä).

Isä-ha, jos luet tätä, niin anteeksi. Mutta kun vittu.

Vauva joka vihasi välitiloja

Oli kyllä sellainen sukulointireissu Espoon peräkylille että toista ei tule vähään aikaan. Mestoilla vauva oli itse aurinko, söi kaikkien lähelle tulevien sormia ja nuoli mun naamaa tyytyväisenä koko reissun ajan. Ongelmia ilmaantui taas, kun piti päästä päikkäreille. Joku siinä valveen ja unen välissä hirvittää sitä ihan sikana. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kärryttely pihapiirissä, just kun grilli(!) kävi kuumimmillaan.

Paluumatka oli hirveä. Lähdimme sillä hetkellä, kun väsy kävi liian kovaksi ja vauva vaipuikin sitten aika pian vaunuihin. Mutta oltiin hiukka liian ajoissa ja tyyppi heräsi jo ennen bussiin pääsyä, kun oltiin jo tarvottu kylmässä ja kuolleessa lähiössä lähes tunti. Stadiin päästiin jotenkuten tuttipulloa naamaan tunkemalla, mutta keskustassa kävi sitten katastrofi: Isä-ha kurvasi semihipsterikiesit kiireessä kinokseen ja toisen etupyörän alumiininen pinna katkesi kuin tulitikku. Voihan perkele. Nyt olis paras olla varapyöriä siellä liikkeessä tai mä en pääse mihinkään. Ei sillä että mä minnekään olisin menossa, mutta tiistaina olis neuvola, joka on jo kerran peruttu.

Toka bussimatka mentiin kolmella pyörällä kiljuvan vauvan kanssa. Ei lohduttanut syli eikä pullo, joten se vaan raivosi hysteerisenä vaunuissa keskustasta teollisuusalueelle.

Helpottaako tää koskaan? Tuleeko tosta meidän pikkunakesta koskaan matkamiestä? Auttaako se kun saa kattella maailmaa ja istua? Yää, tuli ihan sellanen bussifobia tosta, ei huvita entisenkään vertaa lähteä minnekään :/ Pitääkö mun nyt saakeli opetella kantamaan sitä repussa ulkonakin.

Kahden äiti

No en oo paksuna! Kauhea ajatus.

Mutta kävin terveyskeskuksessa näyttämässä lapsosen peppua. Nimittäin olin sitä mieltä, että vaippaihottuma oli äitynyt aika ikävän näköiseksi. Myönnän ihan auliisti, että olen uusavuton kolmekymppinen yhden lapsen äiti, joka ei tiedä miten vaippaihottumaa hoidetaan. Mulla ei ole minkäänlaista aikaisempaa kokemusta vaipallisista poimukkaista olennoista.

Nuori terkkari oli ihan hämillään. "Iik onpa se pieni! Ei kai se putoa tuosta pöydältä? Tämä on niin korkea. Voi ei se itkee, meillä ei ole täällä leluja, voi voi." Ja sitten se haki vanhemman terkkarin katsomaan sitä pyllyä, koska ei tajunnut siitä mitään.

"Kahden lapsen kokemuksella sanoisin, että kyllä tuo sinkkivoiteella lähtee."

Ok. Internet on täynnä kolmen äitejä, jotka olis osanneet kertoa mulle ton. Jos ei lähde, niin ens viikolla on neuvolalääkäri. Niin ja ei se oo niin paha, tein nimittäin diaper rash -kuvahaun. Huh huh.

Kotiäidin itkuvirsi

Voisi laittaa pannaan kaikki blogit, joissa tehdään kaikkea kivaa jonkun ihanan mammajengin kanssa. Ihan vaan koska kateus on kuolemansynneistä se meikäläisen valinta.

Olin alkuun sitä mieltä että on ihan ok olla erilainen nuori ja tekaista yksi vauva, vaikka kaverit ovatkin päättäneet olla sille polulle astumatta. Sittemmin olen muuttanut mieleni. Tämä olisi kivempaa, jos olis edes yksi ystävä samassa kyydissä. Sellainen jonka kanssa olis luontevaa nähdä ja kahvitella ja etenkin angstata ja pelätä pippelikuppaa ostoshelvetin vauvanhoitohuoneessa.

Viime keväänä kiltti exä nakitti mulle yhden kaverinsa, jolla oli laskettu aika noin kuukautta aiemmin - kirjoiteltiinkin jonkin aikaa facebookissa. Meidän piti mennä samaan raskausjoogaryhmään, mutta minä kämmin, ja mahduin vastan myöhemmin alkavaan. No se olikin sitten jatkokurssilla, joka loppui juuri ennen meidän tunnin alkua: katkerana huomioin, että se rupatteli iloisesti joidenkin reippaiden mimmien kanssa aina siinä pukkarissa. Omassa ryhmässäni olikin sitten harvinaisen umpimielistä porukkaa (etenkin allekirjoittanut), joten sen kurssin anti jäi synnytyslauluun, jolla kyllä vetelin laimenevan epiduraalin ja sektioon siirtymisen väliajan oikein tehokkaasti.

Että niin, se potentiaalinen ystävyys sitten jäi. Se löysi tyyppejä, minä en. Aina välillä puhellaan, että pitäis nähdä, mutta se asuu aika kaukana naapurikunnassa jne. tekosyitä. Onhan mulla myös nämä sormiruokailevat lukiokaverit, joita en halua nähdä enää (niiden vauvatkin on jo taaperoita), ja se yksi kolmen äiti, jota pelkään. Muita vauvallisia ei ole.

Olen alentunut jopa googlaamaan vauvafoorumien syksyllä poksahtaneiden ryhmiä, mutta ne ovat muodostuneet jo plussaamisen aikoihin ja jutut siirtyneet sittemmin Facebookin salaseuroihin. Olen kuullut huhua, että jotkut näistä ryhmistä kahvittelisivat kerran viikossa Kampissa (kas isä-ha:lla onkin sitten biljoona kaveria, jotka ovat saaneet vauvan tässä lähiaikoina), mutta ei kai sinne voi niin vaan tunkea sekaan. Isä-ha lupasi puhua mun puolesta, mutta mulle tuli sellainen olo, että olen säälittävä reppana, jolla ei ole kavereita.

Ne lähialueen perhekahvilatkin olen tosiaan kartoittanut, mutta ajatus sellaiseen menemisestä aiheuttaa hengenahdistusta. Vaikka ne olisivatkin ihmisten aikaan, en osaa päättää kumpi kuulostaa vähemmän kauhistuttavalta, vapaa ohjelma vai vaate-esittely. Mun vauvakin on vielä niin pieni, että en voi vedota sen virikevajeeseen, jos tuollaiseen raahaudun. Otsassani lukee siis isolla epätoivoinen yksinäinen kotiäiti.

Eli oikeastaan ongelma on siinä, että samassa tilanteessa olevien ihmisten löytyminen edellyttäisi ennenkuulumatonta reippautta ja rohkeutta - ja niitä minulla ei ole. Viimeisen kolmen vuoden tapahtumat ovat ajaneet itsetuntoni sellaiseen jamaan, että en osaa kuvitella tutustuvani enää koskaan uusiin ihmisiin. Elämässä oli joskus vaihe, jolloin istuin ehkä joka viikko kahvilla jonkun uuden jännän tyypin kanssa, mutta sitten tuli pari kiduttavaa ihmissuhdetta, mätä työyhteisö ja lamauttava masennuskausi, ja tuntuu, että kadotin sosiaaliset taitoni jonnekin. Tämä kohta puoli vuotta kestänyt kotona kykkiminen ei ole auttanut asiaa.

Kaiken kukkuraksi olen aina ollut parempi löytämään deittejä kuin uusia ystäviä (ja deiteistä on sitten tullut niitä ystäviä). Mielestäni parisuhderintamalla torjutuksi tuleminen on paljon siedettävämpää kuin ystävyydessä epäonnistuminen. Saatan tehdä pokkana lähes julkeita ehdotuksia miehille, joista olen kiinnostunut, ja olen todistettavasti kokeillut jopa väsytystaktiikaa vastahankaisten urosten kellistämiseksi, mutta uuden tuttavuuden pyytäminen kahville kaverimielessä vaatii taikatemppuja, itsesuggestiota ja mahdollisesti rohkaisuryypyn. Pitäisi siis varmaan löytää jostakin yh-isä, jolla on alle puolivuotias vauva, ja pokata se, niin saisin vertaistukeni. Voin nyt tässä myöntää, että selailinkin suosimaani deittisivustoa vauvallisen päiväkahviseuran toivossa. Yllättäen tulos jäi vähän laihaksi.

Ehkäpä siis alistun kohtalooni ja tilitän tilitettäväni jatkossakin internetin suureen tyhjyyteen. Ja olen kiitollinen niistä parista kommentista, jotka teksteihini olette jättäneet: niitä kun lukee, tulee sellainen olo että ehkä olen sittenkin olemassa.

Paha lehmä

ja maitonsa. Mä luulen, että joka ikinen hysteerinen äiti epäilee lapsellaan (käsittääkseni melko harvinaista) maitoallergiaa jossain vaiheessa. Tänään oli mun päivä: päätin että vauvani ei voi juoda lehmänmaitoa.

Pistin tähän asti karseen paskan rota-rokotteen piikkiin, mutta siitä on jo kolme viikkoa. Tajusin tänään googlata vihreen liman. Ja tuo neuvolakorttiin kirjattu "vähän kuiva iho" on joka puolella, punoittaa, hilseilee ja lehahtelee. Lapsonen myös paukuttelee kuin pommikonelaivue ja puklailee pikkuisia puklusia joka välissä. Aamuisin se niiskuttaa, välillä sillä on maailmanlopun hikka ja joskus harvoin myös käsittämättömiä paniikki-itkukohtauksia (vaikka on muuten leppoisa tapaus). Tyyppi ei myöskään viihdy sylissä pötköllään, vaan etenkin ruokailun jälkeen vain pystyasennossa. Sitten on toki vielä nämä altistavat tekijät, meikän mittava allergiahistoria ja paha korvikedieetti.

Onneksi olen säästänyt rahaa. Niillä piti olla kotona vähän pidempään, mutta kaipa ne voi hassata myös sikahintaisiin yksityislääkäreihin ja apteekkikorvikkeisiin, jos niikseen tulee.

Toivon olevani väärässä, että se on vaikka jollekin muulle jutskalle allerginen. Isä-ha piti mua vainoharhaisena, kun esitin epäilyni. Se itse kutsuu sitä kakkaa viheraarteeksi. Jollain muulla olis leikannut jo aiemmin, että ei oo normaalia tommonen. No mä oon vähän hidas näissä vauvajutuissa, luulin että vähän kaikenlainen kakki on normaalia, kunhan kakkii.

No mut lopetan nyt cuplatonin ensin ja koklaan vaikka jotain muuta korviketta. Ja soitan neuvolaan, että vauvani erittää ektoplasmaa.

Tuhannen bodyn nainen

Joulu ei mennyt ihan putkeen. Aattoaamun kohteessa lensi laatta, joten pysyttelimme suosiolla kotona nykertämässä juustoja. Tapanina oli tarkoitus tarpoa naapurikuntaan jämäaterialle, mutta meistä pienimmän kitinöiden syyksi osoittautui nuha. Menin sitten yksin. Poissaollessani nuhasta ei kuulemma ollut tietoakaan, mutta lapsoselle piti laulaa koko ajan, jotta se olisi pysynyt tyytyväisenä.

Nyt pieni potilas koisaa vauvapesä 2.0:ssa - the NU-ha versionissa eli äp-laatikon kannesta rakennetussa, pääpuolesta nostetussa hökötyksessä. Minä olen juonut jo tunnin kahvia ja tilaillut vauvalle vaatteita alennusmyynneistä. Poppineitsyys meni.

Collegehaalari ei ole yöpuku

Tässä yksi päivä tuijotin youtubesta opetusvideoita aiheesta kuinka pukea vauvalle body. Ne nimittäin jää sen päähän kiinni. Olin ennalta fiksu ja hommasin ihan pienimpiä kokoja kietaisumallisina, mutta en niin fiksu, että olisin tehnyt saman isommille vaatteille myös. En mä arvannut, että koko 62 alkaa olla nafti jo kakskuiselle. Onkohan ton isä sittenkin se yksi kaksimetrinen?!

Vihaan bodyja, koska niiden kanssa pitää pukea myös housut. Näin ollen vauvani pukeutuu pääasiallisesti kokohaalareihin. Näitä superkäteviä kokopukuja markkinoidaan mulle kuitenkin yöpukuina, joten raskausaikana jätin ne kauppaan. Minä en mitään yöpukuja käytä, joten ajattelin ettei vauvakaan tarvitse, ja sijoitin vauvanvaatenormin mukaisesti bodyihin ja housuihin. Tajusin virheeni siinä vaiheessa, kun avasin äitiyspakkauslaatikon ja lukuisat kummin kaimoilta tulleet nyssäkät. Ei jumalauta näitä bodyja.

Isä-han puputupuna 70-luvulta, jolloin potkupuvut olivat vielä päivävaatteita

Aion altistaa itseni paheksunnalle ja viedä vauvan ensi viikolla jopa neuvolaan yöpuvussa, koska siellähän sitä saa taas pukea ja riisua ja vielä valvovien silmien alla. Yöpuku on paras tapa välttää turha pukemishetkukus, joka altistaa vauvan omille silmilleen oksentamiselle.

Rutiini

Mulle on alkanut valjeta, että kaikki rakentaa aktiivisesti vauvoilleen rutiineja. Hiipivä ahdistus. En osaa.

Edelleen ainoa nukkumiseen liittyvä rutiini, johon kykenen, on valojen sammuttaminen noin puolenyön maissa. Joskus sekin unohtuu, kun oma rytmi on ihan hukassa. Ja kuinka helkutin tylsää onkaan valvoa yksin pimeässä, myönnän että olen sortunut välillä itsekin siihen näkemiseen ja jopa seurusteluun.

Neuvolantädin suosittelema yökkäreiden pukeminen osana rutiinia on jotain ihan järjetöntä. Tyyppi puklaa kolmet vaatteet päivässä - miten ihmeessä se tajuaisi, että tää sininen eläinjuttu on nyt niinku yövaate ja vihreä pupujuttu on niinku päivävaate?

Sitten kun en enää jaksa valvoa pimeässä (yleensä kasin pintaan kun vielä kukutaan), päätän että on aamu, laitan valot päälle ja avaan verhot, taputtelen käsiä, hihkun ja soitan youtubesta popsi popsi porkkanaa. Viestin että nyt on menoa ja meininkiä. Harkitsen kirkasvalolamppua, jolla voisin sokaista pimeyden prinssin.


Vauvateknoa. Hymy suodaan välisoiton söpöille synasoundeille, näin uskottelen itselleni.

Ehkä sitten kun se alkaa syödä ihmisten ruokaa, se tajuaa että tää puuro on nyt aamujuttu ja tää puuro on nyt iltajuttu... Just. Jos vaikka kuitenkin aloittais ostamalla sille sen sängyn.

Kuppa

Maanantaina meninkin liian hyvin. Vaavi nukkui koko kaupunkireissun. Tänään menin kahville stadiin. Juuri kun sain kaffen ja sämpylän tarjottimelle, pienhenkilö alkoi itkeä. Multa meni pasmat ihan sekaisin, unohdin panna maitoon kahvia enkä tajunnut miten saan sen tarjottimen kuskattua pöytään.

Pöydässä otin huutavan vauvan syliin ja tuijotin sitä hermostuneena monta minuuttia kunnes seuralaiseni (se suvereeni vertaishenkilö) ehdotti, että jos kokeilisin laittaa sen vaunuun, kun se kerta nukkuu taas. Jes hyvä idea, se olikin hiljaa noin 10 minuuttia. Sitten jouduin ottamaan sen taas ulos ja kuvittelin sen kakanneen.

Suunnattiin kauppakeskuksen sinänsä oikein erinomaisiin vauvafasiliteettitiloihin, joissa hosuin jälkikasvuni hoitopöydälle ja totesin, että se oli vain pieraissut. Vaihdoin kuitenkin vaipan, koska puhdas vaippa rauhoittaa mua aina, vaikka siellä ei olisi kuin vähän pissaa. Sen tehtyäni tajusin unohtaneeni pestä kädet ja aloin pelätä, että vauva saa nyt kupan tai jonkun muun kamalan pippelitulehduksen. Mainittakoon nyt täälläkin, asia kun herätti FB:ssa kummastusta, että minä en pese käsiäni aina ennen vaipanvaihtoa tai edes keitä tuttipulloja joka päivä. Siinä hetkessä paniikki vaan tiivistyi johonkin olemattomaan pöpöön.

Vertaishekilö kysyi mitäs sit tehdään. Mä halusin kotiin. Bussissa vauva itki. Pidin sen tuttia kädellä suussa, silitin poskea (vitut se mitään hamuilurefleksiä laukaise) ja kuiskin jotain rauhottavaa mahdollisimman hiljaa ettei kanssamatkustajat pitäisi mua hulluna yksinpuhelijana*.

IHAN MIELETTÖMÄN IHANAA OLLA KOTONA. Vaikka vähän korpeekin, kun poikaystävä on taas ulkona. Hyvä sen on mennä, kun ei ole mitään tyhmää äidinvaistoa. Epäreilua. Mutta mullapa on karkkia.

* Minullahan on perheessä useampikin oikeasti hullu yksinpuhelija, enkä ole niistä siksi moksiskaan, mutta jotenkin tuntuu että usein äitejä nolottaa jutella vauvoilleen julkisesti. Päätin jo kauan sitten olevani erilainen ja vaikka laulan vauvalle bussissa, jos on pakko, mutta ei se olekaan niin helppoa. Äh.

Vauvapaniikki

Tajusin tänään pelkääväni yhtä harvoista vertaiskontakteistani. Sille on niitä muksuja siunaantunut jo useampi ja jotenkin tuntuu, että äitihomma sujuu siltä luonnostaan (vaikka todennäköisesti sekin oli hukassa ensimmäisensä kanssa). Sillä on paljon vinkkiä ja neuvoa ja selvät sävelet sen suhteen miten heidän uusinta tulokastaan pitää hoitaa. Jos jokin ei toimi, se mukauttaa käytöstään lennossa. Eli ei vatvo uusia toimenpiteitä päivätolkulla niin kuin minä: "Apua vauvan jalka on kuiva, siihen pitää laittaa jotain! Laitan huomenna..."

Mun pitäisi mennä sen luo kylään ja pelkään, että se katsoo arvostellen kuinka vauveli repsahtelee mun sylissä miten sattuu. Vähän sama kun pelkään vaunujen kanssa liikkumista kaupungilla - mietin että näytän naurettavalta, kun jään joka kynnykseen jumiin.

Kotona osaan jo vähän relata. Etukäteen olin huolissani siitä, että pingottaisin poikaystävänkin edessä, kun sillä kuitenkin oli kokemusta vaipparallista ja muusta jo entisestään, mutta siitä olen päässyt sentään yli: en tyrkkää vauvaa heti sen syliin, jos menee sormi suuhun. Eli ehkä joskus jossain vaiheessa uskallan hoitaa vauvajutut omaan tyyliini myös vieraiden valvovien silmien alla!

Pitää ehkä myös muistaa, että tällainen lievä panikoiminen on itselleni tyypillistä kaikilla elämänalueilla. Esimerkiksi uuteen duuniin sopeutumisessa menee aina pidemmän aikaa ja mieluummin lykkään uusien tehtävien aloittamista viimeiseen asti, vaikka oppisin ne nopeammin vain tarttumalla toimeen: rakkaassa paskaduunissani välttelin sähköisten pumppukärryjen käyttämistä noin viisi vuotta. Vikat kolme vuotta huristelin menemään ja mietin, että mikä siinä nyt oli niin kamalaa.

Ehkä handlaan tän kaiken siihen mennessä, kun tuo menee kouluun. Onneksi kaikkien meidän ei tarvitse olla kätilöitä tai lastentarhanopeja. Se riittää, että selviän, selätän kaikki vaikeat tilanteet edes jotenkin. Mun ei tarvitse välttämättä oppia niistä mitään yleispätevää tai kasvaa lastenhoidon asiantuntijaksi, koska mun ei ole pakko tehdä lisää lapsia.

(Ai niin, lapsia ei tehdä, ne saadaan. Noh, tämä lapsi kyllä tehtiin. Se oli se helpoin osuus.)

Baby steps

Jokaikinen uusi asia tuntuu ihan valtavalta.

Stressasin ekaa neuvolakäyntiä aivan kohtuuttomasti*. Ajettiin eilen vaunujen kanssa kaksi pysäkinväliä harjoituksen vuoksi ja sydän oli kurkussa koko puolen kilsan ajan. Neuvolassa olin hukassa nyssäköideni kanssa, en tiennyt mihin lasken vauvan ja missä välissä otan takkini pois, vauva meinas kieppua pois hoitopöydältä, kun minä etsin neuvolakorttia jostain kassin pohjalta. AAARGH.

Käynnin jälkeen kävin invavessassa kädet täristen vaunujen kanssa. Meinasin saada slaagin, kun automaattinen vesihana meni päälle, kun vaunut tulivat puolen metrin päähän. En kuitenkaan sit siirtänyt niitä vaunuja, pissasin vaan pikaisesti ja annoin veden valua.

Harkitsin meneväni apteekkiin hakemaan Cuplatonia, mutta muistin että apteekin ovella on kynnys. Se kynnys oli liian korkea ylitettäväksi tällä kertaa, apteekkireissu edelleen edessä. Yritän ehkä vaan vältellä kaikkia paikkoja, joiden vaunuystävällisyydestä en ole varma. Mietin että jonkun kantosysteemin kanssa olo voisi olla varmempi, mutta sitten todennäköisesti pelkäisin kaatuvani.

Nyt olen jotenkin hukassa noiden ilmavaivojen kanssa. Hyssyttelin ja imettelin eilen joku kolme tuntia keskellä yötä ennen kuin isä-ha nousi lopulta ylös ja totesi, että vauvalla on ilmaa mahassa ja siksi se huutaa. Jaa. En ole tajunnut, että vauvoja pitää röyhtäyttää. Ehkä olen kuullut siitä joskus, mutta en ajatellut sen koskevan tätä vauvaa. Äsken heivasin sen vaivalloisesti olalle ja taputtelin - ja kas, sehän rauhoittui.

Mutta siis mitäs ihmettä, olenko hermoheikko kaikki tulevat vuodet? Koska kyllähän noita uusia juttuja tulee koko ajan eteen.

* Liittyykö tämä jotenkin kohtuun?

Vauva-ha

Lulin haluavani vauvan, mutta nyt kun vauva on ollut olemassa reilun viikon, tajusin haluavani lapsen. Luulin myös haluavani olla äiti, mutta mieluummin olisin vanhempi. Kivoimmillaan tuo vauva on hereillä ja tarkkaavaisena. Niinä lyhyinä hetkinä keskityn juttelemaan sille ja mietin kuinka mukavaa onkaan, kun se joskus vastaa selkeämmin takaisin.

Hoitamisesta en saa mitään kiksejä. Olen edelleen ihan paniikissa kun vaipassa on jotain ja homma onkin ulkoistettu isä-halle. Napatynkä on pelottava. Ja ruokailusta ei nyt kannata edes puhua. Neuvolantäti toi mukanaan toivon ja systeemin korvikemäärien vähentämiseksi, jonka seurauksena vauva kiljui eilen koko päivän ja illan nälkäänsä, kunnes tainnutettiin se kolminkertaisella korvikesatsilla.

Tänään se taas nukkuu. Kerää voimia uutta konserttia varten kenties.

Voi olla että imetyksen saaminen johonkin malliin toisi mukanaan noita kaipaamiani vuorovaikutushetkiä, mutta toistaiseksi vauva rinnalla on ollut parhaimmillaan helpottavaa ja pahimmillaan todella ahdistavaa. Pullolla sen saa onnellisen ja tyytyväisen näköiseksi, mutta sydäntä kalvava syyllisyys vie ilon noistakin hetkistä.

Mietin, että onko kaikilla imetysnatseilla ollut helppoa. Vai saako ongelmien selättäminen rinnan niin rottingille, että sitten on helppo patsastella muillekin että se vaatii vain vähän enemmän töitä. Niin tai näin, tällä hetkellä olen surullinen ja katkera. Töitä on tehty peräti muutaman päivän ajan ja sekin tuntuu olevan liikaa. Ja jos joku vegaani tulee aukomaan päätään lehmävauvoista, tungen sille kurkusta alas purkillisen Nannia.